Luen kirjoja. Tutkiskelen niistä itseäni. En arvostellen, vaan hymyillen. Ne asiat joita olen pitänyt vähän kummallisina itsessäni, ovatkin toisaalta katsottuna ihan hienoja asioita.
Ihmettelen miten paljon olen halunnut asettaa itseni johonkin minulle sopimattomaan rooliin. Olen halunnut olla innostunut asioista jotka eivät kuitenkaan sytytä sisäistä paloa. Olen ollut kovin päättäväinen ja ihan onnellinenkin.
Jollakin tapaa koin itseni kummalliseksi silloin kun kuulin "Mikset sä ikinä käy missään". Tällä vihjattiin siihen etten koskaan käy baareissa, enkä käy kaupungilla. Illat olen kotona ja viihdyn itseni kanssa. Mietin miten kummallista se minusta on jos joku ei viihdy itsensä kanssa. Jos ei osaa olla yksin. Mikä siinä ahdistaa? Onko pysähtyminen ja ajatteleminen jotenkin tällaisille ihmisille vierasta. Pitää suorittaa tai kaatuuko jokin niskaan jos sille antaa liikaa ajatusta.
Tykkään lukea ja kirjoittaa. Ne ovat helpointa yksin. Olen ollut aika vakuuttunut, että olen vain maailman tylsin ihminen jos olen kotona ja luen kirjoja. En ole sitä itse kokenut tylsäksi. Päinvastoin. Aina kun luen, näen elämänikin erilaisessa valossa. Ehkä löydän itsestäni uusia asioita tai löydän jonkun joka vahvistaa näkemystäni.
Koen juuri nyt valtavaa vapautta siitä että voin olla juuri tällainen. Tuntuu hyvältä olla parisuhteessa ja samalla vapaampi kuin koskaan ennen. Mä voin nauttia kaikesta siitä mitä jotkut sanovat tylsäksi. Rakastaa arkea. Rakastaa sitä ettei tapahdu mitään. Mä saan nyt niin olla mä.
