Osaan mukautua ja olla hiljaa. Kirjoitus itkusta ja muiden kannattelusta

Toisen ihmisen tunne voi olla vaikea kestää. Se voi muistuttaa itseä omasta kivusta tai jos on joutunut omaksumaan tavan jossa joutuu kannattelemaan muita heidän tunnereaktioissaan, voi tuntea jossain arjen tilanteissa vain hukkuvansa. 

Minä tunnen olleeni paljon täysin ylikuormittuneena erilaisissa tilanteissa, sillä olen ollut jatkuvasti tarkkailijan tilassa mukautumassa erilaisiin äänenpainoihin ja liikkeisiin. Jännittyneenä että osaa lukea miten minun tulee olla. Muistan erityisesti kaikki hermostuneet, vakavat kasvot. 

Muistan että tilanteissa olisi monesti ollut pakollista itselle saada ottaa etäisyyttä, mutta se ei ollut mahdollista esimerkiksi koulussa. 

Keho halusi poistua ja yritin vältellä opettajien katseita. Oli tärkeää koittaa lukea millä mielellä opettaja on luokkaan tullessa. 

Vielä tärkeämpää oli lukea ystävästä, että mitä hän halusi minun tänään tekevän. 

Uuvuttavaa kokea jatkuva pakko lukea kaikkien ajatuksia, jottei minulle suututtaisi ja ettei kukaan joutuisi pettymyksen tunteeseen.  Se olisi minun vikani. 

Kirjoitan nyt omasta kokemuksestani juuri tässä hetkessä. Valtavassa tunteiden aallokossa. 

Haluan avata yhden ilmiön. Sen ei ole tarkoitus kerätä sääliä, eikä se ole avun huuto. Kuvaan sen nyt tarkastellessani sitä kauempaa. 

Olen matkallani kohti omaa itseäni kohdannut jatkuvasti itsessäni vastustusta ja vaikeita asioita. Muistoja ja suojaavia mekanismeja. Kasvu on kipeää. 

Olen kulkenut paljon. Kävellyt, kirjoittanut ja koittanut lähteä usein ulos karkuun vaikeita tunteita. Pakoon hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Pakoon sitä mitä minussa on nousemassa pintaan. 

Minä en olekaan se suorittaja tai miellyttäjä. En se mukava joka aina hymyilee. En biohakkeri, autoharrastaja, vaimo tai koiraihminen. Olen vain ihminen ja tätä kautta näen yhä enemmän mitä haluan ja mitä en. 

Juuri nyt tyhjyydessä näen hyvin vähän eteenpäin, mutta juuri siellä on siis tilaa uudelle syntyä. Jatkuva suunnitelman tarve on ollut suojaamassa yllätyksiltä. 

Ehkä kasvan joskus siihen että yllätyksiäkin voi käsitellä turvassa. 

Mutta siis ilmiöön jonka halusin kuvata. 

Olen päätynyt vuoden aikana kaupungin jokaisen kiven päälle istumaan. Pysähtynyt jokaiselle penkille itkemään jokaisen kahvilan servetit täyteen. 

Uhrin tilassa bussipysäkillä ja kaupan edessä. Yksinäisyyden surussa, eron haikeudessa, kaipauksessa, kauhussa. Aina toisinaan. 

Kuoleman pelossa ja kaaoksessa. Joskus tuntenut että tukehdun omaan räkääni.  Tippuneena pieneksi lapseksi. 

Juhannuksena ryhmä ihmisiä ohitti minut kalliolla ja astuivat laukkuni ja nenäliinojeni yli. Tunsin että ettekö te kuule minua. Minä ulvon tässä laumaa epätoivolla. 

Iloiset ryhmät ihmisiä juhlivat ja menivät tansseihin. Minäkin olin osallistumassa, mutta kehoni puristi minut lamaannukseen. 

Tätä kautta kuljin kallioille nätiksi laittautuneena itkemään omaa surullista tilaani. 

Minä en ole ollut vaarassa itkuisilla vaelluksillani. Olen ollut pudonneena uhriksi. Olen lopuksi etsittyäni päätynyt takaisin kotiin. Silittänyt itseäni ja herännyt aamulla uuteen päivään. 

Vuoden aikana kukaan ihminen ei ole pysähtynyt tai sanonut näissä hetkissä minulle mitään. 

En kirjoita tätä siksi että voi Tuuli parkaa. Kirjoitan siksi että pohdin miten vaikeaa on kohdata toisen valtava itku ja suru. Miten vaikeaa mennä tilanteeseen johon ei ole annettu oikeaa tapaa toimia. Jossa ei ole oikeaa tai väärää. Jota ei ole opetettu koulussa ja jota ei ole käyty läpi lapsena. 

Onko penkillä yksin itkevää vaikea lähestyä? Osa vastauksista on tullut keskustelujen myötä ja olen kertonut käyttäväni vastauksia kirjoittaessani aiheesta. Osa on itse lisäämiäni. 

Ehkei itkevä halua että kukaan lähestyy. 

Mitä se minulle kuuluu.

Myötähäpeä kun ei saa pidettyä tunteita sisällään. 

Ehkä odottaa itseltään toisen surua ratkaistavaksi tai analysoitavaksi. 

Ehkä itseäkin alkaisi itkettää. 

Ehkä suru on liian vaikea tunne. 

Ehkä kokee ettei voi auttaa tai jos pitää tehdä jotain mitä ei osaa. 

Jos se itkevä on joku hullu. 

Jos ajattelee ettei osaa piristää

Jokaisen kuuluu hoitaa itse omat murheensa.

Ainakin se hengittää niin se voi soittaa apua itselleen. 

Nämä eivät ole ilkeydellä kirjoitettuja, vaan minusta ihan realistisia ajatuksia. 

Meissä on paljon asetuksia jotka estävät surun luokse menemistä. 

Surua opitaan pitämään piilossa positiivisuudella, kiireellä, työllä, syömisellä, juomisella ja ihan kaikenlaisilla suorittavilla rooleilla. Surun kokemiseen pitää olla vähintään joku todella hyvä akuutti syy. 

Kuten jo sanoin, en halua syyllistää siitä ettei kukaan ole kysynyt onko minulla jokin hätä kun itken. Lähdin pohtimaan tapoja ja kykyä olla läsnä toiselle ja sitä että se saattaa olla haastavaa. 

Oma kuppi saattaa olla todella täynnä tai oma toimintatapa muokkautunut ihan muuhun suuntaan kuin avoimeen tunteen ilmaisuun. 

Huomaan itse olleeni paljolti niin upoksissa keräämistäni muiden tunteista, että olen jumiutunut siinäkin uhriksi. Olen ollut sellainen "pieni terapeuttinen kuuntelija" jolle voi kaataa. Vailla tilaa, mutta hymyillen empaattisena ja särkyvänä. Nauttien narsistisesti siitä, että minä olen paras kuuntelija kun osaan olla hiljaa. Jonkun täytyy pidellä likasankoa. Oksenna tänne. Tämä on minun osani. 

Miten olla toisten tunteiden kanssa ottamatta niitä kantaakseen. Miten olla läsnä ilman että alentaa ja neuvoo. Ilman että koittaa korjata. 

Olla kääntämättä asiaa väkisin positiiviseksi. Rakentamatta asiaa hyväksi tai huonoksi. 

Pinnallinen keskustelu ei ole vaikeaa. Se on kuin jonkinlaista tyhjyyden hyperventilaatiota ilman että ihmiset tulevat lähemmäs toisiaan. 

On pitänyt etsiä kovasti ihmisiä, ketkä voivat hetken olla. Kenessä on tilaa minun huudolleni ja surun hetkilleni. Siltikin minä monesti jään olemaan vain itseni kanssa, sillä se, että olen "liikaa", on hyvin syvällä minussa. 

Liika herkkyys ja liika tunteellisuus. 

Minulla on ollut mahdollisuus kulkiessani ja puhelintani puristellessa soittaa. 

Siihen liittyy omat vaikeat tunteensa. 

Häpeä. Tarve olla yksin pärjäävä. Sen sanominen ääneen että en tiedä nyt mistään mitään olisi liian vaikeaa. 

Eniten kuitenkin soittamisen on estänyt pelko.

Pelko että saan taas neuvoja tai mielipiteitä. Työnnön kohti jotain ratkaisevaa tekoa, joka ei kuitenkaan olisi todellista. 

Pelko että minua yritetään piristää tai rohkaista. Kerrotaan että olen suotta murheissani. Pelko että osoittaudun siksi uhriksi joka juuri sillä hetkellä olen. 

Jos nyt joku vain olisi hetken ja hengittäisi kanssani. Minun koko kapasiteettini kuluu tähän taisteluun jossa kehoni rusentuu kauhun ja pelon puristukseen. 

Uhria ei voi auttaa. Avun jälkeen istuisin taas uudelleen samalla kalliolla mutta nenäliinat  kuivuneina palloiksi. Kukaan ei tule. 

Itkut ovat itkettävä. Uhrin osa on minussa niin valtava. En ole lähtenyt yhtä paljon itseni suurentamiseen, vaan lähinnä pienentämiseen. 

Uhrin osa kuivuu loppuun. 

Minun on itse kuljettava kotiin. Koti on minussa, turva on minussa. 

Minun helvettiini ei ole ollut astumista. 

Huudan ja huidon siellä miekka kädessäni. 

Ei ole karttaa, aikarajoja tai suunnitelmaa. Alitajunta nostaa uusia asioita tietoisuuteen sitä mukaan kun kyvyt niiden käsittelyyn lisääntyvät. Keho haluaa puhdistua sinne kerätyistä traumoista. Tunteista jotka eivät voineet olla. Rakenteista, jotka ovat estäneet kasvun yhtään suuremmaksi. 

 #tunteet #häpeä #kannattelu #uhri #kasvu #kipu #kehityksellinentrauma #kehollisuus #kiltteys #koulu #minätilat #syyllisyys  #polyvagaalinenteoria #narsismi #psykologia #suru #terapia 

Tämä ei ole muumilaakso

Kaaoksessa voi elää hyvää elämää. Kaikkea ei tarvitse kuitenkaan selitellä hyväksi. Tämä ei ole muumilaakso. 

Välillä kun katson ihmisiä ympärilläni, tunnen kuin kävelisin natisevalla jäällä, joka alkaa pettää, mutta vielä kaikki on jotenkin kasassa. Painostavaa. 

Tunnen itsessäni vihaa, kaunaa, pelkoa, tyhjyyttä. Suurta levottomuutta. 

Yhä enemmän ajetaan päin punaisia, sillä kaikki vain on jotenkin hektisempää. 

"Ylivirittyneestä hermostosta" on helppo löytää kirjoituksia ja videoita. 

Media kertoo rattiraivosta, someraivosta ja laturaivosta.

Näen ikään kuin valtavia muureja rakennettuna haavoittuneen ytimen suojaksi. Kulissi näytelmässä. Sitä yhteisesti rakennetaan yhä hienommaksi joka päivä, jottei paljastu ettei kaikki olekaan onnellisia onnellisimmassa maassa. 

Sitä ei uskalleta aina sanoa ääneen, sillä silloin pitäisi puuttua suuriin rakenteisiin. Mitä jos paljastuukin, että kaikella hienolla tekniikalla ja uudistuksella onkin saatu aikaan helppoutta ja nopeutta, muttei hoidettu ihmisen mieltä lainkaan. 

Masentuneelle tehdään pitkiä kyselyjä. Sellaisia osittain erimieltä ja useammin kuin kerran viikossa tyyppisiä. Rastita, mutta älä kerro omin sanoin mitään, kun niistä ei saada hyvää dataa. Ne kertovat vain yhden ihmisen tarinaa. Yksilön kokemus sivuutetaan. 

Oma olo ja oma kanta. Paljon omia sananparsia luomassa kuvaa yksilöllisyydestä. 

Tarvitsemme paikkoja joissa olla oma itsemme ja jossa jakaa omia ajatuksiamme. Koen että tarvitsemme kipeästi omaa laumaa. Viisautta, turvaa ja ymmärrystä. Purku kun suuntautuu sekin monesti datamaailmaan. Se voi olla vihan kippaus vihaisten päälle. 

 Tässä hetkessä on aiheita, joista puhuminen on vaivaannuttavaa. Someriippuvuus, diabeteksen valtava kasvu, pahoinvointi. Ne koskettavat. Peruskoulua taas ei oikein sovi arvostella. Peruskoulu ruokineen on niin pyhä, että sen kauhujen puoli on osin vaivaannuttava. 

Jos koulu on jollekulle vuosien musta helvetti, niin voiko olla kiitollinen koulutuksesta, jonka jälkeen voi päästä opiskelemaan lisää ja lopulta ehkä elättämään itsensä. 

Voiko olla tyytyväinen luokkaretkestä jolle ei halunnut, koska joku muu ei pääse lainkaan. Pakko ei ole lähteä, mutta olet friikki jos et lähde. Et voi kuulua porukkaan. Peruskoulu voi olla paikka ystävyyssuhteiden luomiseen ja oppimiseen

Peruskoulu voi olla myös jäätävä kenttä kaikelle näkymättömälle häpeälle. 

Peruskoulua täytyy voida arvioida ihan siinä missä minkä tahansa työpaikan olosuhteita. Jossain on niin myrkyllinen ilmapiiri, ettei siellä happi kulje ja jonkun on vaihdettava työpaikkaa. Itselle sopimattomasta työpaikasta lähtö on rakastava teko itseä kohtaan. 

Koulussa olemista ei voi pohtia välttämättömyytenä. 

Miten koulusta pääsee pois. Kun aikuisenakin voi syyllisyydestä tulla jääneeksi työpaikkaan jossa on paha olla. "Kuuluu kestää". Pyydetään miettimään miltä muista tuntuu jos jätät heidät pulaan. 

Syyllisyyden taakka on painava. Pistää katsomaan kenkiinsä. 

Ulkoapäin painostetaan suvaitsemaan ja meitä koitetaan puhua Euroopaksi, vaikka ollaan paljolti niin vihaisia, että naapurikin suututtaa. Pitäisi siinä sitten kokea Eurooppa omaksi laumaksi?

Terveen vihan jatkuva hiljentäminen tekee hirveää jälkeä. Välillä jään pohtimaan onko meidän koko nykytilanteen olemassaolo patoutuneen vihan aikaansaannosta. Nyökyttelyn ja alistumisen. Nöyryyden ja työteliäisyyden muiden hyväksi. 

Ranskassa kuollaan vähemmän sydän-ja verisuonisairauksiin. Jos se onkin se, että temperamentti saa ilmentyä, eikä niinkään heidän punaviini ja voi? 

Terveen vihan ilmentäjän voidaan Suomessa katsoa olevan itsekäs, ylpeä, tai se luulee olevansa jotakin kun kulkeekin niin suorassa. 

Koen että kiltteyteen voi tukehtua. Sanat kertyvät palaksi kurkkuun ja muuttuu patsaaksi. 

Ilman tervettä vihaa olen muiden armoilla. Ilman rajoja. Silloin pelottaa, koska voi joutua mihin tahansa.

Uupuminen voi olla muiden eteen tekemistä. Merkki että on aika kuulla oma ääni. Joskus tulee pidettyä avioliittoa, ystävyyssuhteita, työpaikkaa tai sukulaisuutta jotenkin sinetöityinä ja pysyvinä. Muutos voi olla liian suuri kohdattavaksi ja silloin voi tulla koittaneeksi vaikuttaa omaan asenteeseen, ruokavalioon tai johonkin mitä olisi helpompi kohdata ja muokata. Kipua kun pyrkii välttämään. 

 Niilläkin voi olla vaikutusta, mutta keho voi jatkaa merkkien antamista, jos sitä ei kuulla. 

Joskus on vaikeaa nousta uhriuden tilasta, sillä voi olla kaikkien siunaamaa pysyä muuttumattomana. Urheana ja välittävänä. 

Eihän se ole tietoisesti valittua. Sisälle voi olla rakentunut tunne siitä, että kiltti on rakastettu. Itseään ajatteleva tulee hylätyksi. 

Palatakseni uuteen uljaaseen datamaailmaan, mitä jos käykin niin, että kerätty tieto jää kerätyksi tiedoksi ja sitä ei osata käyttää mihinkään kauniiseen, koska kyse onkin ihmisten kokemuksista ja tunteista. 

Ihmistä ei voi ohjelmoida uusiksi äkkiseltään. 

Jo jatkuva uusien aplikaatioiden, ohjelmien ja käytäntöjen opiskelu saa toisinaan raivon valtaan. 

Älä suutu muutoksesta. Se on paljon parempi kuin se edellinen. Jos et osaa tai tulee ongelma, olet vain ehkä vanha tai huono. Kiitos. 

Ihme että itse kasvoin aikuiseksi ja menin töihinkin ilman QR-koodia. Pystyin, vaikka sain niin vähän tietoa. 

Datamaailmassa riittää uutista muiden maiden vaaleista ja sodista. Lämpötiloista ja siitä, mihin tulee lahjoittaa. Kauempana olevat aiheet ovat turvallisempia. Voi kommentoida muttei tarvitse osallistua. 

Omien asioiden kohtaaminen on niin riivatun pelottavaa. 

Lisäksi meihin koitetaan heijastaa jotain tyhmyyttä ja ymmärtämättömyyden tilaa. Asiantuntijat ja "koulutetut" jakavat oikeaa tietoa ja kertovat miten tieto tulee tulkita. Ei haittaa vaikka olet "vähän ymmärtämätön". Sopii olla. Palaa vain rauhassa riviin. Olet turvassa kun niin sanotaan.

Jos ei ole kosketuksissa kaikkein tärkeimpään viestintäkanavaan, eli omaan itseensä, voi joutua vedetyksi näytelmään jossa on komeat puitteet ja niin ristiriitainen ja ahdistava informaatiotulva, että elää pelossa. 

Kukaan ei ole sinällään turvassa. Elämä on kaaos. Turva on vain itsessä, sisällä. Sen löytäminen voi olla niin vaikea taival, että olisi helpompaa vain seurata kännykästä että pitääkö olla huolissaan. Se ei kuitenkaan ole vaihtoehto. Yöllä voi syttyä kännykkä palamaan ja kehomme tarvitsee oikean rauhan. 

Ei mitään Nietzscheä tänään tähän nyt kun on mun vuoro.