Olen suoriutunut hyvin.

Tunsin tänään huonoa omaatuntoa siitä, että lähdin kahvilaan autolla. Sinne on puolen tunnin kävelymatka, mutta sitä en nyt tuntenut jaksavani. 

Nukuin yhdeksän tuntia. REM-uni on lisääntynyt ja olen kiitollinen, että keho saa tuotua esiin alitajunnan tärkeitä viestejä. Voin yhä enemmän luottaa kehon hoitavaan voimaan. Nyt se auttaa rationaalisen puolen vihdoin irrottaessa vähän kontrollista. Unet ovat siis olleet avaavia. Myös pelottavia. 

Käyn läpi valtavaa tunteiden myllerrystä. 

Piti taas taistella ja vahingoittua, jotta armo saattoi tulla. 

Tässä kirjoituksessa avaan ajatuksia omasta suorittajastani, jolla on ollut tärkeä rooli selviytymisessä ja jonka kanssa olen päässyt nyt keskustelemaan. 

Minuun on rakentunut ajatus siitä, että jaksamattomuus on jonkinlaista sairastamista. Se on merkki jostain kummallisesta ja vaarallisesta. Armoton suorittaja astuu ohjaksiin latelemaan elämän ohjeita. Eteenpäin vaan. Kyllä se siitä. 

Ei saa jäädä tuleen makaamaan, liike on lääke. 

Mitä vain ettei tarvitsisi kohdata riittämättömyyttä ja häpeää. Kuoleman pelkoa. Jo pelkoni väsymyksestä on valtava. On löydettävä välitön, "kunnollinen" syy uupumiselle. Huomaan, että vieläkin luon omia, ankaria rajoja, milloin on "normaalia" olla  väsynyt ja milloin katson kyseessä olevan jokin pelottava, mahdollisesti etenevä tila. 

Saatan myös syyttää itseäni lepäämisestä ja suhtautua itseeni siten, kuin olisin jatkuvasti valumassa veritulpan saavaksi Netflixin suurkuluttajaksi sohvalle. 

Rakastan liikkumista. On ihmisen luonto liikkua, mutta minä myös suoritan liikuntaa ja pyrin turvaamaan sillä hauraita rakenteitani. Ajaudun liikuntasuoritusten pariin vääristä syistä. 

Vakuuttelu itselle kontrollin pitämisestä helpottaa oloa ja on ollut välttämätöntä. Se on valheellista. Mitään kontrollia elämään ei ole, mutta jokin turva on liimattava kasaan jos se  puuttuu sisältä. 

Minulla on ollut ja on vieläkin lukuisia hallintavälineitä. Niistä on helpompaa kirjoittaa nyt, kun pystyn näkemään ne etäämmältä ja osa on siirtynyt pois neuroottisuuden tasolta. 

Tilalle olen hitaasti päässyt rakentamaan turvaa ja uskallusta ottaa vastaan elämän valtava epävarmuus. Se, etten mittaa verenpainetta, on tuonut parempaa oloa. Oura-suhteeseeni suhtaudun myötätuntoisesti ja pyrin tarkkailemaan mitä tiedot minussa milloinkin herättävät. 

Diabetes mittauksineen on osaltaan ylläpitämässä minulle vaikeaa kuolemanpelkoa ja niistä kumpaakaan en saa juuri tässä hetkessä poistetuksi. 

Olen siis hakenut turvaa jostakin mitä voi mitata, laskea tai nähdä. 

Kun elämään tulee vaikeuksia ja pettymystä, tunnen tarvetta tarttua ulkonäköni muokkaukseen. Etten tippuisi kelpaamattomaksi muutoksen ajaessa kaaokseen. 

Ruokavalio on vienyt minua hyvässä ja pahassa. Löydän siitä niin valtavan avun ja ymmärryksen, että tunnen suurta kiitollisuutta. Suhtaudun ruokaan rakkaudella ja ruokani on rakkautta itseäni kohtaan. Siten se on ollut tärkeä voima vaikeiden jaksojen yli. Se on ollut jotakin vakaata, kun kaikki huojuu. 

Aina ei ole ollut näin. Suhteessani ruokaan on ollut paljon pakon elementtejä ja se on ollut minut määrittelevä asia. En ole siitä mitenkään vapaa vieläkään. 

Valtavassa rajattomuuden tilassa olen koittanut ruokavalion avulla luoda itseeni rajoja jotta en aina hajoaisi. 

Uusia pakkoja, uusia rajoja, jatkuvia "mokia" joissa putosin taas häpeämään kun en yltänyt kuvitteelliseksi aina pärjääväksi osaajaksi. 

Äärimmäisen itsekurin ihailuakin. 

Ehkä joskus pystyn kertomaan koko tarinani ruoan suhteen, mutta en tänään. 

Se on minun addiktioni ja sen ääneen sanominen tuntuu vapauttavalta. 

Kun en ole voinut vastaanottaa myötätuntoa, ei osaa sitä muillekaan jakaa, vaan kovuus ihastuttaa ja muunlainen oleminen näyttäytyy heikkoutena ja pienuutena. Tällaisten asioiden äärelle on vaikeaa tulla ja se tuo syyllisyyttä. 

En ole ollut uupuneenakaan valmis lepäämään. Olen ikään kuin "sairastunut" uupumukseen toisinaan. Kuluttanut suorittajan tilani loppuun, mutten saavuttanut armoa ja myötätuntoa. 

Olen jäänyt luomaan aikataulua tai pohtimaan muiden ajatuksia tilastani. Jälleen luomaan kaavaa, mikä on normaali aika olla uupunut. Pahimmillaan vielä kuunnellut muiden tsemppausta lähteä liikkumaan ja ajatuksia että minuun on saattanut iskeä masennus. 

Olen koittanut toisinaan etsiä vimmaisesti syytä esimerkiksi jalkojen väsymiselle ja koville kivuille. Ajattelin löytää kilppariarvot, jotka ovat pielessä, raudan puutoksen tai minkä tahansa muun konkreettisen tiedon, jonka voin siten korjata ilman että joudun kohtaamaan sen hirveän kivun joka ei näy missään verikokeissa. Miten minä osaan korjata jotain, mitä en voi mitata. 

Tässä sitä kohti nyt mennään. Tänään armollisesti autolla. Huomenna tai illalla saatan olla täysin eri kohdassa. 

Minun uupumiseni on joka kerta ollut itseni kohtaamattomuutta. Uhrin tilan vaihtamista suorittajaksi, joka on muistuttanut, etten minä ole ansainnut armoa, sillä kaikki mitataan tekemiemme asioiden perusteella. Olenko ottanut muut huomioon. Käynnissä on loputon tarve tulla rakastetuksi. Jaksaminen kun saa muut iloiseksi. 

Olen siis sabotoinut oman uupumisesta toipumiseni. Palaamalla samaan josta lähdin. Ei auttanut, jos tekee kevyemmin tai vähemmän, kun kehon viesti oli kuunnella omaa itseä. Mikään ei muuttunut, sillä suhde itseeni pysyi samana. En saanut armoa, sillä en voinut pyytää sitä. Se on muille. Määrittelin armon jopa ärsyttäväksi, uskonnolliseksi termiksi, jotta voin pysyä tiukasti armottomuudessani. 

Suorittaja ei niin vain luovu paikastaan. Se on ollut paikoillaan niin kauan kuin minä muistan ja paljon aikaisemminkin. Siksi sen kanssa on ollut hyvin vaikeaa ja tuskallistakin päästä juttelemaan. Se tuntuu lähes aidolta minulta. Irroittaminen tuntuu siten ahdistavalta ja ennen kaikkea luovuttamiselta. Jos minä vain luovutan, niin kuka sitten olen ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Pelkään ja ikävöin. Ikävöin välillä pakahduttavaa turvahuonettani. Jatkuva uuden tulva ja riskien kohtaaminen hengästyttää. 

Samalla tunnen, ettei mitään näin merkityksellistä voi rakentua ilman vaikeita hetkiä. Minä vain haluaisin nähdä kasvun sellaisena tarinana, jossa pahin osa on nyt jo sentään käyty läpi. 

Tämä on elämää. Mitä tahansa voi tapahtua ja päästään jo Buddhan sanoihin, ettei pitäisi niin pitää kiinni mistään. Buddhaa on helppo siteerata, mutta elämää pitää sitten kohdata jokaisen ilman kirjoja taikka kirjojen avulla. Kirjat eivät tee tunteiden tuntemisesta helpompaa. Olisin sen taatusti jo huomannut. 

Armollisuus tuntuu henkisyydeltä. Henkisyys tuntuu antavan mahdollisuuden suureen rakkauteen. 

Tämä on suuri vapautumisen matka. 

lokki on sankari

Kotka on upea ja ylväs. Silmääkin miellyttävä lintu. 

Minä kuitenkin ihastelen voittamatonta lokkia. Se saapuu itsevarmana ja laskeutuu mihin haluaa. Muut väistäköön. 

Lokki syö kaiken tarjolla olevan ruuan. Kauhoo suuhunsa kuin viimeistä päivää ja nielee kokonaisena kaikenlaista. Siinä saa varpuset varoa, koska lokkia ei kiinnosta.

Lokki on uskalias ja se ottaa riskejä. Kävelee toreilla ihmisten jaloissa päättäväisenä ja maltillisesti. Alati tilaisuuksia tarkkaillen ja veisi vaikka vaatteet henkareista jos haluaisi. 

Syötyään ihmisiltä jäätelöt kädestä ja vietyään leivät tiskeistä, lokki lentää uljaasti pois ja sulattaa varmasti vatsassaan pullonkorkitkin, koska niin kova lintu se on. 

Sitten se kakkaa auton katoille ja tuulilaseihin, emmekä voi sille mitään. 

Lokki taivuttaa niskan taakse ja huutaa kaikkein koviten. 

Se on sopeutunut ihmisten harjoittamaan terrorismiin, levittäytymiseen ja antaa vastusta useissa paikoissa. Se on häikäilemätön ja sen rohkeus on vailla vertaa. 

Lokit vievät taas kesällä jäätelöitä. Ihmiset eivät ole aina hereillä. Tällöin luonto tuo tärkeän viestin. 

Sanat lokki ja resilienssi kuuluvat yhteen. Lokki pärjää aina ja sen olemassaolo kertoo merkityksellistä tarinaa. Se väistää, mutta palaa jälleen takaisin voimakkaampana. 

 Mielessäni aina teen kunniaa minua tarkkaileville lokeille ja tunnen vastaanottavani niiltä rohkeuden viestiä ja voimaa seistä kovaa tuulta vastaan. 

Lokkeja se ei kiinnosta. Nauravat ja kakkaavat päälleni jos olen väärässä paikassa. 

Tämä ei ole muumilaakso

Kaaoksessa voi elää hyvää elämää. Kaikkea ei tarvitse kuitenkaan selitellä hyväksi. Tämä ei ole muumilaakso. 

Välillä kun katson ihmisiä ympärilläni, tunnen kuin kävelisin natisevalla jäällä, joka alkaa pettää, mutta vielä kaikki on jotenkin kasassa. Painostavaa. 

Vihaa, kaunaa, pelkoa, tyhjyyttä. Suurta levottomuutta. 

Yhä enemmän ajetaan päin punaisia, sillä kaikki vain on jotenkin hektisempää. 

"Ylivirittyneestä hermostosta" on helppo löytää kirjoituksia ja videoita. 

Rattiraivo, someraivo, laturaivo. 

Näen ikään kuin valtavia muureja rakennettuna haavoittuneen ytimen suojaksi. Kulissi näytelmässä. Sitä yhteisesti rakennetaan yhä hienommaksi joka päivä, jottei paljastu ettei kaikki olekaan onnellisia onnellisimmassa maassa. 

Sitä ei uskalleta aina sanoa ääneen, sillä silloin pitäisi puuttua suuriin rakenteisiin. Mitä jos paljastuukin, että kaikella hienolla tekniikalla ja uudistuksella onkin saatu aikaan helppoutta ja nopeutta, muttei hoidettu ihmisen mieltä lainkaan. 

Masentuneelle tehdään pitkiä kyselyjä. Sellaisia osittain erimieltä ja useammin kuin kerran viikossa tyyppisiä. Rastita, mutta älä kerro omin sanoin mitään, kun niistä ei saada hyvää dataa. Ne kertovat vain yhden ihmisen tarinaa. 

Oma olo ja oma kanta. Paljon omia sananparsia luomassa kuvaa yksilöllisyydestä. 

Tarvitsemme paikkoja joissa olla oma itsemme ja jossa jakaa omia ajatuksiamme. Koen että tarvitsemme kipeästi omaa laumaa. Viisautta, turvaa ja ymmärrystä. Purku kun suuntautuu sekin monesti datamaailmaan. Se voi olla vihan kippaus vihaisten päälle. 

 Tässä hetkessä on aiheita, joista puhuminen on vaivaannuttavaa. Someriippuvuus, diabeteksen valtava kasvu, pahoinvointi. Ne koskettavat. Peruskoulua taas ei oikein sovi arvostella. Peruskoulu ruokineen on niin pyhä, ettei sen kauhujen puolta haluta pohtia. Jos se sitten on jollekulle vuosien musta helvetti, niin voiko olla kiitollinen koulutuksesta, jonka jälkeen voi päästä opiskelemaan lisää ja lopulta ehkä elättämään itsensä. 

Voiko olla tyytyväinen luokkaretkestä jolle ei halunnut, koska joku muu ei pääse lainkaan. Pakko ei ole lähteä, mutta olet friikki jos et lähde. Et voi kuulua porukkaan. Peruskoulu voi olla paikka ystävyyssuhteiden luomiseen ja oppimiseen

Peruskoulu voi olla myös jäätävä kenttä kaikelle näkymättömälle häpeälle. 

Peruskoulua täytyy voida arvioida ihan siinä missä minkä tahansa työpaikan olosuhteita. Jossain on niin myrkyllinen ilmapiiri, ettei siellä happi kulje ja jonkun on vaihdettava työpaikkaa. Itselle sopimattomasta työpaikasta lähtö on rakastava teko itseä kohtaan. 

Koulussa olemista ei voi pohtia välttämättömyytenä. 

Miten koulusta pääsee pois. Kun aikuisenakin voi syyllisyydestä jäädä työpaikkaan jossa on paha olla. Kuuluu kestää. Mieti miltä muista tuntuu jos jätät heidät pulaan. 

Syyllisyyden taakka on painava. Pistää katsomaan kenkiinsä. 

Ulkoapäin painostetaan suvaitsemaan ja meitä koitetaan puhua Euroopaksi, vaikka ollaan paljolti niin vihaisia, että naapurikin suututtaa. Pitäisi siinä sitten kokea Eurooppa omaksi laumaksi?

Terveen vihan jatkuva hiljentäminen tekee hirveää jälkeä. Välillä jään pohtimaan onko meidän koko nykytilanteen olemassaolo patoutuneen vihan aikaansaannosta. Nyökyttelyn ja alistumisen. Nöyryyden ja työteliäisyyden muiden hyväksi. 

Ranskassa kuollaan vähemmän sydän-ja verisuonisairauksiin. Jos se onkin se, että temperamentti saa ilmentyä, eikä niinkään heidän punaviini ja voi? 

Terveen vihan ilmentäjän katsotaan Suomessa olevan itsekäs, ylpeä, tai se luulee olevansa jotakin kun kulkeekin niin suorassa. 

Koen että kiltteyteen voi tukehtua. Sanat kertyvät palaksi kurkkuun ja muuttuu patsaaksi. 

Ilman tervettä vihaa olen muiden armoilla. Ilman rajoja. Silloin pelottaa, koska voi joutua mihin tahansa.

Uupuminen voi olla muiden eteen tekemistä. Merkki että on aika kuulla oma ääni. Joskus tulee pidettyä avioliittoa, ystävyyssuhteita, työpaikkaa tai sukulaisuutta jotenkin sinetöityinä ja pysyvinä. Muutos voi olla liian suuri kohdattavaksi ja silloin voi tulla koittaneeksi vaikuttaa omaan asenteeseen, ruokavalioon tai johonkin mitä olisi helpompi kohdata ja muokata. Kipua kun pyrkii välttämään. 

 Niilläkin voi olla vaikutusta, mutta keho voi jatkaa merkkien antamista, jos sitä ei kuulla. 

Joskus on vaikeaa nousta uhriuden tilasta, sillä voi olla kaikkien siunaamaa pysyä muuttumattomana. Urheana ja välittävänä. 

Eihän se ole tietoisesti valittua. Sisälle voi olla rakentunut tunne siitä, että kiltti on rakastettu. Itseään ajatteleva tulee hylätyksi. 

Palatakseni uuteen uljaaseen datamaailmaan, mitä jos käykin niin, että kerätty tieto jää kerätyksi tiedoksi ja sitä ei osata käyttää, koska kyse onkin ihmisten kokemuksista ja tunteista. 

Ihmistä ei voi ohjelmoida uusiksi äkkiseltään. 

Jo jatkuva uusien aplikaatioiden, ohjelmien ja käytäntöjen opiskelu saa toisinaan raivon valtaan. 

Älä suutu muutoksesta. Se on paljon parempi kuin se edellinen. Jos et osaa tai tulee ongelma, olet vain ehkä vanha tai huono. Kiitos. 

Ihme että itse kasvoin aikuiseksi ja menin töihinkin ilman QR-koodia. Pystyin, vaikka sain niin vähän tietoa. 

Datamaailmassa riittää uutista muiden maiden vaaleista ja sodista. Lämpötiloista ja siitä, mihin tulee lahjoittaa. Kauempana olevat aiheet ovat turvallisempia. Voi kommentoida muttei tarvitse osallistua. 

Omien asioiden kohtaaminen on niin riivatun pelottavaa. 

Lisäksi meihin koitetaan heijastaa jotain tyhmyyttä ja ymmärtämättömyyden tilaa. Asiantuntijat ja "koulutetut" jakavat oikeaa tietoa ja kertovat miten tieto tulee tulkita. Ei haittaa vaikka olet "vähän ymmärtämätön". Sopii olla. Palaa vain rauhassa riviin. Olet turvassa kun niin sanotaan.

Jos ei ole kosketuksissa kaikkein tärkeimpään viestintäkanavaan, eli omaan itseensä, voi joutua vedetyksi näytelmään jossa on komeat puitteet ja niin ristiriitainen ja ahdistava informaatiotulva, että elää pelossa. 

Kukaan ei ole sinällään turvassa. Elämä on kaaos. Turva on vain itsessä, sisällä. Sen löytäminen voi olla niin vaikea taival, että olisi helpompaa vain seurata kännykästä että pitääkö olla huolissaan. Se ei kuitenkaan ole vaihtoehto. Yöllä voi syttyä kännykkä palamaan ja kehomme tarvitsee oikean rauhan. 

Ei mitään Nietzscheä tänään tähän nyt kun on mun vuoro. 

 

Tunteita ajalta jolloin piti olla hiljaa

Älä siitä nyt enää ole vihainen. Anna anteeksi oman itsesi tähden. Tulet muuten kaunaiseksi. Viha alkaa kalvaa sinua. Hyväksy tapahtunut. 

Irti päästäminen on kasvun prosessi. Vaatii paljon työstämistä. Olen tehokas, mutta opettelenkin armollisuutta. 

Nyt kirjoitan pandemian ajasta. Tunteilla, joita koin ja koen. 

On oikeus olla vihainen ja puhua ääneen. 

Keskustelun estäminen, hyssyttely, leimaaminen ja pelottelu olivat jo hyvin aggressiivisia tapoja puuttua ihmisten arkeen. 

Gustave Le Bon kirjoittaa tällaisesta ihmisen  käyttäytymisestä kirjassaan Joukkosielu.  (Psychologie des foules) 1895. Gustave Le Bonia pidetään joukkopsykologian isänä ja hänen kirjansa toi ymmärrystä ja voimia hetkiin, jolloin etsi vimmalla jotakin johon tarttua. 

Vapaudesta puhuttiin kuin se olisi jokin  palloteltava ja pohdittava asia, jota voitaisiin muuttaa tilanteen mukaan. 

Meidän piti olla tasavertaisia. Sitten piti olla passi että pääsi johonkin. Tämä oli jo itsessään tavaton turvattomuuden signaali, ettei kukaan ollut yksittäisen ihmisen puolella. 

Pelottelu oli paikoin niin voimakasta, että se loi jälkiä jotka näkyvät pitkään ja siirtyvät eteenpäin. 

Kaikki palaisi kyllä ennalleen? Ei palannut. Minäkään en palannut ennalleni. 

Kuolin välissä vaikka en sairastanut mitään. 

Anteeksi ei ole pyydetty. Eikä ole anteeksi antamisen aika. Ehkä myöhemmin on. En voi sitä vielä tietää. 

Miltä se tuntuu, kun eristetään muista mielipiteen tähden. Eristetään ja nimetään ties miksi. Hörhöksi tai ymmärtämättömäksi. Pilkallisia termejä kasaantui uskomaton määrä. 

Oli kyse minua itseä koskevasta kysymyksestä, mutta kerrottiin, etten olisi itse kykenevä arvioimaan tilannetta. Ikään kuin oma intuitio ei olisi mikään tapa päättää asioita. Joku muu taas tietää paremmin. Onko valtava pelko sitten hyvä hetki tehdä päätös. 

Sain paheksuntaa ja kiukkua. Sain myös päälleni muiden ihmisten pelkoja, joita en osannut estää. Minussa on mukautuja, sopeutuja ja uhri. Täytyi kantaa muidenkin pelkoa. Lehdessä sai kirjoittaa että kaltaiseni pitäisi viedä Seilin saareen eristyksiin ja että muiden kuolemat voisivat olla kaltaisteni väärinajattelijoiden syytä. 

Lopulta arvioitiin, etten olisi turvallinen tekemään työtäni. Minä, kuka en ole sairastanut flunssaakaan moneen vuoteen. 

Kirjoitin presidentille ja kirjoitin kaikille muillekin. 

Toisen terveystietoja kyseltiin yhtäkkiä töissä, harrastuksissa, ovilla ja ystävien kesken. Jotkut lähtivät ja jotkut jäivät. 

Saavuin itse kohtaan, jossa minun oli aika lähteä. 

Kaaduin syvimpiin pelkoihin, loputtomaan tyhjyyteen jossa ei ollut mitään. Lakkasin olemasta ja vain kuolin ja samalla elin. Sydän pumppasi ja veri virtasi. Huusin ja itkin itseäni tainnoksiin. 

Olin omassa keittiössä. Lattialla ja kaikki oli ihan normaalisti. 

En tiedä koskaan pelänneeni yhtä paljon. Enkä ymmärtänyt yhtään mistä oli kyse. Olin kaaoksessa ja paniikissa joka ei tuntunut loppuvan. Konttasin takapihalle, enkä pystynyt puhumaan tai toistelin tiettyä tavua.

Tämä alkoi aktivoitua öisin. 

Tätä kutsutaan nimellä tuskauniversumi. Se on kovin kuvaava, sillä se vaikuttaa lopulliselta ja äärettömältä. Näen tutut asiat ympärilläni, mutta tunnen pelkkää kauhua. Täällä ei ole ketään. Minut on jätetty yksin ja kuolen. Kehollinen kipu massiivisena pahoinvointina koko kehossa. Mietin miten kummalliselta kuulostaa tuntea pahoinvointia vääntyvissä sormissa ja varpaissa asti, mutta tunsin niin. 

Sisälleni ei ole voinut rakentua turvaa, joten syöksyin kauhuun. En voinut seisoa omilla jaloillani, sillä minua ei oikeastaan ollut. Minua piti pystyssä taistelija. Viha ja se suorittaja. 

Ymmärsin että nyt oli kaikenlaista kuormaa,   mutta en ole mennyt aikaisemmin näin huonoon kuntoon. Olen ymmärtänyt, että kun elämään tulee kuormaa, alan oirehtia kehoni kautta, mutta olen pitänyt sitä jonain ominaisuutena ja herkkyytenä. Kummallisuutenakin. 

Se on aina ollut viesti paljon suuremmasta pelosta. 

Tärkeä viesti, joka on tullut tukahdutettua väkisin puhumalla siitä, lääkitsemällä kipuja ja kieltämällä sen olemassa olo. 

Omaa häpeää ja heikkoutta korostaen.

Musiikki ja fantasiat nostivat välillä lenkillä jalkojani. Istuin kannolle ja itkin hysteerisenä, sillä kukaan ei löytäisi minua. Jos löytäisi, ei hänkään voisi tehdä mitään, sillä minussa ei ollut mitään vikaa.

Lakkaisin vain olemasta. Tunsin miten faskiat, lihakset ja luut olivat kuin liimautuneet kaikki kivuliaasti yhteen. 

Hermostoni kävi niin kovilla kierroksilla, että tunsin sen kutinana ja sähkönä. Raavin ihoa ja venyttelin jatkuvasti. Sain jatkuvia tic oireita, joita tulee edelleen, jos en kunnioita rajojani tai olen ylivireä. 

Tunsin jatkuvan hapettomuuden. En jaksanut kävellä, mutta kävelin silti. 

Hermoston ylivireydessä vatsa ryhtyi reagoimaan kaikkeen mitä söin. Syömisen jälkeen kaaduin sänkyyn paniikin vallatessa koko kehon. Tunsin että tukehdun omaan oksennukseeni. 

Tarvitsin valtavat määrät vettä ja magnesiumia. Rauta lakkasi imeytymästä. 

Teetin gastropanel tutkimuksen ja tulokset olivat niin hienot, että tunsin suurta riemua siitä että ruoka-asioita osaan hoitaa. 

Silloin tuntui uskomattomalta että terveessä vatsassa voi olla niin hirveä pahoinvointi. Nykyään se tuntuu kovin luonnolliselta, että vatsa kertoo tunteista, jotka eivät tule huomioiduiksi. Voin nyt pysähtyä kuuntelemaan, mikä aiheuttaa vatsaan tukalan olon. 

Kompastuin jälleen tarpeeseen löytää jotain vikaa ja diagnoosia. Yhteiskunnan tarjoama malli. Häiriö, vika, puute, vamma, oireyhtymä. Jokuhan nyt on huonosti. 

Ahdistuneisuushäiriö, pitkittynyt stressitila, paniikkihäiriö, yleistynyt tuskastuneisuus. 

Kaikenlaista diagnostista paskaa. Ota masennuslääkkeitä. Juttele jonkun kanssa. Silittävä psykologi. 

Ikuinen toisinto siitä, että minä tarvitsen ohjeita ja näkökulmia. Muiden ajatuksia. Ajateltavaa! Tiedon mitä kuuluu tehdä. Jotain perspektiiviä! Tsemppiä ja toivoa että tämä ei kestä ikuisesti. 

Psykologi "välittää",  muttei tervehdi minua jos törmäämme kaupassa. Se on kirjattu sopimukseenkin. Miten minä voisin vahvistua omana itsenäni sanojen avulla, jotka eivät välitä sitä, että minua ymmärretään ja että kelpaan omana itsenäni. 

Olen lukenut yli sata ihmismieleen ja psykologiaan liittyvää kirjaa. Ne ovat tietoa. Ylpeänä valtavasta tietomäärästä, pyrin siirtämään kaikkea vimmaisesti itseeni, mutta sisäinen kriitikkoni muistuttaa, että en taaskaan osaa kaikkea. Pitäisi jo alkaa osata, kun alat voida aika huonosti. 

Suoritin myös nettiterapiaa, jossa tein harjoitusta joka johdatti minut yhä uudelleen saman kammottavan asian äärelle. Minut oli tarkoitus totuttaa pahimpaan pelkooni. Yksin. Turvanani tietokone. Jos olo käy liian tukalaksi, soita päivystykseen tai 112. 

Tartuin nettiterapiaan, sillä en kyennyt toimimaan vielä itseni hyväksi ja elin tiiviisti luulossa, että jokin on minussa vialla. Lisäksi osa minussa ajatteli, miten taitava olen suorittamaan taas tämänkin osuuden. 

"Nettiterapiasi on nyt päättynyt. Toivottavasti voit nyt paremmin. Voit myös aina palata harjoitusten pariin." 

Täytyy olla kiitollinen lähetteestä ja muistaa, miten mukava olin, kun en tunkenut mihinkään live-terapiaan viemään jonkun muun, minua huonommassa kunnossa olevan paikkaa. Ei niitä paikkoja varmaan olisi ollutkaan. "Minä kyllä pärjään!"  Tällaisilla ajatuksilla minä kuljin. 

Olisin voinut syödä, treenata tai terapioida itselleni taas seuraavan seesteisemmän jakson. Nyt vain aika oli kypsä minun tulla päätepysäkille, jotta jokin uusi voisi alkaa syntymään. 

Kehoni alkoi pikkuhiljaa jatkuvassa puristuksessa kouristella. Ensiksi käsistä, mutta edeten sitten muuallekin kehoon. Se tuntui kivuliaalta, mutten saanut sitä lopetettua. Ikean parkkipaikalla menin auton takapenkille ja vedin takin päälleni. Koko kehoni kävi läpi kouristuksia ja itkin taas hysteerisesti. 

Sain keholtani jonkin viestin, jota en osannut vastaanottaa, mutta jonka johdosta päädyin lukemaan vagushermosta, Tre:stä (Tension, Stress & Trauma Releasing Exercise) ja joka siivitti minut lopulta matkaan omaan itseeni. 

En kirjoita tätä enää uhrin tilasta. Olen päässyt katsomaan itseäni myös vähän etäämmältä. Kuvaan ajatuksiani juuri sellaisina, jollaisina niitä silloin tunsin. Tuolloin ei ollut mitään ryhdistäytymisen reittiä käytettävissä. Koitin etsiä jostain turvaa jossa uskaltaisin hengittää ja levätä. 

En vello katkeruudessa. Tähän liittyy minulla valtavan suuria tunteita ja syvää epätoivoa, joita puran nyt kun olen matkallani siinä vaiheessa, että minussa on myös turvaa. 

Tämä on osa omaa matkaani, käydä läpi sen vaiheita ja katsoa niitä myös myötätunnon valossa. Antaa kaikille tunteille mahdollisuus tulla ilman pelkoa siitä, että minut rajataan taas pois. Hylätään. Tässä päivässä ja tässä kirjoituksen hetkessä on läsnä polttava viha, tukahduttava yksin jäämisen suru ja riittämättömyys. Ne saavat tulla ja olla. Ne eivät jää kalvamaan, sillä ne tulevat tunnetuiksi. Tunnin päästä voin vaikka nauraa ja tuntea valtavan inspiraation pestä ikkunat. 

Tunnen lähes tavaroita lennättävän raivon, jotta minut nähtäisiin. Nähtäisiin se, joka kulkee eri suuntaan. Kirjoittamastani tekstistä säteilee kritiikki, viha ja syvä loukatuksi tuleminen. Tunnen niitä ja kirjaan niitä ylös. Niiden alla on minun suunnaton pelkoni jota olen pala kerrallaan kohtaamassa. 

Myös suuri muutoksen tuoma kasvu ja riemu ovat läsnä. Helpotus asettua lepäämään. Eräänlainen varmuus, vaikka on juuri ymmärtänyt että kaikki on epävarmaa. 

Minut on nähty omana itsenäni ja kykenen nyt tuntemaan tunteita siten, että voin hyväksyä niitä. Saan olla yhdessä vihani kanssa. 

Tunteet ovat valtavan voimakkaita, mutta voimistun koko ajan olemaan niiden kanssa. Ne ovat vasta turvassa tulleet sallituiksi. 

Luulin olevani jotenkin tasainen ihminen. Oli pakko olla. En ole rauhallinen enkä hiljainen, tasaisesta puhumattakaan. 

Olen myös aidosti surullinen siitä, miten tulin kohdelluksi. Syyttäminen ei vie eteenpäin matkallani. En vain pysty vielä kaikkeen siihen myötätuntoon. En tänään. Silloinhan olisin Buddha. Harjoittelen joka päivä. Suuntaan testaamaan, miten kestän mitäkin. Kaatumista ei enää tarvitsekaan pelätä, sillä sieltä pääseekin ylös. 

Tähän tarvittiin paljon nähdyksi tulemista, turvaa ja rakkautta. Yksin en löytänyt myötätuntoa, vaan pyrin jonkinlaiseen älylliseen ratkaisuun ja suoritusohjelmaan. 

Koen suunnatonta kiitollisuutta. Saavutin pohjan ja kuoleman. Minun rimpuilevat osani olivat tulleet uupuneina perille ja sain mahdollisuuden lähteä syntymään uudeksi. Se on hirveän kivuliasta. Hämmentävää ja ihmeellistä. Tunnen että olen kokenut vuodessa suurempia asioita, kuin koskaan elämäni aikana. 

Löysin valtavan rakkauden. 

"No price is too high to pay for the privilege of owning yourself" 

Nietzsche

voiko ihminen olla kiehtovampi kuin kissavideo?

Olin jokin aika sitten sinkkujen tapahtumassa, jossa oli tarkoitus tietysti tavata uusia ihmisiä. 

Jännitti melkoisesti lähteä. Millaisia ihmisiä sinne mahtaa tulla? Mitä minusta ajatellaan? Mitä jos alkaa jännittää niin paljon, etten saa oltua? 

Mietin mitä haluaisin kysyä miehiltä ja mitä minulta ehkä kysyttäisiin. 

Nyt on aika ottaa selvää ja tehdä kurkistus, mitä tällainen tapahtuma itsessä herättäisi. 

Aamulla aloin jo pohtia mitä pukisin päälle. Ei liikaa. Ei liian vähän. Omana itsenä. Musta hoikentaa. Sitä tavallista. Hiusten nyppimistä ja epätoivoista tarvetta saada tieto, millaisia ihmisiä tulisin tapaamaan. Ei auta kuin mennä katsomaan avoimin mielin.  Pohdin että kaikkiahan siellä varmaan jännittää, joten on toimiva tapa aloittaa keskustelu vaikka tästä meitä yhdistävästä asiasta. 

Sitten kehoni alkoikin jo kertoa automaattista versiotaan mitä tulisi tapahtumaan. Alan varmasti voida pahoin tai yksinkertaisesti vain puristun jo autoon. Puhuin itselleni ystävällisesti, että eipä ole hetkeen tullut oltua tällaisessa tilanteessa. Sopii jännittää. 

Vaihdoin musiikin ja tanssin hetken. Donna Summerin Hot Stuff on varma valinta! Vilkuilin kelloa ja lähdin hyvissä ajoin, kuten aina. 

Paikalla marssin itsevarmana heti  ilmoittautumaan. Minut  otettiin ystävällisesti vastaan ja koin olevani tervetullut. Sitten join jännityksessä tarpeettoman paljon kahvia. Kun aikaa tapahtuman alkuun oli jäljellä vartti, laskin kahvikuppini, otin pari pidempää hengitystä, vilkaisin peiliin ja marssin tapahtuman odotustilaan, jossa oli ihmisiä kerääntyneenä istumaan.

Tervehdin kaikkia yhteisesti. Vähän kovempaan ääneen, koska jännittäessä ääneni hukkuu johonkin. 

Kukaan ei nostanut katsettaan kännykästä. Kukaan ei vastannut. 

En osaa kuvata hölmistymiseni määrää. Istuin ja katsoin kaikkia vuorotellen, mutten tavoittanut kenenkään silmiä. 

Näinkö tämä on. Vartin päästä meidät ohjataan tästä datalampaiden karsinasta tuoleille ja soitetaan kelloa, jotta voimme alkaa puhua ja tutustumaan toisiimme.  

Tilanne oli absurdi. Näyttelemmekö tässä että emme huomaa toisiamme? 

Datalampaat ahmivat jotain facebookin ja tiktokin nurmikkoa. Mistäpä minä tiedän, mitä kenenkin puhelimessa pyörii. Ehkä kaikki olivat paenneet jännitystä ja saivat ystäviltä tsemppaus-viestejä. Itsekin huomasin olevani juuri nyt hetkellisesti vähän tsempin tarpeessa, sillä en tajunnut olevani näkymätön kun olin vaivalla laittautunut ja loihtinut vielä kahdeksan senttiä lisää pituutta itseeni. 

Voitaisiinko vaikka yhdessä puhua odotellessa, että jännittää ihan kamalasti tulla tänne? Ei voida. 

Miksi edes laitoin tämän pitsipaidan? 

Olenko nyt edes oikeassa paikassa ja eikö tämä ole kenestäkään muusta näin vaivaannuttavaa? 

Minäkin sain sitten ohjelman alkaessa omat minuuttini. Omana itsenäni ja jännittäen. Hymyillen ja silmiin katsoen. Mikään minussa ei erityisesti liikkunut. Kaikki luonnollisuus oli puristuksissa. 

Olin iloinen että tuli lähdettyä. Iloinen oman jännityksen kohtaamisesta ja kokonaan uudesta kokemuksesta. Kun istuin autoon, puhkesin hillittömän nauruun. Se johtui ehkä adrenaliinista, mutta enimmäkseen siitä, etten voinut uskoa mitä juuri koin. 

Mitä meille on tapahtumassa. 

Osallistuin tapahtumaan, jossa on tarkoitus tavata toisia ihmisiä ja etsiä jopa kumppania. Millainen olisi kumppani, kuka valitsee kännykän minun sijaani? Kuka ei  riitatilanteessa karkaa  ottamaan vähän huikkaa, mutta karkaa kännykkään. Onko se parempi? 

Tiedetään että kyseessä on jo iso ongelma. Puhutaan lasten kännyköiden käytöstä kouluissa. Pitäisikö näiden ihmisten auttaa lapsia luopumaan liiallisesta kännykässä roikkumisesta? Kohtaamaan ongelmia, puhumaan ja ottamaan muut ihmiset huomioon. 

Ymmärrämme kyllä dopamiinikoukun. Se on mukavaa. Vähän kuin söisi koko ajan. Jatkuva kännykän selaaminen on kuin mielen höttöhiilaria ja pikaruokaa. Keinotekoista täytettä. Huomaammeko edes miten paljon kaikenlaiset vihan ja ärsyynnyksen purskahdukset vaikuttavat meissä päivän mittaan. 

Ei ne nyt sillä tavalla niin vaikuta, mutta nykyään närästää vaan kaikki ruoka niin pirusti? 

Ei kännykkä voi närästää. Sen täytyy olla kahvi. 

Nyt on ihan ok olla omissa oloissaan. Kuin zombie. Piiloon jännitystä, piiloon pelkoa, riittämättömyyttä ja piiloon katsetta. 

Kuulostaa hivenen addiktiolta. 

Huomaammeko miten kauaksi lopulta ajaudumme toisistamme, jos emme käy intensiivisiä ja mielenkiintoisia keskusteluja, jotka ruokkivat meitä. 

Eikö juuri se ole parisuhteessakin ihana voima. Ja miten parisuhde pysyy, jos tapa keskustella asioista muuttuu karkaamiseksi puhelimeen. 

Ihmissuhdetaidot rapistuvat. Pitkäjänteisyys rapistuu. Tämän lisäksi syntyy ylikuormitustila kaikesta tyhjästä infosta, mutta se on jo toinen asia. 

Minä haluan nähdä silmät ja katsoa niihin. Haluan tavoittaa tuoksun ja hymyn. Näiden kautta jo vastaanotan ihan uskomattoman määrän tietoa ja erilaiset tunteet syntyvät. Se tapahtuu siksi, että olen ihminen ja ihmiset toimivat siten. 

Me voimme hyvin kun olemme vuorovaikutuksessa toistemme kanssa. Ravitsevaa vuorovaikutusta ei ole 500 erilaista emojia ja paskakasan kuva, kun taas ymmärretyksi tuleminen ja myötätunto tuntuvat kovin hyviltä. 

Se, että tulee nähdyksi ja hyväksytyksi, voi tuntua ihmeellisenä lämmön ja voiman roihahduksena koko kehossa. 

Emme ehkä havaitse millaiseen tilaan päädymme puhelimen kanssa. Emmehän ole enää paikalla.

Lakkaamme myös näyttämästä ihmisiltä. Meistä tulee kasvoiltamme passiivisia ja vaikeasti lähestyttäviä. 

Ehkä kadotamme ensin kyvyn kävellä suorassa ja sitten istua suorassa. 

Kumpa emme muuttuisi datalampaiksi, joita täytyy tsempata pariutumaan ja ulkoilemaan. 

Kumppanin valintaa ei voi siirtää kännykkään. Vaikka miten listaa omia ominaisuuksiaan ja sitten hahmottelee toiveet kumppanista, niin se jää käytännöllisyyttä tavoittelevaksi listaksi. 

On eri asia käydä läpi tiettyjä asioita, jos ne itselle ovat ehdottomia. On kyseessä sitten esimerkkeinä naimisiin meno, päihteiden käyttö, lapset tai raha-asiat. Rehellisyyttä ja avoimuutta. On hyvä nähdä mitä on hakemassa. 

Kuitenkaan sitä kemiaa ei voi sieltä siirtää pois. Kumppania ei voi järjen kanssa valita, tai ulkoistaa valintaa muille. TV:ssä joskus kokeillaan sitäkin hauskuuden nimissä. 

Olen nyt "sinkkumarkkinoita" tutkiessani nähnyt lukuisia toivelistoja ja vaatimuslistoja. Ne suurimmaksi osaksi kauhistuttavat, sillä niistä toisinaan kuvastuu oman historian korjaamisen tarve. Jopa vihainen katkeruus tai hyökkäys. 

 Ei tämä ole mikään peli, missä pyritään täyttämään toisen elämän jokainen puuttuva kohta täydeksi. 

En voi ymmärtää että parille asetetaan velvollisuus olla jännittävä ja yllätyksellinen. Tällöin ikään kuin asetetaan toiselle vastuu siitä, ettei omaan arkeen tule tylsiä kohtia. "Viihdytä minua". 

Haetaanko parisuhteestakin jotain kertakäyttöhuumaa, joka ei saa niinkään tasoittua, koska silloin elämä muuttuu ihan tylsäksi. Sun vika kun mulla on ihan tylsää.

Ei voi välttyä heittämästä itseään likoon. Jos on tullut petetyksi tai loukatuksi, ei voi vaatia seuraavaa kumppania varmistamaan, ettei näin enää käy. Omat haavat joutuu korjaamaan itse. Ehkä siihen tarvitsee myös tukea, mutta parisuhde ei voi olla varmistus jostain elämän vakaudesta ja onnesta. Ikuisesta turvasta. 

Vaikka miten pelottaa, joutuu luottamaan yhä uudelleen. Emme voi koskaan välttyä kokonaan surulta. Lisäksi olemme luoneet jonkin illuusion loppuelämän kumppanuudesta, jota joskus viedään läpi näkemättä enää muita vaihtoehtoja. Turvallisessa ja hyväksytyssä riittävyydessä elämistä. Se on tapa ja ajatus muiden joukossa. 

Kun sitten monesti kysytään, mihin asioihin vastakkaisessa sukupuolessa kiinnittää ensiksi huomiota, vastauksissa korostuu ainakin hymy ja silmät. 

Samoin, kuin hymyilevä ja ystävällinen myyjä kutsuu automaattisesti asiakkaita palaamaan samaan paikkaan uudelleen. Se tapahtuu luonnostaan. Etsimme turvallista, miellyttävää kanssakäymistä. 

Meitä suututtaa myyjä, joka räpläsi kännykkäänsä, eikä huomioinut meitä. Miksi sitten aiheutamme lähipiirillemme samanlaisia tuntemuksia häviämällä ilmeettömiksi zombeiksi. Täytyykö meidän pyytää toisiltamme huomiota, jotta toinen huomaa palata tähän aikaan ja paikkaan. Varataanko jatkossa ihmissuhteisiin erikseen jotain laatuaikaa, jolloin puhutaan ja ollaan enemmän lähekkäin. Arjessa kun on kiirettä. 

Hyvä ajatushan se on. Laatuaikakin saattaa joskus riittää. 

Mutta siis lopuksi pohdin, milleköhän hävisin treffitapahtumassa. Kissavideolle, uutisille, ruokapornolle tai facebookin ryhmälle. Mahdollisesti tuleville lakko-uutisille. 

En halua olla ihminen, kenelle on "pakko koittaa malttaa tehdä aikaa". 

Ehkäpä se olinkin minä, kuka otti tapahtuman kovin tosissaan ja toisille se saattoi olla ajankulua. Ehkä olinkin tosikko, enkä ollenkaan huumorintajuinen, kuten treffi-ilmoituksissa toivotaan. Voin pohtia sitäkin tyynesti. 

Miten vimmaisesti voimmekaan koittaa järkeistää ja luoda toiveita ja luetteloita. Hakea matcheja ja olla tehokkaita. Miten kaikki ominaisuudet voi tuntua täydelliseltä mutta jokin ei vain herää. Kehoa ei voi huijata. 

Pelottaa oma primitiivisyys, joka syttyykin tuoksusta, hipaisusta, äänestä, tanssista ja liikkeestä. Kaikkea ei voikaan hallita tai pakottaa. Täytyy antautua haavoittuvuudelle. 

 Toisen silmien kautta toisen ajatuksiin katsominen voi sytyttää koko kehon roihun, jollaista mikään emoji ei pysty kuvaamaan. Ne ovat niitä oikeita asioita. Ne ovat tunteita ja ratkaisevat, ollaanko yhdessä vai erikseen. 

jaksamisen loppu

Kauan kauan sitten maalla. 

Muistan oikein hyvin sen hetken kun jaksamiseni tuli päätökseensä. Kun lattiaa pestessä aloin yhtäkkiä itkeä vuolaasti, aloin ymmärtää että olen aika reunalla. Se vain tapahtui. En jaksanut liikuttaa moppia ja lattian peseminen vaikutti maratonilta. Sitten vain pidin kiinni mopista ja itkin pitkään.

Olin kovin kauan sivuuttanut itseni, mutta tunsin ettei mikään hetki ollut sentään niin paha, että sen pitäisi aiheuttaa mitään tällaista. Mitä tässä päivässä oli muka niin pahaa? Mutta se ei ollutkaan tämän päivän itku, vaan itkua viikoilta, menneiltä kuukausilta, vuosilta ja pato murtui. Sitten yhtenä päivänä irtisanoin itseni töistä.

Olin tuntenut pitkän aikaa ettei kaikki ole hyvin. Olin päivän töissä ja lopun aikaa koitin auttaa omakotitalon rakentamisessa. Tunsin etten osannut olla hyödyksi. Ei ollut tavallista arkea. Oli vain sellaista elämässä kahlaamista ja hyvin tehokasta. Sellaista kun "tässä vaiheessa elämää kuuluu olla". 

Tällaisia ihmisten unelmien kuuluu varmaan olla. Talo, auto, rahaa, työuraa ja sellaisia. En tiennyt mikä minun unelmani olisi. Onko sen edes väliä mikä on minun unelmani. Uhrautuva mukautuja. 

Mutta sitten minulla olisi suuri vaatehuone ja poreamme. Juon siellä siideriä. Aika näyttävää. Sitten minut ainakin huomataan ja moni varmaan kadehtii. Tuhkimosta tulisikin prinsessa! 

Narskutin yöllä hampaitani ja vaikka aamulla tunsin jaksavani, niin aina yhä aikaisemmin hiipi piinaava päänsärky ohimoille ja sitten koko päähän. Tuntui kuin jokaista hammasta särkisi. Silmiä särki ja koin etten näe normaalisti.

Sain jatkuvan närästyksen, riippumatta siitä miten tai mitä söin. Päädyin lopulta vatsalaukun tähystykseen ja kaikki oli kunnossa. Viha nousi kurkkuun yhä uudelleen. Se tuntui vihreältä, polttavalta hapolta jonka tunsin virtauksena kaikkialle kehooni. 

Hyshys. Ota rennie. 

En tunnistanut vihaa. Mistä minä edes olisin vihainen. Minullahan oli nyt kaikkea hienoa rakenteilla. Valmiina kaikki tulisi olemaan upeaa. Muista olla nöyrä ja työteliäs, puhui uhri minussa. 

Kävin pään magneettikuvassa. Sieltä löytyi pieni kysta. Se ajoi pelkoni äärimmilleen, ennen kuin uudessa kuvassa se paljastui jo siellä kauan olleeksi. Se ei ollut mikään tärkeä. Ihmisistä löytyy kuvauksissa jatkuvasti löydöksiä, mitkä pelosta ohjautuvilla ihmisillä voi herättää voimakkaita ahdistuksia. Olin kauhuissani odottaessa uutta kuvausta. Oireet vain pahenivat. 

Olin ohjautunut etsimään itsestäni jatkuvasti vikaa. 

En kyennyt kuuntelemaan itseäni. Olinhan viallinen. 

Päätä särki niin etten osannut keskittyä mihinkään. Alkoi huimata. Tunsin että olen oman kehoni ulkopuolella vain jonain tarkkailijana. Maailma heilui ja keskityin vain kestämään sen hetken pahaa oloa.

Kävin osteopaatilla ja fysioterapiassa. Ne tarjosivat hetkellistä apua. Parasta oli, että sain kolme varttia maata paikoillani ja tunsin olevani näkyvä ihminen. 

Minulle ehdotettiin kaikenlaisia lääkkeitä, joita kokeilinkin aina botoxista lähtien. Kävin hammaslääkäreillä ja neurologeilla. Välillä vain hajoten itkemään. Toisinaan joku tarjosi nähdyksi tulemisen kautta turvaa hetkeksi. 

Tunsin jatkuvan palan kurkussa, sillä en pystynyt puhumaan ääneen mitä halusin, eikä sellaisia sopisi julki tuodakaan. Olisin tällöin hankala ihminen. Ihan lapsellinen.  Ihmiset pettyisivät. Olin paljon paniikissa. En kestänyt jatkuvia kipuja ja puristusta, joka ei enää lainkaan lakannut. Uni häiriintyi. 

Kirjoitin surullisia kirjoituksia ja itkin paljon. Pelkäsin etten ikinä enää tule kuntoon ja että minulta löytyy jokin sairaus. Pelkäsin hirveästi. 

Unohdin asioita ja hätäännyin kun en saanut itsestäni enää tehoa irti. Kehoni oli töissä ja hymyilin, mutta henkisesti itkin.

Muutkin jaksoivat ihan hyvin, niin miksi minun käteni ja jalkani eivät jaksa. Eihän tässä nyt mitään sen suurempaa kriisiä ole käsillä.

Minun pitäisi nyt vain ymmärtää kokea kiitollisuutta mielettömästä talosta, joka olisi oma ja täydellinen. Eikö se olisi kuin unelma? 

Oliko se unelma? Haluanko edes sitä?  

En voinut sanoa etten minä tällaista ole halunnut. En edes tiennyt mitä halusin. 

Tuore avioliitto ja nyt minä en tuntenutkaan onnellisuutta. Olin jotenkin ihan tyhjä. Melkein valmis talo näytti ja tuntui nyt vain talolta. Olin pettynyt, mutta kielsin pettymyksen tunteen. Talo tuli lopulta valmiiksi kaikenlaisten tuskien kautta. 

Muuttopäivänä kävelin hiekkatietä koirien kanssa ja tunsin, että koko maailma huojuu. 

Asuimme uudessa kodissa jonkun vuoden. Tapahtui paljon. Koitin yhä uudellen löytää sitä, mitä olin jatkuvasti vailla. En osannut valita edes ammattia, sillä tunsin olevani vain kuori. Erosimme ja uusi jakso elämässä lähti liikkeelle. Ehkä sitten löytäisin sen, mitä olin etsimässä. 

Se oli minun elämäni kriisi. Tarpeellinen kuin vesi.

Kehoni vain joutui kertomaan sen minulle ja tekemään pysähtymisestä pakollista. Jos se ei olisi kertonut tuskistaan, ei kukaan olisi kertonut, sillä vaihtoehtona minulla ei ollut kuin jatkaa eteenpäin. Olin lakannut näkemästä vaihtoehtoja, kunnes muutos tuli eteeni pakollisena. Sanoin ääneen ettei minusta oikein ole enää tähän. 

Koitin vain jaksaa sen "minkä muutkin jaksoivat". Ihan kuin minä näkisin miltä kenenkin sielussa näyttää sisältä. Joku varmasti katsoi minuakin ja ihmetteli miten jaksan olla aina niin reipas. Reippauteni oli kovin hauras rakennelma. 

Olisi pitänyt saada sanotuksi asioita, mutten saanut. Kuuntelin muiden ohjeita. Tunsin paineen jaksaa ja suorittaa. Jos on jonkun aloittanut, se pitää tehdä loppuun. Uhrin tila ei ollut tietoinen valinta. Se asettui pitämään minua pystyssä. 

Koin ensin, etten voisi lähteä. Olisin jäänyt yksin. Yksin en olisi olemassa, vaan olisin tuntenut kuolevani.

En voinut astua alas riittämättömyyteen ja heikkouteen. Tai avun tarvitsijaksi, kun en tiennyt mitä apua olin vailla. 

Psykologin puheet siitä, miten aina ei tarvitse jaksaa ja saa olla uupunut, tuntuivat sinetöivän oman heikkouteni. Niitähän minä tässä olin juoksemassa karkuun. 

Omaa riittämättömyyttäni karkuun. Minun kykyni sietää stressiä ja painetta täytyi olla erityisen huono. 

Tämän jälkeen olen käynyt uusia taisteluja. Peittänyt haavani kerroksien alle. Uusiin nousuihin ja uusiin suorituksiin. Ei ollut vielä irti päästämisen aika ja valtava kasa kirjoja, sekä kirjoittamista veivät minua eteenpäin järkeväksi katsomallani tavalla. 

Asioiden piti olla järkeviä ja maailmassani tehokas suorittaminen vei eteenpäin. Tunteilut sikseen. 

Nyt olin valmis kirjoittamaan tämän, sillä nyt ymmärrän miksen voinut lähteä tuolloin pois. 

Näiden tapahtumien hahmottaminen kokonaisuutena on vienyt vuosia. Piti tulla uudelleen pohjalle,  jotta keho sai johdattaa ymmärryksen ääreen siitä, mitä olin ja olen vailla. 

Etsin vimmatusti apua itseni ulkopuolelta. Turvaa johon tarttua. Viisaita ajatuksia jostain missä on järjestystä, sillä itsellä oli niin epävakaata. Olin kuitenkin vailla jotain paljon syvempää, mitä ei voi tavoittaa lukemalla tai oppimalla. 

En ole uhri. Elämä ei ole kohdellut julmasti. Minussa on tila, joka uhrina pyrkii auttamaan  eteenpäin. Pelastamaan asioilta, joita ei voida kohdata. 

Koitin löytää ääntäni, mutta sen löytämiseen olisi tarvittu minuus. 

Eikä minussa ollut turvaa. Ei vakautta, ei levollisuutta. Minua pitivät liikkeessä jaksaja, ymmärtävä vaimo, positiivinen ajattelija, uhrautuva mukautuja, urhea Tuuli, kiltti tyttö, poikatyttö, tuhma tyttö. 

Kiitos kun olitte. Kiitos kun olette ❤️

Nyt myös minä olen täällä ❤️

E-pillerit. Tiikeristä karviseksi

Vahvat naiset vaativat samaa palkkaa kuin miehet. Tasa-arvo on tapetilla joka käänteessä, mutta miksi naiset suostuvat vapaaehtoisesti vaijentamaan hormonaalisen äänensä ja hiljentämään luonnollista haluaan. E-pillerit ovat myyty vapautena ja helppoutena, vaikka niiden yhtenä yleisimpänä sivuvaikutuksena on masennus. Ne ovat aiheuttaneet kuolemia, mutta mielummin nostetaan esille miten kätevää on kun ei rahaa kulu kuukautissuojiin.

Noin viitenä päivänä kuukaudessa voi tulla raskaaksi. Näiden päivien vuoksi tulisi syödä hormonaalista lääkettä kuukauden kaikkina päivinä vuodesta toiseen?  

Nuorille jaetaan ilmaiseksi mm hormonikierukkaa ja minipillereitä. Miten tyttö voi kasvaa naiseksi, kun keho on vaijennettu.

Naiset nääntyvät maskuliinisen suorittamisen alle. Kuukautiskivut ja vaikeudet on normalisoitu. Niitä ehdotetaan hoidettavaksi hävittämällä koko kuukautiset. 

Pillerien syönti voidaan aloittaa jo varhain 16-vuotiaana ja kasvaa siihen että kuukaudet ovat tasaisia. Ehtimättä välttämättä edes perehtyä kunnolla miltä ovulaatio tuntuu. Mitä mielialassa ja kropassa silloin tapahtuu. Ei tarvitse välttämättä kärsiä kuukautisista lainkaan tai niitä voi siirtää tärkeämpien asioiden tieltä. Miten kätevää se onkaan, mutta kaukana luonnollisuudesta. Kun googlettaa e-pillerit, ilmestyy ensimmäiseksi mainos, jossa tarjotaan e-pillerit helposti ja nopeasti netistä!

Eivät ne mielestäni edusta vapautta. Ne hiljentävät ja tasoittavat. Ne tekevät tiikeristä karvisen. Olisivatko miehet valmiita syömään päivittäin pillereitä, jotka laskevat testosteronitasoa? Epäilen. Eivätkö miehet kokisi että heidän miehuuteensa kajotaan? Miksi naiseuteen saa puuttua näin brutaalilla tavalla ilman vastustusta?
 Elämmekö elämää, jossa ei sovi olla mielialanvaihteluita, kiukkua, väsymystä tai pahaa oloa.

E-pillereiden on voitu osoittaa muuttavan naisen aivojen rakennetta ja toimintaa, sekä sotkevan parinvalintaa.

Vuoden 1995 kuuluisassa "Hikinen T-paita tutkimuksessa"  tutkimusryhmä keräsi DNA-näytteet 49:ltä nais- ja 44:ltä miesopiskelijalta Bernin yliopistossa, Sveitsissä.
Tutkimuksen miespuolisia osallistujia pyydettiin käyttämään samaa puuvillaista T-paitaa kaksi vuorokautta, käyttämättä hajusteita tai tupakkaa

Tämän jälkeen miesten T-paidat kerättiin ja tutkimuksen naiset haistoivat paitoja arvioiden hajuaistimuksien miellyttävyyden, seksuaalisen kiinnostavuuden ja intensiteetin.

Suurin osa naisista tunsi seksuaalisesti miellyttävimmiksi miehet joiden MHC-geeniperimä poikkesi naisten omasta perimästä, aiheuttaen tällöin mahdollisille jälkeläisille voimakkaan immuunijärjestelmän.
E-pillereitä syövät naiset valitsivat kokeessa kuitenkin päinvastoin, eli samanlaisen geeniperimän omaavia miehiä.
Koe on uusittu ja tulos on ollut samanlainen.

E-pillereiden on tutkimuksessa osoitettu vaikuttavat myös naisen seksuaaliseen halukkuuteen. Naisen on kenties helpompi olla haluton kuin miehen.
Lehdet ainakin ovat täynnä ravitsemusvinkkejä jotka palauttavat naisen halut. Kaikkea ostereista suklaaseen.

E-pillerit ovat myös ympäristöä ajatellen kuormittava valinta. Ympäristömme kemikalisoituu jatkuvasti ja e-pillereiden hormoneja päätyy virtsatessa veteen aiheuttaen haittoja kaloissa sekä ihmisissä. Nykyiset puhdistusmenetelmät eivät pysty poistamaan lääkejäämiä ja osa estrogeeninmatkijoista päätyy juomavedessä elimistöömme.

"E-pillerit lisäävät paitsi laskimo-, myös aivovaltimotukoksen riskiä. Estrogeeniä sisältäviä hormonivalmisteita ei suositella, jos on sairastanut aivoverisuonitukoksen. Riski saada aivoverisuonitukos on erityisesti niillä estrogeeniä sisältävien e-pillereiden käyttäjillä, jotka ovat yli 35-vuotiaita, sairastavat verenpainetautia, aurallista migreeniä ja tupakoivat.​" (Terveyskylä.fi 28.3.20)

Naistenterveys.com sivuston mukaan e-pillerien yleisimmät sivuvaikutukset ovat huonovointisuus, pahoinvointi, seksuaalisen halun vähentyminen, painonnousu ja pääkipu.

Suomalaisessa tutkimuksessa 2012 voitiin osoittaa ehkäisypillereiden, ehkäisylaastarin ja ehkäisyrenkaan nostavan matala-asteisesta tulehduksesta kertovan C-reaktiivisen proteiinin määrää.

Akuutin 2019 tekemään kyselyyn vastasi 1200 hormonaalista ehkäisyä käyttänyttä naista. Yle kirjoitti että valtaosa naisista koki ettei hormonalisen ehkäisyn haitoista puhuta tarpeeksi.
Haittojen sanotaankin monesti menevän ohi ajan kanssa. Tauon pitämisestä voidaan varoittaa, sillä se lisää veritulppariskiä.

Tässä esimerkkinä poiminta Lääkeinfo.fi:stä.
YASMIN tabletti, kalvopäällysteinen 0,03/3mg

"Jotkut hormonaalisia ehkäisyvalmisteita, myös Yasmin-valmistetta käyttävät naiset ovat ilmoittaneet masennuksesta tai masentuneesta mielialasta. Masennus voi olla vakavaa ja aiheuttaa toisinaan myös itsetuhoisia ajatuksia. Jos koet mielialan muutoksia ja masennusoireita, ota mahdollisimman pian yhteyttä lääkäriin, jotta voit saada neuvontaa."

"Yasmin valmisteen yleiset haittavaikutukset (1 - 10 käyttäjällä 100:sta) on kuukautishäiriöt, välivuodot, rintojen kipu, rintojen arkuus, päänsärky, masentuneisuus, migreeni, pahoinvointi, paksu valkovuoto emättimestä ja emättimen hiivatulehdus. "

Hiivatulehdusta taas voidaan pitää harmittomana ja hiivalääkkeitä saa ostaa vapaasti apteekista kalliiseen hintaan. Ne ovat niin yleisiä, että niistä puhutaan jokaisella telkkarin mainoskatkolla. Naisella ei kuulu olla jatkuvaa hiivaongelmaa.

Vuonna 2016 julkaistun laajan väestötutkimuksen mukaan ehkäisypillerit aiheuttavat keskimäärin 20 prosentille käyttäjistään hoitoa vaativan masennuksen. Vaikutus oli suurin teini-ikäisten ryhmässä, jossa ehkäisypillereiden käyttö kaksinkertaisti riskin sairastua masennukseen.

 Yle kirjoittaa 2014  17 suomalaisen naisen kuolleen e-pillereiden käytön vuoksi, kun taas
Helsingin yliopiston naisten- ja lastentautien kliininen opettaja Mervi Halttunen-Nieminen mainitsee Ylen haastattelussa 10.6.2019

"Monilla naisilla on todella suuri hormonien pelko ja luulo siitä, että hormoniton ehkäisy olisi jollakin tavalla parempi tai terveellisempi vaihtoehto. Tälle ei kuitenkaan ole perusteita."

Paljonko kondomi masentaa? Millä tavalla se ei olisi terveellisempi vaihtoehto?

Ehkäisyvälineiden vertailussa lääkealan turvallisuus-ja kehittämiskeskus Fimean ja lääkäriseura Duodecimin mukaan kondomin miinuksena on se, että käyttövirhe tapahtuu helposti ja joidenkin miesten mielestä yhdyntä ei ole silloin miellyttävä.
Lievempää settiä kuin e-pillereiden miinukset. Riippuu varmasti keneltä kysyy.
Kondomin plussana on ettei saa sukupuolitauteja.

FM Sanna Heikkinen osoitti väitöstutkimuksessaan, jossa arvioitiin elintapatekijöiden roolia rintasyövän etiologiassa, että hormonikierukkaa käyttäneiden post-menopausaalisten naisten rintasyöpäriski oli 52 prosenttia suurempi kuin naisilla, jotka käyttivät kuparikierukkaa. Muun hormonaalisen ehkäisyn käyttö suurensi rintasyöpäriskiä 32 prosenttia nuoremmilla, enintään 50-vuotiailla naisilla, kun heitä verrattiin naisiin, jotka eivät käyttäneet hormonaalista ehkäisyä.

Masennukseen on lääke, päänsärkyyn on lääke, hiivaan on lääke, rintasyöpä löytyy ajoissa mammografialla ja veritulppariski voidaan ennustaa.
Vain kaloille tuottaa murhetta se, että koiraat muuttuvat naarasmaisiksi ja naaraat koirasmaisiksi.

Lisään nyt oman kokemukseni tähän, jota en ole aikaisemmin uskaltautunut kirjoittamaan. 

Minulle e-pillereiden lopettaminen oli parhaita päätöksiä elämässäni tähän asti. 

Mutkatonta se ei ollut. Meni vuosi myllerryksessä. Tunnemyrskyissä ja hiusten huuhtoutuessa viemäriin. 

Vaikeinta oli se, etten tunnistanut itseäni. En ollut kuullut minussa olevaa naista. En pystynyt vastaanottamaan sitä määrää raivoa, joka oli tullakseen ulos. 

Tasaisuus oli kunnollisuutta. Tasaisuus oli ahkeruutta, hiljaisuutta, harmautta. 

Paksu, hiljaiseksi ruokittu eläin, jotten käyttäydy eläimellisesti. 

Nyt olen eläin. Kaikessa naiseudessani. 

En tiennyt, miltä tuntuu olla hehkuva ja kaunis. Kuin kykenisi kaikkeen ja hymyni valloittaa koko maailman. Näin ei ehkä ole, mutta kirjoitankin tunteesta, joka tiettynä ajankohtana kuukaudesta aina nostaa jumalattareksi. 

Koko tuoksumaailmani muuttui lopettamisen jälkeen. Saan valtavasti viestejä tuoksujen kautta.  Muutkin aistini muuttuivat. Aluksi tunsin, kuin olisin supersankari, sillä informaatiotulva oli valtava. 

Kortisoli tasoni olivat jatkuvasti korkealla käytön aikana ja madaltuivat kun tauotin pillerit. Tämän sanottiin olevan ok, joten tuolloin jatkoin käyttöä. 

Verenpaine oli huomattavan korkea, joten sain verenpainelääkkeen. En yhdistänyt asiaa. Kun vain sanoi ettei polta tupakkaa, niin pillereiden katsottiin olevan minulle sopivia. 

Koen vihaa ja surua siitä, etten osannut aikaisemmin löytää irroittamisen mahdollisuutta. Nyt siitä tulee jo yhdeksän vuotta. En osannut kuunnella itseäni. Kuuntelin lääkäreitä ja jotain miesten maailman paskaa konsensusta aiheesta. 

Hormonaalisesta ehkäisystä tulee jatkuvasti lisää tutkimuksia. Silti se myy. Se on kätevä. Ei tarvitse ehkä pureutua kuukautisvaivojen juurisyyhyn ja voi suorittaa kuin mies. Ei tarvitse olla niin PMS. 

Ongelmat ja kivut vaativat pysähtymään, mutta tässä hetkessä ei suosita pysähtymistä. Ei ole tehokasta jos on liikaa jotain naisellisia oloja. 

Tiikerin on saatava olla vapaa, kaunis, raivoisa, tyyni ja itsevarma eläin.