Olen nyt harjoitellut kulkemaan epävarmuudessa. Se on ollut kovin haastavaa. Huomaan että aikaisemmin olen koittanut mennä aina kohti jotakin varmaa ja tuttua. Jotakin, mikä ei varmasti menisi pieleen. Ettei sitten hävetä.
Se pitää paikoillaan tai sitten polulla näkee vain omiin kenkiinsä.
Olen koittanut varmistella kaikkea. Kirjata ylös etten unohda. Ihan kamalaa jos unohtaa jotain. Hävettää.
Kaiken on täytynyt olla jotenkin kontrollissa ja järjestyksessä. Valmiina. Että voi ennakoida. Ettei pelästy ja ettei pety tai ettei kukaan muu pety.
Uudet asiat ovat olleet liian yllättäviä. En ole voinut antaa itselleni lupaa olla oppimassa. Kuuluisi osata monenlaista ja muistan miltä koulussa tuntui kun ei ymmärtänyt jotakin. Siihen vain puristui.
Omien tunteiden tunteminen ja tunnistaminen kuulostaa itsestään selvältä mutta ei se ollutkaan. Närästys olikin viha. Ja kurkkuuni oli jumiutunut sanojen tulva.
Sitten kuvittelin että minussa on jotain vikaa. Jokin häiriö tai että olen liian herkkä.
Liikaa tai liian vähän.
Tunteitten jatkuva torjuminen ja itsensä suitsiminen kunnolliseksi, asialliseksi, hillityksi, järkeväksi ja kiltiksi on kuin pidättäisi hengitystä ja lopulta siihen kuolisi, ellei keho pitäisi automaattisesti huolta.
Ulkoapäin etsin selityksiä omaan kummallisuuteeni. Ehkä joku voisi tietää miksi olen niin vaillinainen kestämään kaikkea sitä mitä "normaalisti ihmisen kuuluu kestää". Monet kestävät kaikenlaista tarttumalla erilaisiin selviytymistapoihin. Kieltäminen ja pakkopositiivisuus kuittaa.
Suututtaa, mutta ei sopisi olla kovin suutuksissa, ellei ole riittävän hyvää syytä olla vihainen. Kaikki sanomatta jääneet EI-sanat purskahtavat ulos kerralla. Hävettää. Olinkohan taas erityisen herkkä kun suutuin väärällä tavalla ja väärästä asiastakin.
Miten huojentavaa nyt saada näkyä minuna. Olematta introvertti tai ekstrovertti. Olematta liian herkkä. Olematta liikaa tai liian vähän mitään. Olen liittänyt itseeni sanoja. Varmaan jotta voisin ymmärtää tai koittaa tuoda järkeä ihmetykseeni. Luonto ei ole piirtänyt tai kirjoittanut minuun mitään. Olen uskollisesti liimannut kyllä itseeni lappuja. Ne ovat toimineet valitettavina muistutuksina siitä, ettei minun kannata kurotella mihinkään, vaan tyyntyä hiljaisuuteen, kun rahkeet eivät riitä.
Minulle kaikki voisi olla vähän liiallista.
Aloin kertoa itselleni, että olen rauhallinen ihminen. Viihdyn kotona. Se en ollut minä.
Nyt kuljen epävarmuudessa luottavaisena. Suuressa rakkaudessa ja vapaudessa. Etsien kaikkea. Haluan oppia viisaudesta. Minusta tulvii tunteita, ajatuksia ja ideoita.
Olen koittanut tiedolla ja järkevyydellä lukea kirjoista polkuani tasaiseksi. Se ei toiminut, mutta on avuksi. On kohdattava tunteet ja huudettava sanat jotka ovat jääneet kurkkuun. Niitä on nytkin siellä kun kirjoitan.
Polku ei koskaan voi olla tasainen. Luulin että se täytyy tasoittaa, jotta uskallan edetä.
Omaan sisimpään matkaaminen on hurjaa. Siksi olisi helpompaa lähinnä arvioida muiden matkoja ja huomioida niistä vääriä valintoja. Polkuni ei ole koskaan ollut yhtä epätasainen kuin nyt, mutta minä tunnenkin nyt itseni toisinaan ihan sankariksi, joten etenen. Välillä huomaan kaatuesani, ettei se hävettänytkään kuten ennen.
Tämä kirjoitus ei ole kuten aikaisemmat kirjoitukseni. Harkittu, luettu, leikattu ja liimattu. Tämä on ajatusten repäisy tästä hetkestä ja tuokoon se esiin kaiken sen, mikä haluaa tulla nähdyksi.
"Tärkeämpää, kuin hallita valtion viljatase on tuntea oman elämänsä tilikirjat."
Seneca
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti