Vastuu omasta terveydestä

Lehdet ovat olleet pullollaan huolestuneita otsikoita diabeteksen yleistymisestä, rasvamaksasta ja muista sairauksista.
Puolukkamehun myynti kasvoi hetkellisesti valtavasti kun sen kerrottiin laskevan verenpainetta ja "Puolukka voi kumota rasvaisen ruoan vaikutuksia: pistää kampoihin sydäntauteja ja diabetesta aiheuttavalle tulehdustilalle" (Yle 5.11.19)
Osaammeko me kuunnella myös itseämme ja omia tarpeitamme? Tarvitsenko minä puolukkamehua vai paremman yöunen.

En ole tavannut uutta omalääkäriäni vielä lainkaan. Kyselin vastaanottoaikaa mutta sellaista ei ollut antaa, sillä asiani ei ollut kovin kriittinen. Seurailen omia labrakokeiden tuloksia kanta-palvelusta. Oli omaa vanhanaikaisuuttani ajatella, että olisi mukava nähdä vastaanotolla omalääkäri ja sopia seuraavasta vuosikontrollista.
Tiedän ettei omalääkärini ole perehtynyt mitä minulle TYKSissä on juteltu ja mitä tehty. Hän ei ole perillä mitä asioita jatkossa tulisi verikokeissa seurata.
Tämän ei kuuluisi mennä ihan näin, mutta varauduin siihen että juuri näin se menee. On välttämätöntä ottaa huomioon tämän ajan kiire. Itsellä on oltava luottamuksen puuttuessa aina suunnitelma B.
On kovin täyttä. Huomaahan sen, kun ei mihinkään aikaan ole yhtään parkkipaikkaa vapaana ja ihmisiä on jonoksi aamulla kun ovet aukeavat.

Joku kommentoi lehdessä, että miten hän voi hoitaa rasvamaksaa, jos hän ei pääse tutkimuksiin, jossa se voidaan todeta. Terveydenhuoltoko tässä nyt estää ihmistä auttamasta itse itseään?
Kurjaa jos alkaa elää terveellisemmin ja se meneekin sitten ihan hukkaan kun ei vaaraa ollutkaan?

Luovutammeko oman olomme  terveydenhuollon käsiin?  Mitä jos kävisi niin, että tulisi täyttä ja vain harvat saisivat enää apua?
Syntyisi katastrofi, jollaista ei ole nähty. Mitä jos sokeri on ollut jo vuosia korkea, koska jonkun olisi kuulunut se mitata jollain käynnillä. Samoin verenpaine. Tällainen passiivisuus voi viedä hautaan taikka ainakin rahaa kaikilta.

Omien diagnoosien hakeminen googlella voi olla hyödyllistä yhtälailla kuin haitallista itselle. Itsellä kun ei ole lääkärin koulutusta ja kokemusta. Lääkärillä taas ei ole ikinä niin paljoa aikaa kuin itsellä, eikä sellaista motivaatiota löytää apua, kuin mitä itsellä on silloin kuin on paha olla.
Tämä ei ollut pahan puhumista lääkäreistä. Se oli toteamus heidän rajallisesta ajankäytöstään ja tavoitettavuudestaan, joka tulee yhä enemmän vastaan.
Tarvitsemme lääkäreitä, mutta on oleellista pysähtyä keskustelemaan myös itsensä kanssa hyvin rehellisesti.

Terveydenhuollon resurssit ovat nyt kovilla. Kiire ja jonot kohdistuvat todella moneen. Juuri tässä hetkessä meidän on kuitenkin sopeuduttava siihen. Joskus sopeutuminen on se, joka pitää hengissä.

 Terve keho ei ole meille luvattu asia. Se vaatii joka hetki vähän enemmän. Joskus kaiken muun syrjään laittamista. Joku joutuu ihan lähtökohtaisestikin tekemään huomattavasti enemmän kuin toinen.

Jordan Peterson hämmästelee kirjassaan 12 elämänohjetta -käsikirja kaaosta vastaan, miten paljon häpeää maailmassa täytyy olla, kun ihmiset välittävät lemmikeistään enemmän kuin itsestään.
Mietin samaa, sillä näen sitä niin paljon.

Yltäkylläisyydessä meistä on tullut kuitenkin myös vaativia. Vihastuttaa, jos on antanut työlle tai muiden auttamiselle koko sielunsa ja nyt saakin itse kärsiä.
Voiko terveyden uhrata? Saako sen takaisin ja oliko se uhrauksen arvoinen?
Jokainen on itse vastuussa omasta jaksamisestaan. Riittääkö se, että ottaa joskus omaa aikaa? Minusta se on ennemmin elämäntapa, että ottaa aina itsensä huomioon. En osaa ajatella, että kuukauden liiallista taakkaa voisi nollata kylpylälomalla. 

Onko meillä ikäänkuin rahan myötä varaa laiminlyödä itseämme, koska ahkeruutta meiltä odotetaan ja siitä saa kirkkaimman kruunun. Väärinhän se menee, jos se kuka tekee eniten, tuleekin sairaammaksi kuin se, joka lusmuilee. Kamalan väärin!
Olemme todella ansioituneita katkerina marttyyreina. Katkeruus sairastuttaa. "Aina olen kaikkeni tehnyt muiden hyväksi ja nyt sain tällaisen taudin siitä palkakseni." 

Meidän ei tarvitse kehittyä ihmisinä. Voimme lukea lehdistä, mitä pitää tehdä ja koska olla huolissaan. Ei tarvitse lukea historiaa, sillä lehdet kertovat mitä juuri nyt tapahtuu. Hävitämmekö kyvyn varautua ja ennakoida, kun luotamme meille tarjottuun tietoon ja turvallisuuden tuntuun?
Riittää kun ymmärtää ahertaa ja kantaa kortensa kekoon. Vähän enemmän pitää yrittää, niin saa muiden hyväksynnän.

Media vapauttaa meitä kertomalla, että kohtuullisesta alkoholinkäytöstä ei ole haittaa, suklaa onkin hyväksi, punaviini terveellistä, pieni kävely päivässä riittää tai jo 5% painonpudotus auttaa. Voimme silloin taputtaa itseämme ja olemme turvassa. Jos sitten lääkäri sanookin että pitäisi vielä tiputtaa vähintään kuusi kiloa niin sehän on vallan kohtuutonta, koska annoin jo kaikkeni.
Ehkäpä juuri minä joudun tekemään moninkertaisesti töitä saavuttaakseni samanlaisen painonpudotuksen, kuin joku toinen. Se on elämää se.

Sigmund Freud kirjoitti kirjassaan Ahdistava kulttuurimme absurdista oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta; "On pakko huomauttaa, että luonto luomalla suuria yksilöllisiä eroavuuksia esim kehon rakenteeseen tai älyllisiin ominaisuuksiin on alusta alkaen kehittänyt epäoikeudenmukaisuuksia, joita ei käy korjaaminen."

Meidän tulee muistaa tämä. Olemme yksilöitä niin hyvässä kuin pahassakin ja näen että käymme ikuista taistelua jostain tasapuolisesta terveydestä.

Jos luo sellaisen elintason, että sitä ylläpitäessä ei ole aikaa pitää itseään kunnossa ja rentoutua, niin kenen vika se sitten on? 

Onko vain suurta sattumaa, kenelle lankeaa mikäkin sairaus. Jokin sairausko vaan "yleistyy tässä ajassa"? Mutta juuri me ihmiset olemme myös rakentamassa tätä aikaa oman näköiseksemme. Meidän tulee ymmärtää oma mahdollisuutemme osallistua omaan hyvinvointiimme ja pidettävä itsemme kunnossa vastaanottamaan kaikkea sitä, mihin emme voi itse vaikuttaa.

Minusta voimme huonosti. Meillä on selvästi juomisongelma ja syömisongelma.
Huumeongelma. Diabetes, masennus ja työssä jaksaminen näyttää pahalta.
Ei tässä haluaisi olla negatiivinen, mutta ei tätä lääkkeillä pystytä korjaamaan.

Sanotaan että urheilija ei tervettä päivää näe, mutta sitten ihmettelemme kun nuori urheilija kuolee. Miellämmekö ehkä urheilun terveelliseksi elämäntavaksi, varsinkin jos se yhdistyy alkoholittomuuteen ja "terveelliseen" ruokavalioon. Täytyyhän sen syödä terveellisesti, kun se on noin kovassa kunnossa! Tai sitten voi joutua syömään 8000 kaloria päivässä. Onko se miten terveyslähtöistä?
Maksamme valitettavasti hintaa ihan kaikesta mitä teemme. Eikä siksi pidä jättää elämättä, mutta totean vain että kaikella on hintansa.Se voi olla hintansa arvoista. 

Toivoisimme niin kovasti löytävämme jonkun kaavan millä pysyä kunnossa, mutta se kaava löytyy jokaiselta itseltään. Se edellyttää vastuunottoa ja itsensä kuuntelemista.
Etsimmekö ehkä liian kiivaasti helpotusta jostain helposta, jotta voimme jatkaa oman itsemme sivuuttamista ja terrorisointia.
Jos voisi vain ottaa tuttifrutin makuisen kapselin. Ilman että tarvitsee luopua mistään.
Miten sellainen kaiken helpolla saaminen kasvattaa ihmistä?!
Katson että on vaarallista pyrkiä passiivisuuteen. Jos nuoren, terveen ihmisen pitää saada auto aina lähelle sen tähden että on paljon tavaraa, niin kysyn vain että missä kohtaa ihminen on hukannut kyvyn kantaa tavaraa?

Olosuhteet pysyä terveenä käyvät kovemmiksi kemikaalikuorman, ilmanlaadun ja ravinneköyhemmän ruuan osalta. Ihmiset taas käyvät pehmeämmiksi yltäkylläisyydessä ja varmuudessa siitä että joku muu tietää paremmin kaipaammeko me liikuntaa vai lääkkeitä.

"Jos ihminen ei pyrkisi enempään mitä kestää, hän viettäisi tyytyväistä elämää, ja oppiessaan tuntemaan itsensä hän rajoittaisi kunnianhimoaan; hän ymmärtäisi että luonnossa on kylliksi ilman että on syytä tavoitella tarpeettomia ja hyödyttömiä asioita, jotka tuovat mukanaan vain murhetta ja kiusaa. Niin kuin lihava ruumis on taudeille alttiimpi niin on rikas mies alttiimpi kaikelle naurettavalle ja hölmölle, monenlaiselle onnettomuudelle ja hankaluudelle."

Robert Burton,  The Anatomy of Melancholy , 1640

Ne firman pikkujoulut!

 Olen ollut firman pikkujouluissa. Tuntematta sieltä oikeastaan ketään. Olen mennyt sinne haastaakseni itseni epämukavuusalueelle.  Ja toisaalta myös pukeutuakseni kaikkein kauneimpaan mekkooni, jota en muutoin koskaan käyttäisi. Laittaakseni liian prameat korvakorut ja tarpeettoman korkeat kengät. Puitteet ovat olleet hienot tällaiseen turhamaiseen näytökseen.

Olen tehnyt sen myös ollakseni vähän sosiaalinen. Olen mennyt aikaisin ja lähtenyt aikaisin. Hymyillyt ja esitellyt itseni. Haihtuen sitten näkymättömäksi. Tuntenut itseni leipäkoriksi ruokapöydässä, jonka yli ihmiset kurottelevat. Huomaan että toisilleen tuntemattomatkin ihmiset saavat joskus välittömän yhteyden. Jonkun nauru valloittaa koko seurueen.
         Naurahdan kohteliaasti mukana ja katselen seinillä olevia valoja ja ohi käveleviä ihmisiä. Ihmisillä on loputtomasti puhuttavaa kaikesta, eikä minulla ole mihinkään mitään sanottavaa. Jos sanoisinkin, niin se tulisi myöhässä ja ei se ole niin kovin merkityksellistä.
        Pöytä on täynnä viinipulloja. Punaista ja valkoista. "Ai sää et juo viiniä? Etkö ollenkaan? Muutenkaan? Voi eeeeei.
Seuraavalla kerralla kun joku kaatelee taas viiniä, niin yksi taas muistaa että "Ai nii sää et juo viiniä." Siemailen hermostuneesti vettäni, jossa on sitruunan palasia. Juon sitä tarpeettoman usein, koska juoman nostelu helpottaa vaivautuneeseen oloon.

 Mitä enemmän ihmiset juovat, sitä kovaäänisimmäksi he muuttuvat. Nauru kuulostaa huudolta ja yhä typerämmät asiat naurattavat. Käydään läpi ihan käsittämättömän turhia asioita, kuten viinien laatua ja sitä, millä perusteella puku on tänne valittu. Naurahdan itselleni ystävällisesti, sillä mitä muuta minä edes tästä odotin. Etsin ehkä hetkeksi itsestäni jotain räväkämpää persoonaa. Että minulla varmasti olisi ihan kivaa kun nyt kerran teen jotain ihan erilaista. On sentään ne firman pikkujoulut!

Saadaan ruokaa. Pöydästä joka jatkuu loputtomiin. Keräilen vaatimattoman annoksen ja kysyn ylpeiltä kokeilta mitä kaikki sisältävät.
Pöytään kannetaan lisää viiniä. Lasien määrä naurattaa, kun kukaan ei oikein tunnu löytävän enää omaansa. Kaikki puhuvat ruuasta, tavoilla joihin en pääse yhtään mukaan. Kuin jokin tuomaristo puhuisi tärkeinä taideteoksista.
Mietin jotain käytännönläheisempää, kuten että missä rasvassa tämä on paistettu. Kuuntelen miten vierustoveri hämmästelee palsternakkaa, että onko se artisokka vai lanttu, mutta saa siihen jo niin paljon heti vastauksia, etten siihenkään sano mitään. Katson muutoinkin ikäväksi korjata, kun toinen on väärässä. Hymyily ja syöminen on parempi vaihtoehto. 

Tanssimassa kävin useamman kerran, sillä silloin ei tarvitse puhua ja voi tuntea itsensä omaksi itsekseen.

Ilmoitin pöydässä että minun pitää lähteä. Ystävällisesti kaikki hyvästelivät ja minä sain taas ulkoilmassa happea paremmin. Hymyilin miten itsevarmasti menin juhliin kauniissa mekossani. En tuntenut etteikö minua olisi otettu mukaan. Tunsin vain että en edes ollut paikalla. Voin taata ettei kukaan muista nimeäni. Joku kysyy missä porukassa tulin. Kukaan ei tiedä että olen ollut tässä firmassa jo ikuisuuden töissä.
Poistun samalla itsevarmuudella, sillä mulla on kuitenkin upea mekko.

Oli helpottavaa istua autoon ja päästä kotiin. Enää en ole ollut joulujuhlissa.

Diabeteksessa teknologia ei aina korjaa huonoja valintoja

Kuvan kakku oli ohjelmassa Cake boss. Sen tilasi säätiö, joka etsi parannusta 1 tyypin diabetekseen. 

Ylipaino on lisääntyvä ongelma tyypin 1 diabetesta sairastavilla. Vuonna 2010 suomalaisessa diabeteksen hoitotasapainotutkimuksessa havaittiin että ykkösten painoindeksi on nousussa. Noin puolet tyypin 1 diabetesta sairastavista oli ylipainoisia.
Ylipaino on tavallista nykyään myös ykköstyyppiä sairastavilla lapsilla ja nuorilla. Noin 40% ykköstyypeistä täytti metabolisen oireyhtymän kriteerit FinnDiane-tutkimuksessa. Tämä lisää liitännäissairauksien riskiä.

Näin kertoo uusi  suomalainen Duodecimin diabetes-kirja, jossa on sivuja 664 ja kirjoittajia 49. Kirjan tarkoituksena on toimia alan opiskelijoiden oppikirjana ja ammattilaisten käsikirjana. Se on myös tarkoitettu diabetesta sairastavalle läheisineen.
Uudempaa tietoa 1 tyyppien painosta ei ole. On vain THL:n kaavio Suomesta kokonaisuutena. Se näyttää tältä.

Verensokerin kohoaminen rasittaa elimistöä ja johtaa lisäsairauksien kehittymiseen. Mitä pitempään henkilö on sairastanut diabetesta, sitä todennäköisemmin siihen liittyy myös lisäsairauksia.
Lihavuudessa ja 1 tyypin diabeteksessa on lukuisia samoja riskejä.
Molemmat altistavat sydän-ja verisuonitaudeille ja syöville. Tuki-ja liikuntaelinsairauksille ja suusairauksille. 1.tyypin diabeetikon munuaiset ja maksa ovat jatkuvasti seurannan alaisina, sillä diabetes on jo itsessään rasite.
Lihavuus lisää riskiä sairastua masennukseen.  Masennus taas lisää riskiä ajautua diabeteksessa tavalliseen hoitoväsymykseen.

"Yksittäisistä kuolemansyyryhmistä sepelvaltimotautiin liittyvä ylikuolleisuus oli vuosina 2004–2007 insuliininpuutosdiabetesta sairastavilla naisilla lähes 8 kertaa ja miehillä yli 4 kertaa yleisempää kuin koko väestöllä"

Näin kertoo Duodecim. Tähän ei ole aiheellista lisätä ylipainon tuomaa kuormaa. Ylipaino lisää todistettavasti merkittävästi sydänkuoleman riskiä.

Uuden Diabetes kirjan mukaan tyypin 1 diabetesta sairastavan painonhallinnassa voidaan hyödyntää samoja menetelmiä kuin muillakin.
Avainasemassa se kertoo olevan elintapamuutokset, vähäkalorinen ruokavalio ja liikunnan lisääminen.
Mietin voidaanko vähäkalorista ruokavaliota pitää hyvänä pidemmän aikavälin vaihtoehtona? On tiedossa että vähäkalorisuus johtaa helposti ahmimiseen taisteluväsymyksen astuessa kuvioon. Liikunnan lisääminen on tietysti hyvä ajatus, mutta liikunnan hyötyä painonpudotusta ajatellen, on vaikea saavuttaa ilman sitä tukevaa ruokavaliota.

Mikäli yllämainitut keinot ovat riittämättömiä, voidaan kirjan mukaan harkita ruokahalua hillitseviä lääkkeitä ja lihavuusleikkausta.

"Tyypin 1 diabetesta sairastavien painonhallintaan on toivottu apua tyypin 2 diabeteksen hoidossa käytettävistä lääkkeistä." 

Ei kerrota kuka toivoo. Olen kyllä pistänyt merkille että kakkosten lääkkeet ovat saapuneet ykköstenkin elämään.

Metformiini altistaa hiivatulehduksille ja virtsatien tulehduksille toimintaperiaatteensa vuoksi ja voi aiheuttaa B12 vitamiinin puutosta.
Hyvin yleiset haittavaikutukset ovat ripuli, oksentelu, pahoinvointi, vatsakipu ja ruokahaluttomuus.

Diabetes-kirjan ruokavalinnat-osio on 664 sivusta 11 sivua, joiden jälkeen perinteiset hiilaritaulukot kääretortuista, eri viinoista, kaljasta ja karkeista.
Täysjyväviljan ylistystä ja kehoitus syödä rypsiöljyä ja välttää kovaa rasvaa. Harhaanjohtavaa tietoa transrasvoista ja vitamiineja vähätelty 14 rivin verran.

Uusia tutkimuksia tulee ja diabeteksen hoito kulkee samaa uraa kuin 19 vuotta sitten.
Kirja esittelee myös tapoja ottaa lihavuus puheeksi vastaanotolla. Siitä kun tuntuu olevan lähes mahdoton puhua.

Meille maksetaan loputtomasti insuliinia, jotta saamme elää ilman turhia rajoituksia tavallista elämää.

Syömisten kanssa on auttamassa ravintoterapeutti lautasmallin kanssa ja juuri tällaisia kirjoja kunnioittaen.
Lihavuudesta on vaikea puhua kun diabeetikon elämä lienee jo "muutenkin haastavaa".

Minusta diabeteksen hoidossa keskitytään paljon tekemään kaikesta helpompaa tai nopeampaa, kuten verensokerin mittaamisesta. Moni on kokenut hyötyvänsä sensoroinnista.
Uudet insuliinit ovat tuoneet itsellekin valtavasti hyötyä ja helppoutta elämään.
Vika ei ole uudistuksissa, vaan vika on ihmisessä.
Saamamme helpotus on tehnyt mahdolliseksi myös sikailun. Buffet-ahmimisen, kokonaisen pizzan ja viinan juomisen aamutunneille.
Enää ei tarvitse samalla tavalla ottaa huomioon omaa sairautta. Ei enää sokerittomia karkkeja, kun voi ostaa ihan tavallisia irtokarkkeja säkillisen kuten terveetkin tekevät.
Meillä pitäisi olla diabeetikoina velvollisuus rakentaa elämäämme puitteet, jotka mahdollistavat hyvän hoidon.
Hoidon nykyinen joustavuus ei tarkoita sitä  että jos voikin pelata jääkiekkoa, että kannattaisi osallistua syömiskilpailuun.
Oma diabetes ei aina jousta. Silloin saattaa olla luopumisen hetki.

Charles Wassermanin 1967 kirjoittamassa kirjassa Insuliini, kerrotaan insuliinin kehittämisen koko kulku.
Insuliinin alkutaipaleella osa lääkäreistä oli sitä mieltä, ettei sitä tulisi antaa ihmisille, kenellä ei ole lainkaan itsehillintää.
Se kuulostaa ikävältä, mutta näen helposti ajatuksen taakse.
Lääkärille on hyvin vaivalloista pyrkiä auttamaan potilasta, kuka ei aijo itse osallistua.
Se ajatus on vahvasti läsnä tässä päivässä.

Diabetesliitto kertoo: "Tällä hetkellä alle 20 prosenttia tyypin 1 diabetesta sairastavista pääsee Käypä hoito-suosituksen hoitotavoitteeseen."
Käypä hoito-suosituksessa myös lukee etteivät hoitotulokset nykyisellään vastaa seurantaan ja hoitoon kehitetyn tekniikan antamia mahdollisuuksia.
Mitä enemmän saadaan, sitä enemmän otetaan vapauksia.

Tosin jos diabeetikon hoitoväsymyksestä ja yleisestä jaksamisesta on suositus kysyä kerran vuodessa, kuten uudessa Diabetes kirjassa sanottiin, niin eipä sitäkään voi nimetä yrittämiseksi.

Kauhistuttaa, että koko tämän 19 sairastamisvuoteni aikana ei ole tapahtunut muutosta siinä, miten 1 tyypin diabeetikon tulisi suosituksen mukaan ruokailunsa koostaa. Se on muuttunut lähinnä käytännössä vapaammaksi, mutta lautasmalli on samanlainen.
Vähähiilihydraattinen ruokavalio puhuttaa ja moni on saanut siitä kestävän elämäntavan. Maailmalla se on huomattu, mutta tämä uusin Diabetes kirja mainitsee lyhyesti ettei siitä ole näyttöä.
Paino-ongelma on mittava. Muutokset jotka ovat tulleet, ovat lihavuuslääkkeet, 2 tyypin diabeteslääkkeet ja mainittakoon muutoksena vielä se, että lihavuuden puheeksiottoa käydään läpi. Että miten sen voi tehdä.

1 tyypin diabeetikoille on tullut 19 vuoden aikana paljon helpotusta. Mutta tässä on siitä toinen puoli. Voimme syödä tämän uudenlaisen ruokakulttuurin mukaisesti.
Voimme syödä kuten muutkin. Ja THL:n tilasto näyttänee miten muut sitten syövät.

"Tiedätkö, minulla oli tapana sanoa ihmisille: "Älkää syökö niin paljon tai kuolette, älkää polttako niin paljon tai kuolette, älkää raatako niin paljon tai kuolette, älkää ryypätkö niin paljon tai kuolette." Kukaan ei edes kuunnellut. Tiedätkö miksi? Koska en sanonut "Te kuolette huomenna."

-lääkäri Jules Segal, Mario Puzon kirjassa Kummisetä. 

Minun diabetespäiväni

        Jokainen diabeetikko kokee sairautensa vähän eri tavalla. 

Tässä on minun ajatuksiani ihan tavallisesta päivästä. 

         En luottaisi insuliinipumppuun enkä sensorointiin. En luota siihen, että verensokerin laskiessa liian alas, vieras ihminen tarjoaisi apua. 

En luota siihen, että päivystyksessä kukaan mittaisi sokeriani, enkä siihen, että hoitaja tietää onko verensokerimittarini lukema korkea vai matala. En luota, että kukaan tietää minun diabeteksestani mitään. 

          Luotan omaan tapaani hoitaa tätä.  Luotan kahteen insuliiniini ja hyvään, vanhaan mittariini, sekä kykyyni laskea oikea insuliinimäärä ruoka-annokselle ja tällä tavalla voin luottavaisena elää ilman että diabetes olisi painolasti. Samalla kuitenkin muistaen, että minun kannaltani on tärkeää, että insuliinia on apteekista aina saatavilla.

Päivä lähtee käyntiin sillä, että aamulla herätessä mittaan verensokerin. Se on jotakin kolmen ja viiden välistä. Kolme on vähän liian vähän. Silloin heikottaa ja väsyttää.

Ihana nälkä herättää jokaiseen aamuun. Aamupalassa on vain vähän hiilareita. Jos menen salille ja uimaan, syön niitä vähän enemmän. Verensokerin ollessa matala, lisään hiilareita aamupalaan. Esimerkiksi hedelmän.

Aamupalaan kuuluu kaksi yön yli lionnutta parapähkinää ja leipää, joka on itse tehtyä näkkäriä. Psylliumista, chian siemenistä, kuivatusta nokkosesta, hampusta, siemenistä ja rouheista.
Siinä on noin 1,3g hiilaria per leipä.
Syy tällaisen leivän käyttöön on se, että oli kyse sitten ruisleivästä, kaurapuurosta, tattarileivästä, kauraleivästä tai mistä tahansa viljasta, niin kaikki nostavat verensokeria yhtä nopeasti ja joutuisin ottamaan insuliinia joka tapauksessa paljon. Täysjyvät ja ranskanleivät ovat kaikki minun kannaltani samaa tavaraa.
Mitä vähemmän insuliinia kuluu, sen parempi.

     Aamulla pistän 16 yksikköä pitkävaikutteista Tresibaa. Tresiba pitää huolen että minussa on insuliinia taas seuraavaan aamuun asti tasaisesti. Vaikka en söisi aamujen välissä mitään, se pitää verensokerin tasaisena kun annos on oikea. Tasaista, säännöllistä syömistä ei vaadita ja välipaloja ei tarvita. Jos otan välipalan jossa on hiilihydraatteja, vaikka vain puolikkaan omenan, joutuisin  ottamaan siihen insuliinia. Miten turhaa se sitten onkaan. Oma hyvinkin vakituinen syömisrytmi vain tuntuu kaikkein miellyttävimmälle, eikä niinkään liity diabetekseen.

  Tässä on kuva yhdestä aamupalasta. En laita sitä varten ateriainsuliinia, mikäli sokeri on aika matala herätessä. Jos se on lähempänä viittä, pistän yhden tai pari yksikköä ateriainsuliini fiaspia.
Vitamiineista suurin osa menee aamulla. Maitohappoja, karnosiini, berberiini, C-vitamiini 500mg, D 100ug, kalaöljyä, ubikinoni, valkosipuli. Ne ovat minun tapani pyrkiä optimaaliseen terveyteen ja hyvinvointiin sen sijaan että tyytyisin "ihan ok" oloon. Saantisuositukset on tehty keskivertoihmisen keskinkertaiseen terveyteen. En ole keskivertoihminen, eikä keskinkertainen millään riitä. Diabetes kuluttaa ihmistä hyvin hoidettunakin. Tuotteet olen valinnut itselleni kerättyäni niistä ensin tietoa mahdollisimman laajasti. En ole tähän asti löytänyt mitään itselleni sopimatonta.
Sekoitan myös puolen litran tuopilliseen vettä ruokalusikallisen viherjauhetta ja juon jossain vaiheessa päivää. Siinä on pienessä määrässä valtavasti tärkeitä ravinteita ja mm merilevää, jossa on jodia. B-vitamiinit otan oluthiivasta.

      Syön ruuan n klo 12. Siinä on hiilihydraatteja n 20-30g, mutten kanna murhetta enemmästäkään. Vähäiset hiilihydraatit jättävät verensokerin tasaiseksi. Ei tarvitse kantaa huolta aterian jälkeisistä mittauksista. Vähäiset hiilarit tekevät minulle diabeteksen hoidosta vain niin kovin paljon yksinkertaisempaa. Usein 2-3 yksikköä fiaspia menee ruualla.

        Toinen ruoka yleensä klo 16. Monesti kesäisin smoothie päärynästä, marjoista, avokadosta, tehtynä kookosveteen tai kookoskermaan. Smoothieen hukkuu helposti myös kollageenijauhe ja magnesium.
Tuohon yllämainittuun settiin kolme yksikköä fiaspia.
Syksyllä ja talvella esimerkiksi kauden vihanneksia voissa, kookosöljyssä ja runsaissa mausteissa paistettuna.

       Iltapalaa noin klo 19. Nukkumaan mennessä mittaan sokerin ja katson että se on kutakuinkin viiden ja kahdeksan välissä. Öisin joudun heräämään mittaamaan sokerin vain erityistapauksissa, eli mahdollisesti esimerkiksi päivän pitkän liikuntasuorituksen jäljiltä. Pari lusikallista hunajaa riittää, mikäli sokeri on yöllä alhaalla. Kovin harvinaista.

       Päivän aikana mittaan verensokerin noin viisi kertaa, eikä se pääsääntöisesti tarjoa yllätyksiä. Jos elämä tarjoaa yllätyksiä, säikähdyksiä, jännittämistä, niin mittaan silloin ylimääräisiä kertoja. On todennäköistä että sokerini tekee nousun tuolloin. Korjaan yhdellä tai kahdella yksiköllä tarve vaatiessa, tilannetta haistellen.
Liikunta laskee verensokeria, joten liikkuessa mittaan välillä ja uuden insuliinin myötä olen kokeillut ateriainsuliinin pois jättämistä pitkien liikuntasuoritusten välissä syödyiltä aterioilta. Tämä on kohdallani toiminut hyvin ja näin pystyn välttelemään ylimääräisiä tankkauksia liikkuessa.

Diabeetikoiden on mahdollista saada nykyään myös verensokerin seurantaan suunniteltu FreeStyle libre, joka koostuu ihoon kiinnitettävästä sensorista ja lukijalaitteesta, jonka tilalla voi käyttää myös älypuhelinsovellusta. Kahden euron kolikon kokoinen sensori kiinnitetään asettimella esimerkiksi olkavarteen. Kun sensori on asennettu, se yhdistetään lukijalaitteen kanssa tai älypuhelimeen. Sensori mittaa päivin ja öin glukoosiarvoja kudosnesteestä ja näyttää kahdeksan tunnin glukoosihistorian. Kahden viikon välein sensori vaihdetaan uuteen.
         Minulla ei ole libreä lukuisista eri syistä. Lähinnä muiden käyttökokemusten perusteella, sekä ajatuksen että iho on jatkuvasti lävistettynä.
Libre ei ole välttämättä tarkka, liima aiheuttaa osalle ihoon jälkiä, enkä oikein ymmärrä mihin sitä tarvitsisin. Kaiken lisäksi se on ihan vaan todella epäesteettinen.

Mittaan siis sokerini sormenpäistä. Se ei satu, eikä ole mielestäni työlästä.

Tresiban pistän reiteen ja fiaspin käsivarsiin, jotta vatsa saa pitää lomaa. Myös vatsaläskistä siis imeytyy hyvin. 

       Tämä on jääkaapissa ja menee siellä aina tarpeettomana vanhaksi. Vain kerran on ollut käyttöä insuliiniannoksen oltua liian suuri. Lääkärini ei ollut järin taitava ja en ollut riittävän valveutunut kyseenalaistamaan hänen päätöksiään.
Tällöin insuliiniannoksesta pudotettiin suoraa puolet pois ammattilaisten toimesta diabeteskurssilla kauan aikaa sitten ja tasapaino löytyi.
Glukagonipistos on siis tarkoitettu tilanteisiin, joissa diabeetikon verensokeri on laskenut hyvin matalaksi ja hän on menettänyt tajuntansa. Glukagonin vaikutuksesta maksa alkaa tuottaa sokeria verenkiertoon, joten noin kymmenen minuutin kuluttua pistoksen saamisesta ihminen palaa tajuihinsa.

        Sokeria on ana matkassa siltä varalta että verensokeri tippuu esimerkiksi liikunnan yhteydessä. Diabeetikoille on suunniteltu tähän tarkoitukseen mm yhtenä vaihtoehtona nopeasti vaikuttava glukoosipastilli Siripiri. Aineina on maissi, aromit ja kovetetut kasvisrasvat, joten terveellisyys on kutakuinkin fairyn luokkaa. Siripiristä siirryin käyttämään hätätapauksissa ruokosokeria. Kotona voin ottaa hunajaa, mutta se ei ole laukussa kätevää. Siihen pyritään ettei tällaisia tarvita, mutta aina ei mene kuten strömsöössä.  

        On ollut oleellista oppia tuntemaan itsensä ja päättää opetella oman sairautensa asiantuntijaksi. 

     Olen kiitollinen diabeteksen tuomasta nöyryydestä elämää kohtaan. On ollut tärkeää oppia rakastamaan itseään paljon ja suomaan itselle elämänrytmi, joka mahdollistaa hyvän hoidon. Muokata verensokeria nostava stressi mahdollisimman vähiin. 

Minulla ei ole varaa olla jaksamatta tätä, joten on tärkeää olla valveutunut vaikeissa tilanteissa toimimaan itsensä hyväksi. Mitä ikinä se sitten vaatiikaan. 

Tämä ei ole mikään epäreilu sairaus. Emmekä saa ansiomme mukaan, vaan elämässä vain tulee vastaan kaikenlaista. 

Paljoon voimme vaikuttaa itse ja joskus on asioita, joihin emme voi. Silloin pitää hyväksyä ja mennä eteenpäin.

Mielelläni eläisin ilmankin diabetesta, mutta sellaisen asian miettiminen tai edes tähän kirjoittaminen ei ole missään määrin eteenpäin vievää ajattelua. 

Ryhmä kertoo, voitko onnistua

Onko puhuminen tahdittomalle tsempparille parempi kuin omien tunteiden pukeminen sanoiksi paperille?

 Miten hyödyn vertaistuesta, joka kerta toisensa jälkeen siunaa minun vahingolliset valintani, kun en suostu katsomaan peiliin?

Kipinä tämän kirjoittamiseen ei syttynyt yhdestä tapahtumasta, vaan useammasta pienestä havainnosta, jotka ovat herättäneet paljon tunteita. Yksin on vaikea onnistua treenaamisessa tai ruokavalion vaihtamisessa? Asiat aina hoituvat paremmin porukassa?
Tämä kirjoitus syntyi myös siitä, että introvertti joskus tukehtuu ekstroverttien maailmassa.

          Jos tehdään porukassa, niin kuunteleeko silloin edes riittävästi itseään?
Yksinkin voi onnistua ja siihen sitten lisätään usein sana mutta.
Ihmiset pyytävät kaikenlaista palautetta, vaikka monesti haluavatkin vastaanottaa vain hyvää palautetta ja loukkaantuvat verisesti huonosta. Palaute on taas yhden tai useamman ihmisen ajatus. Rehellinen palaute voi olla todella arvokas tai väärässä paikassa tarpeeton ja loukkaava.
          Tarvitsemme positiivista palautetta, mutta on yhtä oleellista antaa sitä itse itselleen asioista, jotka teki itseään arvostaen ja ilman että kukaan oli näkemässä.
Jos emme tunne itseämme riittävän hyvin, tarvitsemme aina jonkun kertomaan miltä asiat näyttävät. Miltä minä näytän muiden silmissä ja jonka pohjalta sitten muodostamme aina uusiutuvaa kuvaa itsestämme.

          Näen vertaistuen mustan puolen. En kirjoita tässä sen hyvistä puolista. Olen itsekin saanut vertaistuen kautta hyvin tärkeää tietoa ja voinut käyttää niitä tietoja omaa päätöstä tehdessäni. Siitä olen kiitollinen. Olisi väärin nimetä vertaistuki jollain tapaa kokonaisuutena hyväksi tai huonoksi. Haluan vain nostaa esille tässä yhteydessä sen pimeän puolen.

          Vertaistuki voi kannustaa pysymään ikuisesti mukavuusalueella. Voi kannustaa pysymään omissa myrkyllisissä valinnoissa ja voi saada faktan sijaan muiden huonoja neuvoja niiltä, ketkä hoitavat omia olojaan omalla vahingollisella tavallaan.
Ihmiset purkavat todella omia huonoja olojaan toimimattomilla ja vahingollisilla tavoilla. Se, että näkee ryhmässä, että jollain menee huonommin kuin itsellä, saattaa tuoda helpotuksen tunnetta.
Joku haluaa pelotella muita tai kertoa etteivät sinun kokemuksesi ole todellisia. Vaaditaan kovaa pintaa ja suodatinta, että voi hymyillen olla loukkaantumatta ja pitää kiinni omasta visiostaan.
Näen vahingon, jonka netissä pyörivät vertaistukiryhmät saattavat aiheuttaa hukassa olevalle ihmiselle, herkälle ihmiselle, jaksamisensa äärirajoilla taistelevalle tai omasta asiastaan innostuneelle, positiivisen palautteen kalastajalle.
          Vertaistuki on esillä valtavasti. Sitä voidaan pitää apuna jaksamisessa. Sitä se todellakin voi parhaimmillaan olla. Se voi myös olla muistutus siitä että on lukuisia asioita joihin et pysty. Älä kuvittele liikoja itsestäsi ja että sinun ongelmasi tai sairautesi ovat osa sinun persoonasi.
Pahimmillaan vertaistueksi nimetty toiminta on omien vahingollisten tapojen hyväksyttämistä itselle, muiden palautteita käyttäen. Uhriutumisen kasvot. Tätä puolta nk vertaistuesta ei saa sanoa.   
 
          Me ihmiset olemme paljolti tänä päivänä hukassa itseltämme. Puemme epävarmuuttamme huippusuorituksiin ja ajamme jotain omaa pyhää asiaa raivolla eteenpäin muiden keksimillä korulauseilla, edes maistelematta aina sisältöä. Ikäänkuin kaikella pitäisi olla jokin suurempi tarkoitus. Täytyy kuulua johonkin ja ostaa porukan koko ideologia, eikä vain osia siitä. Miksi?
Tunnen että porukassa voidaan yhtä hyvin iloita toisen onnistumisesta, kuin koitetaan saada minut kiinni jostain virheestä. Sellaisesta joka sitten nimetään ystävälliseksi neuvoksi.
On oleellista kun luemme ja koemme, että tulkitsemmeko itse, vai ostammeko suoraan jonkuin muun tulkinnan.

          Meitä voidaan ihan varoittaa jäämästä yksin esimerkiksi sairauden tai surun kanssa. Tarkoittaako yksin jääminen automaattisesti pakenemista tai kieltämistä?
Ryhmän tuelle on myös paikkansa, mutta lopulta olemme myös yksin.
Ei se mikään heikkous ole tarvita ja pyytää muiden apua. Se on myös vahvuus ja ennen kaikkea inhimillistä.
Meillä ei vain ole varaa elää tutustumatta omiin kykyihimme ja voimiimme myös yksilöinä. Jos emme tutustu, voimme elää liian pitkän ajan elämästämme omassa totuudessamme, että tämä on kaikki mihin minun voimani riittävät. Se on valtava harha, vaikka se näyttäytyykin meille totuutena. Ihminen voi uskoa toiseen ihmiseen, joka kertoo ettet pysty. Laskelmaan joka selittää miten epätodennäköistä on että onnistuu. Voi uskoa geeneihinsä, jotka ovat tuominneet. (Jos näin, niin on aika perehtyä epigenetiikkaan!)
Voimme myös haluta uskoa edellä mainittuihin virheellisiin ajatuksiimme, meidän "faktoihimme" sillä ne vapauttavat meidät omaan itseemme vaikuttamisesta ja täten siunaavat meidän huonot valintamme.

          En halua ajatella että ihminen yksinään olisi heti hauras tai kadoksissa. Yksin tulee olleeksi ilman  noita peilejä, jotka antavat kaikki todennäköisyyksiä omasta onnistumisista.
Ystäviä  voi tulla ja mennä, vaikka haluaisimmekin uskoa kaikenlaiseen pysyvyyteen, joka tuo meille turvallisuuden tunnetta.
Elämässä tapahtuu suuria muutoksia sen eri vaiheissa ihan tahtomattakin. Meidän pitää silloin olla itsellemme läsnä.
Meidän kuuluu ja tarvitsee kehittyä omana itsenämme ja kohdata omat heikkoutemme, jottemme tuntisi tarvetta olla jatkuvasti jonkun ryhmän tai ihmisen tuen varassa matkaamme tekemässä.

          Yksin olemisella on joskus vahvakin yksinäisyyden leima. Omissa oloissaan aikaa viettävä voidaan kokea jopa jollain tavalla surulliseksi hahmoksi.
Kaikki eivät koko elämänsä aikana tutustu itseensä. Heidän rajansa voi sanella joku muu. Mitä tulee jaksaa, kertovat elämän peilit ja kaverien status.
          Kun ihminen on sinut itsensä kanssa, hänellä on voimia ja ymmärrystä jättää pois elämästään sellaiset ihmiset, ketkä ottavat enemmän kuin antavat.
Meille kerrotaan tarinoita ikuisesta ystävyydestä ja ikuisesta rakkaudesta. Ne ovat kauniita asioita. Mutta emme me aina ole rakkauden ja ystävyyden ympäröiminä. Silloinkin on oltava läsnä.
         Se että tarvitsemme aikaa itselle, tarkoittaa minusta itsensä kuuntelemista vakavasti. Ei itsensä hemmottelua, vaan sitä että me pysähdymme itsemme äärelle ja kuulemme ne asiat, joiden vuoksi olemme kuormittuneita ja ne asiat mistä olemme kiitollisia. Jos ohitamme oman itsemme kuuntelun, sairastumme lopulta. Ja näetkö miltä tuolla näyttää? Minä näen.

" Yksityisen kansalaisen meneminen itseensä, palaaminen ihmisolemuksen perustuksiin ja omaan olemukseensa ja sen yksilöllisiin ja yhteiskunnallisiin ääriehtoihin on alkua paranemiseen siitä sokeudesta, joka nykyhetkenä vallitsee."

Tämän kirjoitti Carl Jung vuonna 1918.

Asetammeko me itse omat tavoitteemme vai tavoittelemmeko jonkun muun suurta ajatusta? Jonkun ketä emme edes tunne tai kenestä emme edes pidä?

Siinä missä ryhmä voi olla vahva ja tukeva, ryhmä voi olla myös etenemisen pysäyttävä voima. Kasa kiviä repussa.

Sielun tyhjyys sairastuttaa

"Perusterveydenhuollon asiakkaista monilla on vaivoja, joille ei löydy lääketieteellistä selitystä, eikä diagnoosia, mikä johtuu siitä, että terveyshuolien syy ei läheskään aina ole lääketieteellinen. Lääketieteeseen nojaavaa hoitokeinoakin on silloin hankala löytää. On arvioitu, että noin kolmannes perusterveydenhuollon käynneistä ei johda diagnoosiin. Lääketieteellisesti selittämättömistä vaivoista kärsii vähintään joka viidennes, eräiden arvioiden mukaan jopa noin puolet perusterveydenhuollosta apua hakevista."
(Inhimillisyyden vallankumous, iloa ja toivoa terveydenhoitoon, 2018)

Kaupassa hihnalla menee edelläni energiajuomia ja kilon pussi karkkia. Taakseni nostetaan puhisten mäyräkoira kaljaa ja kärsitään kroonisesta yskästä. Viina auttaa jaksamaan työpäivän, saa unohtamaan kaikki tunteet ja elämän ja kolotukset ja käsittelemättömät asiat.
Takanani tuleva ei ole saanut diagnoosia lääkäriltä. Se, että on alkoholisti, ei käy diagnoosiksi ja toisekseen lääkäri ei ole kysynyt paljonko hän juo.
 Edellä menevä ei ole saanut diagnoosia. Hänellä on rasvamaksa, mutta se ei näy labroissa ja jatkuva väsymys johtuu hihnalla olevista tuotteista.

Jäätelöbaarissa istuvalla vegaanitytöllä ei ole diagnoosia. Hän on väsynyt ja nykyään huimaa, mutta hemoglobiini ja ferritiini ovat vielä viitteissä.

Myyjä hymyilee ja kotiin päästyään itkee. Hän on huolestunut kasaantuvista oireistaan. Hänelle on annettu tehtäväksi enemmän kuin hän jaksaa kantaa, muttei kiltteyttään saa suutaan auki. Hän käy paljon lääkärissä mutta vikaa ei löydy ja oireet lisääntyvät.  Hän on ilman diagnoosia.

Taksikuski mahtuu vielä jotenkin ajamaan autoa. Hänen pitäisi mennä "johonkin helvetin testeihin". Vasta sitten hän saa jonkin helvetin diagnoosin.

Huonovointisuus näkyy ja kuuluu kaikkialla. Oman terveyskeskuksen parkkipaikka on nykyään aina täynnä. Lääkäriaikaa on vaikea saada ja laboratorioon on useamman viikon jono.
Olemme niin kaukana luonnosta että hirvittää. Sielunhoitoon tarvitsemamme metsä ja luonto mitataan euroissa. Sairaalat voivat olla keskellä betoniviidakkoa ja lähin oma päivystykseni muistuttaa ilmapiiriltään ruumishuonetta.

Tässä maailman hetkessä on paljon tyhjyyttä, surullisuutta, kiirettä, suorittamista ja ennen kaikkea odotuksia jostain suuresta onnesta joka meille lankeaa työnteolla ja puurtamisella.
Elämä täytyy täyttää kaikella jottei se vaikuttaisi tyhjältä tai tylsältä. Että kukin voi ilolla osoittaa olevansa ahkera ja aktiivinen ja osallistuva. Aikaansaava.
Pitää voida sanoa että "Sielläkin minä olin vitunmoisessa flunssassa saatana!"  #sankari #arjensankari

Välinpitämättömyyttä itseä kohtaan ja silmien ummistamista omille rajoille.
Jos minä en tee, niin joku muu tulee tilalleni. Siispä minä teen kunnes tähän kaadun.

Ihminen voi maksaa 50e hierojalle tunnista, mutta hänellä ei ole aikaa kahdesti viikossa käyttää oman kehon huoltoon puolta tuntia. Tai sitten "ei vain tule tehdyksi". 

Ihmiset tarvitsisivat itsensä kuuntelua ja kohtaamista. Ymmärrystä pysähtyä ja palata siihen, mikä oikeasti on tärkeää.
Meillä on velvollisuus huolehtia itse itsestämme. Olen kirjoittanut aikaisemmin paljon siitä, ettei omaa terveyttä saa ulkoistaa.Täytyy nöyrästi suhtautua siihen, että joskus on pysähdyttävä ja mietittävä miten minä jaksan. Vaikkei se sopisikaan luotuun aikatauluun ja tilanteeseen.

Ihmisen täytyy työskennellä sen eteen ettei saa diagnoosia.
Tarvitsemme joskus apua. Uskoa siihen että voimme itse auttaa itseämme. Kuulluksi tulemisen senhetkisessä elämäntilanteessa. Myötätuntoinen kohtaaminen voi olla tärkeässä asemassa.

Työ ja ammatti ovat helposti osa meitä itseämme. Voimme määritellä itsemme ja muut niiden kautta. Ne ikäänkuin kertovat menestyksestämme ja arvostamme.
Se tekee minut surulliseksi.
Voimme olla niin paljon enemmän kuin pelkkä työmme.
Tämä työllä ja ahkeruudella mittaaminen tekee todella sairaita ihmisiä.

Buddha sanoi; "The trouble is, you think you have time" 

Ei pidä käyttää aikaa johonkin onnen puitteiden luomiseen. Sitä ei ahneuksissaan ole ehkä koskaan perillä. Sitä on lääkärillä ilman diagnoosia. Lääkäri ei osaa mitata sielun tyhjyyttä.

Uusi tapa kuolla diabetekseen.

Diabetesliitto kertoo:
"Tällä hetkellä alle 20 prosenttia tyypin 1 diabetesta sairastavista pääsee Käypä hoito-suosituksen hoitotavoitteeseen."

Käypä hoito-suosituksessa lukee etteivät hoitotulokset nykyisellään vastaa seurantaan ja hoitoon kehitetyn tekniikan antamia mahdollisuuksia.

Sir Frederick Banting kääntyisi haudassaan, jos näkisi miten me elämme ja syömme.
Hän toi meille insuliinin, mutta me keksimmekin kymmeniä uusia tapoja kuolla diabetekseen.

Eletään tekniikan aikaa ja on kuitenkin valitettavasti kyse siitä että ihmiset eivät panosta itseensä tarpeeksi. Eivät halua luopua oikeastaan mistään. Nykyaikainen "ihan tavallinen" elämäntyyli ei kestä diabetesta. Hoitoväsymys on muotisana.
Jos ei luovu stressistä, ajanpuutteesta, ei järjestä aikaa nukkua. Syö tämän ajan mukaisesti, ylisuorittaa ja syyttää elämää vääryyksistä niin ollaan juuri tässä.
Tämän asenteen edessä on lääkäri voimaton!
 Meillä on loistavat insuliinit ja mahdollisuudet hyvään omaseurantaan. Meiltä puuttuu nöyryys ja elämänhallinta. Emme halua luopua stressiä tuottavista asioista tai edes ruokavaliosta mikäli se tuottaa ongelmaa. Elämänmuutokset nimetään valtaviksi haasteiksi. Diabeteksen hoito on muuttunut koko ajan helpommaksi ja murheet vain kasvavat suuremmiksi. Meitä muistutetaan jatkuvasti että emme saa jäädä yksin sairautemme kanssa. Muistutetaan että arjessa jaksaminen on haastavaa. Painonhallinta on vaikeaa. Omaa osuuttamme diabeteksen hoidossa vähätellään lehtien artikkeleissa, vaikka oma osuutemme juuri on kaiken avain.  Tällainen taputtelu-kulttuuri auttaa ihmisiä uhriutumaan.  Jokainen elämäntilanne tuo aina jonkun haasteen. Se on ihan tavallista elämää. Se että koira kuolee, on ihan tavallista elämää. Milloin ihmisestä tuli näin sopeutumaton?

Ei voi elämältä odottaa, että se tarjoaa aina hyviä vaihtoehtoja. Äärimmäisen uupuneena voi joutua valitsemaan paskoista valinnoista se vähiten paska. Ei ole varaa jäädä odottamaan parempien vaihtoehtojen ilmaantumista.

Kamalimpia oppeja tässä ajassa on se, että älä tee mitään sellaista mistä sinulle voi tulla paha mieli.
Ihan kuin elämä koostuisi pelkästä ilosta ja rakkaudesta.
Menetyksessä vellominen sitoo ihmisen alakuloon.

Tekniikka ei ole avain tähän. Tuloillaan oleva diabetes-rokotekaan ei pelasta ihmismieltä, joka on niin rikki ettei se laita tikkua ristiin selviytyäkseen.

Valitettavasti näen mitä tälle sairaudelle tänä päivänä kuuluu. En valehtele kun sanon että tilanne on mielestäni kamala. Tämä aika ei kuitenkaan ole sellainen aika, jossa ketään voitaisiin kehottaa ryhdistäytymään.
Tilanteen hintalappu ei kestä tarkastelua, johtuen siitä että diabetes vaikuttaa pikkuhiljaa kaikkiin toimintoihin. Sydän, maksa, munuaiset, verisuonet, vatsa, jalat, silmät, tuntoaisti. Diabeetikkoa lähetetään erikoislääkäriltä toiselle ja hoidetaan aina seuraavaksi hajoava kohta.

On myös meidän tehtävämme määritellä omat jaksamisemme rajat  esimerkiksi töissä. Stressin vaikutus verensokeriin saattaa olla huomattava, mutta sen asian huomioiminen kuuluu meidän erityisosaamiseemme diabeetikkoina. Maailma on kylmä paikka. Täällä ei oteta huomioon ihmisten vajaavaisuuksia. Se paikka missä minä en saa ymmärrystä, ei ole minun paikkani.

Aiheesta ei monesti pystytä normaaliin asialliseen keskusteluun. Seuraan vierestä. Olen surullinen kun ikäiseni ihmiset ovat eläkkeellä.
Meidän on pystyttävä omaa terveyttämme tukeviin valintoihin ja päätöksiin myös silloin kun valinta on paskamainen tai muita kuormittava.
On myös turha sanoa ettei aina tarvitse jaksaa. Aina tarvitsee jaksaa!
Joskus vain tarvitsee laittaa kaikki muu sivuun. KAIKKI!

Meille annettiin kaikki avaimet hoitoon, mutta kaikkien itsestäänselvyyksien keskellä olemme uhreja, ja hoidamme sieluamme suklaalla, karkeilla ja leivoksilla.
Meille kerrotaan että diabeetikkoina voimme elää ihan kuten kaikki muutkin elää. Syödä ihan kuten terveetkin. Ketkä ovat tänä päivänä terveitä ja miltä se syöminen nykyään näyttää?

Kiitos insuliinista Sir Frederick Banting. Tiedän että loput asioista voin tehdä itse.

Ylivertainen ihminen

Ihminen ei ole kovinkaan ylivertainen, eikä aina edes kestävä. Ihminen on hauras ja kuolevainen. Onko sitä tarvis ajaa äärimmilleen jotta voisi tuntea elävänsä?

Aamulla mietin liikenteen tukkivia autoja ja pakkasessa ajavaa polkupyöräilijää. Moniko meistä haluaa olla täällä nyt?
Katson kaupunkia joka on ankea ja ruma kuin Hugo Simbergin maalaukset. Nainen meikkaa auton ratissa. Voitaisiinko voileipiä tehdä tuubissa, jotta niitä voisi puristaa ajaessa suuhun samalla kun juo termoskupista kahvia.

 
Me olemme kaikki saaneet eri ominaisuudet täällä elämiseen. Luonto ei ole tasapuolinen. Ihmiset ovat luoneet vain sellaiset kirjoittamattomat säännöt siitä, mitä tavallaan "kuuluu" tässä elämässä jaksaa ja kestää. Ne eivät ole todellisia. Tärkeämpää olisi oppia ja opetella omat rajansa, kuin suorittaa jonkun muun missiota.

"Levätään sitten haudassa" on ihan kamala sanonta ja mielestäni vielä kovin suomalainen. Halutaanko sillä kertoa omasta ahkeruudesta ja tarpeellisuudesta vai onko se kenties avunhuuto.
Mikä ajaa ihmisen raatamaan?
Ahneus. Olosuhteet jotka on luotu ja jotka on välttämättömiä ylläpitää, ikäänkuin onnellisuus olisi kiinni niistä.  Kun saavutetusta edusta pitää luopua, aiheutuu pahaa mieltä ja luopumisen tuska.
Stressin kannalta katsoen olosuhteissa ei ole pelivaraa. Ei sairastumiselle, työpaikan menetykselle, loppuunpalamiselle, autokolarille tai edes pesukoneen hajoamiselle. Ei edes niille asioille, jotka ovat itseasiassa aika todennäköisiä.
Jos ihminen rakentaa elämänsä näin lasiseksi, ei ole ihme että stressi, viha ja kiukku läikkyvät koko ajan yli.
Näen vihaisia ihmisiä joka päivä.

Maailma muuttuu ja ihminen on mukautuvainen. Vai onko se enää?
Kaikki, mikä on meille annettu, voidaan ottaa meiltä pois. Saa siitä vihainen olla, mutta onnellisempaa elämää jäävät elämään ne, ketkä nopeiten sopeutuvat uuteen vallitsevaan tilaan.

Joku jaksaa stressiä paremmin kuin joku toinen. Toisilla on ominaisuutena olla ahdistumatta ja murehtimatta liikoja.
Ei voi surra vääryyttä tai epäoikeudenmukaisuutta. Ei kenellekään ole elämässä luvattu tasapainoa tai terveyttä. Niitä ei voi ansaita. Tasapuolisuus on pelkkä illuusio ja ihmisen halu.
Jollain vaan on paljon helpompaa kun taas toiselle annetaan kestettäväksi paljon enemmän.
Fyysinen kunto on vain osa ihmistä. Siinä on hyvin vähän nautittavaa jos mieli on uupunut. Jotkut rakastavat enemmän kilpailemista kuin terveyttä ja toisinaan nämä kaksi asiaa eivät edes liity toisiinsa.

Mitä täällä sitten pitää niin kovasti saada, että itsensä pitää pyrkiä ylittämään?
Tuntuu että joku viettää koko elämänsä ponnistellen. Ei eläen vaan ponnistellen ja suorittaen.
Pysähtymättä katsomaan itseään ja tätä hetkeä. Tulevaisuudessako on jotain niin paljon parempaa, että siihen voi uhrata tämän hetken. Tai uhrata jokaisesta päivästä kahdeksan tuntia johonkin, mikä ei ole mielekästä. Miten sellaisessa edes pysyy terveenä.

Kiire tulee jokaisesta itsestään. Lepohetki ja nautinto ei tavoita kaikkia. Joku kuolee koskaan tutustumatta omaan kykyyn sietää painetta.
Miten paljon puhutaan siitä että mieli ja keho ovat yhtä, mutta kun joku kuolee "liian nuorena", on löydettävä jokin elimellinen vika. Ihminen kuolee kuitenkin sydänkohtaukseen, eikä siihen että hän yritti joka päivä tehdä enemmän kuin jaksoi.
Vaikka molemmat olisivat totta, on ihmisen helpompi vastaanottaa tieto kuolleen sydänkohtauksesta.

Lääkärit eivät tiedä riittävän hyvin, milloin on aika jäädä sairaslomalle. He eivät voi hahmottaa kenenkään jaksamista kokonaisuutena. Vain jokainen itse tietää missä kunnossa on ja koska on aika levätä. Ei oman jaksamisen rajojen asettelua voi ulkoistaa.
Oman jaksamisen rajojen löytäminen on askel, muttei auta jos ei ymmärrys muutu teoiksi.
Joskus olemalla työteliäs ja reipas ei ansaitsekaan mitään, vaan sairastuu koska on laiminlyönyt itseään.
Ei stressiä voi käsitellä jonain itsestäänselvänä tilana joka vain lankeaa ihmiselle tietyssä kohtaa. Eikö lähtökohtaisesti voi tehdä kaikkea tarvittavaa että saa stressin niin vähäiseksi kuin suinkin.
Onko se vaikeaa, koska se on luopumista, vaikeaa koska vaikuttaa laiskalta tai vaikeaa koska suomalainen mittaa arvonsa työllä.

 Tämä on sairastuttava aika. Inhimillisyyttä ei olisi varaa hukata tehokkuuden ja kiireen alle.

Juttelin jokin aika sitten stressistä porukassa ja heillä oli ehdotuksia siihen miten stressin oireita voi lievittää mm lisäämällä tiettyjä kivennäisaineita ruokavalioon.
Ehdotukseni stressistä eroon hankkiutumiselle sai aikaan naurun.
Heräsin miettimään onko stressi joillekin uusi normaali. Kun pitää paljon tehdä niin väkisinhän siinä tulee.
Miksi joku tekee niin paljon. Ja mikä ylpeydenaihe se stressi sitten on? Mittaa tehokkuutta, joka on ihmisessä jotenkin tärkeää?
Surullista.

Voisin miltei taata, että elämä itsessään tuo ihmiselle stressiä erilaisten muutosten ja menetysten muodossa läpi elämän.
Kannattaako sitä kuppia pitää jo valmiiksi ihan täynnä.

" Tiedätkö minun oli tapana sanoa ihmisille: "Älkää syökö niin paljon tai kuolette, älkää polttako niin paljon tai kuolette, älkää raatako niin paljon tai kuolette, älkää ryypätkö niin paljon tai kuolette"
Kukaan ei edes kuunnellut. Tiedätkö miksi? Koska en sanonut: "Te kuolette huomenna."

-lääkäri Jules Segal Mario Puzon kirjasta Kummisetä