Tuli jäädäkseen

Tulee kohta kuluneeksi 14 vuotta siitä kun sairastuin diabetekseen. Olen kirjoittanut päiväkirjaa sairastumisen hetkistä. Mietin että voisin jakaa sen. Paljon ovat asiat muuttuneet. Mutta positiivinen olin silloinkin. Nyt kun hobis on hyvällä mallilla ollut jo pidempään, on helpompaa katsoa taaksepäin. Taisteluakin on takana ollut. Hypoja ja vuoristorataa. Olen onnellinen että ne ajat ovat takanapäin. Siitä kiitokset itselleni että olen muuttanut asioita. Ja suurimmat kiitokset myös yhdelle hyvin rakkaalle ihmiselle, kuka minut on auttanut takaisin, niinä lukuisina aamuina ja öinä kun en enää itsestäni kyennyt huolehtimaan.

Mutta tästä se lähti...

Kärsin tuolloin jo pidemmän aikaa jatkuvasta janosta. Join ja join. Helposti toista litraakin kerrallaan sillä jano ei sammunut juomalla. Mehuakin join janooni. Voin vain kuvitella miten se erityisesti on saanut minut vain juomaan lisää. Muistan miten minua ihmetytti toisinaan että minulle maistui litra vettä yhdeltä istumalta. Olin väsynyt. Välillä vain makoilin sohvalla päivisin jos ei ollut mitään erityistä tekemistä. Palelsi. Iltaisin olin todella viluinen. Nukuin välillä villasukissa, fleece päällä kahden peiton alla ja minun oli niin kylmä. Hampaat kalisivat. Minulla oli tunne kuin kylmyys tulisi sisältäpäin eikä auta miten paljon laitan lämmintä päälle.
Olin väsynyt mutten saanut nukuttua hyvin. Olin hermostunut ja sydän hakkasi liian kovaa. Päätä särki usein ja oli paha olo. Ajauduin välillä melkein paniikkiin.
Laihduin aika nopeasti. Olin riemuissani. Laihdutin ja tarkkailin painoani muutoinkin jatkuvasti. Tunsin tyytväisyyttä. Tähtäsin 45 kiloon.

Vietin viikonlopun koiranäyttelyssä Helsingissä. Maanantaina olisi lääkärikäynti. Koiranäyttelyssä tytöt ihmettelivät miten paljon olin laihtunut. Olin siitä niin ylpeä. Sunnuntaina takaisintullessa junassa olo oli epätodellinen. Tunsin pelkoa ja tuntui että maailma pyöri ja sydän oli ylikierroksilla. Armoton vessahätä mutten halunnut jättää Lennu-koiraa yksin junassa. Olin aivan uuvuksissa mutta syytin matkustamista, jännitystä ja aikaisin heräämistä. 

Maanantaina menin lääkärille ja sieltä suoraa sairaalaan. Äidin kanssa oltiin jo juteltu asiasta sen verran, etten ollut aivan hämmästynyt diagnoosista. Sairaalassa mitattiin arvo 24,8. Epätodellisinta oli se että minä todella nyt jäisin sairaalaan. En tuntenut olevani niin huonossa kunnossa.
En tuntenut epätoivoa enkä surua. Olo oli helpottunut siitä että kaikki ikävät olotilani saivat jonkun selityksen. Oloni tulisi parantumaan. Olin oikeastaan ihan hyvillä mielin.
Suurin huoleni oli se että isä ja äiti olivat murheellisia. Tuntui pahalle että he surivat asiaa vaikka ihan hyvinhän minä tässä voin.
Sain heti insuliinia. Hoitaja päivitteli ettei vatsastani saanut aikaiseksi poimua johon olisi helppo pistää. Olin tyytyväinen.
Pian pistettiin tippa ja alkoi vessassa ravaaminen. Elimistö oli pahasti kuivunut. Tunsin itseni todella invalidiksi tipan johdosta. Tunsin että koko käteni jäätyi ja kädenselkään sattui. Keltaiset sairaalavaatteet olivat kammottavat.

Mutta päiväkirjassani lukee tältä päivältä mm että "Pääsin todella vähällä sikseen että täällä on kaikenlaista sakkia ensiavussa. Mulla on sentään muisti tallella ja se että mun keuhkokuvakin oli ok ni laskee varmaan verenpainetta sekin. Fiilis on hyvä, vaikkakin vähän epätodellinen. Mulla on diabetes mutta verikokeissa ei ole muita löydöksiä niin sehän on ihan hienoa. Lääkäri oli todella mukava ja ymmärtäväinen "

Olen myös kirjoittanut ensimmäisestä yöstäni, jonka vietin käytävällä. Ramppasin vessassa jatkuvasti. Verikokeita otettiin vähän väliä ja vieressä olevasta taukohuoneesta kuului jatkuva meteli. Valoa oli liikaa ja herkkäunisena nukkumiset jäivät vähiin.

Tiistaiaamulla jouduin puntarille. Kiloja oli tullut takaisin tiputuksen myötä. Kirjoitin miten se minua hajottikaan. Painoin mielestäni nyt liikaa. Kaikki olikin ollut vain kuivumista. Olin tavattoman pettynyt. Tippa toi takaisin yli neljä kiloa.
Ennen aamiaista olo oli todella huono. Oksetti ja silmiin sattui. Päivä lähti kuitenkin käyntiin ja pääsin huoneeseen.

            

Sain läjän esitteitä. "Diabeetikon ruokavalio" "Diabetes ja alkoholi"... Luin niitä innokkaana ja tutustuin insuliineihin. Ne tuntuivat heti käteviltä ja neulat pieniltä. Koin vain painetta siitä että miten opin nopeasti tämän kaiken. Päivällä olin luennolla missä opeteltiin mittaamaan oma verensokeri. Päiväkirjassani lukee: "On se jännä miten tästäkin on tehty näin hiton kivutonta ja kätevää"
Tokasta päivästä lähtien mittailin itse ja pistin insuliinit itse. Ruokaa tuli mielestäni liian usein ja murehdin että lihoan.
Aamupalalla ihmettelin että miksi minulla on jotain lääkettä pistetty tarjottimelle. Kysyin asiaa ja sain vastauksen että se on hermesetas... Asia selvä =D
Lihat ja kalat jätin syömättä. Jemmailin niitä lautasliinojen sisälle eri roskiksiin ja vessanpyttyyn. Vasta myöhemmin otin puheeksi että en syö enää juurikaan mitään eläimiä. Kalkkunaa voin mahdollisesti syödä mutta muu ei maistu.  En halunnut pahoittaa kenekään mieltä niin en halunnut tehdä asiasta numeroa. Nyt myöhemmin ajatellen olisi ollut tarpeellista kertoa että söin vain pienen osan annoksesta. Pelkäsin että painoasioihin kajotaan.
Pistin jo kätevästi humalogia lisää kun illalla sokeri oli 19. Soitin kelloa ja ilmoittelin että sokeri on nyt liian ylhäällä. Hoitajalla oli maltillisempi asenne ylimääräisiin insuliineihin mutta mä pistin humalogia koska oli paha olo. Mittasin paljon ja kirjasin tuloksia ylös. Olin huolissani korkeista ja korjasin ne. En soitellut kelloa koska tunsin että homma luonnistaa multa ihan hyvin ja harmitti jos jouduin kysymään jotain koska siitä olisi vaivaa.
Päätin opetella syömään paprikaa. Iltapaloilla oli keltaista paprikaa ja päätin että koska tähän asti olen sitä inhonnut, niin nyt opettelen siitä pitämään. Sitä kun sai aika vapaasti napostella. Näin tapahtui ja tänäpäivänä rakastan paprikaa, etenkin keltaista.

Keskiviikkona olen kirjoittanut ettei tämä diabetes haittaa lainkaan ja että haluan lähteä jo kotiin jotta saan rauhan opiskella ja sovittaa oppimiani asioita omaan arkeeni. Keskiviikkona olen jo päässytkin sairaalasta kaupungille kävelemään. Takaisin tullessa riemuitsin hyvästä verensokeriarvosta. Se että liikuntakin vaikuttaa sokeriin, oli hienoa nähdä käytännössä. Olin helpottunut ja iloinen.

Mulla ei ollut omaa suihkua ja kun pyysin päästä suihkuun, mulle neuvottiin missä voisin käydä pesulla. En ole ihan vakuuttunut vieläkään kävinkö oikeassa paikassa. Ainut pullo jonka löysin, olikin shamppoon sijaan jotain paksua rasvaa, jonka sitten onnistuneesti levitin hiuksiini....

Torstaina on ollut ravintoluentoa ja hiilareiden laskeskelua. Mulla oli jo valmiina omat paperit johon olin kirjoitellut omat suunnitelmani. Suunnitelmani sisälsivät minimaalisen määrän lämmintä ruokaa. Enimmäkseen hedelmiä, jogurttia ja ruisleipää. Ravintoterapeutin kanssa puhuin paljon ja hän pohti että laihdun jos syön oman listani mukaan. Kerroin että se on vakaa tarkoitukseni. Omat kirjoitelmani ja laskelmani ovat tarkkoja ja niitä oli....öh...melko runsaasti. Minulle aukeni hiilareiden laskeminen siis melko nopeasti vaikka lautasmallit eivät minulle istuneetkaan.
Olen kirjoittanut laihduttamisesta runsaasti. Lääkäri ja ravintoterapeutti ovat vastustaneet painon pudottamista. Olen puhunut vakuuttavasti että mulla on laskelmat hanskassa. Ne itseasiassa olivatkin. Se mikä ei ollut hanskassa, oli oma näkemykseni painostani. Samassa huoneessa minua vastapäätä oli hyvin sairas, pikkuinen, vanha nainen. Hän kävi myös aamuisin puntarilla ja painoi minua vähemmän. Kirosin aamuvaakaa. Paino oli huomattavasti diabetesta suurempi murhe.

Perjantaina olen päässyt pois sairaalasta ja sen jälkeen en ole hetkeen kirjoittanut päiväkirjaa. Mittailussa ja opettelussa on ollut kylliksi puuhaa.
Sokereita mittasin uskosti ja kirjoittelin vihkoon. Minun ei uudelleen enää tarvinnut jäädä sairaalaan. Kotona sujui hyvin ja insuliiniannoksia vähennettiin koska liikuin enemmän. 

Kaikki ei ole mennyt tämän jälkeen mutkattomasti. Vaikka aina sanon että "Mä oon terve, mulla ei ole ku VAIN tää diabetes", ei se ole silti unohdettavissa. Tuon päivän jälkeen se on aina ollut läsnä. Vaikkei sillä ole sanavaltaa, se on olemassa ja osa minua.