Fyysiset oireet ja psyykkiset murheet

Kuvaan tässä kirjoituksessa tuntemuksia miten olen pikkuhiljaa kohdannut kehon viestejä ja miten ne ovat päässeet ulos tunteina. Aikaisemmin minulla oli uskomus, että on erikseen "fyysiset oireet", joilla on tavanomaisesti jokin selittävä syy jonka voi mitata. Sitten on "psyykkiset murheet", jotka ovat sen hetken mieltä painavat asiat. 

Tämä on rationaalinen kaava. On vienyt aikaa irroittaa. 

Kuvaan aikaisemmassa tekstissäni "tunteita ajalta jolloin piti olla hiljaa" vaikeaa jaksoa elämässäni, joka johti minut oman itseni äärelle ja tutkimaan tätä kautta omaa kehollisuuttani, joten en avaa sitä tässä tekstissä enempää. Blogini on eräänlaista päiväkirjaa matkaltani kohti omaa ydinminääni. Poimin paljon menneitä muistoja ja uskomuksia jotka saavat tässä hetkessä ymmärryksen. Niiden auki kirjoittaminen on minulle tärkeää. 

Olen paljon käsitellyt omaa kokemustani kivusta. Miten jollain hetkellä esimerkiksi kipu lihaksissa on ollut todella kova. Sitten se on taas väistynyt. Se on ollut mielelleni epäloogista ja siten pelottavaa.  Lihakset eivät monestikaan ole olleet kovin jännittyneet tai kosketusaratkaan. Niissä on vain asunut ja liikkunut kipu. 

Kaikenlaiset kivut ja epämiellyttävät tuntemukset ovat näyttäytyneet merkkeinä sairastumisesta ja vaarasta. Ne on pitänyt ratkaista rationaalisesti tai toisinaan on ehdotettu pois lääkitsemistä. 

Olen kasvanut kivun pelkoon. Siihen että kivun kanssa ei ole turvallista olla, vaan kaikki kipu vaatisi joko puuttumista tai ylipärjäämistä. 

Erilaiset päänsäryt ovat olleet matkassani jo lapsena. Olen joskus kärsinyt niistä paljonkin. Ennen kaikkea pelännyt säryn ilmaantumista ja varautunut. 

Tässä hetkessä tunnistan tilanteissa jännityksen ja erityisesti pään lihasten kiristymisen. Tuntuu kuin leuka liikkuisi huonosti, silmiin sattuu ja huimaa. 

On ollut työlästä opetella olemaan hyväksyvä. Saada jännittää. 

Mieli huutaa että älä jännitä. Turhaa jännittää. Ei ole koskaan ollut lupaa jännittää. On pitänyt olla reipas. Päänsärky on pelko. 

Olen aktiivinen kehon huoltaja. Käytän paljon aikaa venyttelyyn ja faskioiden käsittelyyn. Tykkään myös joogata ja tanssia. 

Joskus olen huomannut myös intensiivisesti  suorittavani erilaisia kehon rentouttamisia. Se hymyilyttää kun sitä miettii. Koitan suhtautua myötätunnolla suorittajaan. Suorittajani on tiedon kerääjä. Se tekee listoja jääkaapin oveen. 

Suorittaja suojaa vaikeilta tunteilta, joita ei voi tuntea. 

TRE (Tension, Stress & Trauma Releasing Exercises) muodostui yhdeksi merkittävimmistä tavoista tavoittaa yhteys ja varsinkin luottamus omaan kehoon. Sen avulla kehon erilaiset tuntemukset jotka aiheuttivat aina pelkoa, alkoivatkin muodostua viesteiksi. 

TRE-harjoituksessa minulla nousee tunteita ja muistojakin. Keho toimii siinä siten, miten luonto on meissä sen rakentanut toimivaksi. Olemme sen paljolti vaijentanut, sillä rationaalinen puoli on toisinaan dominoimassa ja olemme ehkä vähän lumoutuneita ajattelemaan, että kokemuksia voi ratkaista vain puhumalla niistä. 

Löysin ymmärryksen, että kehoni on aina minun puolellani. Neuvoo, kertoo ja opastaa. 

Harjoitus voi olla kouristavaa, ravistavaa tai kevyttäkin tärinää. Minussa tapahtuu nyt paljon ja liikket ovat isoja. Kehossa liikkuu paljon surua. Kun touhuan paljon, se pysyy etäällä. Kun pysähdyn, se voi tulvia esiin valtavana kyyneltulvana. Juuri ennen kyyneliä tunnen kehossa surun koko olemuksen. 

Valtavan puristuksen rinnassa, kaulassa ja leuassa. Kuumuuden rinnassa ja kasvoissa. Kipua, kuin koko minuutta koitettaisiin repiä ulos. TRE harjoituksessa suru tulee minulla näkyviin rinnan noustessa ylös ja kaiken muun painautuessa lattiaa vasten. Ydinminän suru. 

Tuntui vieraalta vain luovuttaa ja antaa kehon toimia itse. Luopua kontrollista, jota on ollut pakollista pitää yllä. Keho ei hylkää. Se jää tuudittamaan minua yksinäisyydessä ja voin tuntea itseni lopuksi kuin vilttiin käärityksi. 

En ollut vielä kuullut TRE:stä, kun kehoni johdatti itse lopulta tärinään. Tultuaan riittävän pitkälle vaikeaan oloon, kauhuun ja jännitykseen, se käynnistyi. 

Yhtenä hetkenä vain tunsin syvän epätoivon ja tarpeen saada levätä. Käsivarsissa oli ollut jäytävä kipu pitkään. 

Jännityksen purkautuminen alkoi  vasemmasta käsivarresta. Sätkyvästä liikkeestä ja voimakkaista kouristuksista jotka väänsivät myös sormia eri suuntiin. 

Se tuntui jotenkin äärimmäiseltä ja vähän pelottavalta, mutta sain sen loppumaan  silittämällä kättä. 

Tein siitä johtopäätöksen että kyse on hermoradoista ja koitin pysäyttää huolestuneisuuteni. 

Hain Youtubesta ja kirjastosta tietoa ja lähdin tekemään harjoituksia kotona. Kehoni lähti heti purkamaan suuria jännityksiä. Tärinä tuntui helpottavalta ja voimakkaalta kuin tulivuoren purkaus. 

Otin yhteyttä TRE-ohjaajaan. Hän tarjosi apua läsnäolollaan ja myötätunnolla. Sain ohjausta ja tietoa. Myöhemmin menin kurssille, joka helpotti luottamuksen löytämisessä. 

Tässä hetkessä kehoni tärisee kun on tarve ja kun annan sen täristä. Joskus lyhyesti ja joskus pitkästi. 

Koen valtavaa kiitollisuutta kehon viisaudesta. Rationaalinen mieleni on voimakas ja se estää joskus alitajunnan tärkeän työn tuloa kokonaan esiin. Nyt pystyn jo eri tavoilla kuulemaan alitajuntaa ja antamaan sille tilaa. 

Olin pitkään kroonisessa ylivireydessä ja lopuksi alivireydessä. Jatkuvissa paniikeissa. Koitin opettaa hermostoani uudelleen, olemalla välittämättä ja "elämällä normaalisti". 

Muistan hyvin pahimman ylivireyden tuskan, jonka koin. Yritin maata pimeässä selälläni ja hengitellä. Tunsin valtavan sähkömäisen surinan ja liikkeen selässäni joka levisi pikkuhiljaa kaikkialle. 

Olin levoton ja täynnä kauhua. Lopulta oli pakko päästä liikkumaan, mutta samalla sähköinen puristus tuntui rajoittavan liikkumista. 

Suru ja pelko alkoivat purkautua itkukohtauksina. En löytänyt niiden pohjaa kuin vasta myöhemmin. Koitin löytää niiden syytä tästä hetkestä ja missään ei tuntunut olevan yhtään mitään järkeä. 

Ylivireydessä aloin myös tuottaa vatsahappoa vähän enemmän ja viha alkoi tuntua vatsakipuina ja kaikki sanomatta jäänyt halusi jatkuvasti ulos. Oksetti mutten oksentanut. Pelkäsin valtavasti hirveää pahoinvoinnin tilaa. 

Vasta myöhemmin olen yhdistänyt pahoinvoinnin ja vihan. Vihan tunne on minulle ehkä kaikkein vaikein. Sen tuominen tunnettavaksi on ollut haastavinta. Nyt ymmärrän, että juuri siksi pahoinvointi on tunteena lähes sietämätön. Kuin suu liimautuisi kiinni. Vatsaa polttaa ja kurkku palaa karrelle kun sisäinen ääni pitää hillitä. Se olisi liiallinen reaktio. 

Vihaa ei saa osoittaa. Vihaisesta ei pidetä. Minulle nauretaan. Vihan peittäjä on kiltti. "Eihän sellaisesta nyt kannata suuttua." 

Viha tuntuu myös paikoillaan olevana energiana. Kuin verisuonissa olisi liikaa tavaraa. Kuin itseäni puolustava ääni saisi kehon turpoamaan kun sanoja kertyy liikaa mutta ne eivät pääse ulos. Tulee tuska ja turhautuminen. Kuin kelluisin vihreässä sappinesteessä. Vääryys sairastuttaa pikkuhiljaa. Emme tunne kaikkien autoimmuunisairauksien lähtökohtia, mutta niitä voi pohtia eri tavoin. 

Emme osaa mitata yksiselitteisesti patoutuneen vihan kaikkia vaikutuksia kehossa. Emmekä ehkä edes halua liittää tunteita ja verikokeita toisiinsa liiaksi. Terve viha on mieletön energia. Myös seksuaalienergia on voima, joka sekin voi olla vihan tavoin tukahdutettu. Sen energia on tanssi, joka vain jatkuu suorittajan ja tahdonvoiman jo tiputtua polvilleen. Olin tukahduttanut feminiinin ja kohtelin sitä heikkoutena. Maskuliini jyräsi, jottei toimelias pysähtyisi. 

Välillä ylivireyden jatkuttua kauan vain sammuin. Se on lamaantuminen, joka tapahtuu mielemme tulkittua äärimmäisen vaaran. Tällöin kehon toiminnot hidastuvat ja yhteys aivojen järkeilevään osaan ei ole käytössä. 

Se tuntui todella epämiellyttävältä. Tunsin nukahtavani, mutta vaipuvani kauhuun jossa en voi liikkua, enkä saa apua.

Oura piirsi tämän yhtäkkisenä valtavana sykevälivaihtelun nousuna ja sykkeen laskuna 45-48 välille. Tunsin miten lakkasin olemasta. 

Syyllisyys tuntuu voimattomuutena. Jalat painavat niin etteivät tunnu nousevan kunnolla. Koko keho huutaa energiaa. 

Syyllisyys asuu pohjalla minussa. Se uuvuttaa. 

Turhautuneisuus tuntuu kalvona ympärilläni. Kuin kävelisin kelmutettuna. Se on kuin ristiriitaista sinkoilua kehon sisällä. 

Liikkumisen kivuliaisuus, sykkeiden suuri vaihtelu ja ennen kaikkea pelko vaikeuttivat normaalia elämää. Ajauduin tilaan, jossa koitin jatkuvasti rauhoittua ja meditoida itseäni kuntoon. Tein aktiivisesti erilaisia hengitysharjoituksia. Niistä oli ja on nykyäänkin hyötyä. Kuvaisin sitä kuitenkin vain yhdeksi osaksi kokonaisuutta. 

Löysin myös Wim Hoffin ja aloin tehdä erilaisia kylmäaltistuksia. Huomaan etsineeni jotain, jolla voisin osoittaa hetken olevani elossa ja että "tämän saan sentään tehtyä". Se palveli hyvin yhtenä asiana muiden joukossa ja tutustumisessa hermostoon. Osaltaan se palveli myös suorittaja-minuutta. 

Käytän kylmää säännöllisesti tässä hetkessäkin. 

Koen ylivireyttä. Joudun pysähtymään yhä uudelleen vaikeiden tunteiden äärelle ja vain olemaan. Taas ja uudelleen. Jokin päivän tapahtuma kaataa suolaa haavaan. 

Tunteet ovat nyt voimakkaampia. Ne ovat nyt valtavia ja kaikissa eri väreissä. 

Tunnen että itsekin olen ollut harmaa ja nyt näen kaikki omat värini ja puoleni. Myös mustan. 

Samaan päivään mahtuu raivo ja rakkaus. Tasaisuuden vaalimisen tärkeys oli uskomus sekin. 

En ole aikaisemmin löytänyt ymmärrystä epämääräisiin olotiloihin, jossa on epämukavaa ja olen varuillaan. Tunnen että minulta on koko ajan odotettu jotakin tai että pitää olla varautunut kaikkeen, ettei tule muutoksia jotka suistaisivat epätasapainoon. 

Tämä tapa olla on ollut kehittyneenä kehooni, enkä voi muistaa sitä tietoisella tasolla.  Matka alitajuntaan on välillä aika rankka. Sieltä puretaan nyt vanhoja rakenteita, eikä sitä voi tehdä suorittajan raivolla. 

Paniikkikohtauksella on suojaava vaikutus. Etten joutuisi kohtaamaan häpeää. Kauhut ovat tarpeellisia. Vaijentamalla voi aina kulkea vielä vähän matkaa, mutta valoisampaa kiertotietä ei ole. 

Minulla on kehityksellinen trauma. 

Erilaisista uskomuksista luopuminen on ollut valtavan voimaannuttavaa. Se on ollut samalla työlästä ja vaatinut taistelua. Todeksi tuleminen on kipeää ja puhdistavaa. 

Olen löytämässä itseni luokse, enkä ole koskaan kokenut tällaista huumaa ja kutsua elämän tanssiin ❤️

Olen suoriutunut hyvin.

Tunsin tänään huonoa omaatuntoa siitä, että lähdin kahvilaan autolla. Sinne on puolen tunnin kävelymatka, mutta sitä en nyt tuntenut jaksavani. 

Nukuin yhdeksän tuntia. REM-uni on lisääntynyt ja olen kiitollinen, että keho saa tuotua esiin alitajunnan tärkeitä viestejä. Voin yhä enemmän luottaa kehon hoitavaan voimaan. Nyt se auttaa rationaalisen puolen vihdoin irrottaessa vähän kontrollista. Unet ovat siis olleet avaavia. Myös pelottavia. 

Käyn läpi valtavaa tunteiden myllerrystä. 

Piti taas taistella ja vahingoittua, jotta armo saattoi tulla. 

Tässä kirjoituksessa avaan ajatuksia omasta suorittajastani, jolla on ollut tärkeä rooli selviytymisessä ja jonka kanssa olen päässyt nyt keskustelemaan. 

Minuun on rakentunut ajatus siitä, että jaksamattomuus on jonkinlaista sairastamista. Se on merkki jostain kummallisesta ja vaarallisesta. Armoton suorittaja astuu ohjaksiin latelemaan elämän ohjeita. Eteenpäin vaan. Kyllä se siitä. 

Ei saa jäädä tuleen makaamaan, liike on lääke. 

Mitä vain ettei tarvitsisi kohdata riittämättömyyttä ja häpeää. Kuoleman pelkoa. Jo pelkoni väsymyksestä on valtava. On löydettävä välitön, "kunnollinen" syy uupumiselle. Huomaan, että vieläkin luon omia, ankaria rajoja, milloin on "normaalia" olla  väsynyt ja milloin katson kyseessä olevan jokin pelottava, mahdollisesti etenevä tila. 

Saatan myös syyttää itseäni lepäämisestä ja suhtautua itseeni siten, kuin olisin jatkuvasti valumassa veritulpan saavaksi Netflixin suurkuluttajaksi sohvalle. 

Rakastan liikkumista. On ihmisen luonto liikkua, mutta minä myös suoritan liikuntaa ja pyrin turvaamaan sillä hauraita rakenteitani. Ajaudun liikuntasuoritusten pariin vääristä syistä. 

Vakuuttelu itselle kontrollin pitämisestä helpottaa oloa ja on ollut välttämätöntä. Se on valheellista. Mitään kontrollia elämään ei ole, mutta jokin turva on liimattava kasaan jos se  puuttuu sisältä. 

Minulla on ollut ja on vieläkin lukuisia hallintavälineitä. Niistä on helpompaa kirjoittaa nyt, kun pystyn näkemään ne etäämmältä ja osa on siirtynyt pois neuroottisuuden tasolta. 

Tilalle olen hitaasti päässyt rakentamaan turvaa ja uskallusta ottaa vastaan elämän valtava epävarmuus. Se, etten mittaa verenpainetta, on tuonut parempaa oloa. Oura-suhteeseeni suhtaudun myötätuntoisesti ja pyrin tarkkailemaan mitä tiedot minussa milloinkin herättävät. 

Diabetes mittauksineen on osaltaan ylläpitämässä minulle vaikeaa kuolemanpelkoa ja niistä kumpaakaan en saa juuri tässä hetkessä poistetuksi. 

Olen siis hakenut turvaa jostakin mitä voi mitata, laskea tai nähdä. 

Kun elämään tulee vaikeuksia ja pettymystä, tunnen tarvetta tarttua ulkonäköni muokkaukseen. Etten tippuisi kelpaamattomaksi muutoksen ajaessa kaaokseen. 

Ruokavalio on vienyt minua hyvässä ja pahassa. Löydän siitä niin valtavan avun ja ymmärryksen, että tunnen suurta kiitollisuutta. Suhtaudun ruokaan rakkaudella ja ruokani on rakkautta itseäni kohtaan. Siten se on ollut tärkeä voima vaikeiden jaksojen yli. Se on ollut jotakin vakaata, kun kaikki huojuu. 

Aina ei ole ollut näin. Suhteessani ruokaan on ollut paljon pakon elementtejä ja se on ollut minut määrittelevä asia. En ole siitä mitenkään vapaa vieläkään. 

Valtavassa rajattomuuden tilassa olen koittanut ruokavalion avulla luoda itseeni rajoja jotta en aina hajoaisi. 

Uusia pakkoja, uusia rajoja, jatkuvia "mokia" joissa putosin taas häpeämään kun en yltänyt kuvitteelliseksi aina pärjääväksi osaajaksi. 

Äärimmäisen itsekurin ihailuakin. 

Ehkä joskus pystyn kertomaan koko tarinani ruoan suhteen, mutta en tänään. 

Se on minun addiktioni ja sen ääneen sanominen tuntuu vapauttavalta. 

Kun en ole voinut vastaanottaa myötätuntoa, ei osaa sitä muillekaan jakaa, vaan kovuus ihastuttaa ja muunlainen oleminen näyttäytyy heikkoutena ja pienuutena. Tällaisten asioiden äärelle on vaikeaa tulla ja se tuo syyllisyyttä. 

En ole ollut uupuneenakaan valmis lepäämään. Olen ikään kuin "sairastunut" uupumukseen toisinaan. Kuluttanut suorittajan tilani loppuun, mutten saavuttanut armoa ja myötätuntoa. 

Olen jäänyt luomaan aikataulua tai pohtimaan muiden ajatuksia tilastani. Jälleen luomaan kaavaa, mikä on normaali aika olla uupunut. Pahimmillaan vielä kuunnellut muiden tsemppausta lähteä liikkumaan ja ajatuksia että minuun on saattanut iskeä masennus. 

Olen koittanut toisinaan etsiä vimmaisesti syytä esimerkiksi jalkojen väsymiselle ja koville kivuille. Ajattelin löytää kilppariarvot, jotka ovat pielessä, raudan puutoksen tai minkä tahansa muun konkreettisen tiedon, jonka voin siten korjata ilman että joudun kohtaamaan sen hirveän kivun joka ei näy missään verikokeissa. Miten minä osaan korjata jotain, mitä en voi mitata. 

Tässä sitä kohti nyt mennään. Tänään armollisesti autolla. Huomenna tai illalla saatan olla täysin eri kohdassa. 

Minun uupumiseni on joka kerta ollut itseni kohtaamattomuutta. Uhrin tilan vaihtamista suorittajaksi, joka on muistuttanut, etten minä ole ansainnut armoa, sillä kaikki mitataan tekemiemme asioiden perusteella. Olenko ottanut muut huomioon. Käynnissä on loputon tarve tulla rakastetuksi. Jaksaminen kun saa muut iloiseksi. 

Olen siis sabotoinut oman uupumisesta toipumiseni. Palaamalla samaan josta lähdin. Ei auttanut, jos tekee kevyemmin tai vähemmän, kun kehon viesti oli kuunnella omaa itseä. Mikään ei muuttunut, sillä suhde itseeni pysyi samana. En saanut armoa, sillä en voinut pyytää sitä. Se on muille. Määrittelin armon jopa ärsyttäväksi, uskonnolliseksi termiksi, jotta voin pysyä tiukasti armottomuudessani. 

Suorittaja ei niin vain luovu paikastaan. Se on ollut paikoillaan niin kauan kuin minä muistan ja paljon aikaisemminkin. Siksi sen kanssa on ollut hyvin vaikeaa ja tuskallistakin päästä juttelemaan. Se tuntuu lähes aidolta minulta. Irroittaminen tuntuu siten ahdistavalta ja ennen kaikkea luovuttamiselta. Jos minä vain luovutan, niin kuka sitten olen ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Pelkään ja ikävöin. Ikävöin välillä pakahduttavaa turvahuonettani. Jatkuva uuden tulva ja riskien kohtaaminen hengästyttää. 

Samalla tunnen, ettei mitään näin merkityksellistä voi rakentua ilman vaikeita hetkiä. Minä vain haluaisin nähdä kasvun sellaisena tarinana, jossa pahin osa on nyt jo sentään käyty läpi. 

Tämä on elämää. Mitä tahansa voi tapahtua ja päästään jo Buddhan sanoihin, ettei pitäisi niin pitää kiinni mistään. Buddhaa on helppo siteerata, mutta elämää pitää sitten kohdata jokaisen ilman kirjoja taikka kirjojen avulla. Kirjat eivät tee tunteiden tuntemisesta helpompaa. Olisin sen taatusti jo huomannut. 

Armollisuus tuntuu henkisyydeltä. Henkisyys tuntuu antavan mahdollisuuden suureen rakkauteen. 

Tämä on suuri vapautumisen matka.