Onko puhuminen tahdittomalle tsempparille parempi kuin omien tunteiden pukeminen sanoiksi paperille?
Miten hyödyn vertaistuesta, joka kerta toisensa jälkeen siunaa minun vahingolliset valintani, kun en suostu katsomaan peiliin?
Kipinä tämän kirjoittamiseen ei syttynyt yhdestä tapahtumasta, vaan useammasta pienestä havainnosta, jotka ovat herättäneet paljon tunteita. Yksin on vaikea onnistua treenaamisessa tai ruokavalion vaihtamisessa? Asiat aina hoituvat paremmin porukassa?
Tämä kirjoitus syntyi myös siitä, että introvertti joskus tukehtuu ekstroverttien maailmassa.
Jos tehdään porukassa, niin kuunteleeko silloin edes riittävästi itseään?
Yksinkin voi onnistua ja siihen sitten lisätään usein sana mutta.
Ihmiset pyytävät kaikenlaista palautetta, vaikka monesti haluavatkin vastaanottaa vain hyvää palautetta ja loukkaantuvat verisesti huonosta. Palaute on taas yhden tai useamman ihmisen ajatus. Rehellinen palaute voi olla todella arvokas tai väärässä paikassa tarpeeton ja loukkaava.
Tarvitsemme positiivista palautetta, mutta on yhtä oleellista antaa sitä itse itselleen asioista, jotka teki itseään arvostaen ja ilman että kukaan oli näkemässä.
Jos emme tunne itseämme riittävän hyvin, tarvitsemme aina jonkun kertomaan miltä asiat näyttävät. Miltä minä näytän muiden silmissä ja jonka pohjalta sitten muodostamme aina uusiutuvaa kuvaa itsestämme.
Näen vertaistuen mustan puolen. En kirjoita tässä sen hyvistä puolista. Olen itsekin saanut vertaistuen kautta hyvin tärkeää tietoa ja voinut käyttää niitä tietoja omaa päätöstä tehdessäni. Siitä olen kiitollinen. Olisi väärin nimetä vertaistuki jollain tapaa kokonaisuutena hyväksi tai huonoksi. Haluan vain nostaa esille tässä yhteydessä sen pimeän puolen.
Vertaistuki voi kannustaa pysymään ikuisesti mukavuusalueella. Voi kannustaa pysymään omissa myrkyllisissä valinnoissa ja voi saada faktan sijaan muiden huonoja neuvoja niiltä, ketkä hoitavat omia olojaan omalla vahingollisella tavallaan.
Ihmiset purkavat todella omia huonoja olojaan toimimattomilla ja vahingollisilla tavoilla. Se, että näkee ryhmässä, että jollain menee huonommin kuin itsellä, saattaa tuoda helpotuksen tunnetta.
Joku haluaa pelotella muita tai kertoa etteivät sinun kokemuksesi ole todellisia. Vaaditaan kovaa pintaa ja suodatinta, että voi hymyillen olla loukkaantumatta ja pitää kiinni omasta visiostaan.
Näen vahingon, jonka netissä pyörivät vertaistukiryhmät saattavat aiheuttaa hukassa olevalle ihmiselle, herkälle ihmiselle, jaksamisensa äärirajoilla taistelevalle tai omasta asiastaan innostuneelle, positiivisen palautteen kalastajalle.
Vertaistuki on esillä valtavasti. Sitä voidaan pitää apuna jaksamisessa. Sitä se todellakin voi parhaimmillaan olla. Se voi myös olla muistutus siitä että on lukuisia asioita joihin et pysty. Älä kuvittele liikoja itsestäsi ja että sinun ongelmasi tai sairautesi ovat osa sinun persoonasi.
Pahimmillaan vertaistueksi nimetty toiminta on omien vahingollisten tapojen hyväksyttämistä itselle, muiden palautteita käyttäen. Uhriutumisen kasvot. Tätä puolta nk vertaistuesta ei saa sanoa.
Me ihmiset olemme paljolti tänä päivänä hukassa itseltämme. Puemme epävarmuuttamme huippusuorituksiin ja ajamme jotain omaa pyhää asiaa raivolla eteenpäin muiden keksimillä korulauseilla, edes maistelematta aina sisältöä. Ikäänkuin kaikella pitäisi olla jokin suurempi tarkoitus. Täytyy kuulua johonkin ja ostaa porukan koko ideologia, eikä vain osia siitä. Miksi?
Tunnen että porukassa voidaan yhtä hyvin iloita toisen onnistumisesta, kuin koitetaan saada minut kiinni jostain virheestä. Sellaisesta joka sitten nimetään ystävälliseksi neuvoksi.
On oleellista kun luemme ja koemme, että tulkitsemmeko itse, vai ostammeko suoraan jonkuin muun tulkinnan.
Meitä voidaan ihan varoittaa jäämästä yksin esimerkiksi sairauden tai surun kanssa. Tarkoittaako yksin jääminen automaattisesti pakenemista tai kieltämistä?
Ryhmän tuelle on myös paikkansa, mutta lopulta olemme myös yksin.
Ei se mikään heikkous ole tarvita ja pyytää muiden apua. Se on myös vahvuus ja ennen kaikkea inhimillistä.
Meillä ei vain ole varaa elää tutustumatta omiin kykyihimme ja voimiimme myös yksilöinä. Jos emme tutustu, voimme elää liian pitkän ajan elämästämme omassa totuudessamme, että tämä on kaikki mihin minun voimani riittävät. Se on valtava harha, vaikka se näyttäytyykin meille totuutena. Ihminen voi uskoa toiseen ihmiseen, joka kertoo ettet pysty. Laskelmaan joka selittää miten epätodennäköistä on että onnistuu. Voi uskoa geeneihinsä, jotka ovat tuominneet. (Jos näin, niin on aika perehtyä epigenetiikkaan!)
Voimme myös haluta uskoa edellä mainittuihin virheellisiin ajatuksiimme, meidän "faktoihimme" sillä ne vapauttavat meidät omaan itseemme vaikuttamisesta ja täten siunaavat meidän huonot valintamme.
En halua ajatella että ihminen yksinään olisi heti hauras tai kadoksissa. Yksin tulee olleeksi ilman noita peilejä, jotka antavat kaikki todennäköisyyksiä omasta onnistumisista.
Ystäviä voi tulla ja mennä, vaikka haluaisimmekin uskoa kaikenlaiseen pysyvyyteen, joka tuo meille turvallisuuden tunnetta.
Elämässä tapahtuu suuria muutoksia sen eri vaiheissa ihan tahtomattakin. Meidän pitää silloin olla itsellemme läsnä.
Meidän kuuluu ja tarvitsee kehittyä omana itsenämme ja kohdata omat heikkoutemme, jottemme tuntisi tarvetta olla jatkuvasti jonkun ryhmän tai ihmisen tuen varassa matkaamme tekemässä.
Yksin olemisella on joskus vahvakin yksinäisyyden leima. Omissa oloissaan aikaa viettävä voidaan kokea jopa jollain tavalla surulliseksi hahmoksi.
Kaikki eivät koko elämänsä aikana tutustu itseensä. Heidän rajansa voi sanella joku muu. Mitä tulee jaksaa, kertovat elämän peilit ja kaverien status.
Kun ihminen on sinut itsensä kanssa, hänellä on voimia ja ymmärrystä jättää pois elämästään sellaiset ihmiset, ketkä ottavat enemmän kuin antavat.
Meille kerrotaan tarinoita ikuisesta ystävyydestä ja ikuisesta rakkaudesta. Ne ovat kauniita asioita. Mutta emme me aina ole rakkauden ja ystävyyden ympäröiminä. Silloinkin on oltava läsnä.
Se että tarvitsemme aikaa itselle, tarkoittaa minusta itsensä kuuntelemista vakavasti. Ei itsensä hemmottelua, vaan sitä että me pysähdymme itsemme äärelle ja kuulemme ne asiat, joiden vuoksi olemme kuormittuneita ja ne asiat mistä olemme kiitollisia. Jos ohitamme oman itsemme kuuntelun, sairastumme lopulta. Ja näetkö miltä tuolla näyttää? Minä näen.
" Yksityisen kansalaisen meneminen itseensä, palaaminen ihmisolemuksen perustuksiin ja omaan olemukseensa ja sen yksilöllisiin ja yhteiskunnallisiin ääriehtoihin on alkua paranemiseen siitä sokeudesta, joka nykyhetkenä vallitsee."
Tämän kirjoitti Carl Jung vuonna 1918.
Asetammeko me itse omat tavoitteemme vai tavoittelemmeko jonkun muun suurta ajatusta? Jonkun ketä emme edes tunne tai kenestä emme edes pidä?
Siinä missä ryhmä voi olla vahva ja tukeva, ryhmä voi olla myös etenemisen pysäyttävä voima. Kasa kiviä repussa.
