Kauan kauan sitten maalla.
Olin kovin kauan sivuuttanut itseni, mutta tunsin ettei mikään hetki ollut sentään niin paha, että sen pitäisi aiheuttaa mitään tällaista. Mitä tässä päivässä oli muka niin pahaa? Mutta se ei ollutkaan tämän päivän itku, vaan itkua viikoilta, menneiltä kuukausilta, vuosilta ja pato murtui. Sitten yhtenä päivänä irtisanoin itseni töistä.
Olin tuntenut pitkän aikaa ettei kaikki ole hyvin. Olin päivän töissä ja lopun aikaa koitin auttaa omakotitalon rakentamisessa. Tunsin etten osannut olla hyödyksi. Ei ollut tavallista arkea. Oli vain sellaista elämässä kahlaamista ja hyvin tehokasta. Sellaista kun "tässä vaiheessa elämää kuuluu olla".
Tällaisia ihmisten unelmien kuuluu varmaan olla. Talo, auto, rahaa, työuraa ja sellaisia. En tiennyt mikä minun unelmani olisi. Onko sen edes väliä mikä on minun unelmani. Uhrautuva mukautuja.
Mutta sitten minulla olisi suuri vaatehuone ja poreamme. Juon siellä siideriä. Aika näyttävää. Sitten minut ainakin huomataan ja moni varmaan kadehtii. Tuhkimosta tulisikin prinsessa!
Narskutin yöllä hampaitani ja vaikka aamulla tunsin jaksavani, niin aina yhä aikaisemmin hiipi piinaava päänsärky ohimoille ja sitten koko päähän. Tuntui kuin jokaista hammasta särkisi. Silmiä särki ja koin etten näe normaalisti.
Sain jatkuvan närästyksen, riippumatta siitä miten tai mitä söin. Päädyin lopulta vatsalaukun tähystykseen ja kaikki oli kunnossa. Viha nousi kurkkuun yhä uudelleen. Se tuntui vihreältä, polttavalta hapolta jonka tunsin virtauksena kaikkialle kehooni.
Hyshys. Ota rennie.
En tunnistanut vihaa. Mistä minä edes olisin vihainen. Minullahan oli nyt kaikkea hienoa rakenteilla. Valmiina kaikki tulisi olemaan upeaa. Muista olla nöyrä ja työteliäs, puhui uhri minussa.
Kävin pään magneettikuvassa. Sieltä löytyi pieni kysta. Se ajoi pelkoni äärimmilleen, ennen kuin uudessa kuvassa se paljastui jo siellä kauan olleeksi. Se ei ollut mikään tärkeä. Ihmisistä löytyy kuvauksissa jatkuvasti löydöksiä, mitkä pelosta ohjautuvilla ihmisillä voi herättää voimakkaita ahdistuksia. Olin kauhuissani odottaessa uutta kuvausta. Oireet vain pahenivat.
Olin ohjautunut etsimään itsestäni jatkuvasti vikaa.
En kyennyt kuuntelemaan itseäni. Olinhan viallinen.
Päätä särki niin etten osannut keskittyä mihinkään. Alkoi huimata. Tunsin että olen oman kehoni ulkopuolella vain jonain tarkkailijana. Maailma heilui ja keskityin vain kestämään sen hetken pahaa oloa.
Kävin osteopaatilla ja fysioterapiassa. Ne tarjosivat hetkellistä apua. Parasta oli, että sain kolme varttia maata paikoillani ja tunsin olevani näkyvä ihminen.
Minulle ehdotettiin kaikenlaisia lääkkeitä, joita kokeilinkin aina botoxista lähtien. Kävin hammaslääkäreillä ja neurologeilla. Välillä vain hajoten itkemään. Toisinaan joku tarjosi nähdyksi tulemisen kautta turvaa hetkeksi.
Tunsin jatkuvan palan kurkussa, sillä en pystynyt puhumaan ääneen mitä halusin, eikä sellaisia sopisi julki tuodakaan. Olisin tällöin hankala ihminen. Ihan lapsellinen. Ihmiset pettyisivät. Olin paljon paniikissa. En kestänyt jatkuvia kipuja ja puristusta, joka ei enää lainkaan lakannut. Uni häiriintyi.
Kirjoitin surullisia kirjoituksia ja itkin paljon. Pelkäsin etten ikinä enää tule kuntoon ja että minulta löytyy jokin sairaus. Pelkäsin hirveästi.
Unohdin asioita ja hätäännyin kun en saanut itsestäni enää tehoa irti. Kehoni oli töissä ja hymyilin, mutta henkisesti itkin.
Muutkin jaksoivat ihan hyvin, niin miksi minun käteni ja jalkani eivät jaksa. Eihän tässä nyt mitään sen suurempaa kriisiä ole käsillä.
Minun pitäisi nyt vain ymmärtää kokea kiitollisuutta mielettömästä talosta, joka olisi oma ja täydellinen. Eikö se olisi kuin unelma?
Oliko se unelma? Haluanko edes sitä?
En voinut sanoa etten minä tällaista ole halunnut. En edes tiennyt mitä halusin.
Tuore avioliitto ja nyt minä en tuntenutkaan onnellisuutta. Olin jotenkin ihan tyhjä. Melkein valmis talo näytti ja tuntui nyt vain talolta. Olin pettynyt, mutta kielsin pettymyksen tunteen. Talo tuli lopulta valmiiksi kaikenlaisten tuskien kautta.
Muuttopäivänä kävelin hiekkatietä koirien kanssa ja tunsin, että koko maailma huojuu.
Asuimme uudessa kodissa jonkun vuoden. Tapahtui paljon. Koitin yhä uudellen löytää sitä, mitä olin jatkuvasti vailla. En osannut valita edes ammattia, sillä tunsin olevani vain kuori. Erosimme ja uusi jakso elämässä lähti liikkeelle. Ehkä sitten löytäisin sen, mitä olin etsimässä.
Se oli minun elämäni kriisi. Tarpeellinen kuin vesi.
Kehoni vain joutui kertomaan sen minulle ja tekemään pysähtymisestä pakollista. Jos se ei olisi kertonut tuskistaan, ei kukaan olisi kertonut, sillä vaihtoehtona minulla ei ollut kuin jatkaa eteenpäin. Olin lakannut näkemästä vaihtoehtoja, kunnes muutos tuli eteeni pakollisena. Sanoin ääneen ettei minusta oikein ole enää tähän.
Koitin vain jaksaa sen "minkä muutkin jaksoivat". Ihan kuin minä näkisin miltä kenenkin sielussa näyttää sisältä. Joku varmasti katsoi minuakin ja ihmetteli miten jaksan olla aina niin reipas. Reippauteni oli kovin hauras rakennelma.
Olisi pitänyt saada sanotuksi asioita, mutten saanut. Kuuntelin muiden ohjeita. Tunsin paineen jaksaa ja suorittaa. Jos on jonkun aloittanut, se pitää tehdä loppuun. Uhrin tila ei ollut tietoinen valinta. Se asettui pitämään minua pystyssä.
Koin ensin, etten voisi lähteä. Olisin jäänyt yksin. Yksin en olisi olemassa, vaan olisin tuntenut kuolevani.
En voinut astua alas riittämättömyyteen ja heikkouteen. Tai avun tarvitsijaksi, kun en tiennyt mitä apua olin vailla.
Psykologin puheet siitä, miten aina ei tarvitse jaksaa ja saa olla uupunut, tuntuivat sinetöivän oman heikkouteni. Niitähän minä tässä olin juoksemassa karkuun.
Omaa riittämättömyyttäni karkuun. Minun kykyni sietää stressiä ja painetta täytyi olla erityisen huono.
Tämän jälkeen olen käynyt uusia taisteluja. Peittänyt haavani kerroksien alle. Uusiin nousuihin ja uusiin suorituksiin. Ei ollut vielä irti päästämisen aika ja valtava kasa kirjoja, sekä kirjoittamista veivät minua eteenpäin järkeväksi katsomallani tavalla.
Asioiden piti olla järkeviä ja maailmassani tehokas suorittaminen vei eteenpäin. Tunteilut sikseen.
Nyt olin valmis kirjoittamaan tämän, sillä nyt ymmärrän miksen voinut lähteä tuolloin pois.
Näiden tapahtumien hahmottaminen kokonaisuutena on vienyt vuosia. Piti tulla uudelleen pohjalle, jotta keho sai johdattaa ymmärryksen ääreen siitä, mitä olin ja olen vailla.
Etsin vimmatusti apua itseni ulkopuolelta. Turvaa johon tarttua. Viisaita ajatuksia jostain missä on järjestystä, sillä itsellä oli niin epävakaata. Olin kuitenkin vailla jotain paljon syvempää, mitä ei voi tavoittaa lukemalla tai oppimalla.
En ole uhri. Elämä ei ole kohdellut julmasti. Minussa on tila, joka uhrina pyrkii auttamaan eteenpäin. Pelastamaan asioilta, joita ei voida kohdata.
Koitin löytää ääntäni, mutta sen löytämiseen olisi tarvittu minuus.
Eikä minussa ollut turvaa. Ei vakautta, ei levollisuutta. Minua pitivät liikkeessä jaksaja, ymmärtävä vaimo, positiivinen ajattelija, uhrautuva mukautuja, urhea Tuuli, kiltti tyttö, poikatyttö, tuhma tyttö.
Kiitos kun olitte. Kiitos kun olette ❤️
Nyt myös minä olen täällä ❤️
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti