Häpeän nukke

Kuvaan alitajunnan, tiedostamattoman voimaa. 

Häpeän voimaa. 

Kuvaan aidon yhteyden voimaa. 

Puolen vuoden sisällä olen voinut jakaa ehdottomassa, pitkään rakentuneessa turvassa toiselle ihmiselle asioita itsestäni, joita kukaan ihminen ei ole kuullut. Ne ovat olleet syvässä häpeässä. Asioita jotka eivät koskaan näkisi päivänvaloa. 

Ensin tukehduin sanoihini. Omat suojamekanismini aktivoituivat. Tätä ei ole turvallista päästää liikkumaan, sillä kukaan ei kestä. Hermosto kertoi tarinaa, millaisten kasvon ilmeiden alle sanani saapuisivat. 

En vain pystynyt. Häpeän kerros aukesi vähän ja pääsi liikkumaan. Tulvin pahaa oloa. Olin pitkään dissosiaatiossa ja häpeän puristuksessa. Oli enää pelkkä kauhu kehon olosta. Keho sai mahdollisuuden kertoa, joten se työnsi häpeää kohti valoa. Samalla osa minussa pelkäsi mitä olen päästänyt liikkeelle. 

Myöhemmin palatessani turvaan, sanat tulivat ulos, koska olo oli riittävän huono jatkaakseni tunteen pitämistä sisällä. Tulin myötätuntoon ja vaivuin pitkäksi ajaksi unimaiseen väsymykseen. 

Voisin sanoa että asiat ovat menneitä ja etten todellakaan mieti niitä nykyhetkessä. Hädin tuskin muistan, eivätkä ne olleet olevinaan isoja asioita. 

Se olisi kuitenkin se suoja päällä, joka on aina ollut. Jottei totuus paljastu. Päällä on  vähättely, unohtaminen, ymmärrys ja korulauseet vanhojen asioiden kaivelusta. 

Monet asiat ovat pakattu pois näkyvistä ja sietämättöminä dissosiaatiossa. Miksi niitä kaivaa. 

Siksi että juuri ne säätelevät minua täysin huomaamattomasti kaikessa tässä hetkessä. Tiedostamattomasta käsin, hermostoni varhaisesta opista määräytyy mikä on turvallista ja mikä ei. Nämä kerrokset minussa koittavat kertoa kuka minä olen ja mihin minä pystyn. Niiden kautta näen kapean reitin jolla voin viettää elämääni, mutten näe sen ulkopuolelle. Se on muita varten ja minulle riittää tämä. 

Roolieni kautta olen nähnyt että olen vaatimaton, nöyrä ja rauhallinen. 

Introvertti, kotona viihtyvä ja ahkera. Minua on määritellyt koulussa pärjäämättömyys ja ammatti. Kilpailumenestys ja parisuhde. 

Ne ovat olleet minua sillä itseä ei ole ollut. 

Jos en kohtaa pimeyttä, varjoja itsessäni,  olen marionetti nukke. Täynnä lankoja josta minua liikutetaan. En näe, enkä tunne lankoja, sillä olen täysin tottunut niiden liikkeeseen. 

Pidän ennakoitavasta ja rutiineista. Kävelen muiden tahdissa. 

Käsiäkään ei kannata nostaa kovin ylös ettei tapahdu mitään erilaista. 

Silloin on kaikki ihan ok. 

Asiat menevät oikein. 

Asiat menevät järkevästi. 

Ei vihan purkauksia

Ei pettymyksen huutoa

Ei turhautumisen tuskaa

Ei pelon kouristusta

Ei sielun paloa

Ei rakkauden huumaa

Ei luomisen vimmaa

Ei ääntä

Se on riittänyt, sillä en ole tiennyt mitä edes haluaisin, jos kukaan ei vedä naruista. Luomisen voimani on kuplinut, muttei kuulunut. 

Sen sijaan että olisin luonut ja rakastaisin itseäni, olen ollut sitoutuneena tutkimaan muiden matkoja ja nostamaan jalustalle guruja, kenellä on taitoja. 

 Olen turruttanut itseäni syömisellä ja siirtänyt pois televisiolla. Treenaamisella ja suorituksilla olen rakentanut hyväksyntää ja ollut. Identiteettini on rakentunut siitä mitä teen. Mitä osaan. 

Se riittää kun on mukana ja tekee. 

Se ei riitä. Se ei ole minun elämääni eikä se ole minä. En ole täällä laittamassa parvekettani tai sisustamassa kotiani. Kotini on sisimmässäni. Kotini on yhteydessä ihmisiin. Kotini on turvassa ja rakkaudessa. 

Mitä minä teen. Minä lennän. Luomisvoimani on ollut tukahdutettu. Irroitan naruista ja lennän. 

kirjoitus uupumuksesta

Haluan tehdä erillisen kirjoituksen missä avaan uupumuksen syitä, tunteita ja osuutta matkallani. Uupumus on esiintynyt aikaisemmissä teksteissäni monella tavalla. 

Koen uupumuksen olevan samalla myös meidän yhteinen hätämme, yhteinen huutomme, yhteinen surumme ja kutsu inhimillisyyteen jossa voi olla, eikä aina tehdä. Kulttuurimme käyttää hyväksi meissä monessa olevaa haavaa jota peitämme ahkeruudella ja ajatuksella yksin pärjäämisestä. 

Epävarmuus luo paljon pelkoa. Pelossa eläminen väsyttää. Kaikki on niin haurasta. Kunpa kukaan ei tänään sanoisi älä ole niin ankara itsellesi, pitäisikö haukata vähän happea tai pitäisikö sinun mennä jo lääkäriin. 

Ihmisten on monesti niin vaikea sietää epämukavia tunteita itsessään, että heidän on pakko pyrkiä ratkaisemaan minun ongelmani pois, sillä minun hätäni aktivoi heidän oman hätänsä. 

Ymmärrän heitä, sillä juuri se asia on ollut osa myös minun uupumustani. Olen kantanut muiden tunteita. 

Elämässäni on ollut useita uupumuksen kohtia, loppuunpalamisia ja tila jota kutsuin ylikunnoksi, mutta joka oli samanlainen tila täysin samoista syistä. 

On ollut paljon hetkiä joissa olen tuntenut etten enää vain pysty. En toimi, jaksa enkä tiedä mitä tekisin. Keho on kertonut voimakkaasti viestiä kuulla omaa hätää. Jalat ovat muuttuneet kuin lyijyksi. 

Uuvuin näytelmään jossa elin, mutten ymmärtänyt eläväni. Esitin rooleja joiden en tunnistanut olevan rooleja. 

Uuvuin useita kertoja erilaisissa elämän vaiheissa jotka eivät vaikuttaneet ulkoapäin kovin suurilta asioilta, mutta joissa poistuin omalta mukavuusalueeltani ja käytin kaikki vähät voimavarani. 

Suurin osa voimistani kului kaiken pitämiseen kontrollissa ja piilossa, jota en ymmärtänyt edes tekeväni. 

Hymyilin pakkopositiivisuudessa olematta koskaan vihainen. Kuitenkin koin vain olevani suotta väsynyt. Kehoni vain "käyttäytyi oudosti" ja asiathan olivat ihan hyvin. 

Työni ja elämäni rytmi ei ollut aina hektistä vaan asetukset minussa tekivät siitä uuvuttavaa minun pyrkiessä jatkuvasti olemaan SOPIVA omaan elämääni. Kyse ei ollut suuresta työmäärästä eikä liian suuresta määrästä punttisalia. Kyse oli siitä, mistä käsin tein asioita. En omasta itsestäni käsin. 

Olen joutunut luomaan erilaisia selviytymismalleja hyvin varhain ja olen tuntenut niiden olevan omia luonteenpiirteinäni. Ne olivat minulle totta. 

Minussa on ylikiltteys, mukautuja joka ei sano juuri mitään. Minussa on se, kuka kokee olevansa vastuussa muiden tunteista ja ei halua tuottaa pettymystä. 

Se kuka ei halua tehdä asioista numeroa, vaan on helpointa olla sovitteleva ja joustaa. 

Joustaa omien rajojen yli kunhan sopu säilyy. 

Minussa on erityisesti ahkera suorittaja jolla on tarve tulla nähdyksi reippaana pärjääjänä, ettei anna laiskaa vaikutelmaa tai ole tarvitseva. 

Riitänkö minä? Kauanko sopii levätä? 

Minussa on myös terapeuttinen kuuntelija. Kaada tänne, olen mukava ja vastaanotan. 

Muilla voi olla vaikeampaa ja minusta pidetään kuuntelijana. 

Minussa on uhri joka ei kykene kantamaan vastuuta tai toimimaan aikuisen tavoin. 

Pieni tyttö minussa on hakenut hyväksyvää katsetta nyt aikuisena työpaikalta. 

Kaiken kaikkiaan olen ollut vailla mahdollisuutta sanoa ei, pitää omia rajoja tai tuntea kuka oikeastaan olen. 

Olen mielestäni elänyt "tavallista" elämää. 

Käynyt töissä, mennyt naimisiin, treenannut kovaa ja kilpaillut. Eronnut ja muuttanut. 

Elämän vaikeissa kohdissa olen alkanut voimaan huonosti eri tavoin. Jokainen kerta on ollut hieman erilainen. Niitä on yhdistänyt se, että olen olettanut olevani jotenkin sairas, ylireagoiva, liian herkkä tai huonosti stressiä kestävä. Syyllistin itseäni ja syyllistyin. 

Olen ollut niin irrallani omasta itsestäni, etten ole saanut tietoa tunteistani ja olen aina etsinyt apua mistä tahansa ulkopuolellani olevasta. Enimmäkseen lääkäristä, koska siihen järjestelmään olen kasvanut. 

Jatkuvat lääkärikäynnit lujittivat uskoani että jokin on vialla. Olot ja oireet muuttuivat yhä vaikeammiksi. En saanut kiinni mistään ja hirveässä pelossa toivoin että joku voisi auttaa kun en tuntenut itse jaksavani. 

Olen kuvannut oireitani ja tunteitani otsikolla Fyysiset oireet ja psyykkiset murheet 

Tunsin vuorotellen sekä kilpirauhasen vajaatoiminnan että liikatoiminnan oireita.  Oloa etten saa riittävästi happea, palaa kurkussa ja suun kuivumista. 

Olin vakuuttunut raudan puutoksesta ja mittautin monenlaisia veriarvoja useita kertoja. 

Tunsin nivelkipuja, kovia lihaskipuja, huimausta ja koko kehon puristavaa oloa. Bruksismi paheni ja päänsärky oli jatkuvaa. 

Silmät oireilivat ja vatsaoireet yltyivät hankaliksi. Kaikki syömäni ruoka alkoi aiheuttaa paniikkia. Kehossani ei ollut turvallista syödä ja sulattaa. Kävin vatsan tähystyksessä ja myöhemmin maksoin itse gastropanel kokeen. 

Mitään ei löytynyt ja vatsahapot olivat iskussa. Myöhemmin olen ymmärtänyt että en vain ole päässyt enää tilaan jossa keho voisi rentoutua sulattelemaan. 

Olin pitkiä aikoja unisessa sumussa. Patistin itseäni ulos näyttääkseni itselleni että olen elossa. 

Makasin sängyssä ja koitin jaksaa etsiä itselleni apua kirjoista. Hengittämisestä, joogasta, avannosta, meditaatiosta, venyttelystä, mindfullnesista. Ne ovat olleet kaikki hyviä, mutta etsin jotain joka parantaisi. 

Kävin juttelemassa jaksamisestani terveyskeskuksen psykologin kanssa, mutta aikoja oli harvoin. 

Hain kelan tukemaa terapiaa jota sain, jotta pysyisin työkykyisenä. Tällöin diagnoosina oli "ahdistuneisuushäiriö". Muita diagnooseja sairauslomilleni on ollut mm "yleistynyt tuskastuneisuus" ja "huonovointisuus". 

Terapioistani olen kirjoittanut otsikolla 

Kun terapia on kinesioteippausta. 

Vuoden kongnitiivinen psykoterapiani teippasi minua takaisin jaksamaan ja suorittamaan.  Koin painetta toipua vuodessa jaksamaan taas uudelleen. Mukava, terapeuttinen osani sai kehuja, uhri silitystä ja väsynyt lupaa levätä. Terapiani oli järjen tasolla kulkevaa keskustelua rajojen tärkeydestä, ein sanomisesta, luvasta levätä ja antaa itselle arvoa. 

Kaikki sisälläni pysyi ennallaan. Lähdin työelämään samoilla asetuksilla peläten koska taas uuvun. 

On uuvuttavaa elää jatkuvassa pelossa. Pelossa kaikesta, joten olen pyrkinyt ratkaisemaan pois pelon lähteitä. Olen joutunut kaventamaan elämäni aina vain tasaisemmaksi etten pelkäisi ja kuormittuisi. 

Pelon kohtaaminen on ollut tärkeää.  Työskentelen sen kanssa jatkuvasti ja vaiheet ovat olleet haastavia. Minussa on syvällä pelko sairastumisesta ja kehon viesteistä joita en ole osannut tulkita, pelko etten selviä, pelko paniikista ja erityisesti muiden hyväksynnän menettämisestä. 

Pelko hirveän huonosta olosta ja siitä että menetän järkeni. Ne ovat kaikki hyvin varhaista kuolemanpelkoa. 

Kaatuminen kaaokseen oli tärkeää. Tyhjyys. En voinut enää kuin itkeä, huutaa ja antautua. Ilman sitä olisin lähtenyt taas uuteen kierrokseen kokeilemaan mitä jaksan tai en jaksa. 

Etsin epätoivoisesti neuvoja ja apua. En voinut kuulla kehossani puhuvaa pelkoa. Alitajuisesti etsin kuitenkin armoa, ymmärrystä, nähdyksi tulemista. Erityisesti turvaa jossa levätä ja itkeä. Vasta turvassa olen voinut levätä ja siirtää turvan myös itseeni. 

On ollut vaikeaa irroittaa vanhasta ja löytää uusia tapoja toimia itsestä käsin. Vanhojen asetusten purku tapahtuu nyt turvassa ja pikkuhiljaa kehollisessa terapiassa. En voinut tehdä tätä yksin. 

Irroitin niin paljosta jotta voisin antaa uusien merkitysten alkaa kasvaa. 

Lopun elämääni tulen keskustelemaan itseni kanssa. Sen kuka patistaa tekemään ja ahkeroimaan. Kuljen vapaudessa. Vastaanotan kehoni viestit. Pysähdyn. Yhä uudelleen pidän rajani, vaikka se on joskus vaikeaa. Ne tulevat nyt sisältäni, eivätkä pakon sanelemana. 

Kun teen asioita omasta itsestäni käsin, olen täynnä energiaa vaikka tekisin paljon. 

Nyt riitän. Olen aina riittänyt, mutten ole voinut tuntea sitä ja nyt voin. 

Tämä blogi kertoo matkastani. 

Minulla on instagram nimellä Tuulinmatka. Jos haluat olla yhteydessä, voit kirjoittaa minulle. 

  youtube kanava löytyy myös. 

#uupumus #burnout #häpeä #jäljetkehossa #lapsuudenkehityksellinentrauma #terapia #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #miellyttäjä #tunteet #kontrolli #rajat #viha #syyllisyys #trauma #pelko 

2024, kuoleman ja syntymän vuosi

Kasvun vuosi. Kuoleman ja syntymän. 

Suurien haasteiden vuosi. Olen viettänyt aikaa yksin enemmän kuin koskaan ja ottanut vastaan pysähtyen mitä kulloinkin on ollut noustakseen. Tähän ei voi varautua ja vasta nyt olen huomannut että tälle on annettu nimi "sielun pimeä yö". Pimeä yö mahdollistaa ihmeellisen valon kauneuden jota en ole ennen nähnyt. 

 

Suurimmat kivut ja kokemukset olen vastaanottanut kotona omalla lohikäärmeen oksennusta muistuttavalla matollani armoa pyytäen.

Juuri luovuttaminen ja antautuminen ovat olleet tärkeitä, Ne ovat myös vaikeita. On aina tarvinnut kontrolloida, "pitää asiat omissa käsissä" ja edetä. 

Olen pysähtynyt ottamaan elämää vastaan ilman filttereitä, niin paljon kuin se on mahdollista. Harjoitellut olemaan läsnä ja luopumaan elämän suunnittelusta. Luopunut tässä hetkessä tavoitteista, tippunut suureen tyhjyyteen ja ollut hyvin pieni. 

Olen aina karannut kehostani mielikuvitusmaailmoihin. Jättänyt kehoni, sillä on ollut liian pelottavaa tuntea mitä siellä on. On kivuliasta ja ihmeellisen kaunista löytää takaisin. 

On ollut huikeaa löytää omaa itseään yksinäisyydessä, mutta enemmän kohtaamisissa. Luovuus on herännyt. Se on suurta ja kuplivaa. Jatkuva varoittelu sisältä välillä hiljenee. 

Olen kirjoittanut paljon. Sanoittanut tunteita ja kokemuksia. Piirtänyt tunteita, tunnelmia ja unien tapahtumia. 

Unet ovat olleet suuressa osassa tiedostamattoman tutkimisessa. Pystyn lukemaan itseäni ja tutkimaan myös varjojani. Kaikki on minussa varastoituneena. Ihan kaikki. Jokainen ei, jokainen älä, jokainen maku, tuoksu ja kehon liike. 

Se on hienoa ja samalla pelottavaa. 

En voi säädellä mitä milloinkin nousee. Joudun antautumaan matkaan, mutta luotan omaan itseeni (Itseeni) ja käteen, johon voin tarttua kun tunnen häviäväni johonkin. 

On ollut vaikea hellittää suorittamisesta. Jos en suorita punnerruksia, niin pyrin helposti suorittamaan tunteiden tuntemista tai eteenpäin menemistä matkalla. 

Todellisuudessa olen tällä matkalla lopun elämääni. Kiire ei ole totta. 

Blogi on saanut lukijoita ja se on tuonut iloa. Sain tehtyä youtube-kanavan ja voin olla näkyvä. Minulla on ääni ja paljon sanottavaa. Olen saanut viestejä ja yhteyttä omana itsenäni. Se on tärkeää. 

 Iloitsen kasvusta minuksi. Olen tullut kohdatuksi ja uskaltautunut sanoittamaan palavasti sisältäni. Tunnen rakkauden itseäni kohtaan, enkä enää halua hylätä itseäni. 

Siten puhun totuudessa vaikka tärisen jännityksestä. 

Asiallani on suurempi merkitys kuin sillä, miten minä onnistuin ja olinko hyvä ihmisten silmissä. 

En halua enää juosta loputtomasti hyvyyden perässä, sillä nyt riitän. 

Riitän vaikka jäädyn kesken puheen ja siitä minä puhun. Ettei tarvitse olla hyvä, vaan olla minä. Se avaa uskomattomat mielen maisemat ja värit joihin sukeltaa. Se on vapaus. 

Minulle on tehty oharit, ghostattu ja suututtu. Ne ovat hyvin tärkeitä kohtia kysyä mitä minussa nyt tapahtuu. Voin tuntea pahan mielen. 

Voin tarjota itselleni santsikupin kahvia ja halata lämpimästi. Minun ei tarvitse miellyttää kaikkia tai jäädä kurottelemaan järjellistä selitystä tunneasiaan. 

Olen myös tehnyt asioita hirvittävissä pelkotiloissa ja halunnut kääntyä takaisin. Se ei ole mahdollista sillä en mahdu takaisin. Kasvan itseni kokoiseksi. 

Olen saanut olla peloissani ja kohdannut raivoni. Vastaanottanut rakkautta ja uskaltanut itsekin rakastaa. 

Rakkaus ei ole varmuuden tavoittelua, riippuvuutta, pysyvyyteen pyrkimistä tai sitoutumista. Sitäkin se on minulle ollut. 

Rakkaus on kaikkein kaunein ja ihmeellisin tunne ja valo jota on lähes liiallista vastaanottaa koska se on "liian hyvää"  ja lähes mahdotonta sanoittaa koska sekin voi olla liikaa. 

Siten on ollut ihanaa olla ylipursuava rakkaudessa. 

Luovuin autosta ja Ourakin tuli tiensä päähän. Samoin televisio. Olen harjoitellut sitenkin kontrollista luopumista. Kaikenlaiset lapsuudesta asti rakennetut turvajärjestelmät, kuten lääkäriin meneminen, verikokeet, oura, suunnittelu, lenkkeily, listat ja suklaa ikään kuin huuhtoutuivat pois siinä asemassa joissa ne olivat. 

Olen kiitollinen pakosta tehdä tarkkaa budjetointia ja joutunut katsomaan mikä todella on tärkeää. Näen nyt paremmin. 

Opettelin tänä vuonna twerkkaamaan ja on ollut helpottavaa voida antaa feminiinille tilaa. 

Tunnen suurta kiitollisuutta tuskauniversumista. En tiedä pahempaa, mutta pystyn nyt näkemään sen paikkana joka tuntuu loputtomalta, mutta uskon että löydän pois sieltä. Ilman vaikeimpien tunteiden kohtaamista elämäni olisi hyvin tasapaksua ja selittäisin itseni taas tyytymään johonkin ennalta määrättyyn. 

Olen löytänyt rauhaa sisälleni pyrkimällä rakastamaan myös pelkoani. 

Suorittaja minussa on saanut paljon huomiota ja olen työskennellyt sen osani kanssa. 

On helppoa rakentaa aikomuksia ja kirjoittaa niistä. Voisin kirjoittaa siitä osastani paksun kirjan ja puhua yleisölle. 

Haaste on ollut aitoa muutosta kohti meneminen, ei niinkään "tänään en tee mitään"-päivien viettäminen. 

Kyse on minulla aitojen rajojen tekemisestä sydämestä käsin eikä periaatteellisesta kieltäytymisestä jonkun "vahvuuden" osoittamiseksi. 

Takanani on useampi uupumisen muisto, sillä olen yhä uudelleen liukunut uhrin tilaan päivittelemään että "tällainen mä taidan olla" ja että tiedän olevani liian kiltti. 

En voi muuttua hetkessä vain lukemalla kirjoja ja päättämällä pitää tästä lähtien puoleni.

Haluan voida pitää itseäni turvassa vaikka tuottaisin kaikille pettymyksen ja se on lähes ihmisluonnon vastaista. 

Minun tulee kantaa vastuu muutoksestani eikä jäädä odottamaan että minulta toivotaan vähemmän. 

Luin tänä vuonna viitisenkymmentä kirjaa ja ostin yhden. Se oli hyllyn viimeinen ja ehdin saada sen. Sillä hetkellä mietin miten en ole yksin, vaan myös kollektiivisesti tuomme valoon menneisyyden taakkaa. Haluan olla mukana kirjoittamassa ja puhumassa siitä. Se on vapauteen kulkemista. 

Tästä tuli naurettavan pitkä kirjoitus. 

On ollut kaunista saada tulla nähdyksi keskeneräisenä, surullisena ilman korjaamisen tarvetta, heikkona ja häpeässä. 

Olla vain ja hyväksyä. 

Sinä kuka olet minua tänä vuonna halannut, sanon että se on ollut minulle niitä vuoden kauneimpia asioita. Yhteys toiseen ihmiseen. Näen nyt selvemmin kuin koskaan. 

Halataan myös ensi vuonna ❤️

Tänäänkin tanssin naisena joka kulkee lohikäärmeiden kanssa. 

Diabetes -pulloposti kortisolin merestä

Oman diabeteksen synnyn kohtaaminen on herättänyt tärkeitä mietteitä kulkiessani omaan itseeni. Myös kilpirauhaseni lopullinen sammuttaminen. 

(Nämä ovat yli 20v sitten tapahtuneita asioita.) 

On valaisevaa antaa myös omalle katkeruudelle lupaa näyttäytyä sillä siellä on paljon kerroksia. 

Lääketieteen vastaus tuolloin suureen hätään oli suuri väkivalta ja minun on ollut vaikea antaa anteeksi kilpirauhaseni sammuttamista. Tunteet kulkevat tunnettaviksi. 

Kukaan ei ole halunnut kohdella minua huonosti, vaan on kyse inhimillisestä ymmärtämättömyydestä. 

Lääketiede ja sen järjestelmät tällaisina ovat sekä pelastavia että pelottavia. Minulla on  mahdollisuus hakea insuliinia ja kilpirauhaslääkettä apteekista. Niiden avulla pysyn hengissä. 

Näiden lisäksi minulle on kirjoitettu kymmeniä reseptejä lääkkeistä jotka saattaisivat helpottaa milloin mitäkin oiretta, mutta joita en koskaan ole hakenut. 

Kyse on aina ollut kohdallani pelosta ja loputtomasta oireiden selvittämisestä turvaan pääsemiseksi. Ei siitä että minussa olisi jotain vikaa. 

Haluaisin kuvata lääketiedettämme "vain vasemman aivopuoliskon toimintana." Asiat eivät toimi siten, mutta tapa nähdä mieli ja keho erillisinä on kummallinen ja koen että ihmisestä nähdään usein järjestelmän kautta vain osa eikä elinkaaren tapahtumien yhteyttä sairastumiseen huomioida riittävästi. 

Kuvitellaan ettei keho muista leikkausta jos mieli nukkuu. 

Surun lamaannuttavaa kipua voidaan kohdella kuin se olisi epänormaalia. Sairauksia voidaan esittää erillisinä, hyökkäävinä tai perittyinä ilmestyksinä. 

Lääketiede on paljon kivun poistamista, mutta kipu jää tai ilmenee erilaisena versiona, sillä sen on saatava kertoa viestinsä. Se ei toimi minua vastaan. 

Jatkuvasti pelokkaita ihmisiä ketkä eivät löydä yhteyttä kehoonsa ja pelkäävät kehon tuntemuksia, voidaan nimittää "luulosairaiksi". Tälle on diagnoosi hypokondria ja sitä pidetään mielenterveyden häiriönä. Tunteiden ilmentyminen kehossa on tällöin luokiteltu mielenterveyden häiriöksi riippuen siitä millaisena ne tulevat ulos. Hiljaisena hiipumisena tai räjähtävänä voimana. 

"Hypokondria liittyy yleensä johonkin muuhun psyykkiseen sairauteen. Noin kaksi kolmasosaa hypokondrikoista kärsii myös masennuksesta tai paniikkihäiriöstä." 

(Wikipedia 29.12.24)

Erilaisten sairauksien diagnoosit voivat alleviivata itsessä tuntuvaa häpeää, arvottomuutta, kykenemättömyyttä muutokseen ja ne voivat kiinnittää sairauden tilaan. 

Paniikkikohtauksella on tärkeä tehtävä ja se on tärkeä viesti. 

Se on kuitenkin kuvailtu minulle harmittomana ja että minulla on taipumusta sellaiseen, olen herkkä ja että ylensä se helpottaa myöhemmässä vaiheessa elämää. Kanna lääkettä mukana. Vaijenna se. 

Kehon normaaleita ja tärkeitä tapoja reagoida elämän muutoksiin voidaan kuvataan usein häiriöinä ja sairauksina. 

Minulla ei ollut mahdollisuutta kuulla sairauden tärkeää viestiä, vaan tunsin että diabetes vain tapahtui minulle. 

Käytin sen ilmentyessä tuttuja keinoja: alistumista ja taistelua. Samoja jotka olivat diabetekseni tuojat. Se on tavallaan ironista. Diabetes oli kuin sattuma ja huono tuuri. 

Olen painanut immuunipuolustukseni alas ilman minkäänlaista ymmärrystä että näin on  tapahtunut. Näiden näkymien auetessa vapautuu suuria ja vaikeita tunteita joita nyt kohtaan. 

Diabeteksesta ja kilpirauhasesta kokoamani kansiokin on väriltään musta. 

Siellä lukee kuitenkin päiväkirjaa joka on vuorotellen kuin lääkärin kuivaa analyysia ja iloista sankaritarinaa. 

Kuvaan miten sairaalassa jemmasin puolet ruuista servettien sisälle koska ne olivat pahoja. 

En voinut puhua niistä sillä voisin olla kummallinen tai hankala. 

Nämä ovat minuun rakentuneita selviämismekanismeja. Roolia uhrina sekä  sankarina jottei kukaan huolestu tai koe surua. 

Ihminen on yksilönäkin uskomaton yhtenäinen verkosto. Se että nykyään voidaan jo puhua suolistosta toisina aivoina, on vain yksi huomattava ja tärkeä yhteys.  Immuunipuolustukseni on yhteydessä omaan ääneeni ja tunteisiini. Immuunipuolustus olen minä. Rajani joka päästää hyvän sisään ja pitää vaaran ulkona. 

Kaikki saivat tulla minun tilaani, mutta minä tukehduin sanoihini. Ne olivat takertuneet kurkkuuni tuohon kilpirauhasen kohdalle. 

Nyt tunnistan ja ymmärrän että jatkuva hiljainen hyväksyntä sairastuttaa. Jatkuva taistelun tila siitä riitänkö. Hyväksynnän hakeminen, miellyttäminen ja mukautuminen kulttuuriin joka on pahoinvointia luova tehokkuudella ja mittaamisella. Jatkuva pelko on kortisolitulva. Kiireeseen mukaan lähteminen sairastuttaa ja uhrautuminen marttyyrina. Se on itsevihan muoto. Oma vihani oli niin käännettynä itseeni, etten tuntenut sitä lainkaan. 

Lopulta vielä aloin meditoida itseni tasaisen hiljaiseksi, sillä aloin jo kuplia. 

Diabetes ja tapahtumat kilpirauhasessani ovat nyt kuin kortisolin meressä kellunut pulloposti joka on vihdoin saapunut luettavaksi. 

Yksi osani, joka haluaa ymmärtää, lukea ja ottaa selvää kaikesta, on ollut suureksi avuksi yhdistäessäni asioita. 

Diabetekseni ei ole erillinen osa minua. Se on prosessi joka on käynnistynyt minussa tuodakseen esille asioita jotka eivät tule kuulluksi. Se on minussa ilmenevä vastaus sisimmästäni sille toiminnalle jota olin pitkään tehnyt ja jota jouduin tekemään. 

Sekin on minun oma ääneni. 

Oma ääneni on vihannut pitkään. Alistunut, pienentänyt, moittinut, vaatinut. 

Autoimmuunisairaus on se kun "elimistö hyökkää itseään vastaan". 

Minussa herää tarvetta moittia itseäni siitä etten ole puolustautunut ajoissa, eli kuullut itseäni. 

Suuren ymmäryksen ja myötätunnon matka sisältää vihaa ja turhautumista. 

Samalla kuitenkin olen nyt lähtenyt kulkemaan suureen muutokseen jonka tunnen omaksi tiekseni. Tunnen kehossani kasvukipuja ja suurta valoa. Vapautta. 

Tässä hetkessä tänäänkin on vaikeaa tuottaa toiselle ihmiselle pettymys. Tänäänkin se on vaikeaa vaikka tiedän että saan tehdä niin. 

Tiedän että se on totuudellista ja tärkeää ja tiedän ettei minua hylätä kun tuotan pettymyksen. SILTI se on vaikeaa. 

Näen nyt uineeni kortisolin meressä. Olen aina tuntenut sen, mutten ole yhdistänyt asioita. Se on heijastunut peilistä, mutta vastaus on ollut treenata enemmän. 

Se on saanut lääkäriltäkin selityksiä jotka olen kyseenalaistamatta hyväksynyt. 

Tuli hetki kun kortisolimäärä ja sitä kautta sokerimäärä näännyttivät minut. Jäin sairaalaan päänsärkyineni ja väsymyksineni opettelemaan insuliinin pistämistä. 

On jotenkin karua että sairaus kehottaa pysähtymään tai muutokseen, mutta tuleekin kohdatuksi asiana joka pitää hoitaa siten, että kaikki voi jatkua juuri sellaisena kuin ennenkin ja mieluiten nopealla aikataululla. 

Olen käynyt viime aikoina sairaalassa. Tukena toiselle ihmiselle. 

Pelko tulvii. Tunnen astuvani kauhuelokuvaan ja kummalliseen näytelmään. Tunnen miten  luottamukseni tähän maisemaan sisältää pelkoa ja katkeruutta. Kenenkään silmät eivät näe. Kehoni tärisee ja itkee. Tämä on pelon kautta näyttäytyvä maisema. 

Pyrin istumaan kanssani ja ymmärtämään. Nyt voin vain olla. Nyt olen eri kohdassa ja pidän huolen itsestäni. 

En ole viettänyt elämässäni pitkää aikaa sairaalassa. Lääkärit vain ovat olleet paljon matkallani ja lääkärin on helpompi katsoa röntgen-kuvaa kuin minua silmiin. 

Tunnen että ikään kuin minun tulisi muistaa roolini potilaana. Olen pyrkinyt olemaan helppo potilas. 

Jos lukisin nyt Omakanta-palvelusta tekstejä, saisi vaikutelman että on ollut kaikenlaista vaikeutta ja että paljon on ainakin tutkittu. 

Nyt kun pohdin asioita, olisi jokaisessa lähetteessä voinut lukea vain "hirveä pelko" ja sen vuoksi tämä, tuo ja nämä tutkimukset. 

Miten tämä olisi voinut mennä jotenkin toisin? Minulle vieras oma kehoni tulvi aina merkkejä pelosta ja tarpeesta toimia. Minulle ne olivat sairauden oireita. Tästä olen kirjoittanut aikaisemmissa kirjoituksissani. 

En ollut valmis näkemään itseäni 20-vuotiaana, enkä 30-vuotiaanakaan. 

Hymyilyttää miten Carl Jung kuvaa juuri sitä vaihetta jossa puolet elämästä on oman itsensä löytämistä muotista jonne on itsensä vaivalla saanut ensin sovitettua. 

En kuitenkaan ajatellut Jungia tai neljänkympin kriisiä, vaan mietin mikä ihme minua taas vaivaa ja ettei tämä ole koskaan ollut näin hankalaa. 

Tarvittiin paljon uupumusta ja lopulta kaatuminen jotta järkeily ja analysointi liikkuivat pois paikoiltaan ja saatoin lähteä näkemään kuka olen. 

Vaativuus minussa haluaa  nopeaa paranemisen prosessia. Kun puhun paranemisesta, tarkoitan kokonaiseksi tulemista, en sitä että diabetes lakkaisi olemasta. Haluan parantua sairaus-ajatuksistani, jotka saivat minut uskomaan että omakannan teksti on totuutta. Se on tavallisesti raportti minusta vartin ajalta henkilöltä kuka ei tunne minua. 

Pelko lähtee helposti pyörittämään yhä uudelleen vanhaa kaavaa jossa etsin turvaa itseni ulkopuolelta. 

 Tarkastelen omaa matkaani sen kautta, millainen valtava pelon aallokko ovat erilaiset terveyshuoleni olleet kun en ole pystynyt itse tulkitsemaan olojani, kipujani ja tuntemuksiani, vaan olen jäänyt järjestelmän passiiviseksi potilaaksi. 

Potilaana olo on voimakkaasti tukenut ajatusta itsestäni erillisenä kehostani. Se on myös osaltaan pitänyt voimakkaasti uhrin asemassa, jossa minulle vain tapahtuu asioita ja niitä voidaan mystisesti korjata ulkoapäin. 

Syy että olen jättänyt hakematta kaikki ne paketit minulle määrättyjä lääkkeitä, kuten migreenilääkettä ja kipulääkettä on ollut intuitio. Tuntemus vatsanpohjassa. "Gut feeling". Ne ovat olleet hyviä päätöksiä sillä ne ovat minun päätöksiäni. Sen osan, jota ilman kuolen.

Siten tunnen katkeruuden itsessäni voimakkaana asetelmassa jossa omaa kehon viisautta vähätellään ja kehoitetaan luottamaan suureen määrään tutkimustietoa ja koulutusta. 

Nyt tunnen voimaa siitä että voin kuunnella itseäni ja käyttää muilta saamaani tietoa hyväkseni käsittelemättä sitä totuutena. 

Monelle asialle on paikkansa. Omalla kohdallani pidän veriarvojen seuraamista hyvinkin hyödyllisenä. En pääse eroon siitä tosiasiasta että tarvitsen insuliinia joka päivä ja että diabetes on otettava huomioon. 

Hymyilen aina toisinaan sille, että minä luulen olevani se kuka täällä sanelee aikataulut paranemiselle. 

Hymyilen myös sille että insuliinireseptini olivat taas vanhentuneet, sillä en käy enää kannassa. 

Nyt voin syödä kilpirauhaslääkettä ja puhua. Puhua, kirjoittaa ja pitää ulkopuolella satuttavia sanoja, ihmisiä, bakteereja, viruksia ja pahaa ruokaa. Aina en onnistu, mutta nyt olen yhteydessä voimaan sisälläni joka puolustaa ja korjaa ❤️ 

Huomaan kortisolin aallot ja hermostun verensokeristani, mutta vihalla en voi korjata. Täytyy kellua aalloilla ja luottaa. 

Juuri nyt olen tässä ja kaikella on ollut valtavasti merkitystä. Tämä kaikki on ollut matkaa mielen ja kehon yhteyteen. 

Tässä kirjoituksessa on katkeruutta. Katkeruus sai minut kirjoittamaan, sillä kuljen sen läpi.

Tämän kaiken avaaminen on minun omaa matkaani ja ymmärrykseen kulkemista. 

#autoimmuunisairaus #kilpirauhanen #viha #kortisoli #kontrolli #kehityksellinentrauma #minätila  #lapsuudenkehityksellinentrauma  #addiktio #ahdistus #kasvu #häpeä  #suorittaja #miellyttäjä #polyvagaalinenteoria #stressi  #ylikiltteys  #psykologia #diabetes #t1d #insuliini #lääketiede #hypokondia #paniikkihäiriö #luulosairas #medikalisaatio #mielenterveys #terapia

Kun terapia on kinesioteippausta

Nämä ovat ajatuksiani omista terapioistani. Haluan tarkastella niitä nyt rehellisesti kun voin nähdä niiden osuuden matkallani. 

Minulla on ollut elämäni aikana uupumuksia ja voimakkaita kuormittumisia. Kehon voimakasta pahoinvointia ja hätää joka on ajanut etsimään apua. Tämä teksti kertoo aikaisempien terapioiden tuomista tuntemuksista sekä mietteitä itseni sen hetken roolista avun etsijänä. 

Olen etsinyt paljon syitä ja apua erilaisiin vaikeisiin oloihin. Avaan asiaa aikaisemmissa kirjoituksissani kuten Fyysiset oireet ja psyykkiset murheet.

Olen odottanut labrakokeista löytyvän jotain, mutta niiden pohjalta olen vaikuttanut terveeltä, koska olen terve. 

Lääkärin vastaanotolla minulle tarjottiin mahdollisuutta mielialalääkkeisiin sekä mahdollisuutta käyttää opamoxia tarvittaessa. 

Myöhemmässä vaiheessa pohtiessani jatkoa sairauslomalleni, tunsin että lääkkeiden käytön ehdottaminen kävi painostavammaksi. Päädyin hakemaan lääkkeet apteekista ja valehtelemaan että olen päättänyt kokeilla. 

Koin että minun on pakko jollain tavalla pysyä "avun piirissä". Jos en tekisi kuten minulta odotetaan, minut jätettäisiin ulkopuolelle ja olisin hankala. Olin jääneenä uhrin tilaan näkemättä omaa mahdollisuuttani vaikuttaa olooni. 

Otin mieluusti vastaan mahdollisuuden päästä toisinaan puhumaan oman terveyskeskuksen psykologin kanssa, mutta ajat olivat harvassa. 

Koin helpotusta hänen lämpimästä läsnäolostaan ja kaadoin itkien taakkaa jatkuvista kummallisista tuntemuksistani joiden syy näyttäytyi jaksamattomuutena ja elämän kuormana. 

Käynnit olivat harvoin ja minut ohjattiin hakemaan Kelan tukemaa yksilöterapiaa. 

Tätä varten kävin ensin psykiatrisen poliklinikan arviossa. 

Koin sen kuin ahdistavana kuulusteluna. 

Minussa nähtiin "bipolaarisuuden merkkejä" kun kerroin käyväni paljon salilla, mutta nyt en enää jaksanut siellä, vaan tunsin väsymystä. Minulle koitettiin löytää diagnoosia ja koin että yksittäisiin sanoihini tartuttiin. 

Minua koitettiin puhua masentuneeksi erilaisilla johdattelevilla kysymyksillä. 

"Ahdistuneisuushäiriö" diagnoosin jälkeen anoin Kelan yksilöterapiaa. Aloin hakea kongnitiivisen psykoterapian työskentelytapoja käyttävää psykoterapeuttia. 

Terapeuttia oli vaikea löytää, mutta niin tapahtui.

Tunsin että suhteemme voisi onnistua ja näin kävikin. Terapeuttini kuunteli ja oli läsnä kanssani. 

Koin että arvostimme toisiamme ja että tulin kuulluksi. Uskalsin puhua ne asiat, joihin minulla oli pääsy. Tunsin syvää ahdistusta ja elin jatkuvassa pelossa omasta riittämättömyydestäni ja epävarmuudestani. 

Kaikki muu oli tuskaa oman kehon kivuista. 

Kehoni reagoi monilla tavoilla. Niistä olen kertonut aikaisemmissa kirjoituksissani. Oloni muistutti vuorotellen kilpirauhasen liikatoimintaa ja vajaatoimintaa. Ajattelin että minulla on raudan puute. 

Jo Kelan kaavake antaa viitteen että olen jotenkin sairas vaikken ollut, vaan ainoastaan pelkäsin olevani. Elin ympäristössä, joka tuki sairaus-ajatteluani ja 

terapiasta tuli minulle ulkoa sisälle tuleva itseni parantamisen suoritus. 

Kävin terapiassa säntillisesti joka viikko ja koin sen siinä hetkessä tärkeäksi. Sain toivoa ja omia ajatuksia oli mahdollisuus kaataa toiselle ihmiselle kuka ei tuominnut. 

Sain pohdittavia tehtäviä ja kirjoitin tosi tiukkaa analyysiä itsestäni päiväkirjan muodossa. 

Oli tärkeää osoittaa terapeutille kyvykkyyttä ja osaamista. Osoittaa edistymistä ja siitä tulikin huomaamatta tavoitteeni. Pyrin puhumaan juuri niistä asioista joita olin oivaltanut, enkä siitä että kivut ovat taas samanlaisia. Oli myös tärkeää pitää kiinni aikataulusta ja olla vähän edellä. Koin että vuodessa minun pitää olla "normaali". 

Sain ensimmäistä kertaa terapiassa kiinni ajatuksesta, että kehossa tuntuvat kivut ovat yhteydessä ahdistukseeni. Se oli tärkeää. Olen elänyt vahvasti irrallani omasta kehostani ja kaikki kehossa liikkuvat vieraat tuntemukset ovat olleet merkkejä vaarasta ja sairaudesta. 

Nyt kipu tuotiin ensimmäistä kertaa katsottavaksi erilaisessa roolissa. 

Tässä terapiassa kivut eivät kuitenkaan liikkuneet. Niitä ei liikutettu. Kivun kanssa opeteltiin olemaan ja ne keskusteltiin osaksi elämää. 

Loppuraportissa lukee: 

"On huomannut pystyvänsä hyväksymään kehon reaktiot ja huoliajatukset osana tavallista arkea." 

En tiennyt kipujen olevan piilotettuja tunteita. Siihen meni vielä vuosia aikaa. 

Pelot sairastumisesta jäivät kehoon. Paniikki, suru ja riittämättömyys painuivat takaisin tavoittamattomiin. 

Minut oli kuin "teipattu takaisin terveeksi", eli passiiviseksi tilanteeseen tyytyjäksi. Jos minussa ilmenisi taas jotain oireita, voisin tulla takaisin teipattavaksi työkykyiseksi. Oma toimijuuteni ei vahvistunut, vaan jäin potilaan asemaan. 

Tunnen että elämässäni on ollut kasaan teippaamista. Vääränlaisuuden korjaamista ja siten olen kulkenut erilaisissa paikoissa teipattavana ja opettelemassa mitä kuuluisi tehdä. 

Olen ollut terveyskeskuksen jonossa riippumassa kuin joku vettynyt villapaita henkarilla. Tuijottamassa kenkiini huolestuneena. 

Minussa ei ole ollut aikuista kuka voisi ottaa vastuuta omasta itsestä, joten olen etsinyt apua ja sitä kautta turvaa. Jonottanut auktoriteettien luokse saamaan uusia ohjeita, sillä omat tunteet ja ajatukset eivät ole saaneet olla luotettavia, vaan vääriä. 

On ollut aina tärkeää olla työkykyinen ettei tarvitsisi hävetä omaa herkkyyttä, uupumista tai vaikuttaa laiskalta tai itsekkäältä. 

Uupumuksen sairauslomat eivät ole auttaneet sillä olen palannut töihin samoissa asetuksissa pelkäämään koska kuormitun uudelleen. 

Ein sanomisen harjoittelu ei auta, ellen oikeasti halua pitää itsestäni huolta.

Lepo ja rentoutuminen eivät ole muuttaneet minussa tarvetta olla mieliksi kaikille. On vaatinut paljon enemmän kuin pelkkää ymmärrystä ja kuorman säätelyä vähemmäksi, sillä varmasti joku aina tarvitsee jotakin. 

Terapiaan meni uupunut uhri. Siellä vahvistui sisäinen suorittaja jonka haarniska taottaisiin taas kestämään hetki taistelua. Uhri minussa tuli nähdyksi ja sain suojaa olla väsynyt ja haavoittunut. Liiallinen kiltteyteni tuli nähdyksi ja ymmärsin taas kerran mitä teen väärin. Joustan liikaa itse haavoittuen. Minussa ei ole voimaa ja olen taas ihan vääränlainen. 

Opettelin sanomaan ei, mutten kokenut sisimmässäni että minulla olisi oikeutta rajata ja kieltäytyä, koska kuka minusta sitten pitäisi. Känkkäränkästä. 

Oman itseni arvostus nousi suoritteeksi, eikä ollut aitoa. Pohdin että minun kuuluisi pitää nyt puoliani, sillä vain siten voin välttää etten taas miellytä muita liikaa ja uuvu makaamaan sänkyyn. 

Aito minuus oli hukassa. Aito Tuuli ei tiennyt kuka on, mitä haluaa tai ei halua. Tuuli oli jähmettynyt odottamaan ja pysyi vaiti koko terapian ajan, sillä ei ollut turvallista. 

Aito minuus on kuitenkin jollain tavalla välillä näyttäytynyt. Minua ei voinut painostaa syömään lääkkeitä, enkä lähtenyt venyttämään itseäni diagnooseihin jotka eivät olleet totta. Aito, silloin hyvin tuskallinen ja pelottava suuttumus joskus näyttäytyi kun olin ajettuna nurkkaan. Olen siitä kiitollinen. 

Minä itse en vahvistunut terapiassa. Siellä vahvistuivat uhri, suorittaja ja erityisesti minussa oleva "järkeistäjä", joka on pyrkinyt pitämään minua turvassa järkeilemällä ja hakemalla tietoa riittävästi. 

Tämä "riittävästi" ei ole koskaan tapahtunut, vaikka olen lukenut satoja kirjoja psykologiasta, aivoista ja ihmismielestä ymmärtääkseni ihan kaiken mitä minussa tapahtuu. 

Olen analysoinut itseäni siitä asti kun olen kirjoittanut pienenä tyttönä päiväkirjoja. 

Ne ovat vaihtuneet tiukan analyysin ja itsereflektion vihkoiksi joita on iso pahvilaatikollinen. 

Tämä sisäinen järkeistäjä vahvistui terapiassa saamastaan jatkuvasta kehusta. 

Se sai kuulla olevansa täysin ainutlaatuisen taitava itsereflektiossa. 

Siitä on hyötyä, mutta samalla olen paljolti jäänyt kiinni analysoimiseen ja liike on pysähtynyt. Lisäksi olen siten juuttunut pitämään omia analyysejäni pysyvinä ja ainoina vaihtoehtoina. Olen koittanut ratkaista tunteita olemalla järkevä. 

Piirsin elämän janan ja kirjoitin kaavakkeet täyteen. Keskityin kuulemaan miten hienoa työtä olen tehnyt itseni eteen. Istuin kuin pieni tyttö koulun penkillä auktoriteetin antaessa palautetta. 

Tuntui tärkeältä kun kehuttiin. Kuitenkaan se ei muuttanut mitään. Jos olisin joskus myöhästynyt terapiasta, olisin yhä kuollut häpeään, sillä en ollut kasvanut aikuiseksi, vaan etsin tapaa kelvata, miellyttää terapeuttia ja suorittaa terapia apukeinona siihen että olin jotenkin rikkinäinen. Niin minut teipattiin. 

Vuoden kongnitiivisen psykoterapian jälkeen  aloin hiljalleen kulkea kohti katkeamispistettä siitä huolimatta että reipas suorittaja minussa vahvisti jaksamisen ajatusta. Oli häpeäksi tunnustaa etten ymmärrä miksen osannut vuoden terapian jälkeenkään muuttaa itseäni. Koin että minun kuuluisi olla vain kiitollinen kun olin saanut vuoden terapiaa ja sitä oli maksettu minulle. 

Puhuin itselleni että jaksan kuitenkin "aika hyvin" ja joku muu varmasti tarvitsisi kipeämmin paikkani terapeutilla. 

Terapiassa ei selvitetty, miksi koin jatkuvaa suorittamisen pakkoa. Miksi koin jatkuvasti tekeväni väärin. Miksen laita rajoja ja sano ei. 

Jäin passiiviseksi odottamaan että terapiassa käyminen hoitaa minut. Kuuntelin ohjeita ja tein niitä harjoituksia. Eikö sen pitäisi riittää kun tein kaiken niin OIKEIN. 

Parin vuoden kuluttua terapiasta maailmassa tapahtui kaikenlaista. Tilanteet läheisten ihmisteni kanssa kärjistyivät ja siirryin voimakkaaseen taistele-pakene tilaan. Ensin se pysyi hallinnassa kontrollilla, syyttelyllä, vihalla ja järkeilyllä, sekä sairauden etsinnällä. 

Sain lähetteen ahdistuneisuushäiriön nettiterapiaan. 

Taas koin että on oltava kiitollinen ja halusin nähdä toivoa. Taas kieltäydyin lääkkeistä. Taas valehtelin että kokeilin niitä. Nyt koin jo suurempaa ärsyynnystä siitä, että joudun peittämään oman sisimpäni muilta. 

Minulla ei kuitenkaan ollut sairautta tai häiriötä, vaan syvimmät pelkoni ja kauhuni olivat aktivoituneet. Olin lohduton ja epätoivoinen ja siten kyseinen nettiterapia pahensi oloani tässä kohdassa. 

Kirjauduin terapiaan tekemään harjoituksia pari kertaa viikossa  Luin ja vastailin kysymyksiin. 

Tein paljon mielikuvaharjoituksia. 

Olin niin täynnä pelkoa että tehtävät olivat mekaanista suorittamista. Oli vaikeaa keskittyä ja koitin suorittaa pelkoa pois itsestäni kirjoittamalla sitä eri tavoin. Oli ahdistavaa etten löytänyt tarkkaa syytä peloilleni siitä hetkestä. 

Altistin itseäni mielikuvaharjoituksessa yhä uudelleen pahimmalle pelolleni. Harjoituksen tarkoitus oli että lopulta tottuisin siihen. Hyväksyin harjoituksen ja tein sitä ahkerasti. 

Yhä uudelleen mielikuvassa kuvittelin miten minut jätettiin yksin ja itkin lohduttomasti. 

Yhä uudelleen kehoni tulvi kauhua, sillä harjoituksen lopussa en avannutkaan silmiäni turvassa, sillä turvaa ei ollut missään. Oli vain kauhu. Ohjeissa sanottiin että ensin on vaikeaa ja sitten helpottuu. Olen hyvä ohjeiden kanssa ja suoritin itselleni yhä pahenevan olon. 

Kirjoitin nettiterapiaani voisinko puhua jonkun kanssa oikeasti. Sain neuvon ottaa yhteyttä omaan hoitavaan tahoon tai soittamaan tarvittaessa 112. Ymmärsin sen. 

Annoin varmaankin hyvän palautteen nettiterapiasta, ettei kukaan pahoita mieltään. En muista siltä ajalta kaikkea. En myöskään pystynyt silloin arvioimaan terapian haitallisuutta itselleni sen hetkisessä tilanteessa. Suorittaja kun oli viimeisenä pystyssä. 

Tämä kaikki oli tärkeää. Oli nähtävä että teippaaminen työkykyiseksi on riittävää ehkä muille, muttei minulle. Terapiat pitivät roolejani toiminnassa ja osaltaan estivät minua kaatumasta pahasti, mutta juuri sen oli tapahduttava jotta jokin muuttuisi. 

Terapian jälkeen tipuin tuskauniversumiksi kutsuttuun. Se on hyvin kuvaava sana ja olen kuvannut tämän kohdan aikaisemmin blogissani otsikolla "Tunteita ajalta jolloin piti olla hiljaa" Piti kaatua sinne, missä kaikki järjellä ymmärrettävä lakkasi vaikuttamasta. 

Alkoi minun matkani kohti omaa itseäni rakkauden katseessa ja turvassa. 

#terapia #psykoterapia #tuskauniversumi #paniikkihäiriö #pelko #raivo #häpeä #jäljetkehossa #kasvu #suru #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #miellyttäjä #tunteet #ahdistus #kontrolli #rajat #viha #syyllisyys #trauma #kipu #työhyvinvointi #työssäjaksaminen #työ #nettiterapia #huoliajatukset 

Ananaspaloja aamulla, suklaata illalla

En ole aikaisemmin voinut kirjoittaa tästä aiheesta. Se sisältää niin paljon häpeää ja  itseen kohdistettua vihaa. Myös paljon syyllisyyttä jota olen kohdannut pikkuhiljaa. 

En ole voinut näyttää pelkoani, vaan ollut reipas, enkä ole voinut olla vihainen, vaan  mukautunut kaikkeen ja kaikkiin. 

Naurettava, häpeällinen viha on ollut aina piilossa. Sitä ei voi poistaa, joten se oli ohjattava minuun itseeni. Ja miten olenkaan vihannut kehoani. 

Kehoni palveli yritystä tulla nähdyksi ja se oli vain kuin vaate oikeiden vaatteiden alla.

En ole sairastunut syömishäiriöön. Pakottava tarve hallita syömistä on ollut tapa selviytyä. Se on pakon edessä luotu toimintamalli etten hajoaisi. Kontrolli antoi illuusion elämän hallitsemisesta ja kykyä saada hyväksyntää kehon kautta.

Tämä syömiseen kohdistuva kontrollini, joka myöhemmin muuntautui koko terveyden hallinnan addiktioksi, on niin suuri osa jotakin minkä olen kokenut kiinteäksi osaksi itseäni, että väkisinkin sen käsittely on haastavaa. En uskonut koskaan pääseväni irti. 

Olen ollut ahdistunut painostani siitä lähtien kun samat housut eivät jotenkin yhtäkkiä mahtuneetkaan takapuolen kohdalta hyvin jalkaan. Syynä oli se, että olin kasvamassa naiseksi. 

En ala muodostaa tässä kirjoituksessa sen tarkempaa aikajanaa, vaan kuvaan lähinnä tuntemuksiani ja tapojani toimia. 

 En valehtele, jos sanon että olen koko aikuisiän painanut suurinpiirtein saman verran.

Rakenteeltani olen lyhyt ja lihaksikas. 

Halusin olla hoikka ja halusin olla kaunis. Koin että monet muut olivat kauniita ja itse olin kuin peikko. Olin kateellinen, mutten voinut näyttää sitä. 

Vähän myöhemmin ihastelin Victorias Secretin alusvaatemalleja ja seurasin tiiviisti Huippumalli haussa ohjelmaa. 

Laitoin Victorias Secretin enkelin kuvan jääkaapin oveen muistuttamaan että jos syöt niin muista ettet näytä tältä. 

Tunsin että olen kummallinen ja vääränlainen. Muut uskaltavat tehdä kaikkea jännittävää ja minä vain pelkään, enkä edes tiedä mitä. 

En koskaan lähtenyt dieetille, vaan jokainen uusi painonpudotusjakso oli päätös jostain uudesta pysyvästä järjestelmästä. 

Ne olivat kaalisoppaa, kitumista ja karkkien syömistä. Kaatumista, häpeää, nousemista ja analysoimista. 

Koin että tiesin aina mitä teen. Olin innokas ja järjestelmällinen. Keskitin valtavasti energiaa uusiin laihdutusyrityksiin. Jos en saanut riittäviä tuloksia, tipuin rumuuden, kelpaamattomuuden ja häpeän tilaan. Viha, jota ei sovi tuntea kääntyy kohti itseä. Ja niin vihasin taas kehoani ja kykenemättömyyttäni itsekuriin. 

Se että kuulin olevani hyvän painoinen, normaali tai hoikka, ei mikään riittänyt kuin hetkeksi nostamaan minut uhriudesta johonkin ylpeyteen. 

Minussa on ollut kauhua naiseksi kasvamisesta sillä elin Rambon roolissa jotta herkkyyteni, jonka katsoin heikkoudeksi ei paljastuisi. Suhtauduin vihaisesti omaan feminiiniini ja sen arkuuteen ja pelkoihin. 

17-vuotiaana aloitin tyynesti e-pillereiden syömisen ja laskeuduin yhä enemmän rooliini. Tunnen tuosta valinnastani valtavaa vääryyttä ja vihaa jonka kanssa olen työskennellyt myöhemmin. Hormonaalisen ehkäisyn aikana en voinut tulkita kehoni viestejä. En ymmärtänyt millaisen vaijennuksen tein heräävälle naiseudelleni. Tunnen että poistin itseltäni mahdollisuuden tuntea itseni kauniiksi ja upeaksi joka kuukausi. 

Olen kirjoittanut hormonaalisesta ehkäisystä otsikolla Tiikeristä karviseksi.

Karkasin tunteita addiktoiviin syömisiin. Tästä häpeissäni rakensin taas uuden ruokavalion ja juoksin tässä pyörässä kuin hamsteri. 

Liikunta ja kaiken kirjaaminen ylös kuului tähän. Diagrammeja ja suunnitelmia. 

Koin että äärimmäisen tarkat rajat ruokien kanssa antaisivat minulle mahdollisuuden säästyä ylensyömiseltä. 

Tunsin että jotain tosi hyvää oli vain PAKKO saada. Koitin kirjoittaa päiväkirjaa tunteista jotka laukaisivat käyttäytymisen ja tällä tavoin saada kiinni miten voisin muuttaa jotakin. 

Tämä turhautti, sillä en löytänyt mitään missä olisin kokenut voivani tehdä jotakin korvaavaa. Löysin himon ja ahdistuksen. En koskaan muuta. Häpeän siitä mitä tulisin seuraavaksi tekemään. 

En voinut tuolloin löytää tunteita, jotka ovat tehokkaasti dissosioituja. En voinut mitenkään nähdä syöväni suruun ja kipuun lohdutukseksi, sillä "eihän tässä nyt mitään surullista ole." 

En nähnyt syöväni itseäni hiljaiseksi vihasta. Syöminen rauhoittaa ja hiljentää. 

En vain tuntenut itseäni koskaan vihaiseksi. 

Söin rauhoittaakseni jatkuvaa pelkoani ja epävarmuuttani, vaikka siinä hetkessä tunnistin vain himon. 

Etsin tunteita vain tästä hetkestä, enkä ollut tietoinen mitä piilotettua minussa on.  Kaipasin kovasti rakkautta, jota etsin kakkupalasta. Että riittäisin ilman suorittamista. Löysin häpeän joka muistutti että olen viallinen. 

Vasta nyt voin nähdä tämän rakenteen. Turvassa voin tuntea tunteita jotka ovat olleet piilotettuna ja nähdä miksi en ole päässyt käsiksi syömisen ongelmaan. Nyt voin tuntea häpeän ja arvottomuuden itsessäni ja nähdä lohdutuksen tarpeen. Antaa luvan vihalle tulla rajakseni ja turvakseni. Antaa luvan olla peloissaan. 

Rajattomuudessa minulla ei ole valtaa itseeni. On pakollista koittaa hallita ulkopuolelta, koska tie omaan itseen on täysin piilotettu. Suklaalevyn äärellä on jotain tuttua ja iloista. Olen hetken turvassa. 

Vuonna 2000 sairastuin tyypin 1 diabetekseen. Alkoi uusi suorittajan kausi. Nyt ei lasketa enää kaloreita, nyt lasketaan hiilareita. Minusta tulisi huippudiabeetikko. 

Söin ensin pelkkiä leipiä. Olin aina nälkäinen. 

Sitten myös muromysliä ja jogurttia. Join light limsoja. Söin pastaa ja huomasin että ruokahaluni on tuolloin pohjaton, mutta mikään määrä insuliinia ei riitä, kuten ei mikään määrä pastaakaan auttanut rakkauden nälkään. Söin myös kauhuuni sairaudesta, jonka loppuelämäkseni sain. En voinut näyttää pelkoani. Kontrollini hajosi ja alkoi yhä epätoivoisempi itsevihainen taistelu pelkoa vastaan. 

En saanut tukea diabeteksen hoitoon, koska roolitin itseni vahvaksi, osaavaksi ja kuuntelin ohjeita hoitajalta. Piilotin tunteeni itseltänikin tehokkaasti. Valehtelin verensokerin mittaustulokset vihkoon ja ne herättivät hoitajassa ristiriitaisia mietteitä. 

Insuliinimääriäni lisättiin suuriksi ja kärsin jatkuvista matalista sokereista öisin ja korkeista aamuisin. Olin jatkuvassa vuoristoradassa. Syömistä, korjaamista ja hätää. En hallinnut omia syömisiäni ja häpeä diabeteshoitajalla huonoudesta sai aikaan yhä huonompia valintoja syömisissä. 

Vihaa itseä kohtaan. Armottomuutta ja ananaspaloja aamulla ja suklaalevy illalla. 

2011 Antti Heikkilä puhui televisiossa aamulla. Tartuin siihen. 

Päädyin ihan samanlaiseen kontrolliin kuin ennenkin. Erona oli kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa tulin tarttuneeksi johonkin jossa lakkasin näännyttämästä itseäni ravitsemuksellisesti ja irroittauduin monesta minulle hyvin addiktoivasta tuotteesta. En kokenut tuolloin lainkaan pärjääväni tiettyjen ruoka-aineiden kanssa. 

Verensokerini tasoittui ja sain vähentää paljon insuliinia. 

Tärkeintä oli, että sain onnistumisen tunteen ja löysin jotain minulle sopivaa. Pystyin itse olemaan aktiivinen. Sain rauhaa taistelusta ja otteen omasta sairaudestani. 

Rakensin siitä koko persoonani sillä oli mullistavaa kääntää uusi lehti elämässä. 

Olin suorittaja ja nyt minusta tuli myös saarnaaja. Olin saanut valtavan avun ruokavaliosta, joten suuntasin nyt ajatukseni muiden "pelastamiseen". 

Kaadoin omaa häpeääni muiden päälle osallistuen kaikenlaisiin keskusteluihin. Ajattelin jollain tasolla lähteväni tärkeään tehtävään, mutta ruokavalion ehdottaminen toiselle on väkivaltaista. Kyse oli minun kyvyttömyydestäni kohdata itseäni.

Aloin kehittää itselleni tiedostamatta jotain huippudiabeetikon persoonaa. Suojaa siltä että minua pelotti mitä tämä sairaus toisi.  Suojaa häpeältä, etten osaa kontrolloida itseäni. 

Taas uusi ruokavalio voisi tuoda ehkä turvaa, joka minusta puuttui. 

Nostin itseäni, koska olisin siten olemassa ja koin että tällä tavoin voisin olla rakkauden arvoinen. Rakkaus oli minun elämässäni ansaittava. 

Kohtaan syyllisyyttäni. Puhun ja puran sitä tänäänkin. Elämässäni oli tuolloin valtava tarve olla täydellinen jossain. Sitten taas sisimmässäni itkin muromyslikulhoon. 

Näin vain oman sektorini. 

En ole kontrolloinut pelkkää ruokavaliota.  Minuun rakentui tarve hallita suunnitelmallisesti ja tavoitteellisesti treenaamista, liikkumista ja painoa.  Kaikenkaikkiaan ulkonäköä ja lopuksi vielä esimerkiksi verikokeiden kautta terveyttä.

Ylimääräisten verikokeiden ottaminen on ollut minulle hyödyllistä ja terveyttä edistävää. Näen kuitenkin miten olen ollut lukkiutunut ajattelemaan jonkun tietyn luvun tarkoittavan tiettyä asiaa, kuten turvaa tai vaaraa. 

Kirjoitin kokonaan oman kirjoituksen myös Ourasta ja siihen liittyvistä tunteista.

Nämä kuvaamani tavat toimia eivät ole hyviä tai huonoja asioita. Ne ovat suojamekanismeja häpeältä. 

Ne ovat johtaneet monipuoliseen perehtymiseen, vastuunottoon omasta terveydestä ja ymmärrykseen miten minä toimin. 

Varjopuolena katson, että pakollinen hallinta on ollut uuvuttavaa ja pelottavaakin. Kontrolli on illuusio ja kun elämän tilanne oli haastava, ajauduin epäonnistuneen ruokapäiväkirjan tai riittämättömän verikoetuloksen kautta taas johonkin ulkopuolelle pelkoihini. 

Kroonisessa pelossa aina jokin on pielessä. 

Työskentelen jatkuvasti itseni kanssa. Jatkuvan kontrolloinnin purkaminen tapahtuu nyt hiljalleen puuttumalla sen juurisyyhyn. Kuljen matkaani purkaen lapsuuden kehityksellistä traumaa turvallisen ja aidon ihmisen kanssa. 

Tulen nähdyksi. Saan pelätä ja pettyä. Löydän yhä enemmän itseni. 

Meneillään on kamppailun hätää. Koko sisäisen järjestelmän muutos. Kaikki lähtee ymmärryksestä, mutta joudun myös luomaan itseeni jotain, mitä minussa ei ole ollut. Myötätuntoa, rakkautta, hyväksyntää ja sitä kuka olen minä itse. 

Myös turvaa itseeni, sillä sitä olen koittanut hakea verikokeista, lääkäriltä ja ruokavalioista. Tähän tarvitsen ja saan apua. 

Tunnen että nyt on todella karua ottaa vastaan se asia, että kukaan ei voi tietää tai luvata että olisin kunnossa. 

Hätääntyneen uhrin minussa olisi pakko saada todiste tai tieto että terveys on kunnossa. Oikeasti sellaista ei voi saada mistään. 

On tarve kilpailla, korottaa itseään, osata, olla kaunis, näyttää voimakkaalta, saada ihailua, tulla nähdyksi, riittää. 

On tarve tulla rakastetuksi. Ensin täytyy voida tuntea olevansa rakkauden arvoinen juuri nyt. 

Koen että tämä vallitseva ruokaympäristö itsessään hyvin järjestelmällisesti tarjoaa parhaat mahdolliset olosuhteet 24/7 jatkuvalle syömiselle ja tuntee hyvin ihmisen käyttäytymisen, eli himot, addiktiot, murheet ja juhlat. 

Jokaisen täytyy tehdä omat valintansa ja kantaa vastuu itsestään mutta terveyttä tukevien valintojen tukemiseen olisi myös yhteiskunnallisesti panostettava. 

Olen matkalla. Tässä blogissa kerron sen erilaisista vaiheista ja sieltä nousevista teemoista. 

Joidenkin asioiden kanssa tuntuu hyvin vaikealta astua valoon. Tämä on ollut sellainen. 

Ymmärrän meneväni toisinaan kauppaan hakemaan vaniljarahkaa, vaikka oikeasti toivoisin lämpimän puristuksen ympärilläni.

Tässä kohtaa tipun uhriksi enkä tartu puhelimeen soittaakseni ystävälle. Uhrina en näe, että ystäväni puhuisi minulle lämpimästi ja myötätunnolla. Ilahtuisi ehkä soitostani. 

Uhrina kerron itselleni että olen tarvitseva ja hiukan säälittävä. Minulla on jatkuvasti kummallisia ongelmia. Itkuni on vaivaannuttavaa, enkä halua olla heikko nyt, kun olen suurella matkalla. Tässä hetkessä harjoittelen soittamaan. 

Minun on täytynyt tutustua uhriin minussa. 

Rakastan ruuanlaittoa. Samalla tanssin kuulokkeet päässä. 

Olen löytänyt ruuan kautta kauniita asioita. Myös sen, että ruokani on rakkautta itseäni kohtaan. Jokainen soluni on ansainnut parasta. 

Voin itse vaikuttaa omaan hyvinvointiini. Sitä voi käyttää vapauteen tai sitomiseen. 

Osa omaa vapautumistani on kirjoittaa ja sanoittaa. Jättää taakkaa harteilta ja nähdä että jokaisella on oma matka. 

Matkakertomustani löytyy instagramissa tilillä tuulinmatka. 

#viha #kontrolli #kehityksellinentrauma #minätila #ahmiminen #kehonkuva #lapsuudenkehityksellinentrauma #syömishäiriö  #addiktio #ahdistus #kasvu #häpeä #oura #polyvagaalinenteoria #psykologia #terapia #diabetes #t1d 

Pelkään vieläkin ja taas pelkään

Yritin taistella vihan voimalla pelkoa olemaan hiljaa. Sitähän olen aina tehnyt. Vihannut pelkoani joka tekee minusta taatusti kaikkein vähiten pidetyn ihmisen. Rassukan. 

Muumin muumilaaksoon joka ei koskaan uskalla muuta kuin syödä pannukakkuja ja viettää samanlaisen päivän kuin eilenkin. 

Vihan alta tuli esiin suuri, aina läsnä oleva pelko. Pelko tuntuu ikuisuudelta ja häpeältä. 

Siksi halusin kovasti jäädä vihaani olemaan. Raivon koskemattomuuteen. Valtavaan pystyvyyteen kun sen vihdoin tunsin. 

Ei se mennyt niin. 

Sen tietynlaiseen otteeseen tottuu ja asiaa tiedostamatta se sanelee valinnoissa mitä voin ja en voi tehdä. Riskien ottaminen ja yllätykset tuntuvat vaarallisilta. 

Kun tässä hetkessä otin vastaan sen, että olen aina ollut kovin peloissani ja pelko sai vapautta näyttäytyä, alkoi muistojen tulva kulkea minussa. Unen näkymässä koko maailma tuli loppuunsa. Oli turvallisempaa nousta juomaan vettä, kuin vaipua takaisin nukkumaan mutta miten laskisin varpaat lattialle? 

-voi miten naurettavaa

Ymmärrän nyt itsevihani tulleen jatkuvasti pelastamaan tilanteita. Eihän jatkuvasti voi olla peloissaan. Vieläpä "ilman syytä". Tunnistin itsessäni aina jonkun kummallisen jatkuvan epävarmuuden kaikesta. Levottomuuden mielessä. Kuin olisi pimeässä eikä tiedä milloin jokin tarttuu. Täytyy olla valppaana. Hammasta purren eteenpäin. Ymmärrän bruksismiani. 

Mitä sinä oikein pelkäät? 

Ei pelkoni ole tässä hetkessä. Se on kehoni asetus. Kehoni on menossa joskus monta kertaa päivässä leirille yöksi pois kotoa tai luokkaretkelle ja pelkää kuolevansa. 

Pelko on aina tuntunut monellakin tavalla kehossa. Kuristavana ja palana kurkussa. Tiheänä sykkeenä ja hätäännyksenä.

Pohkeiden kovana kipuna ja väsymisenä. Jalat eivät kanna, olen heikko. 

Pelko on ollut niin suuri heikkous, että se on jotenkin kätkettävä. Itseviha käski reippaasti vain kävellä osoittaakseni itselleni että omat tuntemukseni ovat "vääriä". 

Paniikista voidaan sanoa että se on  hiljennettävissä rauhoittavalla lääkkeellä. Paniikkikohtaus on niin epämiellyttävä ja sen katsotaan olevan liiallinen reaktio. Elämästä voi tulla vaikeaa jos on usein hirveässä paniikissa.

Olen todella tuntenut täysin epätoivoisia paniikkeja ja muistellut ensimmäistä hyvin muistamaani paniikkikohtausta. Olin varma että tulisin kuolemaan, sillä olo tuntui sietämättömältä.

 Vasta nyt tunnetyöskentelyä pitempään tehneenä olen löytänyt tien lapsuuteen paremmin ja huomioin että olen tuntenut lapsena paniikkeja.

Ne ovat olleet yksin jäämisen tunne ja erilaisia kauheita ajatuksia mitä seuraavaksi tapahtuu. En muista kehoani, mutta muistan mustia tunnelmia. Valtavaa tarvetta sinnitellä kuin pysyäkseen henkisesti matkassa. Kaikki ne mitä en koe muistavani, keho kuitenkin muistaa. Nyt kehoni kertoo ja purkaa niitä. 

Koen että paniikin hiljentäminen on väkivaltaa itseä kohtaan. Paniikki, niin hirveä kuin se onkin, on viesti. Näe tämä. 

Se ei ole pelkkä ylimitoitettu reaktio. Se ei ole virhe. Se on kivulias ja tärkeä historian purskahdus jota ei halua kokea eikä siinä tunnu olevan mitään järkeä. Turvaa ei voi löytää järjellä. 

Kun mahtavan vihani alta paljastui tässä hetkessä vaikea pelko, se tuntui valtavalta häpeältä. Liian vaikealta. Sitovalta, avuttomalta ja kipeältä. 

Tunsin pudonneeni kuoppaan jossa olin lapsuuden unessa. En päässyt pois ja hirviö nauroi. Ymmärrän nyt hirviön olleen se osa itseäni, joka pakottaa pärjäämään. 

Hirviö on minussa tänä päivänäkin. Se muistuttaa ettei koskaan ole aika levätä, koska se on vaarallista. Hirviön kanssa pitää keskustella. 

Menestykseni koiraharrastuksen parissakin oli juuri esiintymispelon voittamista. Silloinhan "olin jotakin" ja ylpeä saavutuksistani. Nyt olen 43 ja VIELÄ pelkään. Häpeä on kohdattava. Se on voimakas tunne. 

Tunnen miten helposti lähden kuvaamaan vihaisesti pelkoani, kuten "Hävettää miten naurettavia ja turhia asioita olen pelännyt". 

Sitten tunnen pienen Tuulin kyhäämässä jotain turva-amulettia leirille ja pohtimassa rakentavia lauseita joiden avulla voisin hahmottaa itselleni mikä siellä pelottaa ja lisäksi mietin millaisia toimintoja loisin noihin kohtiin varmistaakseni selviytymisen. 

Pieni Tuuli, miten taitava psykoterapeutti koitit itsellesi olla. 

Koitin järkeillä ettei oikeasti tarvitse pelätä. Mietin että on aitoja pelkoja ja minun pelkoni olivat turhia pelkoja. 

Mutta pelko ei ollut paikoissa tai pimeydessä. Pelko asui minussa ja sen energia täytti usein minut. 

Nyt minulla on mahdollisuus kohdata tuo pelko. Tarkastella sitä ja tuntea se. Ymmärtää sen rakenne. Riisua siitä heikkouden leimaa pois. 

Se on välillä työlästä. Pelon tunteminen on pelottavaa. Miksi jatkuvasti pitää taistella jonkun kamalan olon läpi ja jäädä vain ottamaan vastaan. Tästä nyt vain pitää mennä läpi. 

Olisin valinnut vain olla suuri. Nyt olenkin taas Tuuli ja pelkoni tulee rakkaudella kohdatuksi. Olen kiitollinen. Välillä reitti hukkuu. 

Nyt lopuksi lisään päiväkirjastani kirjoituksen toisesta käynnistä tuskauniversumissa, sillä se on tärkeä. En ole siellä. Olen turvassa. 

Nyt saan tuntea pelkoa. Kiitos kun näet minut. Kiitos kun saan turvaa. 

Kuljin yöllä todistaakseni itselleni, etten kuole. Mikään ympärilläni ei pelottanut, sillä olin itse kauhu ja pelko. Loputon tyhjyys. On enää kipu ja tuska. Mikään sisälläni ei liiku. Ymmärrän käveleväni. En pysty sietämään tätä, joten kuljen eteenpäin löytääkseni todisteen olemassaolostani mutten löydä sitä.

Olen kuin pahuuden ympäröimä. Kylmyyden jäädyttämä ja tiedän ettei kukaan voi auttaa. Minä vain näen tämän ja muut sanoisivat että täällä varmasti on valoa jossain. Luulen vain väärin. Tulkitsen väärin. Minä olen väärin. 

Väännyn tyhjyyden helvetin kuivuneeksi puuksi. 

Tunnen useita päiviä nukahtavani. Vaivun horrokseen jossa energia on mustia lonkeroita. Epätoivo yrittää tarttua suklaaseen, syömiseen ja C-vitamiiniin.

Mittaan taas verenpaineen jotta näkisin että minussa kiertää veri. Heilutan jalkoja jotta kipu hellittäisi. 

Mittaan verensokeria jatkuvasti, sillä saan ilmoituksen että energiani on kaukana. 

Pelkään kuollakseni kuolemaa. 

Tunnen hiljaa tukehtuvani. 

Itken itseni tainnoksiin. Viha ja katkeruus oksettavat ja kiroan kaiken. 

Turvallinen on ollut valhetta ja seison vääränlaisena, häpeän helvetin kelmussa. Jos nostan päätäni, minut kannetaan kelmutettuna johonkin toiseen pisteeseen. 

Voimani ovat poissa. Luottamus on yhtä rikki kuin murentunut kehoni jonka näen mutten tunnista. 

#tuskauniversumi #paniikkihäiriö #pelko 

#raivo #häpeä #jäljetkehossa #kasvu #suru #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #leiri #miellyttäjä #tunteet #kontrolli #rajat #viha #syyllisyys #trauma  #kipu