Diabetes -pulloposti kortisolin merestä

Oman diabeteksen synnyn kohtaaminen on herättänyt tärkeitä mietteitä kulkiessani omaan itseeni. Myös kilpirauhaseni lopullinen sammuttaminen. 

(Nämä ovat yli 20v sitten tapahtuneita asioita.) 

On valaisevaa antaa myös omalle katkeruudelle lupaa näyttäytyä sillä siellä on paljon kerroksia. 

Lääketieteen vastaus tuolloin suureen hätään oli suuri väkivalta ja minun on ollut vaikea antaa anteeksi kilpirauhaseni sammuttamista. Tunteet kulkevat tunnettaviksi. 

Kukaan ei ole halunnut kohdella minua huonosti, vaan on kyse inhimillisestä ymmärtämättömyydestä. 

Lääketiede ja sen järjestelmät tällaisina ovat sekä pelastavia että pelottavia. Minulla on  mahdollisuus hakea insuliinia ja kilpirauhaslääkettä apteekista. Niiden avulla pysyn hengissä. 

Näiden lisäksi minulle on kirjoitettu kymmeniä reseptejä lääkkeistä jotka saattaisivat helpottaa milloin mitäkin oiretta, mutta joita en koskaan ole hakenut. 

Kyse on aina ollut kohdallani pelosta ja loputtomasta oireiden selvittämisestä turvaan pääsemiseksi. Ei siitä että minussa olisi jotain vikaa. 

Haluaisin kuvata lääketiedettämme "vain vasemman aivopuoliskon toimintana." Asiat eivät toimi siten, mutta tapa nähdä mieli ja keho erillisinä on kummallinen ja koen että ihmisestä nähdään usein järjestelmän kautta vain osa eikä elinkaaren tapahtumien yhteyttä sairastumiseen huomioida riittävästi. 

Kuvitellaan ettei keho muista leikkausta jos mieli nukkuu. 

Surun lamaannuttavaa kipua voidaan kohdella kuin se olisi epänormaalia. Sairauksia voidaan esittää erillisinä, hyökkäävinä tai perittyinä ilmestyksinä. 

Lääketiede on paljon kivun poistamista, mutta kipu jää tai ilmenee erilaisena versiona, sillä sen on saatava kertoa viestinsä. Se ei toimi minua vastaan. 

Jatkuvasti pelokkaita ihmisiä ketkä eivät löydä yhteyttä kehoonsa ja pelkäävät kehon tuntemuksia, voidaan nimittää "luulosairaiksi". Tälle on diagnoosi hypokondria ja sitä pidetään mielenterveyden häiriönä. Tunteiden ilmentyminen kehossa on tällöin luokiteltu mielenterveyden häiriöksi riippuen siitä millaisena ne tulevat ulos. Hiljaisena hiipumisena tai räjähtävänä voimana. 

"Hypokondria liittyy yleensä johonkin muuhun psyykkiseen sairauteen. Noin kaksi kolmasosaa hypokondrikoista kärsii myös masennuksesta tai paniikkihäiriöstä." 

(Wikipedia 29.12.24)

Erilaisten sairauksien diagnoosit voivat alleviivata itsessä tuntuvaa häpeää, arvottomuutta, kykenemättömyyttä muutokseen ja ne voivat kiinnittää sairauden tilaan. 

Paniikkikohtauksella on tärkeä tehtävä ja se on tärkeä viesti. 

Se on kuitenkin kuvailtu minulle harmittomana ja että minulla on taipumusta sellaiseen, olen herkkä ja että ylensä se helpottaa myöhemmässä vaiheessa elämää. Kanna lääkettä mukana. Vaijenna se. 

Kehon normaaleita ja tärkeitä tapoja reagoida elämän muutoksiin voidaan kuvataan usein häiriöinä ja sairauksina. 

Minulla ei ollut mahdollisuutta kuulla sairauden tärkeää viestiä, vaan tunsin että diabetes vain tapahtui minulle. 

Käytin sen ilmentyessä tuttuja keinoja: alistumista ja taistelua. Samoja jotka olivat diabetekseni tuojat. Se on tavallaan ironista. Diabetes oli kuin sattuma ja huono tuuri. 

Olen painanut immuunipuolustukseni alas ilman minkäänlaista ymmärrystä että näin on  tapahtunut. Näiden näkymien auetessa vapautuu suuria ja vaikeita tunteita joita nyt kohtaan. 

Diabeteksesta ja kilpirauhasesta kokoamani kansiokin on väriltään musta. 

Siellä lukee kuitenkin päiväkirjaa joka on vuorotellen kuin lääkärin kuivaa analyysia ja iloista sankaritarinaa. 

Kuvaan miten sairaalassa jemmasin puolet ruuista servettien sisälle koska ne olivat pahoja. 

En voinut puhua niistä sillä voisin olla kummallinen tai hankala. 

Nämä ovat minuun rakentuneita selviämismekanismeja. Roolia uhrina sekä  sankarina jottei kukaan huolestu tai koe surua. 

Ihminen on yksilönäkin uskomaton yhtenäinen verkosto. Se että nykyään voidaan jo puhua suolistosta toisina aivoina, on vain yksi huomattava ja tärkeä yhteys.  Immuunipuolustukseni on yhteydessä omaan ääneeni ja tunteisiini. Immuunipuolustus olen minä. Rajani joka päästää hyvän sisään ja pitää vaaran ulkona. 

Kaikki saivat tulla minun tilaani, mutta minä tukehduin sanoihini. Ne olivat takertuneet kurkkuuni tuohon kilpirauhasen kohdalle. 

Nyt tunnistan ja ymmärrän että jatkuva hiljainen hyväksyntä sairastuttaa. Jatkuva taistelun tila siitä riitänkö. Hyväksynnän hakeminen, miellyttäminen ja mukautuminen kulttuuriin joka on pahoinvointia luova tehokkuudella ja mittaamisella. Jatkuva pelko on kortisolitulva. Kiireeseen mukaan lähteminen sairastuttaa ja uhrautuminen marttyyrina. Se on itsevihan muoto. Oma vihani oli niin käännettynä itseeni, etten tuntenut sitä lainkaan. 

Lopulta vielä aloin meditoida itseni tasaisen hiljaiseksi, sillä aloin jo kuplia. 

Diabetes ja tapahtumat kilpirauhasessani ovat nyt kuin kortisolin meressä kellunut pulloposti joka on vihdoin saapunut luettavaksi. 

Yksi osani, joka haluaa ymmärtää, lukea ja ottaa selvää kaikesta, on ollut suureksi avuksi yhdistäessäni asioita. 

Diabetekseni ei ole erillinen osa minua. Se on prosessi joka on käynnistynyt minussa tuodakseen esille asioita jotka eivät tule kuulluksi. Se on minussa ilmenevä vastaus sisimmästäni sille toiminnalle jota olin pitkään tehnyt ja jota jouduin tekemään. 

Sekin on minun oma ääneni. 

Oma ääneni on vihannut pitkään. Alistunut, pienentänyt, moittinut, vaatinut. 

Autoimmuunisairaus on se kun "elimistö hyökkää itseään vastaan". 

Minussa herää tarvetta moittia itseäni siitä etten ole puolustautunut ajoissa, eli kuullut itseäni. 

Suuren ymmäryksen ja myötätunnon matka sisältää vihaa ja turhautumista. 

Samalla kuitenkin olen nyt lähtenyt kulkemaan suureen muutokseen jonka tunnen omaksi tiekseni. Tunnen kehossani kasvukipuja ja suurta valoa. Vapautta. 

Tässä hetkessä tänäänkin on vaikeaa tuottaa toiselle ihmiselle pettymys. Tänäänkin se on vaikeaa vaikka tiedän että saan tehdä niin. 

Tiedän että se on totuudellista ja tärkeää ja tiedän ettei minua hylätä kun tuotan pettymyksen. SILTI se on vaikeaa. 

Näen nyt uineeni kortisolin meressä. Olen aina tuntenut sen, mutten ole yhdistänyt asioita. Se on heijastunut peilistä, mutta vastaus on ollut treenata enemmän. 

Se on saanut lääkäriltäkin selityksiä jotka olen kyseenalaistamatta hyväksynyt. 

Tuli hetki kun kortisolimäärä ja sitä kautta sokerimäärä näännyttivät minut. Jäin sairaalaan päänsärkyineni ja väsymyksineni opettelemaan insuliinin pistämistä. 

On jotenkin karua että sairaus kehottaa pysähtymään tai muutokseen, mutta tuleekin kohdatuksi asiana joka pitää hoitaa siten, että kaikki voi jatkua juuri sellaisena kuin ennenkin ja mieluiten nopealla aikataululla. 

Olen käynyt viime aikoina sairaalassa. Tukena toiselle ihmiselle. 

Pelko tulvii. Tunnen astuvani kauhuelokuvaan ja kummalliseen näytelmään. Tunnen miten  luottamukseni tähän maisemaan sisältää pelkoa ja katkeruutta. Kenenkään silmät eivät näe. Kehoni tärisee ja itkee. Tämä on pelon kautta näyttäytyvä maisema. 

Pyrin istumaan kanssani ja ymmärtämään. Nyt voin vain olla. Nyt olen eri kohdassa ja pidän huolen itsestäni. 

En ole viettänyt elämässäni pitkää aikaa sairaalassa. Lääkärit vain ovat olleet paljon matkallani ja lääkärin on helpompi katsoa röntgen-kuvaa kuin minua silmiin. 

Tunnen että ikään kuin minun tulisi muistaa roolini potilaana. Olen pyrkinyt olemaan helppo potilas. 

Jos lukisin nyt Omakanta-palvelusta tekstejä, saisi vaikutelman että on ollut kaikenlaista vaikeutta ja että paljon on ainakin tutkittu. 

Nyt kun pohdin asioita, olisi jokaisessa lähetteessä voinut lukea vain "hirveä pelko" ja sen vuoksi tämä, tuo ja nämä tutkimukset. 

Miten tämä olisi voinut mennä jotenkin toisin? Minulle vieras oma kehoni tulvi aina merkkejä pelosta ja tarpeesta toimia. Minulle ne olivat sairauden oireita. Tästä olen kirjoittanut aikaisemmissa kirjoituksissani. 

En ollut valmis näkemään itseäni 20-vuotiaana, enkä 30-vuotiaanakaan. 

Hymyilyttää miten Carl Jung kuvaa juuri sitä vaihetta jossa puolet elämästä on oman itsensä löytämistä muotista jonne on itsensä vaivalla saanut ensin sovitettua. 

En kuitenkaan ajatellut Jungia tai neljänkympin kriisiä, vaan mietin mikä ihme minua taas vaivaa ja ettei tämä ole koskaan ollut näin hankalaa. 

Tarvittiin paljon uupumusta ja lopulta kaatuminen jotta järkeily ja analysointi liikkuivat pois paikoiltaan ja saatoin lähteä näkemään kuka olen. 

Vaativuus minussa haluaa  nopeaa paranemisen prosessia. Kun puhun paranemisesta, tarkoitan kokonaiseksi tulemista, en sitä että diabetes lakkaisi olemasta. Haluan parantua sairaus-ajatuksistani, jotka saivat minut uskomaan että omakannan teksti on totuutta. Se on tavallisesti raportti minusta vartin ajalta henkilöltä kuka ei tunne minua. 

Pelko lähtee helposti pyörittämään yhä uudelleen vanhaa kaavaa jossa etsin turvaa itseni ulkopuolelta. 

 Tarkastelen omaa matkaani sen kautta, millainen valtava pelon aallokko ovat erilaiset terveyshuoleni olleet kun en ole pystynyt itse tulkitsemaan olojani, kipujani ja tuntemuksiani, vaan olen jäänyt järjestelmän passiiviseksi potilaaksi. 

Potilaana olo on voimakkaasti tukenut ajatusta itsestäni erillisenä kehostani. Se on myös osaltaan pitänyt voimakkaasti uhrin asemassa, jossa minulle vain tapahtuu asioita ja niitä voidaan mystisesti korjata ulkoapäin. 

Syy että olen jättänyt hakematta kaikki ne paketit minulle määrättyjä lääkkeitä, kuten migreenilääkettä ja kipulääkettä on ollut intuitio. Tuntemus vatsanpohjassa. "Gut feeling". Ne ovat olleet hyviä päätöksiä sillä ne ovat minun päätöksiäni. Sen osan, jota ilman kuolen.

Siten tunnen katkeruuden itsessäni voimakkaana asetelmassa jossa omaa kehon viisautta vähätellään ja kehoitetaan luottamaan suureen määrään tutkimustietoa ja koulutusta. 

Nyt tunnen voimaa siitä että voin kuunnella itseäni ja käyttää muilta saamaani tietoa hyväkseni käsittelemättä sitä totuutena. 

Monelle asialle on paikkansa. Omalla kohdallani pidän veriarvojen seuraamista hyvinkin hyödyllisenä. En pääse eroon siitä tosiasiasta että tarvitsen insuliinia joka päivä ja että diabetes on otettava huomioon. 

Hymyilen aina toisinaan sille, että minä luulen olevani se kuka täällä sanelee aikataulut paranemiselle. 

Hymyilen myös sille että insuliinireseptini olivat taas vanhentuneet, sillä en käy enää kannassa. 

Nyt voin syödä kilpirauhaslääkettä ja puhua. Puhua, kirjoittaa ja pitää ulkopuolella satuttavia sanoja, ihmisiä, bakteereja, viruksia ja pahaa ruokaa. Aina en onnistu, mutta nyt olen yhteydessä voimaan sisälläni joka puolustaa ja korjaa ❤️ 

Huomaan kortisolin aallot ja hermostun verensokeristani, mutta vihalla en voi korjata. Täytyy kellua aalloilla ja luottaa. 

Juuri nyt olen tässä ja kaikella on ollut valtavasti merkitystä. Tämä kaikki on ollut matkaa mielen ja kehon yhteyteen. 

Tässä kirjoituksessa on katkeruutta. Katkeruus sai minut kirjoittamaan, sillä kuljen sen läpi.

Tämän kaiken avaaminen on minun omaa matkaani ja ymmärrykseen kulkemista. 

#autoimmuunisairaus #kilpirauhanen #viha #kortisoli #kontrolli #kehityksellinentrauma #minätila  #lapsuudenkehityksellinentrauma  #addiktio #ahdistus #kasvu #häpeä  #suorittaja #miellyttäjä #polyvagaalinenteoria #stressi  #ylikiltteys  #psykologia #diabetes #t1d #insuliini #lääketiede #hypokondia #paniikkihäiriö #luulosairas #medikalisaatio #mielenterveys #terapia

Ananaspaloja aamulla, suklaata illalla

En ole aikaisemmin voinut kirjoittaa tästä aiheesta. Se sisältää niin paljon häpeää ja  itseen kohdistettua vihaa. Myös paljon syyllisyyttä jota olen kohdannut pikkuhiljaa. 

En ole voinut näyttää pelkoani, vaan ollut reipas, enkä ole voinut olla vihainen, vaan  mukautunut kaikkeen ja kaikkiin. 

Naurettava, häpeällinen viha on ollut aina piilossa. Sitä ei voi poistaa, joten se oli ohjattava minuun itseeni. Ja miten olenkaan vihannut kehoani. 

Kehoni palveli yritystä tulla nähdyksi ja se oli vain kuin vaate oikeiden vaatteiden alla.

En ole sairastunut syömishäiriöön. Pakottava tarve hallita syömistä on ollut tapa selviytyä. Se on pakon edessä luotu toimintamalli etten hajoaisi. Kontrolli antoi illuusion elämän hallitsemisesta ja kykyä saada hyväksyntää kehon kautta.

Tämä syömiseen kohdistuva kontrollini, joka myöhemmin muuntautui koko terveyden hallinnan addiktioksi, on niin suuri osa jotakin minkä olen kokenut kiinteäksi osaksi itseäni, että väkisinkin sen käsittely on haastavaa. En uskonut koskaan pääseväni irti. 

Olen ollut ahdistunut painostani siitä lähtien kun samat housut eivät jotenkin yhtäkkiä mahtuneetkaan takapuolen kohdalta hyvin jalkaan. Syynä oli se, että olin kasvamassa naiseksi. 

En ala muodostaa tässä kirjoituksessa sen tarkempaa aikajanaa, vaan kuvaan lähinnä tuntemuksiani ja tapojani toimia. 

 En valehtele, jos sanon että olen koko aikuisiän painanut suurinpiirtein saman verran.

Rakenteeltani olen lyhyt ja lihaksikas. 

Halusin olla hoikka ja halusin olla kaunis. Koin että monet muut olivat kauniita ja itse olin kuin peikko. Olin kateellinen, mutten voinut näyttää sitä. 

Vähän myöhemmin ihastelin Victorias Secretin alusvaatemalleja ja seurasin tiiviisti Huippumalli haussa ohjelmaa. 

Laitoin Victorias Secretin enkelin kuvan jääkaapin oveen muistuttamaan että jos syöt niin muista ettet näytä tältä. 

Tunsin että olen kummallinen ja vääränlainen. Muut uskaltavat tehdä kaikkea jännittävää ja minä vain pelkään, enkä edes tiedä mitä. 

En koskaan lähtenyt dieetille, vaan jokainen uusi painonpudotusjakso oli päätös jostain uudesta pysyvästä järjestelmästä. 

Ne olivat kaalisoppaa, kitumista ja karkkien syömistä. Kaatumista, häpeää, nousemista ja analysoimista. 

Koin että tiesin aina mitä teen. Olin innokas ja järjestelmällinen. Keskitin valtavasti energiaa uusiin laihdutusyrityksiin. Jos en saanut riittäviä tuloksia, tipuin rumuuden, kelpaamattomuuden ja häpeän tilaan. Viha, jota ei sovi tuntea kääntyy kohti itseä. Ja niin vihasin taas kehoani ja kykenemättömyyttäni itsekuriin. 

Se että kuulin olevani hyvän painoinen, normaali tai hoikka, ei mikään riittänyt kuin hetkeksi nostamaan minut uhriudesta johonkin ylpeyteen. 

Minussa on ollut kauhua naiseksi kasvamisesta sillä elin Rambon roolissa jotta herkkyyteni, jonka katsoin heikkoudeksi ei paljastuisi. Suhtauduin vihaisesti omaan feminiiniini ja sen arkuuteen ja pelkoihin. 

17-vuotiaana aloitin tyynesti e-pillereiden syömisen ja laskeuduin yhä enemmän rooliini. Tunnen tuosta valinnastani valtavaa vääryyttä ja vihaa jonka kanssa olen työskennellyt myöhemmin. Hormonaalisen ehkäisyn aikana en voinut tulkita kehoni viestejä. En ymmärtänyt millaisen vaijennuksen tein heräävälle naiseudelleni. Tunnen että poistin itseltäni mahdollisuuden tuntea itseni kauniiksi ja upeaksi joka kuukausi. 

Olen kirjoittanut hormonaalisesta ehkäisystä otsikolla Tiikeristä karviseksi.

Karkasin tunteita addiktoiviin syömisiin. Tästä häpeissäni rakensin taas uuden ruokavalion ja juoksin tässä pyörässä kuin hamsteri. 

Liikunta ja kaiken kirjaaminen ylös kuului tähän. Diagrammeja ja suunnitelmia. 

Koin että äärimmäisen tarkat rajat ruokien kanssa antaisivat minulle mahdollisuuden säästyä ylensyömiseltä. 

Tunsin että jotain tosi hyvää oli vain PAKKO saada. Koitin kirjoittaa päiväkirjaa tunteista jotka laukaisivat käyttäytymisen ja tällä tavoin saada kiinni miten voisin muuttaa jotakin. 

Tämä turhautti, sillä en löytänyt mitään missä olisin kokenut voivani tehdä jotakin korvaavaa. Löysin himon ja ahdistuksen. En koskaan muuta. Häpeän siitä mitä tulisin seuraavaksi tekemään. 

En voinut tuolloin löytää tunteita, jotka ovat tehokkaasti dissosioituja. En voinut mitenkään nähdä syöväni suruun ja kipuun lohdutukseksi, sillä "eihän tässä nyt mitään surullista ole." 

En nähnyt syöväni itseäni hiljaiseksi vihasta. Syöminen rauhoittaa ja hiljentää. 

En vain tuntenut itseäni koskaan vihaiseksi. 

Söin rauhoittaakseni jatkuvaa pelkoani ja epävarmuuttani, vaikka siinä hetkessä tunnistin vain himon. 

Etsin tunteita vain tästä hetkestä, enkä ollut tietoinen mitä piilotettua minussa on.  Kaipasin kovasti rakkautta, jota etsin kakkupalasta. Että riittäisin ilman suorittamista. Löysin häpeän joka muistutti että olen viallinen. 

Vasta nyt voin nähdä tämän rakenteen. Turvassa voin tuntea tunteita jotka ovat olleet piilotettuna ja nähdä miksi en ole päässyt käsiksi syömisen ongelmaan. Nyt voin tuntea häpeän ja arvottomuuden itsessäni ja nähdä lohdutuksen tarpeen. Antaa luvan vihalle tulla rajakseni ja turvakseni. Antaa luvan olla peloissaan. 

Rajattomuudessa minulla ei ole valtaa itseeni. On pakollista koittaa hallita ulkopuolelta, koska tie omaan itseen on täysin piilotettu. Suklaalevyn äärellä on jotain tuttua ja iloista. Olen hetken turvassa. 

Vuonna 2000 sairastuin tyypin 1 diabetekseen. Alkoi uusi suorittajan kausi. Nyt ei lasketa enää kaloreita, nyt lasketaan hiilareita. Minusta tulisi huippudiabeetikko. 

Söin ensin pelkkiä leipiä. Olin aina nälkäinen. 

Sitten myös muromysliä ja jogurttia. Join light limsoja. Söin pastaa ja huomasin että ruokahaluni on tuolloin pohjaton, mutta mikään määrä insuliinia ei riitä, kuten ei mikään määrä pastaakaan auttanut rakkauden nälkään. Söin myös kauhuuni sairaudesta, jonka loppuelämäkseni sain. En voinut näyttää pelkoani. Kontrollini hajosi ja alkoi yhä epätoivoisempi itsevihainen taistelu pelkoa vastaan. 

En saanut tukea diabeteksen hoitoon, koska roolitin itseni vahvaksi, osaavaksi ja kuuntelin ohjeita hoitajalta. Piilotin tunteeni itseltänikin tehokkaasti. Valehtelin verensokerin mittaustulokset vihkoon ja ne herättivät hoitajassa ristiriitaisia mietteitä. 

Insuliinimääriäni lisättiin suuriksi ja kärsin jatkuvista matalista sokereista öisin ja korkeista aamuisin. Olin jatkuvassa vuoristoradassa. Syömistä, korjaamista ja hätää. En hallinnut omia syömisiäni ja häpeä diabeteshoitajalla huonoudesta sai aikaan yhä huonompia valintoja syömisissä. 

Vihaa itseä kohtaan. Armottomuutta ja ananaspaloja aamulla ja suklaalevy illalla. 

2011 Antti Heikkilä puhui televisiossa aamulla. Tartuin siihen. 

Päädyin ihan samanlaiseen kontrolliin kuin ennenkin. Erona oli kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa tulin tarttuneeksi johonkin jossa lakkasin näännyttämästä itseäni ravitsemuksellisesti ja irroittauduin monesta minulle hyvin addiktoivasta tuotteesta. En kokenut tuolloin lainkaan pärjääväni tiettyjen ruoka-aineiden kanssa. 

Verensokerini tasoittui ja sain vähentää paljon insuliinia. 

Tärkeintä oli, että sain onnistumisen tunteen ja löysin jotain minulle sopivaa. Pystyin itse olemaan aktiivinen. Sain rauhaa taistelusta ja otteen omasta sairaudestani. 

Rakensin siitä koko persoonani sillä oli mullistavaa kääntää uusi lehti elämässä. 

Olin suorittaja ja nyt minusta tuli myös saarnaaja. Olin saanut valtavan avun ruokavaliosta, joten suuntasin nyt ajatukseni muiden "pelastamiseen". 

Kaadoin omaa häpeääni muiden päälle osallistuen kaikenlaisiin keskusteluihin. Ajattelin jollain tasolla lähteväni tärkeään tehtävään, mutta ruokavalion ehdottaminen toiselle on väkivaltaista. Kyse oli minun kyvyttömyydestäni kohdata itseäni.

Aloin kehittää itselleni tiedostamatta jotain huippudiabeetikon persoonaa. Suojaa siltä että minua pelotti mitä tämä sairaus toisi.  Suojaa häpeältä, etten osaa kontrolloida itseäni. 

Taas uusi ruokavalio voisi tuoda ehkä turvaa, joka minusta puuttui. 

Nostin itseäni, koska olisin siten olemassa ja koin että tällä tavoin voisin olla rakkauden arvoinen. Rakkaus oli minun elämässäni ansaittava. 

Kohtaan syyllisyyttäni. Puhun ja puran sitä tänäänkin. Elämässäni oli tuolloin valtava tarve olla täydellinen jossain. Sitten taas sisimmässäni itkin muromyslikulhoon. 

Näin vain oman sektorini. 

En ole kontrolloinut pelkkää ruokavaliota.  Minuun rakentui tarve hallita suunnitelmallisesti ja tavoitteellisesti treenaamista, liikkumista ja painoa.  Kaikenkaikkiaan ulkonäköä ja lopuksi vielä esimerkiksi verikokeiden kautta terveyttä.

Ylimääräisten verikokeiden ottaminen on ollut minulle hyödyllistä ja terveyttä edistävää. Näen kuitenkin miten olen ollut lukkiutunut ajattelemaan jonkun tietyn luvun tarkoittavan tiettyä asiaa, kuten turvaa tai vaaraa. 

Kirjoitin kokonaan oman kirjoituksen myös Ourasta ja siihen liittyvistä tunteista.

Nämä kuvaamani tavat toimia eivät ole hyviä tai huonoja asioita. Ne ovat suojamekanismeja häpeältä. 

Ne ovat johtaneet monipuoliseen perehtymiseen, vastuunottoon omasta terveydestä ja ymmärrykseen miten minä toimin. 

Varjopuolena katson, että pakollinen hallinta on ollut uuvuttavaa ja pelottavaakin. Kontrolli on illuusio ja kun elämän tilanne oli haastava, ajauduin epäonnistuneen ruokapäiväkirjan tai riittämättömän verikoetuloksen kautta taas johonkin ulkopuolelle pelkoihini. 

Kroonisessa pelossa aina jokin on pielessä. 

Työskentelen jatkuvasti itseni kanssa. Jatkuvan kontrolloinnin purkaminen tapahtuu nyt hiljalleen puuttumalla sen juurisyyhyn. Kuljen matkaani purkaen lapsuuden kehityksellistä traumaa turvallisen ja aidon ihmisen kanssa. 

Tulen nähdyksi. Saan pelätä ja pettyä. Löydän yhä enemmän itseni. 

Meneillään on kamppailun hätää. Koko sisäisen järjestelmän muutos. Kaikki lähtee ymmärryksestä, mutta joudun myös luomaan itseeni jotain, mitä minussa ei ole ollut. Myötätuntoa, rakkautta, hyväksyntää ja sitä kuka olen minä itse. 

Myös turvaa itseeni, sillä sitä olen koittanut hakea verikokeista, lääkäriltä ja ruokavalioista. Tähän tarvitsen ja saan apua. 

Tunnen että nyt on todella karua ottaa vastaan se asia, että kukaan ei voi tietää tai luvata että olisin kunnossa. 

Hätääntyneen uhrin minussa olisi pakko saada todiste tai tieto että terveys on kunnossa. Oikeasti sellaista ei voi saada mistään. 

On tarve kilpailla, korottaa itseään, osata, olla kaunis, näyttää voimakkaalta, saada ihailua, tulla nähdyksi, riittää. 

On tarve tulla rakastetuksi. Ensin täytyy voida tuntea olevansa rakkauden arvoinen juuri nyt. 

Koen että tämä vallitseva ruokaympäristö itsessään hyvin järjestelmällisesti tarjoaa parhaat mahdolliset olosuhteet 24/7 jatkuvalle syömiselle ja tuntee hyvin ihmisen käyttäytymisen, eli himot, addiktiot, murheet ja juhlat. 

Jokaisen täytyy tehdä omat valintansa ja kantaa vastuu itsestään mutta terveyttä tukevien valintojen tukemiseen olisi myös yhteiskunnallisesti panostettava. 

Olen matkalla. Tässä blogissa kerron sen erilaisista vaiheista ja sieltä nousevista teemoista. 

Joidenkin asioiden kanssa tuntuu hyvin vaikealta astua valoon. Tämä on ollut sellainen. 

Ymmärrän meneväni toisinaan kauppaan hakemaan vaniljarahkaa, vaikka oikeasti toivoisin lämpimän puristuksen ympärilläni.

Tässä kohtaa tipun uhriksi enkä tartu puhelimeen soittaakseni ystävälle. Uhrina en näe, että ystäväni puhuisi minulle lämpimästi ja myötätunnolla. Ilahtuisi ehkä soitostani. 

Uhrina kerron itselleni että olen tarvitseva ja hiukan säälittävä. Minulla on jatkuvasti kummallisia ongelmia. Itkuni on vaivaannuttavaa, enkä halua olla heikko nyt, kun olen suurella matkalla. Tässä hetkessä harjoittelen soittamaan. 

Minun on täytynyt tutustua uhriin minussa. 

Rakastan ruuanlaittoa. Samalla tanssin kuulokkeet päässä. 

Olen löytänyt ruuan kautta kauniita asioita. Myös sen, että ruokani on rakkautta itseäni kohtaan. Jokainen soluni on ansainnut parasta. 

Voin itse vaikuttaa omaan hyvinvointiini. Sitä voi käyttää vapauteen tai sitomiseen. 

Osa omaa vapautumistani on kirjoittaa ja sanoittaa. Jättää taakkaa harteilta ja nähdä että jokaisella on oma matka. 

Matkakertomustani löytyy instagramissa tilillä tuulinmatka. 

#viha #kontrolli #kehityksellinentrauma #minätila #ahmiminen #kehonkuva #lapsuudenkehityksellinentrauma #syömishäiriö  #addiktio #ahdistus #kasvu #häpeä #oura #polyvagaalinenteoria #psykologia #terapia #diabetes #t1d 

Pelkään vieläkin ja taas pelkään

Yritin taistella vihan voimalla pelkoa olemaan hiljaa. Sitähän olen aina tehnyt. Vihannut pelkoani joka tekee minusta taatusti kaikkein vähiten pidetyn ihmisen. Rassukan. 

Muumin muumilaaksoon joka ei koskaan uskalla muuta kuin syödä pannukakkuja ja viettää samanlaisen päivän kuin eilenkin. 

Vihan alta tuli esiin suuri, aina läsnä oleva pelko. Pelko tuntuu ikuisuudelta ja häpeältä. 

Siksi halusin kovasti jäädä vihaani olemaan. Raivon koskemattomuuteen. Valtavaan pystyvyyteen kun sen vihdoin tunsin. 

Ei se mennyt niin. 

Sen tietynlaiseen otteeseen tottuu ja asiaa tiedostamatta se sanelee valinnoissa mitä voin ja en voi tehdä. Riskien ottaminen ja yllätykset tuntuvat vaarallisilta. 

Kun tässä hetkessä otin vastaan sen, että olen aina ollut kovin peloissani ja pelko sai vapautta näyttäytyä, alkoi muistojen tulva kulkea minussa. Unen näkymässä koko maailma tuli loppuunsa. Oli turvallisempaa nousta juomaan vettä, kuin vaipua takaisin nukkumaan mutta miten laskisin varpaat lattialle? 

-voi miten naurettavaa

Ymmärrän nyt itsevihani tulleen jatkuvasti pelastamaan tilanteita. Eihän jatkuvasti voi olla peloissaan. Vieläpä "ilman syytä". Tunnistin itsessäni aina jonkun kummallisen jatkuvan epävarmuuden kaikesta. Levottomuuden mielessä. Kuin olisi pimeässä eikä tiedä milloin jokin tarttuu. Täytyy olla valppaana. Hammasta purren eteenpäin. Ymmärrän bruksismiani. 

Mitä sinä oikein pelkäät? 

Ei pelkoni ole tässä hetkessä. Se on kehoni asetus. Kehoni on menossa joskus monta kertaa päivässä leirille yöksi pois kotoa tai luokkaretkelle ja pelkää kuolevansa. 

Pelko on aina tuntunut monellakin tavalla kehossa. Kuristavana ja palana kurkussa. Tiheänä sykkeenä ja hätäännyksenä.

Pohkeiden kovana kipuna ja väsymisenä. Jalat eivät kanna, olen heikko. 

Pelko on ollut niin suuri heikkous, että se on jotenkin kätkettävä. Itseviha käski reippaasti vain kävellä osoittaakseni itselleni että omat tuntemukseni ovat "vääriä". 

Paniikista voidaan sanoa että se on  hiljennettävissä rauhoittavalla lääkkeellä. Paniikkikohtaus on niin epämiellyttävä ja sen katsotaan olevan liiallinen reaktio. Elämästä voi tulla vaikeaa jos on usein hirveässä paniikissa.

Olen todella tuntenut täysin epätoivoisia paniikkeja ja muistellut ensimmäistä hyvin muistamaani paniikkikohtausta. Olin varma että tulisin kuolemaan, sillä olo tuntui sietämättömältä.

 Vasta nyt tunnetyöskentelyä pitempään tehneenä olen löytänyt tien lapsuuteen paremmin ja huomioin että olen tuntenut lapsena paniikkeja.

Ne ovat olleet yksin jäämisen tunne ja erilaisia kauheita ajatuksia mitä seuraavaksi tapahtuu. En muista kehoani, mutta muistan mustia tunnelmia. Valtavaa tarvetta sinnitellä kuin pysyäkseen henkisesti matkassa. Kaikki ne mitä en koe muistavani, keho kuitenkin muistaa. Nyt kehoni kertoo ja purkaa niitä. 

Koen että paniikin hiljentäminen on väkivaltaa itseä kohtaan. Paniikki, niin hirveä kuin se onkin, on viesti. Näe tämä. 

Se ei ole pelkkä ylimitoitettu reaktio. Se ei ole virhe. Se on kivulias ja tärkeä historian purskahdus jota ei halua kokea eikä siinä tunnu olevan mitään järkeä. Turvaa ei voi löytää järjellä. 

Kun mahtavan vihani alta paljastui tässä hetkessä vaikea pelko, se tuntui valtavalta häpeältä. Liian vaikealta. Sitovalta, avuttomalta ja kipeältä. 

Tunsin pudonneeni kuoppaan jossa olin lapsuuden unessa. En päässyt pois ja hirviö nauroi. Ymmärrän nyt hirviön olleen se osa itseäni, joka pakottaa pärjäämään. 

Hirviö on minussa tänä päivänäkin. Se muistuttaa ettei koskaan ole aika levätä, koska se on vaarallista. Hirviön kanssa pitää keskustella. 

Menestykseni koiraharrastuksen parissakin oli juuri esiintymispelon voittamista. Silloinhan "olin jotakin" ja ylpeä saavutuksistani. Nyt olen 43 ja VIELÄ pelkään. Häpeä on kohdattava. Se on voimakas tunne. 

Tunnen miten helposti lähden kuvaamaan vihaisesti pelkoani, kuten "Hävettää miten naurettavia ja turhia asioita olen pelännyt". 

Sitten tunnen pienen Tuulin kyhäämässä jotain turva-amulettia leirille ja pohtimassa rakentavia lauseita joiden avulla voisin hahmottaa itselleni mikä siellä pelottaa ja lisäksi mietin millaisia toimintoja loisin noihin kohtiin varmistaakseni selviytymisen. 

Pieni Tuuli, miten taitava psykoterapeutti koitit itsellesi olla. 

Koitin järkeillä ettei oikeasti tarvitse pelätä. Mietin että on aitoja pelkoja ja minun pelkoni olivat turhia pelkoja. 

Mutta pelko ei ollut paikoissa tai pimeydessä. Pelko asui minussa ja sen energia täytti usein minut. 

Nyt minulla on mahdollisuus kohdata tuo pelko. Tarkastella sitä ja tuntea se. Ymmärtää sen rakenne. Riisua siitä heikkouden leimaa pois. 

Se on välillä työlästä. Pelon tunteminen on pelottavaa. Miksi jatkuvasti pitää taistella jonkun kamalan olon läpi ja jäädä vain ottamaan vastaan. Tästä nyt vain pitää mennä läpi. 

Olisin valinnut vain olla suuri. Nyt olenkin taas Tuuli ja pelkoni tulee rakkaudella kohdatuksi. Olen kiitollinen. Välillä reitti hukkuu. 

Nyt lopuksi lisään päiväkirjastani kirjoituksen toisesta käynnistä tuskauniversumissa, sillä se on tärkeä. En ole siellä. Olen turvassa. 

Nyt saan tuntea pelkoa. Kiitos kun näet minut. Kiitos kun saan turvaa. 

Kuljin yöllä todistaakseni itselleni, etten kuole. Mikään ympärilläni ei pelottanut, sillä olin itse kauhu ja pelko. Loputon tyhjyys. On enää kipu ja tuska. Mikään sisälläni ei liiku. Ymmärrän käveleväni. En pysty sietämään tätä, joten kuljen eteenpäin löytääkseni todisteen olemassaolostani mutten löydä sitä.

Olen kuin pahuuden ympäröimä. Kylmyyden jäädyttämä ja tiedän ettei kukaan voi auttaa. Minä vain näen tämän ja muut sanoisivat että täällä varmasti on valoa jossain. Luulen vain väärin. Tulkitsen väärin. Minä olen väärin. 

Väännyn tyhjyyden helvetin kuivuneeksi puuksi. 

Tunnen useita päiviä nukahtavani. Vaivun horrokseen jossa energia on mustia lonkeroita. Epätoivo yrittää tarttua suklaaseen, syömiseen ja C-vitamiiniin.

Mittaan taas verenpaineen jotta näkisin että minussa kiertää veri. Heilutan jalkoja jotta kipu hellittäisi. 

Mittaan verensokeria jatkuvasti, sillä saan ilmoituksen että energiani on kaukana. 

Pelkään kuollakseni kuolemaa. 

Tunnen hiljaa tukehtuvani. 

Itken itseni tainnoksiin. Viha ja katkeruus oksettavat ja kiroan kaiken. 

Turvallinen on ollut valhetta ja seison vääränlaisena, häpeän helvetin kelmussa. Jos nostan päätäni, minut kannetaan kelmutettuna johonkin toiseen pisteeseen. 

Voimani ovat poissa. Luottamus on yhtä rikki kuin murentunut kehoni jonka näen mutten tunnista. 

#tuskauniversumi #paniikkihäiriö #pelko 

#raivo #häpeä #jäljetkehossa #kasvu #suru #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #leiri #miellyttäjä #tunteet #kontrolli #rajat #viha #syyllisyys #trauma  #kipu 

Osaan mukautua ja olla hiljaa. Kirjoitus itkusta ja muiden kannattelusta

Toisen ihmisen tunne voi olla vaikea kestää. Se voi muistuttaa itseä omasta kivusta tai jos on joutunut omaksumaan tavan jossa joutuu kannattelemaan muita heidän tunnereaktioissaan, voi tuntea jossain arjen tilanteissa vain hukkuvansa. 

Minä tunnen olleeni paljon täysin ylikuormittuneena erilaisissa tilanteissa, sillä olen ollut jatkuvasti tarkkailijan tilassa mukautumassa erilaisiin äänenpainoihin ja liikkeisiin. Jännittyneenä että osaa lukea miten minun tulee olla. Muistan erityisesti kaikki hermostuneet, vakavat kasvot. 

Muistan että tilanteissa olisi monesti ollut pakollista itselle saada ottaa etäisyyttä, mutta se ei ollut mahdollista esimerkiksi koulussa. 

Keho halusi poistua ja yritin vältellä opettajien katseita. Oli tärkeää koittaa lukea millä mielellä opettaja on luokkaan tullessa. 

Vielä tärkeämpää oli lukea ystävästä, että mitä hän halusi minun tänään tekevän. 

Uuvuttavaa kokea jatkuva pakko lukea kaikkien ajatuksia, jottei minulle suututtaisi ja ettei kukaan joutuisi pettymyksen tunteeseen.  Se olisi minun vikani. 

Kirjoitan nyt omasta kokemuksestani juuri tässä hetkessä. Valtavassa tunteiden aallokossa. 

Haluan avata yhden ilmiön. Sen ei ole tarkoitus kerätä sääliä, eikä se ole avun huuto. Kuvaan sen nyt tarkastellessani sitä kauempaa. 

Olen matkallani kohti omaa itseäni kohdannut jatkuvasti itsessäni vastustusta ja vaikeita asioita. Muistoja ja suojaavia mekanismeja. Kasvu on kipeää. 

Olen kulkenut paljon. Kävellyt, kirjoittanut ja koittanut lähteä usein ulos karkuun vaikeita tunteita. Pakoon hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Pakoon sitä mitä minussa on nousemassa pintaan. 

Minä en olekaan se suorittaja tai miellyttäjä. En se mukava joka aina hymyilee. En biohakkeri, autoharrastaja, vaimo tai koiraihminen. Olen vain ihminen ja tätä kautta näen yhä enemmän mitä haluan ja mitä en. 

Juuri nyt tyhjyydessä näen hyvin vähän eteenpäin, mutta juuri siellä on siis tilaa uudelle syntyä. Jatkuva suunnitelman tarve on ollut suojaamassa yllätyksiltä. 

Ehkä kasvan joskus siihen että yllätyksiäkin voi käsitellä turvassa. 

Mutta siis ilmiöön jonka halusin kuvata. 

Olen päätynyt vuoden aikana kaupungin jokaisen kiven päälle istumaan. Pysähtynyt jokaiselle penkille itkemään jokaisen kahvilan servetit täyteen. 

Uhrin tilassa bussipysäkillä ja kaupan edessä. Yksinäisyyden surussa, eron haikeudessa, kaipauksessa, kauhussa. Aina toisinaan. 

Kuoleman pelossa ja kaaoksessa. Joskus tuntenut että tukehdun omaan räkääni.  Tippuneena pieneksi lapseksi. 

Juhannuksena ryhmä ihmisiä ohitti minut kalliolla ja astuivat laukkuni ja nenäliinojeni yli. Tunsin että ettekö te kuule minua. Minä ulvon tässä laumaa epätoivolla. 

Iloiset ryhmät ihmisiä juhlivat ja menivät tansseihin. Minäkin olin osallistumassa, mutta kehoni puristi minut lamaannukseen. 

Tätä kautta kuljin kallioille nätiksi laittautuneena itkemään omaa surullista tilaani. 

Minä en ole ollut vaarassa itkuisilla vaelluksillani. Olen ollut pudonneena uhriksi. Olen lopuksi etsittyäni päätynyt takaisin kotiin. Silittänyt itseäni ja herännyt aamulla uuteen päivään. 

Vuoden aikana kukaan ihminen ei ole pysähtynyt tai sanonut näissä hetkissä minulle mitään. 

En kirjoita tätä siksi että voi Tuuli parkaa. Kirjoitan siksi että pohdin miten vaikeaa on kohdata toisen valtava itku ja suru. Miten vaikeaa mennä tilanteeseen johon ei ole annettu oikeaa tapaa toimia. Jossa ei ole oikeaa tai väärää. Jota ei ole opetettu koulussa ja jota ei ole käyty läpi lapsena. 

Onko penkillä yksin itkevää vaikea lähestyä? Osa vastauksista on tullut keskustelujen myötä ja olen kertonut käyttäväni vastauksia kirjoittaessani aiheesta. Osa on itse lisäämiäni. 

Ehkei itkevä halua että kukaan lähestyy. 

Mitä se minulle kuuluu.

Myötähäpeä kun ei saa pidettyä tunteita sisällään. 

Ehkä odottaa itseltään toisen surua ratkaistavaksi tai analysoitavaksi. 

Ehkä itseäkin alkaisi itkettää. 

Ehkä suru on liian vaikea tunne. 

Ehkä kokee ettei voi auttaa tai jos pitää tehdä jotain mitä ei osaa. 

Jos se itkevä on joku hullu. 

Jos ajattelee ettei osaa piristää

Jokaisen kuuluu hoitaa itse omat murheensa.

Ainakin se hengittää niin se voi soittaa apua itselleen. 

Nämä eivät ole ilkeydellä kirjoitettuja, vaan minusta ihan realistisia ajatuksia. 

Meissä on paljon asetuksia jotka estävät surun luokse menemistä. 

Surua opitaan pitämään piilossa positiivisuudella, kiireellä, työllä, syömisellä, juomisella ja ihan kaikenlaisilla suorittavilla rooleilla. Surun kokemiseen pitää olla vähintään joku todella hyvä akuutti syy. 

Kuten jo sanoin, en halua syyllistää siitä ettei kukaan ole kysynyt onko minulla jokin hätä kun itken. Lähdin pohtimaan tapoja ja kykyä olla läsnä toiselle ja sitä että se saattaa olla haastavaa. 

Oma kuppi saattaa olla todella täynnä tai oma toimintatapa muokkautunut ihan muuhun suuntaan kuin avoimeen tunteen ilmaisuun. 

Huomaan itse olleeni paljolti niin upoksissa keräämistäni muiden tunteista, että olen jumiutunut siinäkin uhriksi. Olen ollut sellainen "pieni terapeuttinen kuuntelija" jolle voi kaataa. Vailla tilaa, mutta hymyillen empaattisena ja särkyvänä. Nauttien narsistisesti siitä, että minä olen paras kuuntelija kun osaan olla hiljaa. Jonkun täytyy pidellä likasankoa. Oksenna tänne. Tämä on minun osani. 

Miten olla toisten tunteiden kanssa ottamatta niitä kantaakseen. Miten olla läsnä ilman että alentaa ja neuvoo. Ilman että koittaa korjata. 

Olla kääntämättä asiaa väkisin positiiviseksi. Rakentamatta asiaa hyväksi tai huonoksi. 

Pinnallinen keskustelu ei ole vaikeaa. Se on kuin jonkinlaista tyhjyyden hyperventilaatiota ilman että ihmiset tulevat lähemmäs toisiaan. 

On pitänyt etsiä kovasti ihmisiä, ketkä voivat hetken olla. Kenessä on tilaa minun huudolleni ja surun hetkilleni. Siltikin minä monesti jään olemaan vain itseni kanssa, sillä se, että olen "liikaa", on hyvin syvällä minussa. 

Liika herkkyys ja liika tunteellisuus. 

Minulla on ollut mahdollisuus kulkiessani ja puhelintani puristellessa soittaa. 

Siihen liittyy omat vaikeat tunteensa. 

Häpeä. Tarve olla yksin pärjäävä. Sen sanominen ääneen että en tiedä nyt mistään mitään olisi liian vaikeaa. 

Eniten kuitenkin soittamisen on estänyt pelko.

Pelko että saan taas neuvoja tai mielipiteitä. Työnnön kohti jotain ratkaisevaa tekoa, joka ei kuitenkaan olisi todellista. 

Pelko että minua yritetään piristää tai rohkaista. Kerrotaan että olen suotta murheissani. Pelko että osoittaudun siksi uhriksi joka juuri sillä hetkellä olen. 

Jos nyt joku vain olisi hetken ja hengittäisi kanssani. Minun koko kapasiteettini kuluu tähän taisteluun jossa kehoni rusentuu kauhun ja pelon puristukseen. 

Uhria ei voi auttaa. Avun jälkeen istuisin taas uudelleen samalla kalliolla mutta nenäliinat  kuivuneina palloiksi. Kukaan ei tule. 

Itkut ovat itkettävä. Uhrin osa on minussa niin valtava. En ole lähtenyt yhtä paljon itseni suurentamiseen, vaan lähinnä pienentämiseen. 

Uhrin osa kuivuu loppuun. 

Minun on itse kuljettava kotiin. Koti on minussa, turva on minussa. 

Minun helvettiini ei ole ollut astumista. 

Huudan ja huidon siellä miekka kädessäni. 

Ei ole karttaa, aikarajoja tai suunnitelmaa. Alitajunta nostaa uusia asioita tietoisuuteen sitä mukaan kun kyvyt niiden käsittelyyn lisääntyvät. Keho haluaa puhdistua sinne kerätyistä traumoista. Tunteista jotka eivät voineet olla. Rakenteista, jotka ovat estäneet kasvun yhtään suuremmaksi. 

 #tunteet #häpeä #kannattelu #uhri #kasvu #kipu #kehityksellinentrauma #kehollisuus #kiltteys #koulu #minätilat #syyllisyys  #polyvagaalinenteoria #narsismi #psykologia #suru #terapia 

Vihakirjoitus

Viha on suurempi energia mitä olen koskaan tuntenut. Se tuntuu pelottavalta ja äärettömältä voimalta. 

Raivoavalta lohikäärmeeltä sisälläni. 

Tunnistan sen nyt, mutta koska vihassa olo oli kehossa täysin sietämätön, koitin joko rauhoittaa sitä tai antaa kehon täristä sitä ulos, eli poistaa. 

Viha on turvan luoja. Raja jotta minä saan olla olemassa, pitää itsestäni huolta ja ottaa vastuun itsestäni. 

Koitin paradoksaalisesti rähjätä vihaa pois. Tunsin olevani ikuisesti vaiheessa, jossa en voinut huutaa edes tyhjässä autossa, en metsässä enkä tyynyä vasten. Koitin väkisin löytää ääneni. 

Sitten pikkuhiljaa vapaan tanssin avulla aloin löytää tukahdetun liikkeen samalla kun  työskentelen terapiassa tunteiden kanssa. 

 Ymmärrän nyt, että minulla on ollut lukuisia tapoja itseni hyssyttelyyn. Hyssyttelyyn joka veisi pois aktivoituneesta hätätilasta. Yksi niistä on syöminen, josta hetki sitten kirjoitin. 

Olen tarttunut useihin metodeihin joilla voi rauhoittaa kiihtynyttä hermostoa ja palauttaa rauhan tilan kehoon. 

En ole tietoisesti hyssytellyt vihaa, vaan vihaa peittämään tullutta hätää. 

Minulla oli käsitys että kyse on jostain "ylireagoinnista", liiasta herkkyydestäni, liiasta kuormasta elämässä tai jostain elimellisestä viasta, kun olen niin herkästi tuntenut oloni jotenkin jännittyneeksi. 

Nyt moni asia on saanut ymmärryksen ja tämä teksti kuvaa vihan osuutta siinä. 

Vuoden terapian jälkeen viha uskalsi näyttäytyä. Erilaisten vaiheiden kautta se asettui nähtäväksi. Sen energia oli valtava ja sen huutaessa huomiota se vei verensokeria jatkuvasti alas. Viha todella on uskomaton energia ja liike. Koin sitä paniikkina ja vääntyilemisenä. Kävin kaoottista taistelua sisälläni. Menin klo 21 nukkumaan viluisena ja uupuneena. 

Päivien kuluttua olo oli turhautunut, ahdistunut ja levoton. Sohvan hakkaaminen raivoisasti tyynyllä ei tuonut tunnetta lähemmäs. Tai ehkä toikin. Olihan se uusi liike ja sain hien pintaan. 

Sitten kuulin vihdoin kehon viestin antaa tunnustus vihan tunteelle.

Jäin makaamaan energiavirtaan. Uskalsin ottaa energian omanani vastaan. Liittolaisena enkä vihollisena. Se oli järisyttävä kokemus. Koko kehon valtaava punainen humina. 

Tunsin että voin nyt mennä läpi ovesta. En avata, vaan mennä läpi. 

 Saapui hetken rauha ja kyyneleet. Tämä minussa on aina ollut. Tämä minussa on estetty. Nyt voin löytää miten omistan sen. Opettelen kuulemaan sen ja tutustun siihen. 

Vihan tuntemisen jälkeen käynnistyi paniikki. Se käynnistyi turvan menetyksestä. 

Vihan tunteminen ei ole koskaan ollut turvallista, vaan se on merkinnyt hylkäämistä sen lisäksi, että vihan tunne kehossa on ollut pelottava. 

Muistan suuttuneena juosseeni vihaisena pois. Piiloon omaa raivoani. Viha ei voinut olla. En voinut näyttää sitä. Liian hirveä. Liian pelottava. Naurettava ja häpeällinen. 

Piilossa viha vaihtui kyyneliin. 

Uhri sai silitystä ja lohdutusta. 

Kuka uskaltaa nähdä vihaisen? Koittamatta hiljentää ja vaijentaa. 

Vihan purskahdukset ovat tuottaneet aina paniikin myös aikuisena. Leuan ja kurkun jäykistymisen. Kuristumisen. Joitain kertoja olen menettänyt hetkeksi puhekyvyn tai toistellut irrallisia tavuja. 

Suuni on ollut kuivunut koko päivän. Olen tuntenut, että jään valtavaan ryöpytykseen, jossa sitten moitin itseäni. 

Viha on nyt saanut tunnustuksen. Vanhat mekanismit ovat käynnistyneet. Koen voimakkaita paniikkeja ja ylivireyttä. Ne ovat suojia sille että olen nyt "liikaa" Olen löytämässä omaa itseäni ja se aiheuttaa kaaoksen. Sisälläni on nyt lohikäärme. 

Mekanismit hälyttävät vaarasta jäädä yksin.

Osa minua on hätääntynyt "huonosta käytöksestä" ja "liikaa olemisesta". Aikuinen minussa on kuitenkin jo paikalla ja yhä uudelleen turvaa taas uudessa kaaoksessa. 

Muistoja lähtee tulvimaan. Väsyttää. Suututtaa. Viime yönä heräsin johonkin lohikäärmeen kyljen kääntämiseen ja tunsin sen vatsahappojen nousuna ja kipuna. Hurjana sydämen sykkeenä ja hikenä. 

Aamulla voin pahoin, joten osa minussa käynnisti kyynelten tulvan. 

Tunnen itseni isoksi ja turvonneeksi. Se johtuu tunteesta että olen nostanut itseni tasolle jossa omistan itseni. Se on oikein hyvä paikka olla. Muutos vain aiheuttaa vastarintaa. 

Tunnen kiltteyttä kuin jotain kokonaisvaltaista sairautta, josta olisin toipumassa. 

Kilttinä en omista itseäni, en ole aikuinen ja olen käytettävissä. Se on kuin jokin valtava, kiinteä osa minussa. Eikä se kuitenkaan ole minä. 

Katkeroitunut ja ilkeilevä. Se on vihan vuotamista. Toksisen vihan. Sekin minun pitää kohdata. 

Minulla on kahdeksantoista ruutuvihkoa purkua. Perkeleitä ja itsereflektiota. Nyt on ollut mahdollista ottaa itse vastuuta ja edetä uhriudesta irtaantumisessa. Katsoa tilanteita etäämmältä. 

Se on vaatinut turvassa pysymistä ja nähdyksi tulemista pyhässä vihassakin. 

Uhrina olo on ollut turvallisempi valinta ja aikaisemmin ainoa mahdollinen valinta. 

Ajattelin tässä matkallani selvästi ottaa oikopolun myötätuntoon ja ohittaa vihan, sillä olenhan miettinyt sitä kauan ja tutustunut kovasti vihatyöskentelyyn. Tehnyt analyysia. Tiedättekö miten laajasti vihasta on kirjoitettu kirjoja ja miten moni kamppailee liian kiltteyden kanssa? 

Miten upeita vihatyöpajoja täällä on, joihin voi osallistua? 

Minä tiedän. 

Kiltteydessäni ajattelin ehkä hoitaa vihani kuuntelemalla podcasteja, ettei kukaan pahoita mieltään. Kaunis ajatus. Ei se toiminut, mutta on avannut kuitenkin paljon ajatusmaailmaa. 

Koen ettei aina kiltti ihminen voi olla turvallinen. Miten ihminen joka ei pysty pitämään rajoja itselleen, voisi luoda turvaa toiselle. 

Miten voin nähdä totuudellisuuden toisessa joka voi joustaa mihin tahansa? 

Ja eikö miellyttäjä sitten lopulta joskus räjähdä? Katkeroituu, räjähtää tai sairastuu kääntäessä vihan kohti itseään. 

Miellyttäjä pettyy jatkuvasti kun tekee kaikkensa mutta jokin menee huonosti tai mikään ei kelpaa toisille.

Uhrin osasta luopuminen on tuskallista. Se sisältää niin voimakkaita elementtejä liittyen kelpaamiseen. Työteliäisyyteen ja ahkeruuteen. Ettei olisi itsekäs. 

Rajojen laittaminen tuntuu rajulta ja joskus kaikki tuntuu hirveän rajattomalta, mutta kyse onkin tällöin taas muiden ihmettelystä ja siitä etten halua itse ottaa niin paljon vastuuta rajoistani. "Olkaa te muut kohtuullisempia ettei minun tarvitse olla niin rajoittava". 

Nyt ollaan tässä vaiheessa. 

Näin koulutan lohikäärmeeni. 

#viha #häpeä #jäljetkehossa #kasvu #kiltteys #rajat #miellyttäjä #uhriminätila #kontrolli   #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #taakkasiirtymä #suorittaja #turva #ylivireys 

Mikä on rukous jota ei tarkoita

Lapsena minulle ei syntynyt mitään suhdetta Jumalaan. Jumala kuulosti joltain itseni ulkopuolella olevalta hahmolta. Henkeni oli irronneena ruumiista. 

Jumala oli minulle kuin jokin muiden opeteltavien asioiden seassa oleva mystinen hahmo. Jeesuksen matka oli sekin minulle jokin opeteltava kertomus. Suuret tunteet jäivät kokonaan puuttumaan. Tai ei kokonaan. Tunsin järkytystä ihmisten ilkeämielisyydestä. Ihmettelin Jeesuksen ymmärryksen määrää. 

Pohdin mitä usko on. Sitäkö että vain ajattelee toisin? En löytänyt vastausta eikä mikään kannustanut etsimään. Se ei tuntunut silloin tärkeältä. Valmiiden vastausten muistaminen oli riittävää. Jopa toisinaan toivottavaa. Jos kyselee vaikeita, voi joutua häpäistyksi. 

Koko elämän rakenne tällaisena välillä heijastuu häpäisyyn pyrkiväksi niitä kohtaan, ketkä kyseenalaistavat. 

Kirkko näyttäytyi kylmänä, kovana ja pelottavana. Siellä kuuluisi olla hiljaa ja näkymätön. 

Tämä kaikki oli kuin jokin yhteinen käyttäytymiskoodi. 

Entä ripustetaanko minutkin ristille kun puhun tiettyjä asioita? 

Miksi kukaan ei kysynyt minulta mitä minä ajattelen Jumalasta? 

Toivottavasti muistan ihan väärin. 

Muistan kyllä että ala-asteella jokainen sai piirtää kuvan Jumalasta. Minulle syttyi selkeä kuva ja väri, miten halusin koittaa kuvata Jumalaa, mutta katsoin turvallisimmaksi piirtää parrakkaan miehen, koska sellaisenhan te odotatte minun piirtävän? 

Jumalaa ei minussa ollut. Ei edes rajattomassa mielikuvitusmaailmassani. Tilalle rakensin kaikenlaista palvottavaa itseni ulkopuolelta. Jotain mitä kohti katsoa. Fanitettavaa, tavoiteltavaa, gurua, ideologiaa.  Mitä milloinkin. Rakensin yhä uudelleen jotakin, jolla voisin täyttää tyhjyyden sisälläni. Pärjäämisen rakenteita. Voimaa. Pystyvyyttä. Miehekkyyttä etten olisi heikko. 

 En ollut oikeasti olemassa. Jokin suuri rakkaus ja autuus olisi työllä ja teoilla ansaittava jollakin tapaa. 

Jumalan turvaakaan ei ollut. Turvaksi valikoitui ulkopuoliset tahot. Riippuvuus jonkun muun varmistelusta että kaikki on hyvin. 

Peloissani olin aina riippuvainen jostain lääkärin sanoista tai raportista. Kävin pumppaamassa itseeni säännöllisesti jotain turvan tunnetta joko lääkärissä tai jonkinlaisessa fysioterapiassa. 

Tieto antaisi varmaankin turvaa. Kun opettelen itsestäni kaiken. Jos testaan kaiken tai kone kertoo kaiken. 

Pelon kyllästämä keho kertoi aina vaarasta. Häpeän ja sen että olen väärin. 

Rippileiri oli puristava. Keskity, opettele ulkoa, muista, suorita. Halusin pois. 

Tämä on jokin etappi elämässä, jonka jälkeen on juhlat. 

Minua suututti se, että minuun koitettiin ulkoapäin taas kerran asettaa jotain asiaa. 

Minua inhotti rukouksien opettelu. 

Miksi minun pitää opetella ulkoa ja sanoa ääneen asioita joita en tarkoita. 

Tunnustaa jotain, mikä en ole. Se on väkivaltaa. 

Vastustin näytelmää, jossa olin pakotettu kulkemaan. 

Pakotettu on vahva sana. Sehän oli vapaaehtoista. 

Virret tunsin muistuttavan kuolemasta. Viimeisestä lepopaikasta. 

Koska kuolema pelotti hirveästi, tuntui laulaminenkin tuovan kyyneleet silmiin. En halunnut laulaa. Tunsin katkeruutta ja vihaa että minun piti suureen ääneen laulaa kunniaa hänelle, kenen koin jättäneen minut täysin näkymättömiin. 

Minun kuuluu olla kiitollinen vaikka en kokenut että rukouksiani olisi koskaan kuultu. 

Miksi Jumalan rakkaus ei ollut minulle ja miten sen kuuluisi ilmentyä? 

Mitä on armo? Miten armoa voi saada? 

Tuleeko Jumalan rakkaus kun tottelen ja opettelen. Kuuntelen ja olen hiljaa. 

Yritin monesti rukoilla. Pyysin Jumalalta asioita, joista en voinut puhua. 

Odotin jotain vastausta ja jotain tapahtuvaksi. Tunsin ettei mikään muuttunut, eikä minua kuultu. 

Pystyin kuitenkin herättämään itseni painajaisesta painamalla käteni ristiin. 

Muutoin olin vain vihainen Jumalalle, kuka ei mielestäni kuullut. 

Tunnen vihaa siitä, että miten olisin koskaan voinut edes kuulla mitä Jeesus puhuu. 

Minun maailmassani ihmiset ovat aina huutaneet hänen päälleen. Tulkinneet häntä omaksi edukseen. Väännelleet. 

Ihmiset ovat huutaneet minunkin päälleni. 

Usko johonkin oli minulle sama kuin uskonto. Uskonnoista taas opetettiin koulussa, että niitä on erilaisia ja meillä on vapauksia valita. 

Tämä ei auttanut millään tavoin. Siinä ei ollut mitään henkisyyttä. Vapaudessa valita uskonto joka sopisi itselle. 

Jatkuvasti mieleeni piirtyi ajatus Jumalasta jossain, vaatimassa jotakin. 

En siis tätä kautta tavoittanut henkisyyttä. Etsimiseni päätyi runoiksi, joissa oli vääryys, viha ja varsinkin synti. 

Olisinpa voinut pyytää armoa. En voinut kuulla armon sanoja kaiken sen puheen seasta, jota nimitetään niin tärkeäksi tiedoksi. 

Siten istuin vielä hiljaa tyhjyyttä kumisevassa hirsisessä temppelissäkin odottamassa rakkautta. 

Aika ei ollut kypsä henkisyydelle ja koitin teippauttaa taas itseäni kasaan kongnitiivisessa psykoterapiassa, joka keskittyi jaksamiseen, tukemiseen ja erilaisten oireiden hyväksymiseen. 

Henkeni ja ruumiini pysyi yhtä erillisinä kuin tähänkin asti. 

Rakkauden etsintä on vimmaista. Sen jäljet näkee kun avaa lehden tai television. 

Vimmaista on oman matkankin kulku. Uupumusta rakenteesta, jossa olen itse kannatellut itseäni vailla luottamusta. Kannatellut tiedolla ja taidolla.  

Rakkaus ja armo ovat olleet kuin pehmeitä sanoja kirjoissa. 

Missä oli henkioppaani, missä olit Jumala kun rukoilin. 

Matka tähän hetkeen on ollut vihainen. Piti kohdata tuskauniversumi, jotta kaikki järjellinen tuli tiensä päähän. Todellinen henkinen pääsi liikahtamaan. 

Minä huudan katkeruuttani. Tämä on varjoni ja kirjoitan sen valoa kohti. Se muuttaa muotoaan kiitollisuudeksi. 

Näet minut. Rakastat. 

Minun kirkkoni on siellä, missä naakat liikkuvat ympärilläni. Rakkaudessa, jumaluudessa, vapaudessa ja yhteydessä. 

Kiitos kun olette siinä nyt ❤️ 

#häpeä #jäljetkehossa #kasvu #jumala #rakkaus #kehityksellinentrauma  #minätilat #arvottomuus #pelko #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #matka #soturi 

Lohikäärmeitä kesäyössä

Kesä on ollut tunteiden myllerrystä. Yksin kulkemisen aikaa. Se on tärkeää. 

Se on ollut varuillaan oloa. 

Paljon kuormittumista. Paljon itsensä ylittämistä, joka on tuonut hyviäkin asioita. Rajojen asettamista ja suoruutta. 

Ääntä, puhetta, tanssia ja runoja. Feminiinin riemua. 

Tiukkaa suorittamista omassa rajattomuudessa. Kykenemättömyyttä pysähtyä. Ettei putoa huomaamattomuuteen. 

Kaipuuta ja ikävää. 

Vietin viikkoja osallistumalla kaikkeen. Kohtasin häpeän puristuksen yhä uudelleen ja uudelleen. Halusin osoittaa itselleni mihin kaikkeen pystyn. Nyt vaan meet ja teet! Niin tein. Ylivireys tuntui paikotellen polttoaineelta ja kun toivoin hiljaa voivani viettää päivän podcastien tai kirjan merkeissä, sisäinen kriitikko käski levätä sitten syksyllä. 

Pysähtymisen tarve kasvoi. Yhtä lailla sen vaikeus kasvoi. 

Pyysin saada tulla nähdyksi osaamattomana. Tänään kävelin ja kirjoitin. Istuin kaksi tuntia kahvilassa. 

Kesäyöt ovat olleet täynnä voimakkaita unia. Ouran selostusta jokaisen yön olevan vähän edellistä täydellisempi, vaikka koko keho välillä kertoo ettei energia virtaa. Samalla kuitenkin hyvää havainnointia itsestä. Huonoihin oloihin on helpompaa suhtautua, kun ne ovat viestejä. 

Hymyilen ja irvistän kovalle päänsärylle. Olen taas eilen häpeissäni muuttunut puuksi. 

On aika käydä piikkimatolle. Aika hieroa niska, pää ja koko kasvot. Aika silittää ja ymmärtää. Kivussa haluan kuulla itseni. Siksi se on paikalla. 

Kesä on tuonut myös luopumista, fölissä istumista ja kaikenlaisten äkkinäisten päähänpistojen toteuttamista, joihin en ennen ole tarttunut. Uskallusta muutoksiin. 

Vapautta ja turvattomuudessa vaeltamista. 

Vapautta tehdä omia valintoja ja ottaa vastaan yön pimeys. Niin monta kertaa että on valmis valitsemaan jotain muuta. 

Olen koittanut käydä kauppaa, jotta matkanteko helpottuisi, mutta sisäinen ääni palauttaa aina uudelleen totuuden äärelle.

 Omaksi itseksi kasvamisessa on jotain tyhjyyden kauhua. Kaiken kyseenalaistava ihmetys. Harva asia on koskaan ollut totta. Se herättää valtavasti vastustusta ja tunteita. 

Se herättää lohikäärmeen. 

Ristiriitojen luoma aaltoliike kulkee kehossa. Se jää vielä monesti kurkkuun kiinni. Siellä on vastassa jonkinlainen järjen minätila joka ei luovu paikastaan. 

Järjellä ja logiikalla selittäjä. Tässä nyt kirjoittaessani herään tunteeseen että olen lopen kyllästynyt tuohon järjen ääneen joka sabotoi kaikkea. Se päätyy mittaamaan, pienentämään, laskelmoimaan ja luomaan jotain raameja jolla kaikki voidaan JÄRKEISTÄÄ. Punnita hyvänä ja huonona. 

Ihminen ei ole sellainen. Jos henkisyys riisutaan, tänne jää Danten hienosti kirjassaan Jumalainen näytelmä kuvaamat eri kerrokset. 

Suorittajana ja miellyttäjänä mietin myös menestyksen jälkeen saapuvaa tuhoutumista. Se on ankara. Palata voitokkuuden jälkeen aina keskinkertaisuuteen joka vaatii välitöntä uudelleen järjestäytymistä. 

Paineessa olo on tuttua. Se on elossa oloa ja hinta hetken riittävänä olosta. 

Ei sitä roolia riisuta helposti pois. Se on kasvanut sisälle. Sillä on ollut tärkeä tehtävä. Nyt suorittajan ja miellyttäjän roolien kohtaamisissa syntyy suututtavaa turhuuden ja tyhjyyden tilaa. Tuntuu vieraalta ja taas mietin, kuka minä olenkaan. 

Olen myös kesän aikana kulkenut kohti omaa katkeruuden varjoani rumuuden kokemuksesta. Istuin naisten kanssa piirissä ja itkin kateuttani. Se oli vaikeaa ja myötätuntoista. 

Tätä nimitetään siskohaavaksi ja sen kohtaaminen on vapauttavaa. Paljon on tullut rumia sanoja suustani oman rumuuden peittelyyn.  

Myötätunto on antanut mahdollisuuden nähdä kaikkea ihan eri silmin. 

Maailma on täynnä jotain itsetunto-oppaita. Kirjoja itsensä hyväksymisestä. Kehonsa hyväksymisestä. Väitän lukeneeni "ne kaikki". Vasta tällä matkalla katkeruuden raivoon ja ydinhaavaan olen tavoittanut armoa itseäni kohtaan. Maailma tulee aina olemaan täynnä arvioita ja palautetta. 

Olen kohdannut valtavan lämpimiä ihmisiä. Voinut hengittää. Hakenut voimaa läsnäolossa. 

Matka on silti yksinäinen luomisprosessi. Rakkaudessa ja armossa. 

Olen kiitollinen tuosta korona-ajasta, joka pakotti vihdoin vihan ja tunteiden tulvan esiin. Tekemään loputtomaan rajattomuuteen vihdoin jonkin rajan. Oman äänen.

En enää palannut sen jälkeen samanlaisena elämääni. Soturinainen näyttäytyi minussa. 

Tässä oli tunteitani kesästä. Kesä jatkuu. Minun yksi tärkeä syklini on tulossa päätökseen ja matkani jatkukoon. 

 " The world will ask who you are and if you do not know, the world will tell you" 

Carl Jung 

Vaniljaninja

Kaipuun, vihan kirjoitin

Runojani rakensin

Hiljaisuuden helvetissä 

Suun muurautuneen tunsin

Kuulunut en mihinkään

Vain fantasiamaailmaan

Tarinoiden sivuilla

Varjonikin hiipi. 

Itkin, ilkuin vihasin

Muiden kauneutta

Perhosena purkissa

Pysähtynyt mykkä

Ystävyyden katkeran

Valheitani kannoin

Tarinoiden verkoissa

Pois itseni vain annoin. 

Soturiksi rakensin

Rikkinäisen sisimmän 

Edes veitsi terävin

Tuonutkaan ei turvaa

Näyttävyyden suorittaja

Antanut ei peilikuva 

Riittävyyden lahjaa

Listoihin ja kontrolliin

Kyyneleiden mittariin

Surun kätken lihaksiin

Vapisevaan Temppeliin 

Rakkauden sylistä

Uskallan taas kävellä 

Luolaan kaikkein pimeimpään

Vaniljaninja 

voinko mitata etten kuole? -Oura, addiktio ja kontrolli

 Oura tulee pian tiensä päähän. Akku ei aina jaksa aamuun. Joskus on jäänyt yö mittaamatta. Aamurutiinini muuttuu. 

Merkittävin havahtumiseni oli tunteet, jotka tämä asia herätti. 

On aika miettiä asiaa. Minulla sormuksessa on kyse jossain määrin suorittajan palvonnasta, mutta vielä enemmän itseni terveenä pitämisen addiktiosta. Hallinnan tunteesta. Olen kontrollissa etten kuole. Se on kuin jokin turvaväline. 

Oikeasti en voi pitää kontrollia, mutta haluan kovasti uskoa voivani. 

Tein paperille sarakkeet, johon tuli Ouran plussat sekä miinukset. Lisäksi laitoin vielä sarakkeen otsikolla tapa/addiktio, johon listasin Ouran tuomia tarkkailun tapoja ja ominaisuuksia joita pidän turhana (kuten askeleiden määrä) mutta joita silti kurkin. 

En ollut kovinkaan tyytyväinen taulukon saldoon. Minusta on tullut totuudellinen ja näen varjoihini. Sain taulukkoon aikaan neljä hyvää ominaisuutta. Miinuksia on nyt kuusi. Addiktio-sarakkeeseen tuli yhdeksän asiaa. 

Luopuminen. Taistelu. 

Unen laadulla ei ole hätää. Unen pituus ja laatu ovat olleet erinomaiset 3,5 vuotta. 

Iskee hätä vain siitä, etten saa raporttia ja kehuja aiheesta. 

Jään kaipaamaan HRV lukemaa. Hymyilen mietteelle voiko kukaan enää elää ilman sitä tietoa. 

Lämpötilan tieto on ollut tosi kiva kuukauden eri sykleissä. Sitä jään kaipaamaan. 

Mitä eniten jään kaipaamaan, on addiktiivinen plärääminen, tarkastelu ja jokin "elossa olemisen tieto". Eniten ärsyttää tiedottomuus ja kontrollista luopumisen pelko. Juuri näiden asioiden tarkastelu pisti istahtamaan ja kirjoittamaan vähän ennen uuden version ostoa. En halua ostaa sitä.

 Sukellus varjoihin on tuskaista. 

Addiktio on tapa suojautua tunteilta, joita ei pysty vastaanottamaan. Joiden kohtaaminen hajoittaa ja on liian kivuliasta. Se ei ole tapa josta ryhdistäydytään pois, mutta se voi joskus vaihtua toiseen tai useampaan. 

Olen matkalla ja koitan suoda myötätuntoa itselleni. Prosessi on pitkä. 

Ankara kriitikko on monesti paikalla. Kun en voi avata suutani, alan sabotoida itseäni. 

Olen tehnyt valtavasti myös hyviä valintoja itselleni. Haluan kuitenkin tehdä niitä jatkossa rakkaudesta itseäni kohtaan, enkä kriitikon silmin. 

Olen sadat kerrat puhunut kaikki toimintani hyväksi. Se täyttää sellaiset kunnollisuuden kriteerit ulkoapäin katsottuna. 

Itsestä huolehtimiselta, tavoitteellisuudelta, kurinalaisuudelta. 

Samalla olen tukehtunut maskuliiniin minussa ja feminiini on saanut hääriä luovuutensa kanssa vain keittiössä. 

Nykyään feminiininä voin tanssia ja liikkua kuin jumalatar. 

Minun on aina ollut ihan pakollista olla jotakin. Se on äärimmäisen raskasta. Elää jatkuvassa projektin etenemisessä ja ylläpidossa. 

Punttisalilta saatu ylikunto ei ollut liika lihastreeni, vaan henkinen tuska siitä, että täältä on pakko tulla alas. Keho kertoi armon tarpeesta. En sitä silloin kuullut. Mietin miksen jaksanut lisätä painoja. Kyse ei ollut painojen määrästä. 

Energia ei ollut käytettävissä.

Tämä Ouran hyytyminen tuntuu nyt merkittävältä asialta. Lähden mielenkiinnolla tutkimaan ahdistukseni määrää, jota kuulostelen saamatta siitä mitään tietoa kännykkään. 

Tuntuu kuin luopuisi verensokerimittarista. 

Olen kovin ihastunut tähän sormukseen. Kuin Klonkku. Se on ollut parhaita hankintojani. Rakastan tietoa ja biohakkerointi kiinnostaa. On ollut mielenkiintoista seurata REM-unen pidentymistä, kun viisas keho on työstänyt prosessia tiiviin tunnetyöskentelyn jälkeen. 

Myös erilaisten tuotteiden, kuten reishin käyttö näkyy unessa. 

Olen vähän lumoutunut. 

Ehkä tulen toisiin ajatuksiin. En tiedä. Minusta elämä heittää minulle nyt harjoituksen. Vähintään se ehdottaa asian rehellistä tarkastelua. 

En ole koskaan pystynyt luomaan mitään rakkaudellista suhdetta itseeni. En ole ollut itseäni varten ja olen poiminut ohjeistuksen itseni ulkopuolelta. Tietä minuun ei ole ollut. Nyt tie on auki. Vanhat työmallit pyörähtävät käyntiin alle sekunnissa ja tietoisena pysyminen on haurasta.

Ehkä näihin mietteisiin herääminen alkoi jo tapahtua aikaisemmin. Muistan sen päivän hyvin, kun tajusin etten ole enää hetkeen ollut biohakkeri, vaan ehkä ennemmin olen life hacker, mutta että sekään ei ole kuvaava, vaan on suorittajan palveluksessa. 

Tunnen välillä sisälläni suunnattoman valon. Oman valoni ja hehkuni. Oman viisauden lähteeni ja yhteyteni suurempaan. Joku voi tuntea sen, joku voi nähdä sen. On ollut vaikeaa antaa sille tilaa. 

Olen halunnut pitää kiinni jostain pokaaleista. Lehtiartikkeleista jotka kertovat minusta. Olen näkyvä!  Ennen kaikkea olen pitänyt kiinni paineesta. Ilman painetta ei voi saada tuloksia. Tuloksia täytyy tulla, jotta on olemassa. 

Kontrollista luopuminen tuntuu todella vaikealta. Se tuo sisäiset varjot ja pelot nähtäviksi. En hallitse mitään. Tunnen joskus kovan kivun ja puristuksen. Muistot liikkuvat. Tunnen kuin jokainen sisäelin myrkyttyisi ja kuin lopulta mikään ei liikkuisi. 

Muut eivät näe tätä. Se on minun häpeäni ja traumakaaokseni. 

Vain usko oman kehon osaamiseen johdattaa tilanteiden yli. Hiljaisuudessa riittämättömyys hiipii pintaan. Pelko ja häpeä. Mitä enemmän pysähtyy hetkeen, sitä paremmin kuulee itsensä. 

Sitä voi viettää elämänsä todeten pysähtymisen olevan vain epämiellyttävää miettimättä miksi näin on. 

Jos ei voi kuunnella kehon viestiä, on pakko karata kännykkään, kauppaan, kirjaan, informaatioon. Vankka ja tärkeä suojamekanismi. 

Olen riisunut addiktiotani pois useita kertoja. Tajuamatta että olen siirtynyt suorittajan tilaani. Raivolla olen tehnyt upeaa tulosta ja taivaltanut menemään milloin mihinkin. 

Suorittaja kaatuu, häpeä uhkaa ja traumat alkavat taas puhua. Uusi kierros alkaa. "Nyt korjaat tämän helvetin sotkun" 

Se ei ole armon ääni. 

Nähtäväksi jää miten kauan Oura kestää, mitä sitten tapahtuu ja mitä tunteita koen. On tärkeää huomioida että etsin logiikkaa auttamaan itseäni. Etsin järkeä, mittaria ja tietoa kuolemanpelkoon.

Kuolemanpelko on se kohta, jonne on mentävä. Ouran pitäminen tai laatikkoon laittaminen ei ole tärkeää. 

Pelkoon ei auta tieto eikä mittari. Se on yksi lohikäärmeistä. Sen eteen on uskallettava kulkea. 

#häpeä #jäljetkehossa #kasvu #kontrolli   #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #armo #oura #taakkasiirtymä #suorittaja #addiktio

Muistan taas minut

Varjojen keskelle eksyen

Unien tulvassa miettien 

Häpeän poltteessa palaen

Naakkojen katseissa kuljen

Pyhässä vihassa

Raivon vallassa

Rummun tahdissa tanssien 

Naiseudessa hehkuen

Paikaltani poistuneena

Sisimpääni siirtyneenä

Varjojen kylmyyttä peläten

Soturina haarniskatta

Armoon tarttumatta

Tuhannen miehen voimassa

Halun ja suuruuden harhassa

Ikävää itkien

Voimaa vaatien

Turvan käteen tarttuen

Nöyryydessä viattoman

Valossa tietäjän

Muita etsien 

Myrskyn vastaanottaen

Räiskyvien tunteiden 

Vallan annan ottaa

Huudossa vapauden

Sieluani kuunnellen 

Suurimman rakkauden tunnen

Kultaisin siivin

Muistan taas minut. 

häpeässä olen kuivunut puu

Tämä on kirjoitus minun häpeästäni. Minun totuudestani. Se on vapaa syytöksistä. Haluan ymmärtää ja tutkia. Olen löytänyt halun kasvaa vapaaksi ja irroittaa niistä toimintamalleista, jotka eivät enää palvele. Uskaltaa rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan ilman riippuvuutta. Luottaa ja päästää irti. 

Tunnen että ensimmäistä kertaa saan olla tosi rikkinäinen, vihainen ja ajatuksissani. Ilman että täytyy vetää jotain panssaria ylle. Matkalla itseeni, olen nähnyt häpeän ja se on saanut luvan tulla. Siitä on vaikeaa kirjoittaa,  mutta haluan kokeilla.  

Häpeän rakentuminen on ymmärrettävä. Se on taakkasiirtymä ja se on minun kerroksiani. Tätä kautta myös eräänlainen osa selviytymisen rakennetta. Tulin siitä tietoiseksi itsessäni vasta muistojen tulvan myötä. Ja muistot pääsivät esille, nyt kun olen saanut pikkuhiljaa turvaa riisua suojapanssaria pois. Minuun rakentuneita suojia ovat mukautuja, suorittaja, uhri ja moni muukin. Olen kirjoittanut niistä aikaisemmin tässä blogissa. 

Olen seissyt satoja kertoja häpeään jähmettyneenä koulussa. En voi pyytää apua, sillä avuttomuuteni nähtäisiin. En tiedä mihin pyytäisinkään apua. Lakkasin vain toimimasta. En kykene liikkumaan, sillä saatan tehdä väärin. Pelkään että taas minulle nauretaan. 

Ikuisesti se, että muut tajuavat mutta minä en tajua. Olen niin ulkopuolella, ettei minua ole. Olen vain häpeä. 

Muistan nyt asioita, joita en halua muistaa, enkä nähdä. Ne ovat muistoja, jotka olen selitellyt harmittomiksi ja joille on voitu antaa hauskoja merkityksiä. 

Ne ovat kuin merkitty kehooni hashtageilla kuten harmiton, vahinko, väärinymmärrys, vitsi. Niitä ei sovi ottaa niin vakavasti. Minun tunteeni oli liiallinen tai väärä. Piti vain aina ymmärtää ja muovautua muiden mukaan, jotta voi olla olemassa. 

Minun maailmassani minun protestini olisi suistanut kaiken raiteiltaan. 

Minä myös nauroin muiden mukana ilkeästi. Peittäen oman huonommuuden tunteen, jotta voisin olla ryhmässä, jossa olisi pakollista jollain tapaa olla. 

Kohtaan syyllisyyden, jota ei saa selitellä. Se on kohdattava. Pyydän armoa. Haluan kasvaa pois muiden tönimisestä. Se ei ole minua. Se on itsensä korottamista muiden avulla ja epätoivoinen rakennelma jottei minään hetkenä paljastuisi jotenkin heikoksi. 

Koitin opetella muuttamaan itseni näkymättömäksi. Oli uskottava tosi lujasti sen olevan mahdollista. 

Samaan aikaan toivoo olevansa näkymätön, mutta toivoo myös että tulisi nähdyksi omana itsenään. Minun maailmassani oli erilaista. 

Näiden muistojen alla on oma huonommuuden tunne ihmisenä. Siten koulun kirjaesitelmä, jossa hukkaan kaikki sanat, ei ole vain häpeä epäonnistuneesta esitelmästä, vaan tunne arvottomuudesta ja kelvottomuudesta. 

En tiennyt mihin astun, kun aukaisin häpeän portin. Miten olisin voinut edes tietää. 

Aluksi mieleni muistutti koulussa hyvin menneestä agility-esitelmästä. Muistiin tulvi myös kuvia myöhemmistä vaikeista luennoista joissa puhuin ja kursseista, joissa koulutin. Esiintymisiä, työhaastatteluja, treffejä ja kilpailuja. Sieltä tuli sankaritarina. Tunnen voimaa ja iloa monesta menestyksestä jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Mieli koitti suojata vaikeilta tunteilta. Käsi kirjoitti vauhdilla ruutuvihkoon onnistumisia. 

Sitten tunsin kehossani, miltä ihmisten katseet tuntuivat. Painostavan puristuksen. Epäilyksen ja pilkan. Pahoinvoinnin häpeän. Miten yritin vajota maan alle pesäpallokentällä. 

Muistan että valitsin varastosta kaikkein pienimmän räpylän. Muistan sen tuoksun ja pillin puhallukset. En muista koskaan liikkuneeni. Tunsin kuolevani puristukseen siitä, miten en osaa tehdä valintoja. Tapahtumia puuttuu mielestäni, enkä ole pystynyt vielä palaamaan mielikuvissani kentälle, mutta toivon voivani hakea pienen Tuulin sieltä pois. Senkin hetki tulee. 

Ei ole kuitenkaan kyse siitä miten on pärjännyt lopulta tilanteissa. Nehän ovat päätyneet milloin mitenkin. Kyse on valtavasta paineesta selvitä paljastamatta omaa ja muiden häpeää. Painosta jonka kanssa ei vain meinaa selvitä pinnalla, mutta jota raahaa aina mukana. Jännittämisenä, ylivireytenä, paniikkina. 

Epäonnistuminen on osiin hajoaminen ja näin käynnistyi minun ensimmäinen paniikkikohtaukseni. Olin saanut vastuulleni aivan liikaa asioita. En pystynyt kieltäytymään. Olin täysin vailla omia rajoja. Jos sanoisin ei, minusta ei pidettäisi enää. 

Ajattelin silloin ettei paniikki ole normaalia. Nyt pohdin ennemmin miten hämmentävän kauan olin onnistunut pitämään itseäni kasassa. 

Nyt matkallani olo on saman aikaisesti hauras ja vahva. 

Hauras sillä tavalla, että häpeä pistelee, kuin kirkas valo. Tietoa ja tunteita tunkee sisältä päin valtavasti ja on vain luotettava tähän  vaiheeseen. Pyydän armoa, jottei suorittaja minussa totea että antaa tulla vaan. Kestän kyllä. Vauhdilla eteenpäin! 

Tunnen myös vahvuutta, sillä valtavia muutoksia on tapahtunut ja tunnen olevani oikeassa paikassa, aina oikeassa kohdassa matkaa. Aina en tunne niin, mutta silloin minua muistutetaan siitä. 

Näen valtavasti jähmettyneitä rakennelmia ympärilläni, jotka olin tehnyt itselleni. Koitin löytää itseäni ulkopuolelta, kuten monesti sanotaankin. 

Kannan vieläkin mukanani kaikenlaista, mutta ne eivät samalla tavalla määrittele minua, vaan tutustun ihmiseen kaiken alla. 

Ei tarvitse tehdä mitään ollakseen arvokas. Ei ansaita rakkautta. Rakkaus on. 

Ihmeellinen vapauden tila. 

Jotta uskaltaa tarttua haasteeseen, edetä jossain tai tehdä valinnan, tulisi kokea olevansa jotenkin turvassa. Voisi kuvata, että sieltä käsin uskaltaa kurottaa, koska ei pudotessaan kuole. 

Etsimme turvaa kaikilla aisteillamme. Skannaamme sitä ympäriltämme jatkuvasti, sillä siten ihminen on pysynyt hengissä. 

Ei ole kyse siitä, onko "oikeasti" turvassa, vaan kyse on siitä tunteeko ja kokeeko olevansa turvassa. Mitä hermosto viestittää. 

Nyt tämä oma harjoittelu jännittää, sillä kommentit "ei siinä ole mitään pelättävää" mitätöi ja pudottaa häpeään. 

 "Eihän siinä ole mitään hävettävää" 

Älä pelkää, älä panikoi, älä jännitä. 

Eivät ne tarkoita pahaa. Sellaisiin  kommentteihin oppii reagoimaan myötätuntoisesti. Lapselle ne ovat haitallisempia ja aikuisena niitä suodattaa. Juuri tässä vaiheessa omaa matkaani suodatin on vähän tukkeessa ja toisinaan välttelen tilanteita joissa häpeä tuntuu tosi vaikealta. 

Minulla on turvassa alkanut hyvin voimakas matka. Tukahdetut tunteet tulevat pintaan tunnettaviksi. Se on liekeissä palamista ja seitissä rimpuilua. Tunnen sen keuhkojen puristumisena tyhjäksi ja kuin oksennuksena joka liikkuu kaikkialla kehossa. 

Väännyn ja puristun. 

Voimakas tukehtumisen tunne on ollut ja on yhä haastava. Tukehdun omaan vapauden huutooni. 

Häpeä vääntää kasvojani. Tämä tapahtuu Tre-harjoituksessa. Saan sen loppumaan jos otan käyttöön sisäisen meikkipalettini ja peitän häpeän tunteen. Haluan antaa sen tulla. Se kulkee minussa pikkuhiljaa. Välillä se tulvii ja joudun hyväksymään että nyt en ehkä halua tehdä mitään. 

Häpeän tunnen kehossa on minulla kuin iho muuttuisi puristavaksi. Se on kuin kaarnaa. Tunnen olevani kuivunut puu. Mikään ei liiku sisälläni. Kuin veri olisi tahmaista. Jalat painavat liikaa. Väännyn. 

Jatkuva kontrollin pitäminen ja addiktio ovat olleet peittämässä tunteita, joiden kohtaaminen ei ollut mahdollista. Ne olisivat vieneet lauman ulkopuolelle jossa ei voi selvitä kauaa. 

Onneksi ei etukäteen tiedä millaisia koettelemuksia tulee kohtaamaan. Se mahdollistaa matkan etenemisen. Ennen tuumin etten voi lähteä matkalle, jos se tietää liian monia muuttuvia tekijöitä. Tämä on tärkeä muutos itselle. 

Minulla on joskus tapana ärähtää, että tämä on jo täysin kohtuutonta. On kohtuutonta, että minulle tapahtuu vastoinkäymisiä, kun olen "tehnyt niin hyvin" , "ollut niin urhea" , "toiminut oikein". Olen joskus kuin muumilaakson kitisevä uhri-Nipsu tai kroonisessa realismin puutteessa leijuva Niiskuneiti. 

Haluan siis vielä kontrolloida elämää. 

Haluan valita mistä luovun, jotta saan haluamani. Tässä kohtaa varmasti Buddha hymyilee minulle myötätuntoisesti. Ainakin joku hymyilee. Kiitos. 

Huomasin vaativani että asiat paranevat, kun vain luovun kaikesta ylimääräisestä tavarasta. 

Se teki hyvää ja päätös oli rauhoittava. En vain ymmärtänyt sen olevan vasta alkua. Se symboloi myös vanhasta luopumista, joten jotain oli jo lähtenyt liikkeelle tietoisuudessa. 

Nyt yksin ollessani olen tuntenut yksinäisyyttä ja ottanut sen vastaan. Hiljaisuudessa olen kuullut oman ääneni ja vastaanottanut irralleen jäämisen hätää. Se on ohjannut uusiin paikkoihin ja ihmisten luokse. 

Haluan tavoittaa mukautujan minussa. Sen joka oman itsensä kustannuksella joustaa. 

Haluan hoivata omaa tarvettani silitykseen ja läheisyyteen. Ihmisten luokse. 

Sanat eivät pysty kuvaamaan mitä kaikkea olen löytänyt. Tämä ei ole järjellinen matka. Tämä on suurien tunteiden matka. 

Nyt olen matkalla, jossa haluan kohdata syviä haavoja, enkä vain kirjoittaa narsistista tarinaa.

Haluan kirjoittaa tästä, sillä se on tapani prosessoida erilaisia asioita. On aina ollut. 

Haluan myös tuoda esille asioita, joita muutkin voivat kokea, mutta ne asiat voivat olla hauraita ja kivuliaita sanoa ääneen. Ne vovat tuntua kielletyiltä. Ettei niistä saa puhua. Kuka meistä on ehjä ja kuka vaatii ehjyyttä? 

En tunne itseäni vielä kokonaan, mutta tunnen voimakkaasti, että haluan kirjoittaa ja että minulla on ääni. 

Voin olla luova ja toimia myötätuntoisesti juuri siitä käsin, kuka minä syvimmällä sisimmässäni olen, sillä juuri se saa nyt olla rakastettu ja vapaa. 

#häpeä #jäljetkehossa #kasvu  #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #backtoschool  #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #koulu #miellyttäjä #tunteet #kontrolli #rajat #viha #syyllisyys #trauma #pelko 

Fyysiset oireet ja psyykkiset murheet

Kuvaan tässä kirjoituksessa tuntemuksia miten olen pikkuhiljaa kohdannut kehon viestejä ja miten ne ovat päässeet ulos tunteina. Aikaisemmin minulla oli uskomus, että on erikseen "fyysiset oireet", joilla on tavanomaisesti jokin selittävä syy jonka voi mitata. Sitten on "psyykkiset murheet", jotka ovat sen hetken mieltä painavat asiat. 

Tämä on rationaalinen kaava. On vienyt aikaa irroittaa. 

Kuvaan aikaisemmassa tekstissäni "tunteita ajalta jolloin piti olla hiljaa" vaikeaa jaksoa elämässäni, joka johti minut oman itseni äärelle ja tutkimaan tätä kautta omaa kehollisuuttani, joten en avaa sitä tässä tekstissä enempää. Blogini on eräänlaista päiväkirjaa matkaltani kohti omaa ydinminääni. Poimin paljon menneitä muistoja ja uskomuksia jotka saavat tässä hetkessä ymmärryksen. Niiden auki kirjoittaminen on minulle tärkeää. 

Olen paljon käsitellyt omaa kokemustani kivusta. Miten jollain hetkellä esimerkiksi kipu lihaksissa on ollut todella kova. Sitten se on taas väistynyt. Se on ollut mielelleni epäloogista ja siten pelottavaa.  Lihakset eivät monestikaan ole olleet kovin jännittyneet tai kosketusaratkaan. Niissä on vain asunut ja liikkunut kipu. 

Kaikenlaiset kivut ja epämiellyttävät tuntemukset ovat näyttäytyneet merkkeinä sairastumisesta ja vaarasta. Ne on pitänyt ratkaista rationaalisesti tai toisinaan on ehdotettu pois lääkitsemistä. 

Olen kasvanut kivun pelkoon. Siihen että kivun kanssa ei ole turvallista olla, vaan kaikki kipu vaatisi joko puuttumista tai ylipärjäämistä. 

Erilaiset päänsäryt ovat olleet matkassani jo lapsena. Olen joskus kärsinyt niistä paljonkin. Ennen kaikkea pelännyt säryn ilmaantumista ja varautunut. 

Tässä hetkessä tunnistan tilanteissa jännityksen ja erityisesti pään lihasten kiristymisen. Tuntuu kuin leuka liikkuisi huonosti, silmiin sattuu ja huimaa. 

On ollut työlästä opetella olemaan hyväksyvä. Saada jännittää. 

Mieli huutaa että älä jännitä. Turhaa jännittää. Ei ole koskaan ollut lupaa jännittää. On pitänyt olla reipas. Päänsärky on pelko. 

Olen aktiivinen kehon huoltaja. Käytän paljon aikaa venyttelyyn ja faskioiden käsittelyyn. Tykkään myös joogata ja tanssia. 

Joskus olen huomannut myös intensiivisesti  suorittavani erilaisia kehon rentouttamisia. Se hymyilyttää kun sitä miettii. Koitan suhtautua myötätunnolla suorittajaan. Suorittajani on tiedon kerääjä. Se tekee listoja jääkaapin oveen. 

Suorittaja suojaa vaikeilta tunteilta, joita ei voi tuntea. 

TRE (Tension, Stress & Trauma Releasing Exercises) muodostui yhdeksi merkittävimmistä tavoista tavoittaa yhteys ja varsinkin luottamus omaan kehoon. Sen avulla kehon erilaiset tuntemukset jotka aiheuttivat aina pelkoa, alkoivatkin muodostua viesteiksi. 

TRE-harjoituksessa minulla nousee tunteita ja muistojakin. Keho toimii siinä siten, miten luonto on meissä sen rakentanut toimivaksi. Olemme sen paljolti vaijentanut, sillä rationaalinen puoli on toisinaan dominoimassa ja olemme ehkä vähän lumoutuneita ajattelemaan, että kokemuksia voi ratkaista vain puhumalla niistä. 

Löysin ymmärryksen, että kehoni on aina minun puolellani. Neuvoo, kertoo ja opastaa. 

Harjoitus voi olla kouristavaa, ravistavaa tai kevyttäkin tärinää. Minussa tapahtuu nyt paljon ja liikket ovat isoja. Kehossa liikkuu paljon surua. Kun touhuan paljon, se pysyy etäällä. Kun pysähdyn, se voi tulvia esiin valtavana kyyneltulvana. Juuri ennen kyyneliä tunnen kehossa surun koko olemuksen. 

Valtavan puristuksen rinnassa, kaulassa ja leuassa. Kuumuuden rinnassa ja kasvoissa. Kipua, kuin koko minuutta koitettaisiin repiä ulos. TRE harjoituksessa suru tulee minulla näkyviin rinnan noustessa ylös ja kaiken muun painautuessa lattiaa vasten. Ydinminän suru. 

Tuntui vieraalta vain luovuttaa ja antaa kehon toimia itse. Luopua kontrollista, jota on ollut pakollista pitää yllä. Keho ei hylkää. Se jää tuudittamaan minua yksinäisyydessä ja voin tuntea itseni lopuksi kuin vilttiin käärityksi. 

En ollut vielä kuullut TRE:stä, kun kehoni johdatti itse lopulta tärinään. Tultuaan riittävän pitkälle vaikeaan oloon, kauhuun ja jännitykseen, se käynnistyi. 

Yhtenä hetkenä vain tunsin syvän epätoivon ja tarpeen saada levätä. Käsivarsissa oli ollut jäytävä kipu pitkään. 

Jännityksen purkautuminen alkoi  vasemmasta käsivarresta. Sätkyvästä liikkeestä ja voimakkaista kouristuksista jotka väänsivät myös sormia eri suuntiin. 

Se tuntui jotenkin äärimmäiseltä ja vähän pelottavalta, mutta sain sen loppumaan  silittämällä kättä. 

Tein siitä johtopäätöksen että kyse on hermoradoista ja koitin pysäyttää huolestuneisuuteni. 

Hain Youtubesta ja kirjastosta tietoa ja lähdin tekemään harjoituksia kotona. Kehoni lähti heti purkamaan suuria jännityksiä. Tärinä tuntui helpottavalta ja voimakkaalta kuin tulivuoren purkaus. 

Otin yhteyttä TRE-ohjaajaan. Hän tarjosi apua läsnäolollaan ja myötätunnolla. Sain ohjausta ja tietoa. Myöhemmin menin kurssille, joka helpotti luottamuksen löytämisessä. 

Tässä hetkessä kehoni tärisee kun on tarve ja kun annan sen täristä. Joskus lyhyesti ja joskus pitkästi. 

Koen valtavaa kiitollisuutta kehon viisaudesta. Rationaalinen mieleni on voimakas ja se estää joskus alitajunnan tärkeän työn tuloa kokonaan esiin. Nyt pystyn jo eri tavoilla kuulemaan alitajuntaa ja antamaan sille tilaa. 

Olin pitkään kroonisessa ylivireydessä ja lopuksi alivireydessä. Jatkuvissa paniikeissa. Koitin opettaa hermostoani uudelleen, olemalla välittämättä ja "elämällä normaalisti". 

Muistan hyvin pahimman ylivireyden tuskan, jonka koin. Yritin maata pimeässä selälläni ja hengitellä. Tunsin valtavan sähkömäisen surinan ja liikkeen selässäni joka levisi pikkuhiljaa kaikkialle. 

Olin levoton ja täynnä kauhua. Lopulta oli pakko päästä liikkumaan, mutta samalla sähköinen puristus tuntui rajoittavan liikkumista. 

Suru ja pelko alkoivat purkautua itkukohtauksina. En löytänyt niiden pohjaa kuin vasta myöhemmin. Koitin löytää niiden syytä tästä hetkestä ja missään ei tuntunut olevan yhtään mitään järkeä. 

Ylivireydessä aloin myös tuottaa vatsahappoa vähän enemmän ja viha alkoi tuntua vatsakipuina ja kaikki sanomatta jäänyt halusi jatkuvasti ulos. Oksetti mutten oksentanut. Pelkäsin valtavasti hirveää pahoinvoinnin tilaa. 

Vasta myöhemmin olen yhdistänyt pahoinvoinnin ja vihan. Vihan tunne on minulle ehkä kaikkein vaikein. Sen tuominen tunnettavaksi on ollut haastavinta. Nyt ymmärrän, että juuri siksi pahoinvointi on tunteena lähes sietämätön. Kuin suu liimautuisi kiinni. Vatsaa polttaa ja kurkku palaa karrelle kun sisäinen ääni pitää hillitä. Se olisi liiallinen reaktio. 

Vihaa ei saa osoittaa. Vihaisesta ei pidetä. Minulle nauretaan. Vihan peittäjä on kiltti. "Eihän sellaisesta nyt kannata suuttua." 

Viha tuntuu myös paikoillaan olevana energiana. Kuin verisuonissa olisi liikaa tavaraa. Kuin itseäni puolustava ääni saisi kehon turpoamaan kun sanoja kertyy liikaa mutta ne eivät pääse ulos. Tulee tuska ja turhautuminen. Kuin kelluisin vihreässä sappinesteessä. Vääryys sairastuttaa pikkuhiljaa. Emme tunne kaikkien autoimmuunisairauksien lähtökohtia, mutta niitä voi pohtia eri tavoin. 

Emme osaa mitata yksiselitteisesti patoutuneen vihan kaikkia vaikutuksia kehossa. Emmekä ehkä edes halua liittää tunteita ja verikokeita toisiinsa liiaksi. Terve viha on mieletön energia. Myös seksuaalienergia on voima, joka sekin voi olla vihan tavoin tukahdutettu. Sen energia on tanssi, joka vain jatkuu suorittajan ja tahdonvoiman jo tiputtua polvilleen. Olin tukahduttanut feminiinin ja kohtelin sitä heikkoutena. Maskuliini jyräsi, jottei toimelias pysähtyisi. 

Välillä ylivireyden jatkuttua kauan vain sammuin. Se on lamaantuminen, joka tapahtuu mielemme tulkittua äärimmäisen vaaran. Tällöin kehon toiminnot hidastuvat ja yhteys aivojen järkeilevään osaan ei ole käytössä. 

Se tuntui todella epämiellyttävältä. Tunsin nukahtavani, mutta vaipuvani kauhuun jossa en voi liikkua, enkä saa apua.

Oura piirsi tämän yhtäkkisenä valtavana sykevälivaihtelun nousuna ja sykkeen laskuna 45-48 välille. Tunsin miten lakkasin olemasta. 

Syyllisyys tuntuu voimattomuutena. Jalat painavat niin etteivät tunnu nousevan kunnolla. Koko keho huutaa energiaa. 

Syyllisyys asuu pohjalla minussa. Se uuvuttaa. 

Turhautuneisuus tuntuu kalvona ympärilläni. Kuin kävelisin kelmutettuna. Se on kuin ristiriitaista sinkoilua kehon sisällä. 

Liikkumisen kivuliaisuus, sykkeiden suuri vaihtelu ja ennen kaikkea pelko vaikeuttivat normaalia elämää. Ajauduin tilaan, jossa koitin jatkuvasti rauhoittua ja meditoida itseäni kuntoon. Tein aktiivisesti erilaisia hengitysharjoituksia. Niistä oli ja on nykyäänkin hyötyä. Kuvaisin sitä kuitenkin vain yhdeksi osaksi kokonaisuutta. 

Löysin myös Wim Hoffin ja aloin tehdä erilaisia kylmäaltistuksia. Huomaan etsineeni jotain, jolla voisin osoittaa hetken olevani elossa ja että "tämän saan sentään tehtyä". Se palveli hyvin yhtenä asiana muiden joukossa ja tutustumisessa hermostoon. Osaltaan se palveli myös suorittaja-minuutta. 

Käytän kylmää säännöllisesti tässä hetkessäkin. 

Koen ylivireyttä. Joudun pysähtymään yhä uudelleen vaikeiden tunteiden äärelle ja vain olemaan. Taas ja uudelleen. Jokin päivän tapahtuma kaataa suolaa haavaan. 

Tunteet ovat nyt voimakkaampia. Ne ovat nyt valtavia ja kaikissa eri väreissä. 

Tunnen että itsekin olen ollut harmaa ja nyt näen kaikki omat värini ja puoleni. Myös mustan. 

Samaan päivään mahtuu raivo ja rakkaus. Tasaisuuden vaalimisen tärkeys oli uskomus sekin. 

En ole aikaisemmin löytänyt ymmärrystä epämääräisiin olotiloihin, jossa on epämukavaa ja olen varuillaan. Tunnen että minulta on koko ajan odotettu jotakin tai että pitää olla varautunut kaikkeen, ettei tule muutoksia jotka suistaisivat epätasapainoon. 

Tämä tapa olla on ollut kehittyneenä kehooni, enkä voi muistaa sitä tietoisella tasolla.  Matka alitajuntaan on välillä aika rankka. Sieltä puretaan nyt vanhoja rakenteita, eikä sitä voi tehdä suorittajan raivolla. 

Paniikkikohtauksella on suojaava vaikutus. Etten joutuisi kohtaamaan häpeää. Kauhut ovat tarpeellisia. Vaijentamalla voi aina kulkea vielä vähän matkaa, mutta valoisampaa kiertotietä ei ole. 

Minulla on kehityksellinen trauma. 

Erilaisista uskomuksista luopuminen on ollut valtavan voimaannuttavaa. Se on ollut samalla työlästä ja vaatinut taistelua. Todeksi tuleminen on kipeää ja puhdistavaa. 

Olen löytämässä itseni luokse, enkä ole koskaan kokenut tällaista huumaa ja kutsua elämän tanssiin ❤️