Irti päästäminen on kasvun prosessi. Vaatii paljon työstämistä. Olen tehokas, mutta opettelenkin armollisuutta.
Nyt kirjoitan pandemian ajasta. Tunteilla, joita koin ja koen.
On oikeus olla vihainen ja puhua ääneen.
Keskustelun estäminen, hyssyttely, leimaaminen ja pelottelu olivat jo hyvin aggressiivisia tapoja puuttua ihmisten arkeen.
Gustave Le Bon kirjoittaa tällaisesta ihmisen käyttäytymisestä kirjassaan Joukkosielu. (Psychologie des foules) 1895. Gustave Le Bonia pidetään joukkopsykologian isänä ja hänen kirjansa toi ymmärrystä ja voimia hetkiin, jolloin etsi vimmalla jotakin johon tarttua.
Vapaudesta puhuttiin kuin se olisi jokin palloteltava ja pohdittava asia, jota voitaisiin muuttaa tilanteen mukaan.
Meidän piti olla tasavertaisia. Sitten piti olla passi että pääsi johonkin. Tämä oli jo itsessään tavaton turvattomuuden signaali, ettei kukaan ollut yksittäisen ihmisen puolella.
Pelottelu oli paikoin niin voimakasta, että se loi jälkiä jotka näkyvät pitkään ja siirtyvät eteenpäin.
Kaikki palaisi kyllä ennalleen? Ei palannut. Minäkään en palannut ennalleni.
Kuolin välissä vaikka en sairastanut mitään.
Anteeksi ei ole pyydetty. Eikä ole anteeksi antamisen aika. Ehkä myöhemmin on. En voi sitä vielä tietää.
Miltä se tuntuu, kun eristetään muista mielipiteen tähden. Eristetään ja nimetään ties miksi. Hörhöksi tai ymmärtämättömäksi. Pilkallisia termejä kasaantui uskomaton määrä.
Oli kyse minua itseä koskevasta kysymyksestä, mutta kerrottiin, etten olisi itse kykenevä arvioimaan tilannetta. Ikään kuin oma intuitio ei olisi mikään tapa päättää asioita. Joku muu taas tietää paremmin. Onko valtava pelko sitten hyvä hetki tehdä päätös.
Sain paheksuntaa ja kiukkua. Sain myös päälleni muiden ihmisten pelkoja, joita en osannut estää. Minussa on mukautuja, sopeutuja ja uhri. Täytyi kantaa muidenkin pelkoa. Lehdessä sai kirjoittaa että kaltaiseni pitäisi viedä Seilin saareen eristyksiin ja että muiden kuolemat voisivat olla kaltaisteni väärinajattelijoiden syytä.
Lopulta arvioitiin, etten olisi turvallinen tekemään työtäni. Minä, kuka en ole sairastanut flunssaakaan moneen vuoteen.
Kirjoitin presidentille ja kirjoitin kaikille muillekin.
Toisen terveystietoja kyseltiin yhtäkkiä töissä, harrastuksissa, ovilla ja ystävien kesken. Jotkut lähtivät ja jotkut jäivät.
Saavuin itse kohtaan, jossa minun oli aika lähteä.
Kaaduin syvimpiin pelkoihin, loputtomaan tyhjyyteen jossa ei ollut mitään. Lakkasin olemasta ja vain kuolin ja samalla elin. Sydän pumppasi ja veri virtasi. Huusin ja itkin itseäni tainnoksiin.
Olin omassa keittiössä. Lattialla ja kaikki oli ihan normaalisti.
En tiedä koskaan pelänneeni yhtä paljon. Enkä ymmärtänyt yhtään mistä oli kyse. Olin kaaoksessa ja paniikissa joka ei tuntunut loppuvan. Konttasin takapihalle, enkä pystynyt puhumaan tai toistelin tiettyä tavua.
Tämä alkoi aktivoitua öisin.
Tätä kutsutaan nimellä tuskauniversumi. Se on kovin kuvaava, sillä se vaikuttaa lopulliselta ja äärettömältä. Näen tutut asiat ympärilläni, mutta tunnen pelkkää kauhua. Täällä ei ole ketään. Minut on jätetty yksin ja kuolen. Kehollinen kipu massiivisena pahoinvointina koko kehossa. Mietin miten kummalliselta kuulostaa tuntea pahoinvointia vääntyvissä sormissa ja varpaissa asti, mutta tunsin niin.
Sisälleni ei ole voinut rakentua turvaa, joten syöksyin kauhuun. En voinut seisoa omilla jaloillani, sillä minua ei oikeastaan ollut. Minua piti pystyssä taistelija. Viha ja se suorittaja.
Ymmärsin että nyt oli kaikenlaista kuormaa, mutta en ole mennyt aikaisemmin näin huonoon kuntoon. Olen ymmärtänyt, että kun elämään tulee kuormaa, alan oirehtia kehoni kautta, mutta olen pitänyt sitä jonain ominaisuutena ja herkkyytenä. Kummallisuutenakin.
Se on aina ollut viesti paljon suuremmasta pelosta.
Tärkeä viesti, joka on tullut tukahdutettua väkisin puhumalla siitä, lääkitsemällä kipuja ja kieltämällä sen olemassa olo.
Omaa häpeää ja heikkoutta korostaen.
Musiikki ja fantasiat nostivat välillä lenkillä jalkojani. Istuin kannolle ja itkin hysteerisenä, sillä kukaan ei löytäisi minua. Jos löytäisi, ei hänkään voisi tehdä mitään, sillä minussa ei ollut mitään vikaa.
Lakkaisin vain olemasta. Tunsin miten faskiat, lihakset ja luut olivat kuin liimautuneet kaikki kivuliaasti yhteen.
Hermostoni kävi niin kovilla kierroksilla, että tunsin sen kutinana ja sähkönä. Raavin ihoa ja venyttelin jatkuvasti. Sain jatkuvia tic oireita, joita tulee edelleen, jos en kunnioita rajojani tai olen ylivireä.
Tunsin jatkuvan hapettomuuden. En jaksanut kävellä, mutta kävelin silti.
Hermoston ylivireydessä vatsa ryhtyi reagoimaan kaikkeen mitä söin. Syömisen jälkeen kaaduin sänkyyn paniikin vallatessa koko kehon. Tunsin että tukehdun omaan oksennukseeni.
Tarvitsin valtavat määrät vettä ja magnesiumia. Rauta lakkasi imeytymästä.
Teetin gastropanel tutkimuksen ja tulokset olivat niin hienot, että tunsin suurta riemua siitä että ruoka-asioita osaan hoitaa.
Silloin tuntui uskomattomalta että terveessä vatsassa voi olla niin hirveä pahoinvointi. Nykyään se tuntuu kovin luonnolliselta, että vatsa kertoo tunteista, jotka eivät tule huomioiduiksi. Voin nyt pysähtyä kuuntelemaan, mikä aiheuttaa vatsaan tukalan olon.
Kompastuin jälleen tarpeeseen löytää jotain vikaa ja diagnoosia. Yhteiskunnan tarjoama malli. Häiriö, vika, puute, vamma, oireyhtymä. Jokuhan nyt on huonosti.
Ahdistuneisuushäiriö, pitkittynyt stressitila, paniikkihäiriö, yleistynyt tuskastuneisuus.
Kaikenlaista diagnostista paskaa. Ota masennuslääkkeitä. Juttele jonkun kanssa. Silittävä psykologi.
Ikuinen toisinto siitä, että minä tarvitsen ohjeita ja näkökulmia. Muiden ajatuksia. Ajateltavaa! Tiedon mitä kuuluu tehdä. Jotain perspektiiviä! Tsemppiä ja toivoa että tämä ei kestä ikuisesti.
Psykologi "välittää", muttei tervehdi minua jos törmäämme kaupassa. Se on kirjattu sopimukseenkin. Miten minä voisin vahvistua omana itsenäni sanojen avulla, jotka eivät välitä sitä, että minua ymmärretään ja että kelpaan omana itsenäni.
Olen lukenut yli sata ihmismieleen ja psykologiaan liittyvää kirjaa. Ne ovat tietoa. Ylpeänä valtavasta tietomäärästä, pyrin siirtämään kaikkea vimmaisesti itseeni, mutta sisäinen kriitikkoni muistuttaa, että en taaskaan osaa kaikkea. Pitäisi jo alkaa osata, kun alat voida aika huonosti.
Suoritin myös nettiterapiaa, jossa tein harjoitusta joka johdatti minut yhä uudelleen saman kammottavan asian äärelle. Minut oli tarkoitus totuttaa pahimpaan pelkooni. Yksin. Turvanani tietokone. Jos olo käy liian tukalaksi, soita päivystykseen tai 112.
Tartuin nettiterapiaan, sillä en kyennyt toimimaan vielä itseni hyväksi ja elin tiiviisti luulossa, että jokin on minussa vialla. Lisäksi osa minussa ajatteli, miten taitava olen suorittamaan taas tämänkin osuuden.
"Nettiterapiasi on nyt päättynyt. Toivottavasti voit nyt paremmin. Voit myös aina palata harjoitusten pariin."
Täytyy olla kiitollinen lähetteestä ja muistaa, miten mukava olin, kun en tunkenut mihinkään live-terapiaan viemään jonkun muun, minua huonommassa kunnossa olevan paikkaa. Ei niitä paikkoja varmaan olisi ollutkaan. "Minä kyllä pärjään!" Tällaisilla ajatuksilla minä kuljin.
Olisin voinut syödä, treenata tai terapioida itselleni taas seuraavan seesteisemmän jakson. Nyt vain aika oli kypsä minun tulla päätepysäkille, jotta jokin uusi voisi alkaa syntymään.
Kehoni alkoi pikkuhiljaa jatkuvassa puristuksessa kouristella. Ensiksi käsistä, mutta edeten sitten muuallekin kehoon. Se tuntui kivuliaalta, mutten saanut sitä lopetettua. Ikean parkkipaikalla menin auton takapenkille ja vedin takin päälleni. Koko kehoni kävi läpi kouristuksia ja itkin taas hysteerisesti.
Sain keholtani jonkin viestin, jota en osannut vastaanottaa, mutta jonka johdosta päädyin lukemaan vagushermosta, Tre:stä (Tension, Stress & Trauma Releasing Exercise) ja joka siivitti minut lopulta matkaan omaan itseeni.
En kirjoita tätä enää uhrin tilasta. Olen päässyt katsomaan itseäni myös vähän etäämmältä. Kuvaan ajatuksiani juuri sellaisina, jollaisina niitä silloin tunsin. Tuolloin ei ollut mitään ryhdistäytymisen reittiä käytettävissä. Koitin etsiä jostain turvaa jossa uskaltaisin hengittää ja levätä.
En vello katkeruudessa. Tähän liittyy minulla valtavan suuria tunteita ja syvää epätoivoa, joita puran nyt kun olen matkallani siinä vaiheessa, että minussa on myös turvaa.
Tämä on osa omaa matkaani, käydä läpi sen vaiheita ja katsoa niitä myös myötätunnon valossa. Antaa kaikille tunteille mahdollisuus tulla ilman pelkoa siitä, että minut rajataan taas pois. Hylätään. Tässä päivässä ja tässä kirjoituksen hetkessä on läsnä polttava viha, tukahduttava yksin jäämisen suru ja riittämättömyys. Ne saavat tulla ja olla. Ne eivät jää kalvamaan, sillä ne tulevat tunnetuiksi. Tunnin päästä voin vaikka nauraa ja tuntea valtavan inspiraation pestä ikkunat.
Tunnen lähes tavaroita lennättävän raivon, jotta minut nähtäisiin. Nähtäisiin se, joka kulkee eri suuntaan. Kirjoittamastani tekstistä säteilee kritiikki, viha ja syvä loukatuksi tuleminen. Tunnen niitä ja kirjaan niitä ylös. Niiden alla on minun suunnaton pelkoni jota olen pala kerrallaan kohtaamassa.
Myös suuri muutoksen tuoma kasvu ja riemu ovat läsnä. Helpotus asettua lepäämään. Eräänlainen varmuus, vaikka on juuri ymmärtänyt että kaikki on epävarmaa.
Minut on nähty omana itsenäni ja kykenen nyt tuntemaan tunteita siten, että voin hyväksyä niitä. Saan olla yhdessä vihani kanssa.
Tunteet ovat valtavan voimakkaita, mutta voimistun koko ajan olemaan niiden kanssa. Ne ovat vasta turvassa tulleet sallituiksi.
Luulin olevani jotenkin tasainen ihminen. Oli pakko olla. En ole rauhallinen enkä hiljainen, tasaisesta puhumattakaan.
Olen myös aidosti surullinen siitä, miten tulin kohdelluksi. Syyttäminen ei vie eteenpäin matkallani. En vain pysty vielä kaikkeen siihen myötätuntoon. En tänään. Silloinhan olisin Buddha. Harjoittelen joka päivä. Suuntaan testaamaan, miten kestän mitäkin. Kaatumista ei enää tarvitsekaan pelätä, sillä sieltä pääseekin ylös.
Tähän tarvittiin paljon nähdyksi tulemista, turvaa ja rakkautta. Yksin en löytänyt myötätuntoa, vaan pyrin jonkinlaiseen älylliseen ratkaisuun ja suoritusohjelmaan.
Koen suunnatonta kiitollisuutta. Saavutin pohjan ja kuoleman. Minun rimpuilevat osani olivat tulleet uupuneina perille ja sain mahdollisuuden lähteä syntymään uudeksi. Se on hirveän kivuliasta. Hämmentävää ja ihmeellistä. Tunnen että olen kokenut vuodessa suurempia asioita, kuin koskaan elämäni aikana.
Löysin valtavan rakkauden.
"No price is too high to pay for the privilege of owning yourself"
Nietzsche
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti