Se tunne ku kaikki istuu facebookissa

 Se tunne ku kaikki istuu facebookissa. Se tunne kun sulle vastataan joojoo ilman että edes vilkaistaan päin. Se tunne kun tekis mieli sanoa että "hei mä olen tässä ihan oikeasti" ja se tunne että jokaiselle tunteelle on oma hymiö. Se tunne että "se tunne" on niinikään facebookista.

Nautin todella olostani ihmisten kanssa, ketkä katsovat silmiin kun juttelevat. Ketkä ovat läsnä. On mukavaa jutella ja kuulla kuulumisia kerrottuna, eikä vain lukea facebookista. Minun on vaikea käydä syvällisiä keskusteluja kun väliin kuuluu *bling* oota.... katokato!! haahaa.
Se nyt on vaan kun nää LOL ja OMG...WTF ei ole tunnetiloja jotka välittyy. Se kun katsoo toista silmiin ja kertoo, se välittyy. Se että kommentoi "jaksui, haliiiii" on eri asia kuin se että katsoo ja kuuntelee. Facebookin jaksut voisi joskus odottaa kun on ihan oikeitakin asioita.

Elellään aikaa kun puhelin ei ole kiinni. Facebook ei ole kiinni. Ymmärrän että vanhempi sanoo lapselle että pistähän se puhelin pois mutta tuntuu ikävältä sanoa omalle ystävälle että voisiko hän hetkeksi pistää puhelimen pois kun olisi mukavaa jutella. Tuntee itsensä tosi idiootiksi. Sitä kuvittelee automaattisesti että on ihmisenä tärkeämpi kuin facebook-ystävien tunnetilat juuri sillä hetkellä mutta välillä karvaasti joutuu kyllä pettymään.

Tuuli on nyt vähän vanhanaikainen.... Ei ole älypuhelintakaan.  Ihan aidosti koen etten tarvitse. Ihan aidosti myös koen että väsyttää istua seurassa jossa kaikki pläräävät puhelimia ja tulee toki pohdittua että mikä on puhelimessa taas tärkeämpää kuin yhteinen aika juuri sillä hetkellä. Kurjaa se on jäädä kakkoseksi youtube-videolle ja kommentille " LOL =D"

ihan vaan ajatuksen voimalla

Luulin että tunsin vihaa mutta tunsinkin surua. Luulin että minua vitutti mutta oikeasti minua pelotti. Sitten totesin ettei tämän asian kuulu pelottaa mutta kysyin kuitenkin itseltäni että miksi se ei saisi pelottaa.

Sitä voi toki todeta että omista tunteista puhuminen ja kirjoittaminen on yhden sortin lässytystä, mutta asian voi kokea toisinkin. Se että tuntee itsensä ja pystyy käsittelemään sen mikä sattuu, voi olla myös tie vahvaan henkiseen tasapainoon ja onnellisuuteen. Siten olen itse sillä tiellä että käsittelen asiat omassa päässäni aika tarkoin vaikken niistä muille puhuisikaan.

Ei ole virhe pyytää apua kun sitä tarvitsee, mutta on virhe olla hiljentymättä itseään varten ja pelätä kuunnella mitä oma sisin sanoo. Ei ole ihan helppoa. Se että se onkin aika vaikeaa välillä vastata kysymykseen "mitä SINÄ tältä elämältä nyt haluat". Asian vaikeudesta kertoo vastaukset kuten "vitustako minä tiedän", "Mä mikää ennustaja oo", "Iha sama", "Emmä kuitenkaa mitään niist saa"... Onkin eri asia vastata toiselle, kuin vastata itselle. Kun esittää kysymyksen itselleen, ei tarvitse äkkiseltään töksäyttää jotain hermostuneena. Mutta osalle on ihan todella vaikeaa olla hiljaa ja vastata itse itselle esitettyyn kysymykseen.

Jos sanoo tarvitsevansa omaa aikaa voi vaikka viettää sen facebookissa, kahvilla, kavereilla, katsellen telkkaria, pelaten tai mitä kukakin... Sitä voi kuvitella asioiden aukenevan jollakin tapaa kun rentoutuu mukavassa seurassa. Kiva jos niin käy. Minulla on tuohon hyvin vähän uskoa. Totean että "olipa mukava ilta tosiaan" ja samat ratkaisemattomat ajatukset palaavat kyllä elämääni.
Paljon ovat ihmiset vieraantuneet mietiskelystä, hiljaisuudesta, siitä etteivät tee muuta kuin kuuntelevat itseään.
 Ei ole aina helppoa hiljentyä niin pitkäksi aikaa että saa kiinni asioista jotka pyörivät päässä. Minulla on hetkiä, kun jopa musiikki häiritsee. Musiikki vaikuttaa myös tunnelataukseen jossa ajattelee.

"Mua vaan niinko vituttaa mun elämä" - ajatus on asia joka monella jää justiinsakin siihen. Voi lähteä siitä sitten ryypiskelemään, syödä levyn suklaata, kuunnella musiikkia, kävellä metsässä, heittää astioita, ampua kiväärillä tölkkejä... Sitten se menee ajallaan pois ja ensi viikolla tai vaikka jo huomenna voi kaverille taas tokaista että "kaikki vituttaa".

Se että vihani muuttui suruksi, oli uskallus vastata itse esittämääni kysymykseen "miksi olen raivoissani"----> "mitä ajattelit tehdä asialle" ---->  "miltä tuntuu" Se että on täynnä kiukkua, sisältää kaikenlaisia muitakin tunteita. Huomasin että olin todella turhautunut, pettynyt, väärinymmärretty, voimaton, väsynyt ja täynnä pelkoa. Nimesin niitä itse itselleni tehden suuren määrän jatkokysymyksiä. Kirjoitin päiväkirjaani kysymyksen "Mitä haluat tehdä asialle". En saanut samana iltana vastausta. Makasin sohvalla minuutteja ja tunninkin. Ei ole kosmista voimaa joka antaa vastauksia. Mutta jos tiedostaa että kukaan ei nyt odota että vastaat ja että työskentely riittää, voi saada kiinni ajatuksista jotka ovat kyllä olemassa, mutta ovat vaiennettuja.
Pään sisällä on aina ajatuksia jotka eivät kestä ehkä päivänvaloa eivätkä ehkä edes paperia mutta ne saattavat olla juuri niitä asioita joista olisi hyvä keskustella itsensä kanssa. Minulla oli kasa kysymyksiä joihin en osannut vastata ensimmäisen kymmenen minuutin aikana itselleni lainkaan. Niihin löytyi vastauksia vasta kun annoin ärsyynnyksen laskea ja pureuduin asiaan. Todeten etten ole tilivelvollinen tästä kenellekään.

Oman itseni kuuntelu on antanut rauhaa, varmuutta ja vahvaa tietoisuutta siitä missä mennään. Että silläkin hetkellä kun kaikki murenee, voi pitää itseään jossain tietoisuudessa ja elää. Joskus vaan katastrofinkin äärellä kannattaa miettiä kysymyksen "mitä vittua mä nyt muka teen?" sijaan että "mitä haluan tehdä". Ei taivaalta sada asioihin helppoja vastauksia. Hyvät ystävät ovat tärkeitä mutta loppujenlopuksi jokainen on yksin tunteidensa ja päätöstensä äärellä. Juuri siksi onkin hyvä tuntea itsensä myös yksin vahvaksi.

Nyt tiedän mitä haluan ja olen tavattoman onnellinen.

Mul on diabetes, mä olen terve

Jos et ehdi, tee aikaa

Jos et osaa sanoa ei, niin opettele

Jos stressaa, etsi oma tapasi päästää irti siitä

Jos olet hukassa, pyydä apua

Kaikilla on erilaisia elämänvaiheita ja kukaan ei voi sanoa mitkä asiat ovat helppoja ja mitkä vaikeita. Se että diabeteksen kanssa eläminen on hyvin helppoa, on minun valintani. Halusin valita sen, sillä se vapauttaa minulle ajatuksia muuhun elämään.

Olen kirjoittanut blogissani useampaan otteeseen vähähiilarisesta ruokavaliosta, pielessä olevista ruokasuosituksista ja Suomen poskellaan olevasta diabeteksen hoidosta. Joku näkee asian toisin mutta mulle Suomi on diabeteksen kehitysmaa kunnes jotain näyttöä paremmasta tulee. Näin meitä neuvotaan Suomen diabetesliitto on perillä uusista lääkkeistä ja ennusteista ja ruuan suhteen pihalla kuin lumiukko...

Mä näen tänä päivänä että mun diabeteksen hoito on helppoa. Hobis on ollut parin vuoden sisällä 5-6, eli alakantissa kuten lääkäri uskosti sanoo. Hypot eivät ole kokonaan poissa, mutta aamusokerit on hyviä, öisin ei tarvitse syödä ja liikkua voi luonnollisesti niin paljon kun sielu vaan sietää. Mun ei tarvitse aina ajatella diabetesta. Ei se ole mikään isäntä talossa joka sanelee. Mä voin sanoa että ihmisillä on ihan oikeasti vaikeita sairauksia ja mulla on vaan tää diabetes. En ole joutunut luopumaan mistään.

 Helppo mun on sanoa? Juu ja ei. Ehkäpä minulla on enemmän aikaa itselleni kuin monilla muilla. Ehkäpä mulla on työ joka ei stressaa ja mulla on mahdollisuus liikkua aina kuin haluan. Nämä kuitenkin perustuvat omiin valintoihini. En katso että minulle olisi satanut taivaalta mitään ihmeitä.

Mistä hyvä tasapaino löytyy. Jos olisin jatkanut diabeetikoille suositellun ruokavalion kanssa, en olisi tässä tasapainossa kuin nyt olen. En ikipäivänä olisi saanut hobista alkamaan viitosella ilman että mukana on liian alhaisia arvoja. Olisi päiviä kun diabetes vaan vituttaa. Kun ajattelen taaksepäin niin tuntuu kummalliselta miten hitossa sitä sai sokerit pysymään tasaisena jos syö pizzan. No...vituiksihan ne sokerit menee. Arvioi siinä sitten hiilareita. Jos pistän kaiken inskan heti niin voi mennä kyllä liian alaskin. Jos syön pussillisen karkkia ja lasken hiilarit siitä tarkasti niin voi olla että sokerit on ihan ok, ne voi vähän nousta ja ne voi vähän laskea. Voi kauhee hypokin tulla ku ei menny ihan ku Strömsöös.
Kyllä diabeteksen kanssa tasapainoilu voi vituttaa jos ruokavalioonsa haluaa sovittaa kaikkea huttua kaurapuurosta perunaan tai pizzasta karkkeihin. Se on tällöin oma valinta. Diabetes on hoidettavissa, mutta sokerien tuuppaaminen joka aterialle voi tehdä hoidosta rasittavaa ja tuloksista huonompia. Mä kyllästyin siihen. Voi vitun vuoristorata.
 Ihan kuin olisin pitkään taistellut diabeteksen kanssa ja sitten todennut että en jaksa enää taistella. Ole siinä. Me tullaan hyvin juttuun. Se ei kiusaa mua kun mä en kiusaa sitä. Diabetes saa armollisesti hengailla mun kanssa kuhan pysyy vaiti. Arvostan hyvin korkealle omaa terveyttäni. Mulla on itsellä kaikki avaimet hoitaa terveyttäni siten että saan elää kuten haluan. Se onkin juuri se juttu... Mille sijalle asettaa oman terveytensä vaalimisen. Onko se vain sitä pakollista toimintaa. Jääkö se jalkoihin kun ei ehdi/jaksa/viitsi. Jos se jää jalkoihin niin ei siitä kannata kyllä syyttää lääkäriä eikä huonoja lääkkeitäkään.

Teetin yllä olevan paidan kannanottona. Diabetes on vain diabetes. Tähän ei kuole. Jos diabetesta hoitaa sokerilla niin sairaudesta voi saada väsymättömän vastustajan jonka saa joko selätettyä taikka sitten ei. Ajatuksiani sokerista sinällään on aikaisemmin julkaistu tässä blogissa luettuani Yudkinin kirjan "Puhdasta, valkoista, tappavaa".
Kirjoittelin tällöin myös lasten sokerin käytöstä ja siitä mikä vanhemmilla on vastassa... 
 
Niin. Jos sokeri keksittäisiin NYT, se voitaisiin määritellä niin haitalliseksi aineeksi ettei sitä voitaisi myydä. Mutta eipäs nyt sanota että sokeri on kamalaa valkoista paskaa, sillä se olisi huonoa bisnestä ja ilman sitä ihmiset ei ois yhtään niin omnomnom-zombieita.

 Tämä kirja toi esille kamalia faktoja turmeltuneesta lääketeollisuudesta. On ikävää että osaltani minäkin tuen täysin häikäilemätöntä lääkefirmaa nimeltä Novo Nordisk. Jos en saa insuliinia niin kuolen. Tästä kirjasta on hyvin vaikea kirjoittaa ajatuksia. Se tulisi lukea itse nähdäkseen mikä on mittakaava.  Millaisista summista ja tuhoista puhutaan.Kuka uskoisi että lääketeollisuuden piirissä on ihmisiä ketkä työkseen jakaa tonnin seteleitä kirjekuorissa ja ketkä eivät saa puhua työstään. Minua sekä itkettää, että naurattaa. Tyydyn tekemään oman valintani lääkkeiden käytön suhteen ja toivon tämän kirjan saavan loputtomasti huomiota, kuten se on jo saanutkin.