Nykyään on ihan luvallista olla introvertti. Siitä puhutaan ja kirjoitetaan. Introverteistä on kirjoja ja sana on kiskaistu mediaankin toisinaan sillä tapaa, kuin olisi trendikästä olla introvertti.
Oli hauska todeta että on muitakin samantyylisiä ihmisiä kuin mitä itse olen ja etten olekaan ihan niin kummallinen. En tosin tiennyt että minulle on tällainen nimitys. Olen aina tajunnut ettei se sana, joka minua kuvaa ole ujo, ei hiljainen, ei saamaton. Ei myöskään yksinäinen, saati erakko. Joku voi kyllä käyttää sanaa tylsä, kun en "koskaan käy missään".
Huomasin että olen omasta introverttiydestäni kirjoittanut aikaisemminkin, vuonna 2014 tietämättä että tälle on ihan sanakin keksitty. Olen silloin maininnut miten väsyttävää on kuulla että "Sanoisit sääki nyt jottain".
Lapsena ja nuorena vertasin itseäni muihin ja oli myös tarvetta koittaa olla enemmän samanlainen kuin muut. Vielä olen tässä aikuisenakin yrittänyt astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja olla jotenkin menevämpi ja osallistuvampi, mutta se aina jäi sellaiseksi yritykseksi. Tällaisten tempausten jäljiltä sitten huokaisin syvään ja olin helpottunut kun sain taas tilaa ympärilleni ja olla oma itseni. Ei tule ekstroverttiä minusta. Nykyään ei enää tarvitse yrittää olla yhtään mitään muuta kuin mitä on. Astun kyllä toisinaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta aikuisena ei tarvitse olla pohtimassa pidetäänkö minua kummallisena.
Ihan samanlainen olen kuin lapsenakin. Silloin viihdyin paljon itsekseni. Luin ja varsinkin kirjoitin paljon. Oli kymmeniä kirjeenvaihtoystäviä ja kirjoitin päiväkirjoihin ajatuksiani. Kirjoitin myös runoja ja tein koira-aiheista lehteä. Aloin myös kirjoittaa kirjaa, joka eteni joka ilta, muttei tullut lopulta valmiiksi. Liikuin paljon yksinäni. Vietin aikaa metsässä ja rannassa. Kävin ongella. Istuin joskus pitkiä aikoja puussa tai muurahaispesän vieressä, johon vein sokeripalan. Etsin aina perhosentoukkia, jotka varovasti kuljetin terraarioon. Oli todella kiehtovaa seurata niiden koteloitumista ja koin valtavaa riemua kun olin paikalla näkemässä kun kotelo aukesi ja perhonen kiipesi kuivattelemaan siipiään ja lensi sitten pois. Mulla oli aina tekemistä ja ajateltavaa, enkä kokenut ikinä yksinäisyyttä. Päinvastoin, kaipasin sitä.
Ihan niin se on tässä kulkenut elämä. Aina on ollut omia juttuja ja tekemistä. Koiran koulutusta ja lukemista ja kirjoitettavaa. Liikkumista ja työpäivän jälkeen on suorastaan kaivannutkin omaa rauhaa. Bilettäminen on tuntunut aina jotenkin yrittämiseltä ja väkinäiseltä. Olen aina halunnut aikaisemmin kotiin kuin muut ja tuntenut sitten olevani ilonpilaaja taikka tylsä. Niin tai näin. En ole koskaan saanut itsestäni loihdittua mitään bilehilettä.
Ekstrovertit yrittävät joskus ahkerasti "pelastaa" introvertteja yksinäisyydestä. Lähde nyt vaan, hauskaa siitä tulee. Siinä alkaa kyllästyttää, kun toinen ei millään halua ymmärtää, ettei kyse ole uskalluksen puutteesta, vaan siitä ettei todellakaan vaan HALUA lähteä.
Sitä voi saada kaikenlaista ohjetta, miten pitäisi käyttäytyä ja mihin kuuluisi mennä. Mitä kun ihan oikeasti ei halua lähteä mihinkään, vaan tuntee valtavaa nautintoa omasta seurastaan, kirjasta ja luonnossa kulkemisesta. Onko silloin epäsosiaalinen?
Ystävät tietävät, etten ole ujo enkä hiljainen. Minun on helppo lähestyä ihmisiä ja tutustua. Kiehtovien aiheiden parissa tykkään jutella paljonkin. Minusta ei vain ole puhumaan kenenkään päälle. Jos puhetta on paljon, olen mielummin hiljaa. Kuuntelen aina ja minulla on mielipiteitä, mutten näe tarpeelliseksi useinkaan niitä suureen ääneen kuuluttaa. Jos jo etukäteen tiedän, että puheenvuoroni tullaan keskeyttämään, en halua oikeastaan edes osallistua.
Koska en ole myöskään small talkin harrastaja, olen esimerkiksi zumbassa se hiljainen, ujo tyttö joka vain on hiljaa kunnes ohjaaja tulee paikalle. Mietin usein kun olen omissa maailmoissani ja hiljaa, että pohtivatko ihmiset että olen masentunut, ujo tai jopa surullinen. Joskus joku on kysynytkin että onko mulla kaikki hyvin. Mulla on ylensä kaikki hyvin. Jätän vain aina sanomatta kaiken paitsi todella oleellisen asian. Mietin myös etukäteen sanojani. Haistelen ensin ilmapiiriä ja ihmisten eleitä ja ilmeitä. Koen että turhaa puhetta on aina ja kaikkialla. Hiljaisuus on vain harvoin kovin painostavaa.
Olen lukenut tässä mielenkiinnosta kaikenlaisia introverteistä kertovia kirjoja. Löydän niistä itseni välillä niin tarkoin että alkaa naurattaa. Ihan kuin kirjoitettaisiin minun elämästäni. Huvittaa kuitenkin kovasti kun yhdessä kirjassa tulin kohtaan jossa kerrotaan miten introvertin tulisi valmistautua ensitreffeilleen. Kirjassa käsitellään introverttejä arkoina tämän asian suhteen. Mutta se, että on introvertti, ei tarkoita että olisi epävarma itsestään taikka arka ottamaan yhteyttä. Ehkä osalla on tällaisia vaikeuksia vastakkaisen sukupuolen suhteen, kun kirja selvästi on kohdennettu auttamaan tällaisissa tilanteissa.
Aika kuluu jotenkin aina nopeasti. Minun on äärimmäisen helppoa odottaa paikoillani istuen vaikka tunti tai kaksi. Ihan vaikka ilman lehtiä tai kännykkää. Aivot tekevät työtä kuitenkin. Ajatukset vaeltelevat ja saatan pohtia menneitä tai tulevia. Ratkoa ongelmia. Voin myös maata sängyllä, kuunnella musiikkia ja ratkoa taas elämässäni tapahtuvia asioita. Joskus mielessä pyörii jotain joka on tarkoituksenmukaista kirjoittaa ylös. Joskus vain istun ja taivastelen ihmisten kiirettä ja kiukkua. Ihmiset ovat kauhean kiireisiä ja vihaisia nykyään. Tyytymättömiä elämäänsä joka on jonkun muun vika.
Toisen tylsyys on toisen taivas. Introvertteja ei tarvitse pelastaa yksinäisyydeltä. Jos ei minusta kuulu mitään pitkään aikaan niin saatan seurata ruohon kasvua tai lukea kirjoja. Toivon itsekin kirjoittavani kirjan.
