Kuulen tätä aika usein. Ymmärrän sen. Istun paljon vaiti, ihan tyytyväisenä. Tarkkailen ympäristöäni ja kuuntelen. On hassua että toiset tietävät että olen sosiaalinen ja kova puhumaan. Toiset tietävät että olen hiljainen hissukka ja varsinkin ujo. Naurattaa. Korottamalla ääntään harvemmin tulee yhtään sen paremmin kuulluksi kuin muutenkaan. Kun joku vuosi sitten olin viimeksi koulun penkillä, kuuntelin aina tunnilla tunnollisesti. Keskustelut kävivät välillä kovinkin kiivaana ja oli mahdoton ajatus puhua toisten päälle. Kun sitten joskus sanoin minäkin mielipiteeni niin kaikki hiljenivät, sillä jos tuo hiljainen tyttö avaa suunsa niin kyllä sillä joku pointti sitten on. Ja olikin. Lukuisia ajatuksia ja mielipiteitä. Pidän siksi tavattomasti tästä blogin kirjoittamisesta. Voin tuoda esille mielipiteitäni ja tietoa ja perustella niitä perusteellisemmin. Minun ei tarvitse julistaa ruokavalio-tietämystä kauppojen kassalla ja juhlien kahvipöydässä. Kun siitä keskustelua ilmenee niin olen oitis mukana ja keskustelen mielelläni. Kaipaan keskustelua jossa on sijaa perusteluille. En jaksa aina osallistua keskusteluun johon minulla ei ole mitään annettavaa. Koen etten halua aina jakaa mielipidettäni. Aistin ihmisissä, jos he kokevat että heidän mielipide on ainut oikea mielipide. En häiriinny siitä. En halua avata suutani vain jotta olisin mukana enkä ulkopuolinen.
Arvostan kuuntelemisen taitoa. Se ei ole itsestäänselvyys. Arvostan tavattomasti myös taitoa nähdä toisen eleistä erilaisia asioita. Jos aina puhuu, eikä kuuntele, ne jäävät näkemättä. Onko se taito synnynnäistä, opittua vai mitä se on. Niin tai näin, sitä voi harjoittaa.
Olen salaisuuksien kantaja. Ylpeä siitä. Jotkut niistä ovat vähän painavia mutta en mieti hetkeäkään ettenkö auttaisi kantamaan kun se on minulle uskottu. Toivon että itse osaan luottaa yhtä paljon kuin mitä minuun luotetaan.
Itsensä kuunteleminen ei ole niinkään helppoa. Ei ole yhtään tavatonta että kannattaa tehdä juuri kuten itse haluaa tehdä ja sitä jää pohtimaan että mitä minä haluan. "Mitä sydän sanoo". Monesti se myös vaiennetaan. Sen alitajuisesti jättää kuuntelematta ja kehonkin lähettämät "hellitä"-viestit kuitataan toteamalla että stressaa ja syytellään ulkoisia tekijöitä sen sijaan että annettaisiin itselle hetki aikaa miettiä mitä minun oikeasti tulee tehdä jotta asiat helpottuvat. Jos toteaa että "en voi tehdä mitään asialle" niin pitää muistaa että sekin on sitten ihan oma valinta olla vaikuttamatta.
En ole nyt facebookissa koska haluan ajatella ja kirjoittaa. Tarvitsen aikaa kuunnella itseäni. Minulla on välillä vaikeuksia hahmottaa, mitä haluan tehdä. Annan sen itselleni anteeksi etten aina tiedä. En vaadi enää itseltäni jatkuvasti liikoja ja olenkin löytänyt armollisen itsekurin. Kirjoittaminen auttaa jäsentämään ajatuksia. Teen itselleni kysymyksiä ja rentoudun löytämään niihin vastauksia. On huippua olla sinut itsensä kanssa. Minä enemmän pohdin, sitä enemmän löydän hyviä asioita elämästäni. Siellä on silti pelkoa ja kiukkua. Jos ei koskaan niitä tuntisi niin olisi varmaankin jonkun sortin iloisella lääkityksellä.
Pelon saa antaa tulla ja pelon voi antaa mennä. Se on tunne.
Kuuntelen El Condor Pasaa ja ajattelen tässä että mä taidan vaan olla ja elää. Multa uupuu kokonaan nyt toimintasuunnitelma. Olen semmonen ihminen että mulla on aina ollut jonkunmoinen suunnitelma että mitä tapahtuu ja on tulossa. Jotain kaavaa elämään. Nyt mulla ei oikein ole ja se ottaa vähän koville. Ekaa kertaa mä olen tässä nyt aika yksin miettimässä että mitä mä haluan ja kenekään apua en siihen mietintään voi saada enkä halua. Miten kukaan voisi neuvoa. Mä sitä voin yksinäni pohtia ja tehdä ratkaisuja. On asioita joita kaipaan kovasti elämääni, mutta en oikein tiedä mistä löydän ne. Niitä ei ihan niin vaan hankita. Mun varpaille on nyt tallottu niin pahasti että olen väkisinkin vähän varovainen. Toisaalta samalla nyt en anna kenenkään enää talloa mun varpaille, joten olen vapaampi.
Kuuntelen hyvää musiikkia ja mietin että mitenköhän hyvin mä oppisin tanssimaan....
