Tunsin tänään huonoa omaatuntoa siitä, että lähdin kahvilaan autolla. Sinne on puolen tunnin kävelymatka, mutta sitä en nyt tuntenut jaksavani.
Nukuin yhdeksän tuntia. REM-uni on lisääntynyt ja olen kiitollinen, että keho saa tuotua esiin alitajunnan tärkeitä viestejä. Voin yhä enemmän luottaa kehon hoitavaan voimaan. Nyt se auttaa rationaalisen puolen vihdoin irrottaessa vähän kontrollista. Unet ovat siis olleet avaavia. Myös pelottavia.
Käyn läpi valtavaa tunteiden myllerrystä.
Piti taas taistella ja vahingoittua, jotta armo saattoi tulla.
Tässä kirjoituksessa avaan ajatuksia omasta suorittajastani, jolla on ollut tärkeä rooli selviytymisessä ja jonka kanssa olen päässyt nyt keskustelemaan.
Minuun on rakentunut ajatus siitä, että jaksamattomuus on jonkinlaista sairastamista. Se on merkki jostain kummallisesta ja vaarallisesta. Armoton suorittaja astuu ohjaksiin latelemaan elämän ohjeita. Eteenpäin vaan. Kyllä se siitä.
Ei saa jäädä tuleen makaamaan, liike on lääke.
Mitä vain ettei tarvitsisi kohdata riittämättömyyttä ja häpeää. Kuoleman pelkoa. Jo pelkoni väsymyksestä on valtava. On löydettävä välitön, "kunnollinen" syy uupumiselle. Huomaan, että vieläkin luon omia, ankaria rajoja, milloin on "normaalia" olla väsynyt ja milloin katson kyseessä olevan jokin pelottava, mahdollisesti etenevä tila.
Saatan myös syyttää itseäni lepäämisestä ja suhtautua itseeni siten, kuin olisin jatkuvasti valumassa veritulpan saavaksi Netflixin suurkuluttajaksi sohvalle.
Rakastan liikkumista. On ihmisen luonto liikkua, mutta minä myös suoritan liikuntaa ja pyrin turvaamaan sillä hauraita rakenteitani. Ajaudun liikuntasuoritusten pariin vääristä syistä.
Vakuuttelu itselle kontrollin pitämisestä helpottaa oloa ja on ollut välttämätöntä. Se on valheellista. Mitään kontrollia elämään ei ole, mutta jokin turva on liimattava kasaan jos se puuttuu sisältä.
Minulla on ollut ja on vieläkin lukuisia hallintavälineitä. Niistä on helpompaa kirjoittaa nyt, kun pystyn näkemään ne etäämmältä ja osa on siirtynyt pois neuroottisuuden tasolta.
Tilalle olen hitaasti päässyt rakentamaan turvaa ja uskallusta ottaa vastaan elämän valtava epävarmuus. Se, etten mittaa verenpainetta, on tuonut parempaa oloa. Oura-suhteeseeni suhtaudun myötätuntoisesti ja pyrin tarkkailemaan mitä tiedot minussa milloinkin herättävät.
Diabetes mittauksineen on osaltaan ylläpitämässä minulle vaikeaa kuolemanpelkoa ja niistä kumpaakaan en saa juuri tässä hetkessä poistetuksi.
Olen siis hakenut turvaa jostakin mitä voi mitata, laskea tai nähdä.
Kun elämään tulee vaikeuksia ja pettymystä, tunnen tarvetta tarttua ulkonäköni muokkaukseen. Etten tippuisi kelpaamattomaksi muutoksen ajaessa kaaokseen.
Ruokavalio on vienyt minua hyvässä ja pahassa. Löydän siitä niin valtavan avun ja ymmärryksen, että tunnen suurta kiitollisuutta. Suhtaudun ruokaan rakkaudella ja ruokani on rakkautta itseäni kohtaan. Siten se on ollut tärkeä voima vaikeiden jaksojen yli. Se on ollut jotakin vakaata, kun kaikki huojuu.
Aina ei ole ollut näin. Suhteessani ruokaan on ollut paljon pakon elementtejä ja se on ollut minut määrittelevä asia. En ole siitä mitenkään vapaa vieläkään.
Valtavassa rajattomuuden tilassa olen koittanut ruokavalion avulla luoda itseeni rajoja jotta en aina hajoaisi.
Uusia pakkoja, uusia rajoja, jatkuvia "mokia" joissa putosin taas häpeämään kun en yltänyt kuvitteelliseksi aina pärjääväksi osaajaksi.
Äärimmäisen itsekurin ihailuakin.
Ehkä joskus pystyn kertomaan koko tarinani ruoan suhteen, mutta en tänään.
Se on minun addiktioni ja sen ääneen sanominen tuntuu vapauttavalta.
Kun en ole voinut vastaanottaa myötätuntoa, ei osaa sitä muillekaan jakaa, vaan kovuus ihastuttaa ja muunlainen oleminen näyttäytyy heikkoutena ja pienuutena. Tällaisten asioiden äärelle on vaikeaa tulla ja se tuo syyllisyyttä.
En ole ollut uupuneenakaan valmis lepäämään. Olen ikään kuin "sairastunut" uupumukseen toisinaan. Kuluttanut suorittajan tilani loppuun, mutten saavuttanut armoa ja myötätuntoa.
Olen jäänyt luomaan aikataulua tai pohtimaan muiden ajatuksia tilastani. Jälleen luomaan kaavaa, mikä on normaali aika olla uupunut. Pahimmillaan vielä kuunnellut muiden tsemppausta lähteä liikkumaan ja ajatuksia että minuun on saattanut iskeä masennus.
Olen koittanut toisinaan etsiä vimmaisesti syytä esimerkiksi jalkojen väsymiselle ja koville kivuille. Ajattelin löytää kilppariarvot, jotka ovat pielessä, raudan puutoksen tai minkä tahansa muun konkreettisen tiedon, jonka voin siten korjata ilman että joudun kohtaamaan sen hirveän kivun joka ei näy missään verikokeissa. Miten minä osaan korjata jotain, mitä en voi mitata.
Tässä sitä kohti nyt mennään. Tänään armollisesti autolla. Huomenna tai illalla saatan olla täysin eri kohdassa.
Minun uupumiseni on joka kerta ollut itseni kohtaamattomuutta. Uhrin tilan vaihtamista suorittajaksi, joka on muistuttanut, etten minä ole ansainnut armoa, sillä kaikki mitataan tekemiemme asioiden perusteella. Olenko ottanut muut huomioon. Käynnissä on loputon tarve tulla rakastetuksi. Jaksaminen kun saa muut iloiseksi.
Olen siis sabotoinut oman uupumisesta toipumiseni. Palaamalla samaan josta lähdin. Ei auttanut, jos tekee kevyemmin tai vähemmän, kun kehon viesti oli kuunnella omaa itseä. Mikään ei muuttunut, sillä suhde itseeni pysyi samana. En saanut armoa, sillä en voinut pyytää sitä. Se on muille. Määrittelin armon jopa ärsyttäväksi, uskonnolliseksi termiksi, jotta voin pysyä tiukasti armottomuudessani.
Suorittaja ei niin vain luovu paikastaan. Se on ollut paikoillaan niin kauan kuin minä muistan ja paljon aikaisemminkin. Siksi sen kanssa on ollut hyvin vaikeaa ja tuskallistakin päästä juttelemaan. Se tuntuu lähes aidolta minulta. Irroittaminen tuntuu siten ahdistavalta ja ennen kaikkea luovuttamiselta. Jos minä vain luovutan, niin kuka sitten olen ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Pelkään ja ikävöin. Ikävöin välillä pakahduttavaa turvahuonettani. Jatkuva uuden tulva ja riskien kohtaaminen hengästyttää.
Samalla tunnen, ettei mitään näin merkityksellistä voi rakentua ilman vaikeita hetkiä. Minä vain haluaisin nähdä kasvun sellaisena tarinana, jossa pahin osa on nyt jo sentään käyty läpi.
Tämä on elämää. Mitä tahansa voi tapahtua ja päästään jo Buddhan sanoihin, ettei pitäisi niin pitää kiinni mistään. Buddhaa on helppo siteerata, mutta elämää pitää sitten kohdata jokaisen ilman kirjoja taikka kirjojen avulla. Kirjat eivät tee tunteiden tuntemisesta helpompaa. Olisin sen taatusti jo huomannut.
Armollisuus tuntuu henkisyydeltä. Henkisyys tuntuu antavan mahdollisuuden suureen rakkauteen.
Tämä on suuri vapautumisen matka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti