Puolukkamehun myynti kasvoi hetkellisesti valtavasti kun sen kerrottiin laskevan verenpainetta ja "Puolukka voi kumota rasvaisen ruoan vaikutuksia: pistää kampoihin sydäntauteja ja diabetesta aiheuttavalle tulehdustilalle" (Yle 5.11.19)
Osaammeko me kuunnella myös itseämme ja omia tarpeitamme? Tarvitsenko minä puolukkamehua vai paremman yöunen.
En ole tavannut uutta omalääkäriäni vielä lainkaan. Kyselin vastaanottoaikaa mutta sellaista ei ollut antaa, sillä asiani ei ollut kovin kriittinen. Seurailen omia labrakokeiden tuloksia kanta-palvelusta. Oli omaa vanhanaikaisuuttani ajatella, että olisi mukava nähdä vastaanotolla omalääkäri ja sopia seuraavasta vuosikontrollista.
Tiedän ettei omalääkärini ole perehtynyt mitä minulle TYKSissä on juteltu ja mitä tehty. Hän ei ole perillä mitä asioita jatkossa tulisi verikokeissa seurata.
Tämän ei kuuluisi mennä ihan näin, mutta varauduin siihen että juuri näin se menee. On välttämätöntä ottaa huomioon tämän ajan kiire. Itsellä on oltava luottamuksen puuttuessa aina suunnitelma B.
On kovin täyttä. Huomaahan sen, kun ei mihinkään aikaan ole yhtään parkkipaikkaa vapaana ja ihmisiä on jonoksi aamulla kun ovet aukeavat.
Joku kommentoi lehdessä, että miten hän voi hoitaa rasvamaksaa, jos hän ei pääse tutkimuksiin, jossa se voidaan todeta. Terveydenhuoltoko tässä nyt estää ihmistä auttamasta itse itseään?
Kurjaa jos alkaa elää terveellisemmin ja se meneekin sitten ihan hukkaan kun ei vaaraa ollutkaan?
Luovutammeko oman olomme terveydenhuollon käsiin? Mitä jos kävisi niin, että tulisi täyttä ja vain harvat saisivat enää apua?
Syntyisi katastrofi, jollaista ei ole nähty. Mitä jos sokeri on ollut jo vuosia korkea, koska jonkun olisi kuulunut se mitata jollain käynnillä. Samoin verenpaine. Tällainen passiivisuus voi viedä hautaan taikka ainakin rahaa kaikilta.
Omien diagnoosien hakeminen googlella voi olla hyödyllistä yhtälailla kuin haitallista itselle. Itsellä kun ei ole lääkärin koulutusta ja kokemusta. Lääkärillä taas ei ole ikinä niin paljoa aikaa kuin itsellä, eikä sellaista motivaatiota löytää apua, kuin mitä itsellä on silloin kuin on paha olla.
Tämä ei ollut pahan puhumista lääkäreistä. Se oli toteamus heidän rajallisesta ajankäytöstään ja tavoitettavuudestaan, joka tulee yhä enemmän vastaan.
Tarvitsemme lääkäreitä, mutta on oleellista pysähtyä keskustelemaan myös itsensä kanssa hyvin rehellisesti.
Terveydenhuollon resurssit ovat nyt kovilla. Kiire ja jonot kohdistuvat todella moneen. Juuri tässä hetkessä meidän on kuitenkin sopeuduttava siihen. Joskus sopeutuminen on se, joka pitää hengissä.
Terve keho ei ole meille luvattu asia. Se vaatii joka hetki vähän enemmän. Joskus kaiken muun syrjään laittamista. Joku joutuu ihan lähtökohtaisestikin tekemään huomattavasti enemmän kuin toinen.
Jordan Peterson hämmästelee kirjassaan 12 elämänohjetta -käsikirja kaaosta vastaan, miten paljon häpeää maailmassa täytyy olla, kun ihmiset välittävät lemmikeistään enemmän kuin itsestään.
Mietin samaa, sillä näen sitä niin paljon.
Yltäkylläisyydessä meistä on tullut kuitenkin myös vaativia. Vihastuttaa, jos on antanut työlle tai muiden auttamiselle koko sielunsa ja nyt saakin itse kärsiä.
Voiko terveyden uhrata? Saako sen takaisin ja oliko se uhrauksen arvoinen?
Jokainen on itse vastuussa omasta jaksamisestaan. Riittääkö se, että ottaa joskus omaa aikaa? Minusta se on ennemmin elämäntapa, että ottaa aina itsensä huomioon. En osaa ajatella, että kuukauden liiallista taakkaa voisi nollata kylpylälomalla.
Onko meillä ikäänkuin rahan myötä varaa laiminlyödä itseämme, koska ahkeruutta meiltä odotetaan ja siitä saa kirkkaimman kruunun. Väärinhän se menee, jos se kuka tekee eniten, tuleekin sairaammaksi kuin se, joka lusmuilee. Kamalan väärin!
Olemme todella ansioituneita katkerina marttyyreina. Katkeruus sairastuttaa. "Aina olen kaikkeni tehnyt muiden hyväksi ja nyt sain tällaisen taudin siitä palkakseni."
Meidän ei tarvitse kehittyä ihmisinä. Voimme lukea lehdistä, mitä pitää tehdä ja koska olla huolissaan. Ei tarvitse lukea historiaa, sillä lehdet kertovat mitä juuri nyt tapahtuu. Hävitämmekö kyvyn varautua ja ennakoida, kun luotamme meille tarjottuun tietoon ja turvallisuuden tuntuun?
Riittää kun ymmärtää ahertaa ja kantaa kortensa kekoon. Vähän enemmän pitää yrittää, niin saa muiden hyväksynnän.
Media vapauttaa meitä kertomalla, että kohtuullisesta alkoholinkäytöstä ei ole haittaa, suklaa onkin hyväksi, punaviini terveellistä, pieni kävely päivässä riittää tai jo 5% painonpudotus auttaa. Voimme silloin taputtaa itseämme ja olemme turvassa. Jos sitten lääkäri sanookin että pitäisi vielä tiputtaa vähintään kuusi kiloa niin sehän on vallan kohtuutonta, koska annoin jo kaikkeni.
Ehkäpä juuri minä joudun tekemään moninkertaisesti töitä saavuttaakseni samanlaisen painonpudotuksen, kuin joku toinen. Se on elämää se.
Sigmund Freud kirjoitti kirjassaan Ahdistava kulttuurimme absurdista oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta; "On pakko huomauttaa, että luonto luomalla suuria yksilöllisiä eroavuuksia esim kehon rakenteeseen tai älyllisiin ominaisuuksiin on alusta alkaen kehittänyt epäoikeudenmukaisuuksia, joita ei käy korjaaminen."
Meidän tulee muistaa tämä. Olemme yksilöitä niin hyvässä kuin pahassakin ja näen että käymme ikuista taistelua jostain tasapuolisesta terveydestä.
Jos luo sellaisen elintason, että sitä ylläpitäessä ei ole aikaa pitää itseään kunnossa ja rentoutua, niin kenen vika se sitten on?
Onko vain suurta sattumaa, kenelle lankeaa mikäkin sairaus. Jokin sairausko vaan "yleistyy tässä ajassa"? Mutta juuri me ihmiset olemme myös rakentamassa tätä aikaa oman näköiseksemme. Meidän tulee ymmärtää oma mahdollisuutemme osallistua omaan hyvinvointiimme ja pidettävä itsemme kunnossa vastaanottamaan kaikkea sitä, mihin emme voi itse vaikuttaa.
Minusta voimme huonosti. Meillä on selvästi juomisongelma ja syömisongelma.
Huumeongelma. Diabetes, masennus ja työssä jaksaminen näyttää pahalta.
Ei tässä haluaisi olla negatiivinen, mutta ei tätä lääkkeillä pystytä korjaamaan.
Sanotaan että urheilija ei tervettä päivää näe, mutta sitten ihmettelemme kun nuori urheilija kuolee. Miellämmekö ehkä urheilun terveelliseksi elämäntavaksi, varsinkin jos se yhdistyy alkoholittomuuteen ja "terveelliseen" ruokavalioon. Täytyyhän sen syödä terveellisesti, kun se on noin kovassa kunnossa! Tai sitten voi joutua syömään 8000 kaloria päivässä. Onko se miten terveyslähtöistä?
Maksamme valitettavasti hintaa ihan kaikesta mitä teemme. Eikä siksi pidä jättää elämättä, mutta totean vain että kaikella on hintansa.Se voi olla hintansa arvoista.
Toivoisimme niin kovasti löytävämme jonkun kaavan millä pysyä kunnossa, mutta se kaava löytyy jokaiselta itseltään. Se edellyttää vastuunottoa ja itsensä kuuntelemista.
Etsimmekö ehkä liian kiivaasti helpotusta jostain helposta, jotta voimme jatkaa oman itsemme sivuuttamista ja terrorisointia.
Jos voisi vain ottaa tuttifrutin makuisen kapselin. Ilman että tarvitsee luopua mistään.
Miten sellainen kaiken helpolla saaminen kasvattaa ihmistä?!
Katson että on vaarallista pyrkiä passiivisuuteen. Jos nuoren, terveen ihmisen pitää saada auto aina lähelle sen tähden että on paljon tavaraa, niin kysyn vain että missä kohtaa ihminen on hukannut kyvyn kantaa tavaraa?
Olosuhteet pysyä terveenä käyvät kovemmiksi kemikaalikuorman, ilmanlaadun ja ravinneköyhemmän ruuan osalta. Ihmiset taas käyvät pehmeämmiksi yltäkylläisyydessä ja varmuudessa siitä että joku muu tietää paremmin kaipaammeko me liikuntaa vai lääkkeitä.
"Jos ihminen ei pyrkisi enempään mitä kestää, hän viettäisi tyytyväistä elämää, ja oppiessaan tuntemaan itsensä hän rajoittaisi kunnianhimoaan; hän ymmärtäisi että luonnossa on kylliksi ilman että on syytä tavoitella tarpeettomia ja hyödyttömiä asioita, jotka tuovat mukanaan vain murhetta ja kiusaa. Niin kuin lihava ruumis on taudeille alttiimpi niin on rikas mies alttiimpi kaikelle naurettavalle ja hölmölle, monenlaiselle onnettomuudelle ja hankaluudelle."
Robert Burton, The Anatomy of Melancholy , 1640
