20 vuotta diabetesta

 Maailman diabetespäivää vietetään taas 14.11. Teemana on diabeteksen kanssa vietetyt vuodet. Oma diabetekseni täyttää ensi kuussa 20 vuotta ja tässä kirjoituksessa mietin sen kanssa vietettyjä vuosia. Ne ovat olleet ihan tavallisia vuosia, paitsi nykyään tunnen itseni aika paljon terveemmäksi.

 Pitkän aikaa diabetes oli ajatuksissa kaikissa tekemisissäni pitkin päiviä ja välillä öisinkin. Se oli jollain tapaa hallitseva ja ajatuksia vievä asia, joten oli helpottavaa voida sijoittaa se taka-alalle, jossa se nyt kulkee tasaisesti ja hiljaa.

 Diagnoosin saaminen tuntui vähän epätodelliselta, mutta helpottavalta. Oireeni saivat selityksen ja uskoin että kaikki voisi palata taas normaaliksi. Olin tuntenut voimakasta päänsärkyä, sydämen tykytystä ja levottomuutta iltaisin, sekä loputonta janoa ja väsymystä. Laihduin aika paljon. Sairaalassa mitattu sokeri oli 24,8.

 En osannut olla huolissani, sillä en tuntenut itseäni niin sairaaksi, että paikkani olisi osastolla. Keskityin kaikkeen uuteen asiaan jota tuli kertaheitolla todella paljon. Sain kaikenlaisia lehdyköitä ja vihkoja. Hiilaritaulukoita ja jalkojen kuvia. Mäkkärin ravintosisältöjä ja margariinitiedotteen. Yritin omaksua nopeasti kaiken tiedon. Pääsin melkein heti pistämään insuliinia itse ja mittaamaan sokereita. Jos sokerini oli 16, korjasin sitä pienellä määrällä insuliinia, sillä päätäni särki. En halunnut vaivata ketään pienien asioiden takia. Ihmiset olivat aika mukavia. Vain nukkuminen käytävällä tuotti ongelmaa metelissä, valossa ja taukotilan käkätyksessä. Seuraaviksi öiksi pääsin huoneeseen.  

 

Tippa ja sairaalavaatteet saivat tilanteen vaikuttamaan huomattavasti traagisemmalta kuin mitä se olikaan. En myöskään kokenut että erilaiset kuvat huonosti parantuneista haavoista jaloissa olisivat liittyneet minuun mitenkään. Jalkani ovat yhtä terveet ja pehmoiset kuin silloinkin. Nyt ymmärrän kyllä miksi niistä jauhetaan alusta asti.  

Päiväkirjaani kirjoitin tuolloin sairaalassa: "Pääsin todella vähällä sikseen että täällä on kaikenlaista sakkia ensiavussa. Mulla on sentään muisti tallella ja se että mun keuhkokuvakin oli ok ni laskee varmaan verenpainetta sekin. Fiilis on hyvä, vaikkakin vähän epätodellinen. Mulla on diabetes mutta verikokeissa ei ole muita löydöksiä niin sehän on ihan hienoa. Lääkäri oli todella mukava ja ymmärtäväinen"

Ateriat sairaalassa tuottivat vähän ongelmaa. En halunnut olla töykeä. Kävin lapioimassa kalat ja lihanpalat vessan roskikseen. Opettelin kuitenkin syömään paprikaa, koska sitä oli vapaasti tarjolla iltapalalla. Ilmoitin myös että tarjottimellani on jonkun muun lääkkeitä, mutta se oli sellainen isompi hermesetas teehen. 

Olisin mieluiten syönyt leipiä ja teetä. Sairaalan käytännöt eivät olleet minulle tuttuja, joten en osannut pyydellä kasvisaterioiden tai muun perään. Nykyinen minä avaisi suunsa kenties vähän nopeammin. 

Osastolla vietin kahdeksan päivää. Kotona alkoi tiheä mittaaminen ja kirjaaminen. Tunsin harmistumista korkeista arvoista joita en osannut selittää. Tuntui oudolta ajatella, että lopun elämääni minun pitäisi erikseen arvioida kaikkea mitä syön.  

Oli ihan jännittävää kertoa diabeteksesta ihmisille ympärilläni. Lähimmille kerroin myös ohjeita miten voi auttaa, jos verensokeri laskee liian alas. Joku saattoi suhtautua sairastumiseeni vähän pahoitellen, mutta ymmärrän sen reaktion. Itsekin olisin mielummin ollut ilman. Mietin kuitenkin että monien sairauksien joukosta tämä tuntui vähiten elämääni turmelevalta. Voisin jatkaa kaikkea mitä tähänkin asti olin halunnut tehdä. 

Tasapaino verensokereiden suhteen löytyi kotona aika hyvin ja pysyi ihan kohtuullisena, mutta seuraaviin vuosiin mahtui kaikenlaista. Kävin TYKSissä kontrolleissa. Siellä oli mukava diabeteshoitaja, sekä vanha, arvonsa tunteva lääkäri ja "alansa huippuosaaja". Minä tunsin itseni tärkeäksi kuin ravun syötti. 

Aamusokerit olivat välillä korkeita, mutta hypojakin esiintyi. En tuntenut saavani niihin apua vastaanotoilla, mutta itsekään en osannut oikein tehdä mitään muutoksia. Koitin vaihtaa syömisaikoja ja määriä. Olin neuvoton, sillä en tuntenut sairauttani riittävän hyvin.

Seuraavaksi näin diabeteshoitajani harmaana ja laihtuneena käytävällä ulkoiluttamassa tippatelinettä. 

Protaphan vaihtui Lantukseen. Lantuksen määränä oli 45 ja vuoristorata oli hankalaa. Tarvitsin apua monesti yöllä ja aamuisin hunajan muodossa. Hypot olivat rajuja ja olin melkein valmis jo ottamaan pumpunkin että saisin jotain tasaisempaa aikaiseksi. Ajatus inhotti. 

Ensimmäinen suuri muutos tapahtui diabetes-kurssilla 2011 Tampereella, jolloin Lantuksesta pudotettiin oitis puolet pois. Koin tulleeni kuulluksi ja sain apua. Sain irrottaa kauhistuttavasta ajatuksesta insuliinipumpusta. Puhuin innokkaasti uudesta ruokavaliosta, jonka aamu TV oli esitellyt Antti Heikkilän muodossa.

Päätin jättää leivän kokonaan pois. Kaikki viljat pois. Se on ollut tähänastisista päätöksistä elämäni parhaimpia. Olin korvannut leivillä niin paljon syömisiäni tuntematta varsinaista kylläisyyttä. Tarvitsin paljon ateriainsuliinia, sillä söin hiilaripainotteisesti. Olin jättänyt rasvankin pois, etten lihoaisi ja tykkäsin syödä muroja ja jogurttia. Nykyinen minäni nauraa ystävällisesti silloiselle rasvattomuuden reippaalle yrittäjälle joka joi light-limsaa koska siinähän ei ole sokeria eikä kaloreita. Tällöin se ei myöskään voi lihottaa.  

Noin neljäkymmentä kirjaa myöhemmin ymmärsin diabetesta paljon paremmin ja tein kaikenlaisia muutoksia ruokavaliossa. Vähensin hiilihydraatteja ja aloin leipoa itse näkkileipää siemenistä. 2012 luin paleo-ruokavaliosta ja aloin pohtia enemmän ruoan luonnonmukaisuutta. Jätin pois kaikki valmisruoat, joita tähänkään asti en ollut kuluttanut paljoa. Eläimet olivat jääneet pois ruoasta jo vuonna 2000. Innostuin  pähkinöistä ja tumma suklaa oli silloin kova juttu. Myöhemmin tuli raakasuklaa. Sain huomattavaa helpotusta sokereiden hallintaan ja tiputtaa insuliinimääriä paljon.

Jätin pois maissin ja soijan ja siirryin aina lähemmäs mahdollisimman puhtaita ruokia. Luin suoliston tärkeydestä terveenä pysymisessä ja perehdyin mikrobien maailmaan. Maistoin ihanaa pakurikahvia ja luovuin kaikista makeutusaineista.

Ruokieni monipuolisuus on aina vain lisääntynyt ja syötävä määrä pienentynyt. Maitotuotteista on jäljellä enää raakajuusto. Proteiinien määrä on hyvin vähäinen, jossa on tavoitteena munuaisten suojeleminen sekä pitkä ikä. Maitotuotteiden jättämisellä saavutin myös muite terveysetuja.

Tässä oli hiilihydraattisuunnitelmani sairaalasta kotiin lähdettyäni. Se vaikuttaa lähinnä sellaiselta jossa on eletty syödäkseen. Eikä pelkästään kahta lämmintä ruokaa päivässä, vaan myös kolme välipalaa! Nyt kun katson tätä, en ihmettele mistä vaikeuteni alussa olivat lähtöisin.

Nykyään se näyttää tältä: aamupala 5-15 hh, päivällinen 10-30 hh, iltapala 5-15 hh. 

Ruokaa tarvitsee aika vähän, kun se on laadukasta ja ravinnetiheää. Vielä on vakaasti elossa myös vanha käsitys, jossa diabeetikon tulisi syödä usein pieniä aterioita, jotta verensokeri pysyisi tasaisena. Paastoamisen voidaan sanoa olevan vaikeaa, tai jopa vaarallista ykköstyypin diabeetikon kohdalla. Tietoa on tullut paljon lisää, mutta se ei ole aina päivittynyt tahoille, jotka jakavat noita ikuisia märäntyneiden jalkojen kuvia. 

Ymmärrän että terveydenhuollon tavoitteena on pitää minut sellaisessa riittävässä tai hyvässä kunnossa, sekä jakaa tietoa joka sopisi mahdollisimman monelle mahdollisimman tavalliseen arkeen. Se ei ole oma tavoitteeni. Minä haluan olla todella hyvässä kunnossa ja tehdä kaikkeni että olisin sitä myös vanhana. Minulla on ollut 20v diabetes ja munuaiseni, maksani ja verisuoneni tarvitsevat tarkempaa huolenpitoa, kuin jos olisin "perusterve". Minun tulee itse laatia omat tavoitteeni ja seurata mahdollisia muutoksia omassa olossani. 

Olen kokeillut kaikenlaisia ravintolisiä ja vitamiineja matkan varrella. Olen jättänyt käyttöön sellaisia joista on minulle selvästi iloa ja hyötyä. Niillä olen selättänyt "napsusormen", jonka kerrotaan olevan diabeetikolla tavallinen. 

Onnistuin myös välttämään haiman vajaatoiminta-diagnoosin, joka sekin on tavallinen diabeetikolla. Kyse oli entsyymien vähenemisestä ja tuli kyllä kuntoon kun lisäsin niitä ruokavaliooni. Huomasin että tällaisiin asioihin pitää osata tarttua itse. Lääkäri kun tuppaa mittaamaan ja tekemään diagnoosin ja sitten aloittamaan hoidon. Minä taas haluan mitata, hoitaa ja välttää diagnoosin. 

Olisin tarvinnut alussa kaikenkaikkiaan vähän muunlaista apua. Kerrottiin että voin syödä mitä syön ja sovittaa insuliinin sitten sen mukaan. Olisin selvinnyt vähemmällä vuoristoradalla, jos minua olisi neuvottu koostamaan ruoka diabetesta ajatellen, eikä toisinpäin. 

Minulle ei myöskään kerrottu että saattaisin tarvita tavallista enemmän magnesiumia tai D-vitamiinia. Sen sijaan minulle puhuttiin kotimaisista kengistä missä on leveä lesti ja siitä, ettei niissä saisi olla kiviä sisällä.

En ole siitä katkera. Olen iloinen että löysin erilaisia tapoja hankkia tietoa ja uskallusta soveltaa niitä itseeni. Olen iloinen että löysin kaiken varhain, enkä ole ehtinyt saamaan tähän asti ainakaan mitattavia diabetekseen liittyviä vaurioita. Ennaltaehkäisy on avainasemassa ja on ollut hyvin oleellista rakentaa elämää sellaiseksi että hyvä diabeteksen hoito mahtuu jokaiseen arkipäivään ja juhlaan. En suostu kantamaan taakkaa, jonka kantaminen on pois minun velvollisuuksista itseäni kohtaan.

Erosin diabetesliitosta vuonna 2012, sillä koin sen olevan näkemyksiltään todella suppea, enkä ole nähnyt siellä etenemistä. Arvomaailmani on hyvin erilainen. Siellä tapahtuu varmasti myös asioita minun edukseni. Esimerkiksi minulle on hyvin oleellista saada aina hyviä välineitä itseni hoitamiseen ja liitto saattaa olla puhumassa sen asian puolesta, että näin tapahtuu jatkossakin. 

Tässä on kuva jostain aikaisemmasta diabetes- lehdestä.  

Koen diabeteksen hoitoni nykyään käteväksi. En ole riippuvainen lääkärien ajatuksista tai osaamisesta, vaan omastani. Löydän uusimmat tutkimustulokset nopeasti netistä ja voin käyttää hyväksi uusinta tietoa. 

Verikokeisiin voi marssia ilman lähetettä, jos oma lääkäri ei ole kiinnostunut jostain arvosta. Minulla tilanne on kuitenkin aika mukava. Saan vuosittain lähetteen jossa on perinteisten mittausten lisäksi ferritiini, B12 ja D-vitamiini. 

Insuliinin päivittäminen on ollut helppoa. Luen aktiivisesti ensin muiden kokemuksia ja teen sitten suunnitelman itselleni. Viimeisin vaihto Levemiristä Tresibaan osoittautui todella hyväksi. 

Nautin siitä että kaikki on hallinnassani, eikä minun tarvitse esitellä mittaustuloksiani hoitajalle tai lääkärille, kuten alkuaikoina. Insuliinimääristä on kiinnostunut vain apteekki ja vuosikontrollin perään kyselen itse, sillä ne muuten unohtuvat. Terveyskeskuksessa on kiireistä. On sijaista, on lomia ja ruuhkaa. On hienoa kun voin vain hakea kaapista kassillisen tarvitsemiani välineitä ja keskittyä itseeni. 

Diabetesrannekkeen otin pois vuosia sitten, enkä laittanut enää takaisin. En ole tarvinnut ulkopuolisten apua. Jos tällainen tilanne pääsisi tapahtumaan, uskoisin että heräilisin hypoistani ilman kännykkää ja lompakkoa. Muihin ihmisiin on vaikea luottaa oman sairauden hoidon suhteen. Tunnen itseni hyvin ja mittailen sokeria paljon. Sokeriarvoni eivät käyttäydy kovinkaan yllättävästi, sillä hiilari- ja proteiinimäärät ovat pieniä ja syön aika harvoin. En halua heräillä öisin mittaamaan sokeria. 

Diabeetikon sanotaan voivan käyttää alkoholia kohtuudella. Alkoholi on tekninen liuotin ja toivoisin ettei yksikään ambulanssi joutuisi ajamaan siksi että joku diabeetikko on päättänyt juopotella ja irrottaa vastuustaan huolehtia itsestään. Ykköstyypin diabeetikolla on mahdollista kuolla tilanteissa joissa terve ihminen vain sammuu tai nukkuu humalansa pois. Vaikka eihän sellainen ihminen ole myöskään terve, vaan alkoholisti.  

Diabetes on tuonut elämääni valtavasti nöyryyttä. Ymmärrystä terveyden merkityksestä ja kaikkein eniten omasta vastuusta. Joku toinen joutuu tekemään terveytensä eteen paljon enemmän töitä ja vaikeampia ratkaisuja. Se ei ole epäoikeudenmukaista, vaan luonnollista. Luonto on tehnyt meistä erilaisia, ei tasavertaisia. Emme saa syntyessämme lupausta hyvästä elämästä tai terveydestä. Sellaiset ovat vain omia toiveitamme. Minusta voidaan kokea normaaliksi, että terveyden eteen jokainen joutuu tekemään töitä ja ratkaisuja, sillä moniin asioihin voimme vaikuttaa kun keräämme tietoa. 

Olen huolissani nykyhetkestä yleisellä tasolla. Pohdin sitä aikaisemmissa kirjoituksissani. Diabeteksessa tekniikka ei korvaa huonoja valintoja. 

 

 

Noin 40% ykköstyypeistä täytti metabolisen oireyhtymän kriteerit FinnDiane-tutkimuksessa 2010. Käypä hoito-suosituksessa myös lukee etteivät hoitotulokset nykyisellään vastaa seurantaan ja hoitoon kehitetyn tekniikan antamia mahdollisuuksia. Vain 20% pääsee hoitotavoitteeseen. 1921 valmistettiin ensimmäinen toimiva insuliini ja tässä on kaikki mihin tässä hetkessä pystytään. Tuntuu todella käsittämättömältä. Enkä tarkoita vajaavaista tekniikkaa, joka ihmetyttää myös, vaan tarkoitan lähinnä rikki mennyttä ihmismieltä.

 

Elämme nyt maailmassa, jossa alkoholin käyttöä pidetään normaalina, stressiä pakollisena pahana, kiirettä perustilana ja velanottoa mahdollisuutena. Ketä voi syyttää siitä, että on rakentanut elämänsä puitteet niin kunnianhimoisiksi, ettei siellä ole varaa pysähtymiselle. Diabeteksen hoitoa ei sovi asettaa syrjään, eikä siihen voi uupua, sillä se on kuolemaksi.

 

En ole ollut missään vaiheessa halukas siirtymään insuliinipumppuun tai edes ottamaan käsivarteeni libreä, josta voisin viitteellisesti seurailla sokeriani. En koe saavuttavani niillä hyötyä ja toisaalta myös koen niiden tuovan haittaa, kuten ihovaurioita ja käytännöllisyyden menettämistä. Olen myös lukenut runsaasti muiden kokemuksia ja en voi uskoa todeksi, miten paljon tekniikka vielä tuolla tasolla voi tuottaa ongelmaa. Huomaan myös että monelle pumppu on ollut käänteen tekevä hyvään suuntaan. Pumppu on tällä hetkellä monelle tärkeä ja helpoin tapa pitää sokereita tasaisina. Itse kokisin lähteväni ajamaan autolla, jossa yhdenkään renkaan pultteja ei ole kiristetty.

Diabeetikko voi nykyään elää ihan normaalia elämää. Nykyinen uusi normaali vain tuntuu olevan lihavuutta, liikkumattomuutta, kilometrin kulkemista autolla, niskasärkyä tietokoneen käytöstä, tuplasuklaakaramellikinuskia, unettomuutta, unilääkkeitä, masennusta, netflixiä, uupumusta, vitamiinivajetta, lohtusuklaata, sohvaperunoita ja rentouttavaa lasillista viiniä. Tällainen vie diabeteksenkin täysin uudelle tasolle. Siitä voi tulla haasteellinen sairaus. 

 

 

Joissain asioissa olisi parasta ottaa askel taaksepäin tai vähintään pysähtyä. Jokaisen ihmisen tulee voida uupua ja väsyä. Sitten on aika tehdä asioita, jotka ovat hyväksi ja tärkeitä. Oma terveys ei saa jäädä minkään asian alle. 

 

Lopuksi haluan kertoa, että olen kävellyt pitkän ja opettavaisen matkan. Innostuin omasta tavastani hoitaa diabetesta, sekä omasta ruokavaliostani niin paljon, että seuraava vaihe oli luonnollisesti kertoa siitä muille. Niinhän siinä monesti kai käy. Vastustus hämmensi yksilöissä, sekä mediassa. 

Taas sata kirjaa ja joitain vuosia elämää eteenpäin eläneenä ymmärrän hyvin, etteivät ihmiset ole vailla neuvoja ja tietoa. Eivät edes ehkä vailla työkaluja. Ketkä haluavat ryhtyä toimeen, ryhtyvät. Ketkä luopuvat kaikesta mikä riivaa, he luopuvat.

Diabeteksesta kirjoitetaan mediassa aika ahkerasti ja joskus otsikoista saa sen käsityksen, että diabeteksen hoito on vaikeampaa kuin koskaan ilman riittävää välineistöä. Diabetesta on vaikeaa päivittää nykyiseen elämäntyyliin ja ihmisillä ei mahdollisesti ole elämässään hyvää kykyä sietää stressiä, kun reservi on käytetty. Lasi on niin sanotusti aina täynnä, kuten sen  varsinaisessakin merkityksessä. 

 

Tämän sairauden kanssa ohjat on otettava omiin käsiin. Etsittävä määrätietoisesti hyvä tasapaino ja olla aktiivinen.

Syytämme terveydenhuoltoa eriarvoistamisesta, hoidon laadusta, tuen ja välineiden puutteesta. Vaadimme yksilöllistä hoitoa. Vaadimme parempia lääkkeitä. Vaadimme että kaikki korvataan.

Ei pidä uskoa että lääkäri tai ravitsemusterapeutti on ainoa tie yksilölliseen hoitoon. Terveydenhoitoon on aina jonoa. Kirjastoon ei. Terveellinen ruoka on halpaa, liikunta ilmaista, labraan pääsee ilman lääkärin lähetettä ja informaatiota tulvii ovista ja ikkunoista. Toimivat apuvälineet auttavat, mutta eniten on kyse siitä, millaisia valintoja arjessa teemme. 

Pizzan ja suurien annoskokojen sovittaminen diabeteksen kanssa yhteen oli uuvuttavaa. Siitä voi sitten syyttää pizzaa taikka diabetesta. Oli työlästä pohtia vielä kahden tunnin jälkeen sokerin nousemista. Miettiä hiilareiden määrää ja rasvaa hidastavana tekijänä. Ihmisessä pitää olla insuliinia, muttei yhtään sen enempää kuin on välttämätöntä.

 

MTV3:n videolla kerrottiin että hiilihydraattien laskeminen on todella vaikeaa. 

Miten se voi edes olla enää vaikeaa kun meillä on kännykätkin täynnä appeja jotka kertovat kaikki ravinteet annoksista ja on finelit ja taulukot. 

Minulle sanottiin 20v sitten sairaalassa että hiilarien arvioiminen annoksesta luonnistaa kohta ihan itsellään ja niin tapahtuikin. 

Ehkei kannata syödä useita kertoja päivässä jos se heiluttaa verensokeria. Nämä ovat ihan loogisia asioita. On outoa kuvata ne haasteellisina ja hankalina asioina jotka ovat vaikeita sijoittaa arkeen. Ihmettelen välillä miten ihmiseltä puuttuu kyky sopeutua asioihin, mutta joskus unohdan että moni luopuu mielummin jalastaan kuin suklaasta.

 

On vaikea vastata kysymykseen, olenko joutunut luopumaan jostakin diabeteksen vuoksi. Tavallaan olen. Mutta olen luopunut niistä oman itseni vuoksi ja terveyteni vuoksi. Luopuminen karkeista, pizzasta ja jäätelöstä on ollut erinomainen ratkaisu ja se on tuonut niin paljon hyvää, etten soisi enää itselleni niistä koituvaa oloa. Voin syödä mitä vain, mutta valitsen olla syömättä. En tiedä olisinko ilman diabetesta löytänyt tälle nykyiselle tielleni, jossa annan itselleni näin paljon arvoa ja armoa. 

 Ihmiset kaipaavat helppoja ratkaisuja, mutta asioiden saaminen helposti sairastuttaa lopulta johonkin paljon pahempaan kuin diabetes. 

 

Alexander Woolcott sanoi: "Lääkärit tahtovat pitää ihmisen elossa. Minä haluan elää."

 

Missä iässä kuuluu sattua?

 Meidän elimillämme ei ole suunniteltua elinkaarta. Sille ei ole biologista estettä, etteikö sydän voi olla 80-vuotiaana samassa kunnossa kuin 30-vuotiaana. Meitä vanhentaa se mitä me teemme tai jätämme tekemättä. Keho korjaa aktiivisesti itseään aina kun sillä on siihen riittävästi aineksia. 

Vanhuus lisättiin WHO:n ICD-11-tautiluokitukseen 2018. (MG2A Old age)

Tähän kirjoitukseen inspiroi David Sinclairin lukuisat kuuntelemani haastattelut, sekä hänen kirjansa "Lifespan Why we age -and why we don't have to" 

En halua tässä käydä läpi miten ikääntyminen tapahtuu, enkä tarkkoihin mekanismeihin millä siihen vaikutamme. Ne ovat käyty läpi hyvin seikkaperäisesti kirjassa jonka suosittelen lukemaan. En halua kopioida hänen ajatuksiaan, taikka esitellä kirjaa, vaan kirjoittaa lähinnä omia ajatuksiani ikääntymisestä, joita kirja nosti runsaasti.

Meitä vanhentaa liiallinen aurinko, kemikaalit, huonot elintavat, myrkyt, ruoka, säteily. Kaikki mikä rikkoo DNA:ta päivittäin, eli todella moni asia. Ihan kaikkeen emme voi vaikuttaa, mutta on valtavasti asioita joihin voimme itse vaikuttaa jos puhutaan siitä miten nopeasti ikäännymme ja millaisena elämänlaatumme pysyy.

"Keskenään samankokoisilla nisäkkäillä havaitaan jopa kymmenkertaisia eroja maksimaalisessa eliniässä ja jotkut eläimet puolestaan vaikuttavat välttävän vanhenemisen kokonaan." (Duodecim lehti 2019)

Duodecimin mukaan normaaliväestöön perustuvien arvioiden mukaan useiden terveellisten elintapojen (tupakoimattomuus, normaalipainoisuus ja fyysinen aktiivisuus) yhteisvaikutus lisää elinikää keskimäärin noin kymmenen vuotta.

Herättää ihmetystä, kun joku sanoo, ettei tässä iässä enää kannata aloittaa jotakin tai että tässä iässä kuuluukin vähän sattua. Tässä iässä kuuluu hengästyä ja tässä iässä ei pääse enää kyykkyyn. 

Ei ole ikää, jolloin ei enää kannattaisi opiskella uutta. Meidän aivomme ovat muokkautuvat ja aivosolut uusiutuvat. Aivoissa tapahtuu muutoksia jopa sen mukaan mitä syömme ja juomme. Aivoista ja välittäjäaineista tulee pitää huolta siinä missä kehosta muutenkin. 

Maksa korjaa itseään tehokkaasti. Voimme nähdä sen verikokeista jos lakkaamme juomasta alkoholia tai lopetettuamme maksaa kuormittavan lääkkeen. Meidän tulee antaa kehollemme mahdollisuus parantaa itsensä, sillä se automaattisesti pyrkii tasapainoon. 

" Ikääntymissairaudet eivät johdu iästä- ne johtuvat väärästä elämäntavasta." 

J.H. Tilden Lääkäri ja kirjailija

Kuitenkin helposti meille tulee tämä ikä jolloin ei kannata enää odottaa tuloksien nousevan ja tämä ikä kun paikat vain alkavat särkeä. Se on olevinaan hauska vitsi taikka sitten aito kauhu ja epätoivo. 

Jos vielä lääkäri keksii sanoa että se on tässä iässä ihan normaalia. Mitä sellainenkin tarkoittaa. Ei ole mitään normaalia kipua tai normaalia kankeutta. Selkä tai polvet eivät oireile vanhuutta. Ne saattavat tarvita enemmän rakennusaineita kuin kymmenen vuotta sitten. 

Ikä on todellakin vain numero siinä määrin, että 70-vuotiaan ihmisen  sydän voi olla paremmassa kunnossa kuin 40-vuotiaan. Useat meistä ovat käyneet kehonkoostumusmittauksessa jossa saa kuulla "metabolisen ikänsä", joka toivottavasti on vähemmän, tai edes sama  kuin ikämme vuosissa. Jos ei ole, on hyvä tehdä jotain. Meitä voi mitata niin kovin monin eri tavoin ja huomata uskomattomat yksilölliset eromme. Meitä ei ole sidottu vuosiimme. Voimme vaikuttaa jatkuvasti omaan liikkuvuuteemme. Niveliemme kuntoon, lihaksistoon, verenpaineeseen, verensokeriin, keuhkojen kapasiteettiin, jaksamiseen. 

90-vuotiaan maratoonarin ei tarvitse olla luonnon oikku tai olla geeneiltään aivan erityinen. Hän ei ehkä vain ole huomannut sitä ikää missä täytyy alkaa rauhoittua. Ehkä hän ei ole joutanut sammaloitua ja elämä on ollut mielenkiintoista. 

Jos palaan kymmeneen taikka sataan tätä ennen lukemaani kirjaan, sanoisin että stressi vanhentaa eniten ja lopulta se tappaa. Se näyttäytyy kehossa kymmeninä erilaisina sairauksina ja nykyajan muka pakollisena pahana. Pitkäaikainen stressi tapahtuu jokaisessa solussa ja vaikuttaa kaikkiin toimintoihimme. 

Ihmisen on vaikea sulattaa nykyajan jatkuvaa informaatiotulvaa jokaisesta maailman kolkasta erikseen. Kuolema ja sairaus tulevat lähelle mistä tahansa ja meidän tulisi olla suvaitsevaisia kaikkia ihmisiä kohtaan, vaikka emme tunne heitä. Se ei ole minusta luonnollista. 

Elinaikamme on pidentynyt, mutta meidän tulisi kasvattaa elämänlaatua. Eikö laadulla ole lopulta myös paljon vaikutusta elämän pituuteen. Katkeruuteen ja suruun voi kuolla. Meidän fyysisen kehomme jaksaminen nojaa henkisiin voimiimme. 

Meidän tulisi tässä ajassa pitää itsestämme erityisen hyvää huolta, sillä terveydenhuollon kustannukset ovat kasvaneet niin mittaviksi etten koe järjestelmän olevan tasa-arvoinen. En halua miettiä mitä se on minun eläkeiässäni. Jo yksinään diabeteksen ja ylipainon tuomat ongelmat kasvavat jatkuvasti. 

Katson ihaillen jatkuvasti touhuavia 70-vuotiaita vanhempiani. He liikkuvat paljon ja heillä on kaikenaikaa pieniä tai isompia projekteja sisällä ja ulkona. He laittavat terveellistä ruokaa kotona ja pudottivat painoa. 

Meillä on mahdollisuus vaikuttaa omiin pitkäikäisyyden geeneihimme mm aiheuttamalla lyhytkestoista stressiä elimistölle. Tällaista on esimerkiksi HIIT-tyyppinen treeni. Samoin kylmä-kuuma altistus. Hyödyllistä on myös harvemmin syöminen, kaloreitten rajoittaminen ja ylimääräisen proteiinin poistaminen ruokavaliosta, sillä proteiini pitää elimistöä kasvamisen tilassa suojelemisen sijaan. 

"After twenty-five years of researching aging and having read thousands of scientific papers, if there is one piece of advice I can offer, one surefire way to stay healthy longer, one thing you can do to maximize your lifespan right now, it's this: eat less." 

David Sinclair Lifespan Why we age -and why we don't have to

Stressaantuneet kasvit tuottavat suuret määrät hormeettisia, terveyttä edistäviä molekyylejä, kuten viinirypäleet resveratrolia. Ne toimivat kehossa aktivoimalla pitkäikäisyysgeenejä. Tätä nimitetään ksenohormeesiksi. 

Olemme valitettavan vieraantuneita kitkeristä mauista. Nyt kun meillä on aina kaikkea saatavilla, olemme tottuneet valitsemaan makean. Siitä saa enemmän energiaa kuin käytämme. 

Ehkä emme tiedosta miten samanlaisia olemme eläinten kanssa. Ja miten paljon meillä on samankaltaisia sekä samoja geenejä puiden ja sienien kanssa. 

Eläimet pystyvät valitsemaan luonnostaan itselleen sopivia lääkkeitä vatsakipuihin tai loisiin. Meilläkin niitä on saatavilla, mutta olemme luoneet omanlaisemme järjestelmän ja nimenneet luonnon sitten erikseen vähän vaaralliseksi. Esimerkiksi aspiriini on pajunkuoresta, mutta jokainen sukupolvi marssitetaan yhä tehokkaammin apteekin turvalliseen huomaan. Vieraannumme siitä mitä olemme ja missä elämme. 

Toisinaan ihmettelen että me ihmiset elämme näinkin kauan alueilla, jossa elimistö on jatkuvasti liian kovilla. En tarkoita paikkoja joissa on puutetta ruoasta, vaan paikkoja jossa on yltäkylläistä. Ylensyöntiä, ylipainoa, diabetesta, stressiä ja huonot geenit. 

       THL:n 2018 FinSote-tutkimuksen mukaan suomalaisesta aikuisväestöstä  kolmannes kokee terveytensä olevan keskinkertainen tai sitä huonompi. Vanhemmat ihmiset kokevat terveytensä huonoksi huomattavasti yleisemmin kuin nuoremmat.

Minusta tämä on todella hälyyttävä ja surullinen tulos. 

Tämän ei tarvitsisi olla näin. Tämä on melankoliaan ja sairauksiin tukehtuva maa.

 

Yhdysvalloissa on tuhansia vuosia vanhoja okamäntyjä. Puita jotka eivät vanhene. Puolet niiden geeneistä ovat hyvin vastaavia omien geeniemme kanssa. 

Suomen vanhin puu on tiettävästi melkein 800-vuotias. 

Puut kommunikoivat, elävät ja suojautuvat. Ne kestävät sairauksia, kylmää, kuumaa, tuholaisia, kuivuutta ja myrskyjä. Eikö meidän tulisi vastaanottaa niiden viisaus ja tieto. 

Jokainen haluaa elää terveenä, vaikka ikää tulee lisää. Se voi vaatia viisaita valintoja, rauhaa itsensä kanssa ja mahdollisesti luopumista joistain asioista. 

Jos ja kun pitkän elämän tulee joskus saamaan purkista, se tulee tekemään ihmisistä entistäkin välinpitämättömämpiä. Itsestäänselvä elämä tappaa ihmisen sielun ja jättää jäljelle kuoren. Emme voi menettää kiitollisuutta. Ilman kiitollisuutta olemme vain liian suuri määrä vihaisia otuksia liian pienessä paikassa. 

Yltäkylläisyys vie terveyden

Kävin neljän viikon kurssin jolla tutustuttiin terveystuotteisiin, kuten ravintolisiin, vitamiineihin ja  rohdoskasveihin. Kurssilla perehdyttiin mm ruoansulatukseen, adaptogeeneihin, nivelien kunnossapitoon, Lapin yrtteihin ja ayurvedaan. 

Ayurvedassa, eli intialaisessa perinnelääkinnässä on mielestäni joitain hienoja elementtejä, kuten ajatus sairauksien ennaltaehkäisemisesta, oman vastuun ottamisesta ja tutustumisesta itseensä, sekä kokonaisvaltaisesta itsensä hoitamisesta. 

Tässä omalla matkallani olen päässyt lähemmäksi luontoa ja itseäni. Nokkonen ja pakurikahvi ovat jääneet vakituiseen käyttöön. Varmaan myös havupuu-uute.
On aina parasta, kun saa tarvitsemansa suoraan luonnosta ja ruoasta, mutta joistain tuotteista olen todella kiitollinen.
Mausteena käytetystä kurkumasta imeytyy vain noin 2%, joten kurkumiini on tuotteena minulle hyvä. Valkosipulia en tulisi käyttäneeksi koskaan sellaisia määriä, kun mitä kapselimuodossa voin ottaa. Poron kuivattua sydäntä ei tule naposteltua, niin ubikinonista olen iloinen kapselina. 

Tarjolla on tosiaan kaikkea kasviplanktonista siitepölyyn ja ruokakaupat ovat täynnä aina kotimaisista kasviksista merilevämattoon.

THL:n mukaan suomalaisilla on kuitenkin puutetta mm muutamista hyvin tarpeellisista vitamiineista ja hivenaineista. 

On kuitenkin ihan hienoa päästä lausumaan että on ollut niin kiire ettei ole ehtinyt syömään koko päivänä. Sillä voi kohottaa omaa asemaansa tehokkaana ihmisenä. Joskus tarvitaan sairaus, jotta sellaisesta herää. 

Koen että olemme vailla sellaista ajoissa toimimista itsemme hyväksi. 

Tunnen että kulttuurimme ohjaa ylisuorittamiseen, kovaan työntekoon ja häpeään. Pidämme yllä ajatusta että sairaudet vain tulevat jollekin ja toiset säästyvät. 

Itsestään huolen pitäminen fyysisesti ja psyykkisesti on joissain kulttuureissa normaali tapa toimia jokaisena päivänä. 

Ruoka on arvossaan, eikä mikään autoa ajettaessa syötävä nuggettilaatikko. 

Jooga on rutiini eikä suoritus. 

Yltäkylläisyys on tehnyt pahaa jälkeä ihmisen mieleen ja ruumiiseen. 

 Yli miljoonalla suomalaisella on jokin pitkäaikainen tuki-ja liikuntaelinsairaus. Neljäsosa 12–18-vuotiaista nuorista kärsii toistuvista selkäkivuista.      

Terveys näyttäisi olevan kuin jokin suoritus ja pakko johon lääkäri on patistanut. Tällöin ollaan tultu liian kauas itsestä. 

Onneksi terveyttä ei voi ottaa purkista. Se antaisi sille kovin vähän arvoa. 

vähän puhutut, paljon tarvitut entsyymit

Entsyymit ovat aineita, joiden tehtävä on nopeuttaa kehomme kemiallisia reaktioita, eli toimia katalyytteina. Entsyymit sijaitsevat kaikkien solujemme sisällä, ja osa ulkopuolella. Erilaiset solut tarvitsevat erilaisia entsyymejä, joita tunnetaan ihmiselimistössä lähes kolme tuhatta erilaista. Kaikki kehon tapahtumat käynnistyvät ja pysähtyvät entsyymitoiminnan ansiosta ja ilman niitä kemialliset reaktiot tapahtuisivat niin hitaasti, ettei eläminen olisi mahdollista.

Jos kirjoittaa googleen ruoansulatusentsyymi, tulee loputon lista erilaisia valmisteita, joissa mainostetaan entsyymien laajakirjoisuutta, sekä vahvuuksia. Tässä kirjoituksessa olen pohtinut nimenomaan ruoansulatusentsyymien osuutta hyvinvoinnissa.

Ruoansulatusentsyymit huolehtivat hiilihydraattien, proteiinin ja rasvan pilkkoutumisesta elimistölle hyödynnettävään muotoon.  Jos ruoka ei pilkkoudu kunnolla, siitä ei saa ravinteita ja se kulkee liian suurina osina suolistossa aiheuttaen kaasunmuodostusta, turvotusta, ripulia ja/tai vatsanväänteitä. Jokainen ruoka-aine tarvitsee tietyn entsyymin, joten yhdenkin entsyymin puute voi tuoda ongelman.

Vaikka ruokavalio olisi miten hyvä tahansa, ravinteet eivät voi imeytyä jos entsyymejä on puutteellisesti.

Haima erittää suurimman osan ruoansulatusentsyymeistä ja juuri haiman kunto on siten tässä aiheessa hyvin oleellinen. Ihmisen elimistö ei itse tuota kaikkia tarvitsemiaan entsyymejä, vaan osa on saatava myös ravinnosta. Entsyymiköyhä ravinto on rasite entsyymien keskusasemana toimivalle haimalle.

Ruoansulatus alkaa suussa syljen entsyymeillä, jatkuu vatsassa ja ohutsuolessa ravintoa hajottavat monet eri entsyymit. Hiilihydraatteja pilkkovat haiman erittämä amylaasi ja ohutsuolen seinämän entsyymit, kuten maltaasi, sakkaraasi ja laktaasi. Rasvoja hajottaa haiman lipaasi, proteiineja trypsiini ja peptidejä ohutsuolen peptidaasit. 

Haimanesteessä on myös trypsiininestäjää, joka estää trypsiiniä aktivoitumasta liian aikaisin niin, ettei se pilkkoisi elimistön omia proteiineja.

Kaikki ravinto sisältää entsyymejä, ellei sitä ole kuumennettu. Oma kehomme taas tuottaa entsyyminsä syömästämme proteiinista. Arvioiden mukaan puolet syömästämme proteiinista käytetään entsyymien tuottamiseen.

Ruoka kehotetaan pureskelemaan hyvin ja käyttämään syömiseen aikaa. Se on sulamisen kannalta hyvin tärkeää. Hiilihydraatit alkavat sulaa jo syljen sisältämän amylaasin vaikutuksesta ja tärkkelys muuttuu tällöin maltoosiksi. Pureskelu vie vatsaan viestiä mitä sinne on tulossa. 

Ihmisillä on erilaisia tapoja syödä. Nykyaika korostaa nopeutta, helppoutta ja suurta annoskokoa. 

Jouduin itse opettelemaan uudelleen syömään hitaasti, sillä olin opetellut tavan syödä äkkiä kymmenessä minuutissa. 

Opettelin myös juomaan ja syömään eri aikoina. Tällöin ruokaa ei tule huuhdottua alas ja vatsa ei ole turhan laimea sulattaessa. 

Kuumennus tuhoaa entsyymit, joten tarvitsemme osan ruoastamme raakana. Hyviä lähteitä ovat raa'at kasvikset ja erityisesti hapatetut. Pakastaminen ei välttämättä tuhoa entsyymejä. Esimerkiksi marjat on luonto pakannut hyvin.

Nykyinen länsimainen ravinto on hyvin pitkälti käsiteltyä ja kuumennettua jotteivat bakteerit kasvaisi siinä. Eivätkä ne siellä selviäkään. Sen enempää kuin hyvät maitohappobakteerit tai entsyymitkään. Useasti maitotuotteet, sekä mehut ovat pastöroituja ja tällöin entsyymit ovat jo kuolleet. Tuhoutumiseen riittää 49 asteen lämpötila.

 

Ravinnosta saatavat entsyymit toimivat kehossamme viruksia, bakteereja sekä myrkyllisiä aineita ehkäisevästi. Ravinnolla on siis hyvinkin suuri merkitys, samoin kuin suoliston kunnolla,jossa entsyymit toimivat ja missä immuunipuolustuksemme asuu.

Geenimme määräävät, minkälaisia entsyymejä solumme tuottavat. Meillä on 40 000 geeniä ja jos joku niistä puuttuu tai on viallinen, ei oikeanlaista entsyymiä valmistukaan.

Osa ihmisistä saa vatsavaivoja sienistä, sillä sienisokeria hajottavaa trehalaasi entsyymiä ei muodostu.

Laktoosi-intoleranssissa elimistö ei tuota laktaasia. Tällöin voidaan käyttää laktaasi-tabletteja. Mutta jos parsakaali tekee vatsan turvonneeksi, niin siihen ei kehoiteta ottamaan mitään. Pidämme kovinkin normaalina sitä, että jokin syömämme ruoka tekee ilmavaivoja. Se jokin ei ole sulanut hyvin. Kun olemme pitkään stressaantuneita, voi tuntua että mikään ennen sopivalta tuntunut ruoka ei tunnu hyvältä, vaan kaikki aiheuttaa turvotusta.

Myös laktoosi-intoleranssi voi tulla myöhemmällä iällä, kun entsyymien eritys on laiskistunut tai siitä ei ole pidetty huolta.

Kaikki tärkeimmät elintoiminnot ovat riippuvaisia valkuaisaineiden oikeasta sulamisesta ruoansulatusjärjestelmässämme. Jos suolisto on vahingoittunut, ei sulatukseen tarvittavia entsyymejä synny riittävästi.

Meillä on myös erilaisia sairauksia ja tiloja, jossa jo lähtökohtaisesti suoliston tila ei ole optimaalinen ja bakteerikanta on liian yksipuolinen. Tämä on tyypillistä mm autismissa, parkinsonintaudissa, reumassa, diabeteksessa ja suolistosairauksissa. Tällöin elimistössä on jo valmiiksi huomattavasti suurempi tarve entsyymeille.

Kirjassaan Entsyymien parantava voima -läpimurto ravitsemuksessa Lee Euler kuvaa miten entsyymihoito on ollut hyödyksi lukuisissa sairauksissa.  

Entsyymihoidon uranuurtaja Edward Howell totesi että raakaravinnolla ruokitut rotat elivät 50% kauemmin kuin keitetyllä ja jalostetulla ravinnolla ruokitut. 

Keitetyllä ravinnolla elävien rottien aivot painoivat vähemmän. Vähäentsyyminen ravinto aiheutti liikalihavuutta ja mielentoimintojen heikkenemistä. 

Tohtori Howell tutki myös, mitä huono ruokavalio voi tehdä eläinten haimalle, joka on päävastuussa ruoansulatusentsyymien tuotannosta. Keitettyä ruokaa syövillä eläimillä haima oli kolme kertaa suurempi ja se oli rasittumassa loppuun. 

Samanlaiset tulokset saatiin 10 vuotta kestäneessä 900 kissan tutkimuksessa. Jokainen kissasukupolvi oli edellistä sairaampi.

Pidin tätä mielenkiintoisena ja jäin pohtimaan huonon ja käsitellyn ravinnon vaikutuksia lemmikeissä.

Eläimet tarvitsevat lajityypillistä ruokaa.

Nuorten ihmisten kohdalla ruoansulatuksen kanssa ei ilmene ehkä ongelmia lainkaan. Heidän ruoansulatuselimistönsä tuottaa runsaasti entsyymejä ja elimistö korvaa parhaansa mukaan ravinnosta puuttuvia. 

18- vuotias tuottaa luonnostaan 30 kertaisen määrän amylaasia kuin 69-vuotias.

Entsyymien tuotanto laskee noin 13% joka vuosikymmen, vaikka haima miten tekee parhaansa. 

On myös saatu viitteitä, että entsyymien puute voi olla syynä iäkkään ihmisen lihaskatoon. Vaikka ravinnossa on kylliksi proteiinia, ei ole entsyymiä joka toisi proteiinin käyttöön. 

Myös vatsahappojen määrä laskee iän myötä. Hapoton tai närästyslääkkeillä kyllästetty vatsa päästää suolistoon haitallisia asukkaita, joita vatsahapon on tarkoitus tappaa. Jos vatsahappoa ei erity riittävästi, myös entsyymitoiminta häiriintyy.

Liian vähäinen mahahappo ja entsyymien määrä mahassa ja ohutsuolessa aiheuttaa sen, että sulamaton ruoka kulkeutuu paksusuoleen, jossa se mätänee. Bakteerien sulattaessa tätä, syntyy elimistölle hyvin haitallisia sivutuotteita. Sulamattomat hiilihydraatit ovat erinomainen kasvualusta mm hiivalle.

Mitä huonommin ruoka sulaa, sitä enemmän hiivalla on syötävää. Ja mitä enemmän hiivaa kasvaa, sitä huonommin ruoka sulaa.

Candida albicans on hankala ystävä. Se lähettää suolistosta vagus-hermon kautta viestejä jotka saavat meidät himoitsemaan leivoksia ja sokeria. Hiivan kasvua voi tarkkailla mm katsomalla omaa kieltään peilistä. Siinä ei kuuluisi olla valkoista kasvustoa päällä.

Jos emme saa tarvittavia entsyymejä, immuunijärjestelmämme ryhtyy avuksi pilkkomaan ruokaa. 

Immuunijärjestelmällä olisi kuitenkin tärkeämpiäkin töitä tässä hektisessä elämässä jossa lukuisat ihmiset kärsivät vähintään matala-asteisesta tulehduksesta. Meillä ei ole varaa pitää sitä ruoan pilkkojana.

Myös alkoholin käyttö tuottaa haimalle ongelmaa. Duodecim kuvaa että yleisin syy haiman vajaatoimintaan on krooninen haimatulehdus. Haimatulehduksen aiheuttaja taas on useimmiten pitkään jatkunut runsas alkoholinkäyttö.

Entsyymitoimintaa haittaa myös pitkään jatkunut stressi.

En kirjoittanut tähän entsyymivalmisteista sen enempää. Minä sain valmisteista paljon apua ja haimani toimii taas normaalisti kun sai levätä hetken. Olisin toivonut että lääkäri olisi osannut suositella tällaista apua, mutta toisaalta mietin että ihmisten tulee itse ottaa selvää elimiensä toiminnasta ja olla halukkaita etsimään apua eri lähteistä kun siihen on tarve. On ikävää odottaa jonkin hajoamista saadakseen sitten lääke ja apua. Ennaltaehkäisy on minusta perempi vaihtoehto. Minun haimaani lähdettiin arvioimaan vajaatoimiseksi, koska se on diabeetikoilla tavallisempaa. Tarvitsin entsyymejä ja avustan haimaani myös jatkossa. 

Nykyhetken yleistyvät suolistosairaudet ja yleinen elämänlaadun lasku on niin helposti ymmärrettävissä. Kun käyn Citymarketissa ja katson ympärilleni. Kun kuuntelen mainoksia pikaruuasta.

Kun katson asiallisesti pukeutuvien ihmisten kävelevän Alkoon vapautuneesti, kuin se olisi puutarhamyymälä. Kun kassalla myyjä ilmoittaa edessä olevalle ettei voi myydä kaljaa kun kello ei ole vielä yhdeksää.

Katson ihmisiä kävelemässä toivottoman hitaasti kauppaan, kuin zombiet nojaten kaksinkerroin ostoskärryjensä päälle.

Pelkästään elämämme ei ole stressaavampaa. Olemme vapaaehtoisesti luopuneet kyvystämme käsitellä stressaavia tekijöitä elämässä.

Kävelemme uhreina matala-asteisen tulehduksen sumussa kohti ansaittua lasillista viiniä. Masennuksen lisääntyminen ei ole mystistä. Suolistosairauksien lisääntyminen ei ole mystistä. On mystistä että tällä elämänmenolla ihmiset ovat vielä tolpillaan. Olemme lohduttoman kaukana kaikesta luonnollisesta.

On aika palata juurilleen

"Nyt pitää kuluttaa ja käyttää palveluja" otsikoi Helsingin seudun kauppakamarin johtaja Markku Lahtinen kolumnissaan 21.3.20.

Olen kolmen vuoden ajan seurannut, miten parikymppiset ajavat ohitseni uudella audilla. Miten netin keskustelut ovat täynnä vähintään kerran vuodessa ulkomaille matkustavia ihmisiä. Singahdetaan viikonlopuksi maapallon toiselle puolelle. Matkustamiseen ei enää tarvitse kerätä suuria rahoja.

Miten monet ovat valinneet elää sellaista elämää, mihin heillä ei oikeasti ole varaa. Ehkei vaatimattomampi elämä olisi elämää ollenkaan. Ilman autoa, matkustelua tai uusia treenihousuja. Ilman omakotitaloa.
Tuliko itsestäänselväksi, että kaikki tulee saada heti, eikä keräämällä rahaa säästöön.

Nyt tulisi ostaa vielä lisää ja tukea niitäkin yrityksiä, kenen tarjonta pysyy pinnalla vain vaivoin ilman lamaakin. Meille syntyi muovikrääsä-liikkeitä, pinjatat katossa.
Kovat ajat olivat tiedossa.

Joku on vuoden ostamatta uusia vaatteita ja päätyy sen vuoksi lehteen. Eikö sen tulisi olla aika normaalia, eikä niinkään haastat telun aihe.
Puhelimia vaihdetaan uusiin ilman että vanha on rikki. Köyhäkin voi ottaa autolainan ja käydä ulkona syömässä.
Suomalainen syö keskimäärin kahdeksan siivua juustoa päivässä. Juusto ja liha eivät ole luksusta. Itse ei ole välttämätöntä edes osata valmistaa ruokaa.

Kun tuossa nyt kauppaan mennessä kuuntelin nuoren naisen epätoivoista purkausta; "vitunvitunvittu mitä paskaa" niin mietin miten suuri asia on jollain olla ilman wc-paperia joitakin päiviä. 
On niin paljon suurempaa menetettävää kuin auto tai työpaikka.
Tällaisesta ylenpalttisesta elämästä, jossa ei tarvitse olla rikas nähdäkseen maailmaa, puuttuu nöyryyttä.

Taivaalla on nyt sellaista, kuin siellä kuuluukin olla. Jää nähtäväksi miltä maassa alkaa näyttää. On aika katsoa historiaan. Meille riittäisi kaksi siivua juustoa kullekin, mutta meillä on varaa kahdeksaan.
Meillä on ollut varaa heittää jatkuvasti ruokaa hävikkiin ja kulkea kolmea kilometriä autolla. Ei ole tarvinnut varautua, sillä kaikkea on.

Facebookissa kiertää jonkun sortin vetoomus matkailla kesällä kotimaassa, mennä mökilleen, syödä ravintoloissa Suomessa ja käydä suomalaisissa hotelleissa, mutta ehkäpä tällainen rikas eläminen tuleekin päätökseensä.

Eläimet varautuvat talven olosuhteisiin jokaisena vuotena. Me saimme monia vuosia aikaa varautua tähän.  

Nyt on aika palata juurilleen.

kasvatatko firmikuutteja?

"Mikrobisto on jatkuvasti muuttuva ekosysteemi, joka voi hoitaa meitä tai myrkyttää meidät, riippuen siitä, mitä sille syötämme."
(Soki Choi, Suolistovallankumous, Näin suolistobakteerit vahvistavat aivojasi 2019)

Meillä on jokaisella erilainen ja henkilökohtainen bakteerikokoelma. Hyviä, haitallisia ja toisinaan hyvinkin haitallisia bakteereja. Hienoa on kuitenkin se, että voimme itse vaikuttaa asukkaidemme viihtyvyyteen ja tätä kautta heidän lisääntymismääräänsä.
Suolisto mikrobeineen vaikuttaa ihmisen tunnetiloihin, kipuherkkyyteen, päätöksiin ja sosiaalisuuteen.Bakteerit huolehtivat ruoansulatuksesta, valmistavat vitamiineja ja mineraaleja, suojaavat sairauksilta ja vahvistavat immuunijärjestelmäämme. Suolistobakteerit osallistuvat jopa uusien aivosolujen muodostamiseen.
Niille on siis uskottu lukuisia tehtäviä ja olemme riippuvaisia näistä tiedoista ja taidoista, sillä bakteerit ovat olleet maapallolla ensimmäisten joukossa ja me vasta pienen hetken.
 Suolistolla on oma hermojärjestelmä, jossa on yhtä paljon hermosoluja kuin selkäytimessä ja se käy jatkuvaa vuoropuhelua aivojemme kanssa vagus-hermon kautta.
Ruoansulatuksen perustoiminnot ovat säilyneet samanlaisina satoja miljoonia vuosia. Täten voidaan ajatella että suolistoon ja enteeriseen hermostoon on ohjelmoitunut evoluution kehittämää älyä. Tämä älykkyys yhä edelleen muokkaa meidän terveyttämme, aivojamme ja vointiamme. Nyt ihmisten kohdalla se on tosin uusien haasteiden edessä.

Ihmisen suolistoflooralla on painoa 1-2kg ja sen aineenvaihduntakapasiteetti ylittää maksan kapasiteetin 100-kertaisesti.
80% immuunijärjestelmän soluista sijaitsee suolistossa ja suoliston bakteerit harjoittavat immuunijärjestelmäämme.
Suolistossamme asustaa myös nukkuvia haitallisia bakteereja, jotka virkoavat hyvien bakteerien vähentyessä. Haitalliset bakteerit tuottavat myrkkyjä ja stressihormoneja, jotka saavat olon huononemaan.
Näin voi tapahtua esimerkiksi syödessä antibiootteja, pikaruokaa tai pitkäaikaisen stressin vallitessa.
 Pelkästään syömämme ruoka ei siis vaikuta suolistobakteereihimme. Krooninen stressi on voitu määritellä hyvin haitalliseksi. Myös lääkkeillä on paljon vaikutuksia suolistoomme, sekä erilaisilla kemikaaleilla joita käsittelemme ja hengitämme päivittäin. Vastaavasti liikunnan on voitu osoittaa lisäävän tiettyjä hyviä bakteereja.

Suolisto elää voimakkaasti mukana meidän tunteitamme. Soki Choi kertoo kirjassaan, että jokaista tunnetta vastaa tietynlainen "ilme" myös suolistossa. Ollessamme vihaisia, vatsa erittää suuren määrän suolahappoa ja muita happamia nesteitä ruoansulatuksen hidastuessa.
Ahdistunut suolisto ei toimi kunnolla, masentunut  suolisto hidastuu serotoniinin puutteessa ja tärkeiden ravintoaineiden imeytyminen saattaa vaikeutua.
Stressihormonit, kuten noradrenaliini näyttää myös tekevän joistain suolistobakteereista vaarallisempia ja vahvempia, jolloin nämä patogeenit voivat aiheuttaa suolistoinfektioita, vatsahaavan tai verenmyrkytyksen.

         Suolistoflooraa dominoi neljä bakteeriryhmää; Bacteroidetes, Firmicutes, Actino ja Proteo.
Bacteroidetes- ja Firmicutes-bakteereja pidetään niin tärkeinä merkkeinä sairaasta tai terveestä suolistofloorasta, että ne ovat suolistoflooraindeksin perusta.
Bakteroides on paksusuolen yleisin bakteerityyppi. Ne hajoittavat hiilareita kasveista ja proteiineja lihasta, tuottavat B2, B5 ja B7-vitamiineja ja pyrkivät avuliaasti pitämään kasvimyrkkyjä poissa suolistosta.
Firmikuutit taas sulattavat, imeyttävät ja varastoivat rasvaa ja sokeria. Niitä on runsaasti ylipainoisilla ja länsimaiseen ruokavalioon tottuneilla ihmisillä.
Prevotellan suosikkiruokaa taas on kuitukasvikset. Se hajoittaa suolistossa syntyvää limaa ja tuottaa B9 ja B1-vitamiineja.

 Liikaa Firmicutes-bakteereja omaava ihminen tulee ruoan syömisestä helpommin ylipainoiseksi, kun taas Christensenella-bakteeria omaavat voivat syödä suklaakakkua miten paljon hyvänsä, ilman että heidän painonsa nousee. Tämän vuoksi myös ajatus kaloreiden laskemisesta on hyvin viitteellistä, sillä emme voi tietää miten suuren osan kaloreista meidän mikrobimme keräävät talteen mistäkin ruoasta.
Erilaiset bakteerikantamme myös saavat ymmärtämään sen, miksi toinen ihminen kestää paremmin paljon mausteita, hometta, tai reagoi lääkkeeseen hyvin eri tavalla. Jotkut bakteerit poistavat lääkkeistä syntyvät myrkyt
tehokkaasti.

Suuri osa serotoniinista valmistuu suolistossa, sekä noin puolet dopamiinista.
Serotoniini ei pelkästään osallistu meidän onnellisuuteemme, vaan se ohjaa myös suolen motoriikkaa ja aktivoi ruuansulatuksen refleksejä. Tämän vuoksi monesti suolen ja vatsan toiminta häiriintyy ahdistuneena tai masentuneena.
Ruoka ja stressi ovatkin ratkaisevimmat tekijät suoli-aivoakselin kannalta.
Kroonisessa stressissä saattaa tärkeät bakteerimme vähentyä ja vallalle pääsee haitallisia bakteereja.

 Professori Joe Alcock esitti, että ottamalla dopamiinipohjaisen palkitsemisjärestelmän hallintaansa mikrobit voivat luoda mielihaluja, jotka ohjaavat ihmisiä syömään ruokia, joita tietyt mikrobit ovat erikoistuneet käyttämään ravintonaan. Näin ne pääsevät etulyöntiasemaan muihin mikrobeihin nähden. Tällöin voimme ajatella makeanhimon esimerkiksi firmikuuttien vaatimuksena saada syötävää.
Myös Candida albicans-hiivan ollessa valloillaan, ihmisen tekee usein mieli syödä hiilihydraatteja. Se menee hiivasienen ravinnoksi, jotta se lisääntyisi.

Suolistobakteerit pystyvät vaikuttamaan myös nälkähormoni greliiniin ja kylläisyyshormoni leptiiniin määrään.
Suolistobakteereilla on siis paljon valtaa runsaslukuisina ja niiden isäntä syö yhä suurempia annoksia tulematta kylläiseksi.
Tohdin tähän mainita, mitä ihmisten ruokien annoskoolle on viime vuosien aikana tapahtunut. Suurimmaksi osaksi ne ovat kasvaneet tarpeettoman suuriksi ja se, ettei koe tulevansa täyteen vähemmästä, on bakteerien ajatus ja viestitetty isännälle tiedoksi vagus-hermoa pitkin.

Runsaasti haitallisia bakteereja sisältävä suolistofloora on voitu tutkimuksissa jo yhdistää useisiin sairauksiin ja häiriöihin. Tällaisia ovat mm Alzheimerin ja Parkinsonin tauti. Autismi, ADHD ja masennus.
Kaikissa edellämainituissa suolistofloora eroaa merkittävästi normaalista floorasta.
Alustavat tutkimustulokset osoittavat selkeän korrelaation neuropsykiatristen oireiden ja kovien maha-suolistovaivojen välillä.
Tässä suomalaisessa tutkimuksessa 2016 saatiin hyviä tuloksia Lactobacillus rhamnosus- bakteerilla.
         Maitohappobakteereista, eli probiooteista on jo saatu paljon hyviä tuloksia lukuisissa tutkimuksissa.
Hulston ym 2015  osoitti että probiootit voivat ehkäistä ja lievittää masennusta sekä parantaa insuliiniresistenssiä ja sitä kautta ehkäistä ja hoitaa tyypin 2 diabetesta.
En koe tarpeelliseksi liittää tähän suurta määrää viitteitä eri tutkimuksiin.
        Probiootit ovat monesti ehkä kuitenkin käytössä vain matkustaessa tai antibioottikuurin jälkeen. 
WHO määrittelee probiootit "eläviksi mikrobeiksi, joilla riittävän suurena määränä on positiivinen terveysvaikutus isäntäänsä".
Probiootteja on runsaasti fermentoidussa ruoassa, kuten hapankaalissa, kimchissä ja kefiirissä.

 Suolistobakteerimme ovat kohdanneet merkittäviä haasteita kehityksessämme. Antibiootit olivat merkittävä keksintö ja säästäneet ihmishenkiä. Emme voi kuitenkaan ajatella, että niistä ei jouduttaisi jatkuvasti maksamaan todella kovaa hintaa elimistömme kustannuksella.
Antibiootit ovat armottomia toimijoita suolistossa ja elimistöllä voi kestää vuosia jotta uudet asukkaat ovat toiminnassa täydellä teholla kuurin jälkeen.
Voimme kärsiä mm ripulista, alakuloisuudesta, vatsakivuista ja pahoinvoinnista. Antibioottien jälkeen on myös tavallista, että Candida-hiiva saa valtaa ja tuottaa yhä huonomman olon.
Kaikilla lääkkeillä on jonkinlainen vaikutus suolistossamme ja harvemmin positiivinen. Se on yksilöllistä. Jos myrkkyjen poisto toimii tehokkaasti, ongelmaa ei ehkä synny. Jos taas suolistossa on vallalla huonot bakteerit, voi jatkuva lääkitys tuoda ongelmia.

Maanviljely on toinen merkittävä haaste suoliston bakteereita ajatellen. Se on tehnyt huomattavasti yksipuolisuutta ja yhä enemmissä määrin myrkkyjä bakteeriemme käsiteltäväksi. Monimuotoisuus on avainsana hyvässä, tehokkaasti toimivassa suolistofloorassa. Tällaista monimuotoisuutta tavataan  mm Yanomami-heimolla Amazonin sademetsässä.

Ruokateollisuus ei välitä meidän suolistobakteereistamme. Se voi sanoa välittävänsä, myymällä jogurttia jossa on maitohappobakteereja. Todellisuudessa probioottien määrä on vähäinen ja olisi oleellista, että ne olisivat elossa saapuessaan vatsaan.
Teollisuudelle on kuitenkin lähinnä eduksi, että olemme addiktoituneita rasvaan ja sokeriin. Raha tehdään sillä, että asiakkaat haluavat syödä enemmän ja useammin. Tätä suunnittelutyötä tekevät kemistit, täydellisen aromin luomiseksi. Tätä asiaa on pohtinut Eric Schlosser kirjassaan Pikaruokakansa 2001.
Kun tämän työn tuloksia katsoo katukuvassa, huomaa että he ovat onnistuneet todella hyvin työssään. Yhä useammalla on pakkomielteinen suhtautuminen ruokaan. Lihavuus lisääntyy joka vuosi ja firmikuutit näyttävät perivän maan.

Olemme monimutkainen kokonaisuus. On mielestäni epätodennäköistä voida luoda lääkettä joka auttaa meitä voimaan hyvin. Emme voi hoitaa kokonaisuutta vain puuttumalla esimerkiksi leptiiniin ja greliiniin.
Me emme voi korvata huonoja elintapoja ottamalla hyviä maitohappobakteereja purkista, vaikka se onkin hyvä alku. Syömme tietoisesti elimistölle haitallista ruokaa ja korjaamme vahinkoja sitten apteekin tarjoamilla tuotteilla.
Ei ole kyse siitä, ettei tietoa ole saatavilla, kyse on siitä mitä on valmis itse tekemään voidakseen hyvin. 
Kaiken tämän hyvinvoinnin keskellä, jossa lääkekaappimme pursuaa mahdollisuuksia, voimme todella huonosti. Kutsun sitä nöyryyden puutteeksi. 

"Tämän päivän sairaus on eilen loukattujen luonnonlakien seurausta." 
  Iranilainen toteamus