Jännitti melkoisesti lähteä. Millaisia ihmisiä sinne mahtaa tulla? Mitä minusta ajatellaan? Mitä jos alkaa jännittää niin paljon, etten saa oltua?
Mietin mitä haluaisin kysyä miehiltä ja mitä minulta ehkä kysyttäisiin.
Nyt on aika ottaa selvää ja tehdä kurkistus, mitä tällainen tapahtuma itsessä herättäisi.
Aamulla aloin jo pohtia mitä pukisin päälle. Ei liikaa. Ei liian vähän. Omana itsenä. Musta hoikentaa. Sitä tavallista. Hiusten nyppimistä ja epätoivoista tarvetta saada tieto, millaisia ihmisiä tulisin tapaamaan. Ei auta kuin mennä katsomaan avoimin mielin. Pohdin että kaikkiahan siellä varmaan jännittää, joten on toimiva tapa aloittaa keskustelu vaikka tästä meitä yhdistävästä asiasta.
Sitten kehoni alkoikin jo kertoa automaattista versiotaan mitä tulisi tapahtumaan. Alan varmasti voida pahoin tai yksinkertaisesti vain puristun jo autoon. Puhuin itselleni ystävällisesti, että eipä ole hetkeen tullut oltua tällaisessa tilanteessa. Sopii jännittää.
Vaihdoin musiikin ja tanssin hetken. Donna Summerin Hot Stuff on varma valinta! Vilkuilin kelloa ja lähdin hyvissä ajoin, kuten aina.
Paikalla marssin itsevarmana heti ilmoittautumaan. Minut otettiin ystävällisesti vastaan ja koin olevani tervetullut. Sitten join jännityksessä tarpeettoman paljon kahvia. Kun aikaa tapahtuman alkuun oli jäljellä vartti, laskin kahvikuppini, otin pari pidempää hengitystä, vilkaisin peiliin ja marssin tapahtuman odotustilaan, jossa oli ihmisiä kerääntyneenä istumaan.
Tervehdin kaikkia yhteisesti. Vähän kovempaan ääneen, koska jännittäessä ääneni hukkuu johonkin.
Kukaan ei nostanut katsettaan kännykästä. Kukaan ei vastannut.
En osaa kuvata hölmistymiseni määrää. Istuin ja katsoin kaikkia vuorotellen, mutten tavoittanut kenenkään silmiä.
Näinkö tämä on. Vartin päästä meidät ohjataan tästä datalampaiden karsinasta tuoleille ja soitetaan kelloa, jotta voimme alkaa puhua ja tutustumaan toisiimme.
Tilanne oli absurdi. Näyttelemmekö tässä että emme huomaa toisiamme?
Datalampaat ahmivat jotain facebookin ja tiktokin nurmikkoa. Mistäpä minä tiedän, mitä kenenkin puhelimessa pyörii. Ehkä kaikki olivat paenneet jännitystä ja saivat ystäviltä tsemppaus-viestejä. Itsekin huomasin olevani juuri nyt hetkellisesti vähän tsempin tarpeessa, sillä en tajunnut olevani näkymätön kun olin vaivalla laittautunut ja loihtinut vielä kahdeksan senttiä lisää pituutta itseeni.
Voitaisiinko vaikka yhdessä puhua odotellessa, että jännittää ihan kamalasti tulla tänne? Ei voida.
Miksi edes laitoin tämän pitsipaidan?
Olenko nyt edes oikeassa paikassa ja eikö tämä ole kenestäkään muusta näin vaivaannuttavaa?
Minäkin sain sitten ohjelman alkaessa omat minuuttini. Omana itsenäni ja jännittäen. Hymyillen ja silmiin katsoen. Mikään minussa ei erityisesti liikkunut. Kaikki luonnollisuus oli puristuksissa.
Olin iloinen että tuli lähdettyä. Iloinen oman jännityksen kohtaamisesta ja kokonaan uudesta kokemuksesta. Kun istuin autoon, puhkesin hillittömän nauruun. Se johtui ehkä adrenaliinista, mutta enimmäkseen siitä, etten voinut uskoa mitä juuri koin.
Mitä meille on tapahtumassa.
Osallistuin tapahtumaan, jossa on tarkoitus tavata toisia ihmisiä ja etsiä jopa kumppania. Millainen olisi kumppani, kuka valitsee kännykän minun sijaani? Kuka ei riitatilanteessa karkaa ottamaan vähän huikkaa, mutta karkaa kännykkään. Onko se parempi?
Tiedetään että kyseessä on jo iso ongelma. Puhutaan lasten kännyköiden käytöstä kouluissa. Pitäisikö näiden ihmisten auttaa lapsia luopumaan liiallisesta kännykässä roikkumisesta? Kohtaamaan ongelmia, puhumaan ja ottamaan muut ihmiset huomioon.
Ymmärrämme kyllä dopamiinikoukun. Se on mukavaa. Vähän kuin söisi koko ajan. Jatkuva kännykän selaaminen on kuin mielen höttöhiilaria ja pikaruokaa. Keinotekoista täytettä. Huomaammeko edes miten paljon kaikenlaiset vihan ja ärsyynnyksen purskahdukset vaikuttavat meissä päivän mittaan.
Ei ne nyt sillä tavalla niin vaikuta, mutta nykyään närästää vaan kaikki ruoka niin pirusti?
Ei kännykkä voi närästää. Sen täytyy olla kahvi.
Nyt on ihan ok olla omissa oloissaan. Kuin zombie. Piiloon jännitystä, piiloon pelkoa, riittämättömyyttä ja piiloon katsetta.
Kuulostaa hivenen addiktiolta.
Huomaammeko miten kauaksi lopulta ajaudumme toisistamme, jos emme käy intensiivisiä ja mielenkiintoisia keskusteluja, jotka ruokkivat meitä.
Eikö juuri se ole parisuhteessakin ihana voima. Ja miten parisuhde pysyy, jos tapa keskustella asioista muuttuu karkaamiseksi puhelimeen.
Ihmissuhdetaidot rapistuvat. Pitkäjänteisyys rapistuu. Tämän lisäksi syntyy ylikuormitustila kaikesta tyhjästä infosta, mutta se on jo toinen asia.
Minä haluan nähdä silmät ja katsoa niihin. Haluan tavoittaa tuoksun ja hymyn. Näiden kautta jo vastaanotan ihan uskomattoman määrän tietoa ja erilaiset tunteet syntyvät. Se tapahtuu siksi, että olen ihminen ja ihmiset toimivat siten.
Me voimme hyvin kun olemme vuorovaikutuksessa toistemme kanssa. Ravitsevaa vuorovaikutusta ei ole 500 erilaista emojia ja paskakasan kuva, kun taas ymmärretyksi tuleminen ja myötätunto tuntuvat kovin hyviltä.
Se, että tulee nähdyksi ja hyväksytyksi, voi tuntua ihmeellisenä lämmön ja voiman roihahduksena koko kehossa.
Emme ehkä havaitse millaiseen tilaan päädymme puhelimen kanssa. Emmehän ole enää paikalla.
Lakkaamme myös näyttämästä ihmisiltä. Meistä tulee kasvoiltamme passiivisia ja vaikeasti lähestyttäviä.
Ehkä kadotamme ensin kyvyn kävellä suorassa ja sitten istua suorassa.
Kumpa emme muuttuisi datalampaiksi, joita täytyy tsempata pariutumaan ja ulkoilemaan.
Kumppanin valintaa ei voi siirtää kännykkään. Vaikka miten listaa omia ominaisuuksiaan ja sitten hahmottelee toiveet kumppanista, niin se jää käytännöllisyyttä tavoittelevaksi listaksi.
On eri asia käydä läpi tiettyjä asioita, jos ne itselle ovat ehdottomia. On kyseessä sitten esimerkkeinä naimisiin meno, päihteiden käyttö, lapset tai raha-asiat. Rehellisyyttä ja avoimuutta. On hyvä nähdä mitä on hakemassa.
Kuitenkaan sitä kemiaa ei voi sieltä siirtää pois. Kumppania ei voi järjen kanssa valita, tai ulkoistaa valintaa muille. TV:ssä joskus kokeillaan sitäkin hauskuuden nimissä.
Olen nyt "sinkkumarkkinoita" tutkiessani nähnyt lukuisia toivelistoja ja vaatimuslistoja. Ne suurimmaksi osaksi kauhistuttavat, sillä niistä toisinaan kuvastuu oman historian korjaamisen tarve. Jopa vihainen katkeruus tai hyökkäys.
Ei tämä ole mikään peli, missä pyritään täyttämään toisen elämän jokainen puuttuva kohta täydeksi.
En voi ymmärtää että parille asetetaan velvollisuus olla jännittävä ja yllätyksellinen. Tällöin ikään kuin asetetaan toiselle vastuu siitä, ettei omaan arkeen tule tylsiä kohtia. "Viihdytä minua".
Haetaanko parisuhteestakin jotain kertakäyttöhuumaa, joka ei saa niinkään tasoittua, koska silloin elämä muuttuu ihan tylsäksi. Sun vika kun mulla on ihan tylsää.
Ei voi välttyä heittämästä itseään likoon. Jos on tullut petetyksi tai loukatuksi, ei voi vaatia seuraavaa kumppania varmistamaan, ettei näin enää käy. Omat haavat joutuu korjaamaan itse. Ehkä siihen tarvitsee myös tukea, mutta parisuhde ei voi olla varmistus jostain elämän vakaudesta ja onnesta. Ikuisesta turvasta.
Vaikka miten pelottaa, joutuu luottamaan yhä uudelleen. Emme voi koskaan välttyä kokonaan surulta. Lisäksi olemme luoneet jonkin illuusion loppuelämän kumppanuudesta, jota joskus viedään läpi näkemättä enää muita vaihtoehtoja. Turvallisessa ja hyväksytyssä riittävyydessä elämistä. Se on tapa ja ajatus muiden joukossa.
Kun sitten monesti kysytään, mihin asioihin vastakkaisessa sukupuolessa kiinnittää ensiksi huomiota, vastauksissa korostuu ainakin hymy ja silmät.
Samoin, kuin hymyilevä ja ystävällinen myyjä kutsuu automaattisesti asiakkaita palaamaan samaan paikkaan uudelleen. Se tapahtuu luonnostaan. Etsimme turvallista, miellyttävää kanssakäymistä.
Meitä suututtaa myyjä, joka räpläsi kännykkäänsä, eikä huomioinut meitä. Miksi sitten aiheutamme lähipiirillemme samanlaisia tuntemuksia häviämällä ilmeettömiksi zombeiksi. Täytyykö meidän pyytää toisiltamme huomiota, jotta toinen huomaa palata tähän aikaan ja paikkaan. Varataanko jatkossa ihmissuhteisiin erikseen jotain laatuaikaa, jolloin puhutaan ja ollaan enemmän lähekkäin. Arjessa kun on kiirettä.
Hyvä ajatushan se on. Laatuaikakin saattaa joskus riittää.
Mutta siis lopuksi pohdin, milleköhän hävisin treffitapahtumassa. Kissavideolle, uutisille, ruokapornolle tai facebookin ryhmälle. Mahdollisesti tuleville lakko-uutisille.
En halua olla ihminen, kenelle on "pakko koittaa malttaa tehdä aikaa".
Ehkäpä se olinkin minä, kuka otti tapahtuman kovin tosissaan ja toisille se saattoi olla ajankulua. Ehkä olinkin tosikko, enkä ollenkaan huumorintajuinen, kuten treffi-ilmoituksissa toivotaan. Voin pohtia sitäkin tyynesti.
Miten vimmaisesti voimmekaan koittaa järkeistää ja luoda toiveita ja luetteloita. Hakea matcheja ja olla tehokkaita. Miten kaikki ominaisuudet voi tuntua täydelliseltä mutta jokin ei vain herää. Kehoa ei voi huijata.
Pelottaa oma primitiivisyys, joka syttyykin tuoksusta, hipaisusta, äänestä, tanssista ja liikkeestä. Kaikkea ei voikaan hallita tai pakottaa. Täytyy antautua haavoittuvuudelle.
Toisen silmien kautta toisen ajatuksiin katsominen voi sytyttää koko kehon roihun, jollaista mikään emoji ei pysty kuvaamaan. Ne ovat niitä oikeita asioita. Ne ovat tunteita ja ratkaisevat, ollaanko yhdessä vai erikseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti