häpeässä olen kuivunut puu

Tämä on kirjoitus minun häpeästäni. Minun totuudestani. Se on vapaa syytöksistä. Haluan ymmärtää ja tutkia. Olen löytänyt halun kasvaa vapaaksi ja irroittaa niistä toimintamalleista, jotka eivät enää palvele. Uskaltaa rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan ilman riippuvuutta. Luottaa ja päästää irti. 

Tunnen että ensimmäistä kertaa saan olla tosi rikkinäinen, vihainen ja ajatuksissani. Ilman että täytyy vetää jotain panssaria ylle. Matkalla itseeni, olen nähnyt häpeän ja se on saanut luvan tulla. Siitä on vaikeaa kirjoittaa,  mutta haluan kokeilla.  

Häpeän rakentuminen on ymmärrettävä. Se on taakkasiirtymä ja se on minun kerroksiani. Tätä kautta myös eräänlainen osa selviytymisen rakennetta. Tulin siitä tietoiseksi itsessäni vasta muistojen tulvan myötä. Ja muistot pääsivät esille, nyt kun olen saanut pikkuhiljaa turvaa riisua suojapanssaria pois. Minuun rakentuneita suojia ovat mukautuja, suorittaja, uhri ja moni muukin. Olen kirjoittanut niistä aikaisemmin tässä blogissa. 

Olen seissyt satoja kertoja häpeään jähmettyneenä koulussa. En voi pyytää apua, sillä avuttomuuteni nähtäisiin. En tiedä mihin pyytäisinkään apua. Lakkasin vain toimimasta. En kykene liikkumaan, sillä saatan tehdä väärin. Pelkään että taas minulle nauretaan. 

Ikuisesti se, että muut tajuavat mutta minä en tajua. Olen niin ulkopuolella, ettei minua ole. Olen vain häpeä. 

Muistan nyt asioita, joita en halua muistaa, enkä nähdä. Ne ovat muistoja, jotka olen selitellyt harmittomiksi ja joille on voitu antaa hauskoja merkityksiä. 

Ne ovat kuin merkitty kehooni hashtageilla kuten harmiton, vahinko, väärinymmärrys, vitsi. Niitä ei sovi ottaa niin vakavasti. Minun tunteeni oli liiallinen tai väärä. Piti vain aina ymmärtää ja muovautua muiden mukaan, jotta voi olla olemassa. 

Minun maailmassani minun protestini olisi suistanut kaiken raiteiltaan. 

Minä myös nauroin muiden mukana ilkeästi. Peittäen oman huonommuuden tunteen, jotta voisin olla ryhmässä, jossa olisi pakollista jollain tapaa olla. 

Kohtaan syyllisyyden, jota ei saa selitellä. Se on kohdattava. Pyydän armoa. Haluan kasvaa pois muiden tönimisestä. Se ei ole minua. Se on itsensä korottamista muiden avulla ja epätoivoinen rakennelma jottei minään hetkenä paljastuisi jotenkin heikoksi. 

Koitin opetella muuttamaan itseni näkymättömäksi. Oli uskottava tosi lujasti sen olevan mahdollista. 

Samaan aikaan toivoo olevansa näkymätön, mutta toivoo myös että tulisi nähdyksi omana itsenään. Minun maailmassani oli erilaista. 

Näiden muistojen alla on oma huonommuuden tunne ihmisenä. Siten koulun kirjaesitelmä, jossa hukkaan kaikki sanat, ei ole vain häpeä epäonnistuneesta esitelmästä, vaan tunne arvottomuudesta ja kelvottomuudesta. 

En tiennyt mihin astun, kun aukaisin häpeän portin. Miten olisin voinut edes tietää. 

Aluksi mieleni muistutti koulussa hyvin menneestä agility-esitelmästä. Muistiin tulvi myös kuvia myöhemmistä vaikeista luennoista joissa puhuin ja kursseista, joissa koulutin. Esiintymisiä, työhaastatteluja, treffejä ja kilpailuja. Sieltä tuli sankaritarina. Tunnen voimaa ja iloa monesta menestyksestä jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Mieli koitti suojata vaikeilta tunteilta. Käsi kirjoitti vauhdilla ruutuvihkoon onnistumisia. 

Sitten tunsin kehossani, miltä ihmisten katseet tuntuivat. Painostavan puristuksen. Epäilyksen ja pilkan. Pahoinvoinnin häpeän. Miten yritin vajota maan alle pesäpallokentällä. 

Muistan että valitsin varastosta kaikkein pienimmän räpylän. Muistan sen tuoksun ja pillin puhallukset. En muista koskaan liikkuneeni. Tunsin kuolevani puristukseen siitä, miten en osaa tehdä valintoja. Tapahtumia puuttuu mielestäni, enkä ole pystynyt vielä palaamaan mielikuvissani kentälle, mutta toivon voivani hakea pienen Tuulin sieltä pois. Senkin hetki tulee. 

Ei ole kuitenkaan kyse siitä miten on pärjännyt lopulta tilanteissa. Nehän ovat päätyneet milloin mitenkin. Kyse on valtavasta paineesta selvitä paljastamatta omaa ja muiden häpeää. Painosta jonka kanssa ei vain meinaa selvitä pinnalla, mutta jota raahaa aina mukana. Jännittämisenä, ylivireytenä, paniikkina. 

Epäonnistuminen on osiin hajoaminen ja näin käynnistyi minun ensimmäinen paniikkikohtaukseni. Olin saanut vastuulleni aivan liikaa asioita. En pystynyt kieltäytymään. Olin täysin vailla omia rajoja. Jos sanoisin ei, minusta ei pidettäisi enää. 

Ajattelin silloin ettei paniikki ole normaalia. Nyt pohdin ennemmin miten hämmentävän kauan olin onnistunut pitämään itseäni kasassa. 

Nyt matkallani olo on saman aikaisesti hauras ja vahva. 

Hauras sillä tavalla, että häpeä pistelee, kuin kirkas valo. Tietoa ja tunteita tunkee sisältä päin valtavasti ja on vain luotettava tähän  vaiheeseen. Pyydän armoa, jottei suorittaja minussa totea että antaa tulla vaan. Kestän kyllä. Vauhdilla eteenpäin! 

Tunnen myös vahvuutta, sillä valtavia muutoksia on tapahtunut ja tunnen olevani oikeassa paikassa, aina oikeassa kohdassa matkaa. Aina en tunne niin, mutta silloin minua muistutetaan siitä. 

Näen valtavasti jähmettyneitä rakennelmia ympärilläni, jotka olin tehnyt itselleni. Koitin löytää itseäni ulkopuolelta, kuten monesti sanotaankin. 

Kannan vieläkin mukanani kaikenlaista, mutta ne eivät samalla tavalla määrittele minua, vaan tutustun ihmiseen kaiken alla. 

Ei tarvitse tehdä mitään ollakseen arvokas. Ei ansaita rakkautta. Rakkaus on. 

Ihmeellinen vapauden tila. 

Jotta uskaltaa tarttua haasteeseen, edetä jossain tai tehdä valinnan, tulisi kokea olevansa jotenkin turvassa. Voisi kuvata, että sieltä käsin uskaltaa kurottaa, koska ei pudotessaan kuole. 

Etsimme turvaa kaikilla aisteillamme. Skannaamme sitä ympäriltämme jatkuvasti, sillä siten ihminen on pysynyt hengissä. 

Ei ole kyse siitä, onko "oikeasti" turvassa, vaan kyse on siitä tunteeko ja kokeeko olevansa turvassa. Mitä hermosto viestittää. 

Nyt tämä oma harjoittelu jännittää, sillä kommentit "ei siinä ole mitään pelättävää" mitätöi ja pudottaa häpeään. 

 "Eihän siinä ole mitään hävettävää" 

Älä pelkää, älä panikoi, älä jännitä. 

Eivät ne tarkoita pahaa. Sellaisiin  kommentteihin oppii reagoimaan myötätuntoisesti. Lapselle ne ovat haitallisempia ja aikuisena niitä suodattaa. Juuri tässä vaiheessa omaa matkaani suodatin on vähän tukkeessa ja toisinaan välttelen tilanteita joissa häpeä tuntuu tosi vaikealta. 

Minulla on turvassa alkanut hyvin voimakas matka. Tukahdetut tunteet tulevat pintaan tunnettaviksi. Se on liekeissä palamista ja seitissä rimpuilua. Tunnen sen keuhkojen puristumisena tyhjäksi ja kuin oksennuksena joka liikkuu kaikkialla kehossa. 

Väännyn ja puristun. 

Voimakas tukehtumisen tunne on ollut ja on yhä haastava. Tukehdun omaan vapauden huutooni. 

Häpeä vääntää kasvojani. Tämä tapahtuu Tre-harjoituksessa. Saan sen loppumaan jos otan käyttöön sisäisen meikkipalettini ja peitän häpeän tunteen. Haluan antaa sen tulla. Se kulkee minussa pikkuhiljaa. Välillä se tulvii ja joudun hyväksymään että nyt en ehkä halua tehdä mitään. 

Häpeän tunnen kehossa on minulla kuin iho muuttuisi puristavaksi. Se on kuin kaarnaa. Tunnen olevani kuivunut puu. Mikään ei liiku sisälläni. Kuin veri olisi tahmaista. Jalat painavat liikaa. Väännyn. 

Jatkuva kontrollin pitäminen ja addiktio ovat olleet peittämässä tunteita, joiden kohtaaminen ei ollut mahdollista. Ne olisivat vieneet lauman ulkopuolelle jossa ei voi selvitä kauaa. 

Onneksi ei etukäteen tiedä millaisia koettelemuksia tulee kohtaamaan. Se mahdollistaa matkan etenemisen. Ennen tuumin etten voi lähteä matkalle, jos se tietää liian monia muuttuvia tekijöitä. Tämä on tärkeä muutos itselle. 

Minulla on joskus tapana ärähtää, että tämä on jo täysin kohtuutonta. On kohtuutonta, että minulle tapahtuu vastoinkäymisiä, kun olen "tehnyt niin hyvin" , "ollut niin urhea" , "toiminut oikein". Olen joskus kuin muumilaakson kitisevä uhri-Nipsu tai kroonisessa realismin puutteessa leijuva Niiskuneiti. 

Haluan siis vielä kontrolloida elämää. 

Haluan valita mistä luovun, jotta saan haluamani. Tässä kohtaa varmasti Buddha hymyilee minulle myötätuntoisesti. Ainakin joku hymyilee. Kiitos. 

Huomasin vaativani että asiat paranevat, kun vain luovun kaikesta ylimääräisestä tavarasta. 

Se teki hyvää ja päätös oli rauhoittava. En vain ymmärtänyt sen olevan vasta alkua. Se symboloi myös vanhasta luopumista, joten jotain oli jo lähtenyt liikkeelle tietoisuudessa. 

Nyt yksin ollessani olen tuntenut yksinäisyyttä ja ottanut sen vastaan. Hiljaisuudessa olen kuullut oman ääneni ja vastaanottanut irralleen jäämisen hätää. Se on ohjannut uusiin paikkoihin ja ihmisten luokse. 

Haluan tavoittaa mukautujan minussa. Sen joka oman itsensä kustannuksella joustaa. 

Haluan hoivata omaa tarvettani silitykseen ja läheisyyteen. Ihmisten luokse. 

Sanat eivät pysty kuvaamaan mitä kaikkea olen löytänyt. Tämä ei ole järjellinen matka. Tämä on suurien tunteiden matka. 

Nyt olen matkalla, jossa haluan kohdata syviä haavoja, enkä vain kirjoittaa narsistista tarinaa.

Haluan kirjoittaa tästä, sillä se on tapani prosessoida erilaisia asioita. On aina ollut. 

Haluan myös tuoda esille asioita, joita muutkin voivat kokea, mutta ne asiat voivat olla hauraita ja kivuliaita sanoa ääneen. Ne vovat tuntua kielletyiltä. Ettei niistä saa puhua. Kuka meistä on ehjä ja kuka vaatii ehjyyttä? 

En tunne itseäni vielä kokonaan, mutta tunnen voimakkaasti, että haluan kirjoittaa ja että minulla on ääni. 

Voin olla luova ja toimia myötätuntoisesti juuri siitä käsin, kuka minä syvimmällä sisimmässäni olen, sillä juuri se saa nyt olla rakastettu ja vapaa. 

#häpeä #jäljetkehossa #kasvu  #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #backtoschool  #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #koulu #miellyttäjä #tunteet #kontrolli #rajat #viha #syyllisyys #trauma #pelko 

Fyysiset oireet ja psyykkiset murheet

Kuvaan tässä kirjoituksessa tuntemuksia miten olen pikkuhiljaa kohdannut kehon viestejä ja miten ne ovat päässeet ulos tunteina. Aikaisemmin minulla oli uskomus, että on erikseen "fyysiset oireet", joilla on tavanomaisesti jokin selittävä syy jonka voi mitata. Sitten on "psyykkiset murheet", jotka ovat sen hetken mieltä painavat asiat. 

Tämä on rationaalinen kaava. On vienyt aikaa irroittaa. 

Kuvaan aikaisemmassa tekstissäni "tunteita ajalta jolloin piti olla hiljaa" vaikeaa jaksoa elämässäni, joka johti minut oman itseni äärelle ja tutkimaan tätä kautta omaa kehollisuuttani, joten en avaa sitä tässä tekstissä enempää. Blogini on eräänlaista päiväkirjaa matkaltani kohti omaa ydinminääni. Poimin paljon menneitä muistoja ja uskomuksia jotka saavat tässä hetkessä ymmärryksen. Niiden auki kirjoittaminen on minulle tärkeää. 

Olen paljon käsitellyt omaa kokemustani kivusta. Miten jollain hetkellä esimerkiksi kipu lihaksissa on ollut todella kova. Sitten se on taas väistynyt. Se on ollut mielelleni epäloogista ja siten pelottavaa.  Lihakset eivät monestikaan ole olleet kovin jännittyneet tai kosketusaratkaan. Niissä on vain asunut ja liikkunut kipu. 

Kaikenlaiset kivut ja epämiellyttävät tuntemukset ovat näyttäytyneet merkkeinä sairastumisesta ja vaarasta. Ne on pitänyt ratkaista rationaalisesti tai toisinaan on ehdotettu pois lääkitsemistä. 

Olen kasvanut kivun pelkoon. Siihen että kivun kanssa ei ole turvallista olla, vaan kaikki kipu vaatisi joko puuttumista tai ylipärjäämistä. 

Erilaiset päänsäryt ovat olleet matkassani jo lapsena. Olen joskus kärsinyt niistä paljonkin. Ennen kaikkea pelännyt säryn ilmaantumista ja varautunut. 

Tässä hetkessä tunnistan tilanteissa jännityksen ja erityisesti pään lihasten kiristymisen. Tuntuu kuin leuka liikkuisi huonosti, silmiin sattuu ja huimaa. 

On ollut työlästä opetella olemaan hyväksyvä. Saada jännittää. 

Mieli huutaa että älä jännitä. Turhaa jännittää. Ei ole koskaan ollut lupaa jännittää. On pitänyt olla reipas. Päänsärky on pelko. 

Olen aktiivinen kehon huoltaja. Käytän paljon aikaa venyttelyyn ja faskioiden käsittelyyn. Tykkään myös joogata ja tanssia. 

Joskus olen huomannut myös intensiivisesti  suorittavani erilaisia kehon rentouttamisia. Se hymyilyttää kun sitä miettii. Koitan suhtautua myötätunnolla suorittajaan. Suorittajani on tiedon kerääjä. Se tekee listoja jääkaapin oveen. 

Suorittaja suojaa vaikeilta tunteilta, joita ei voi tuntea. 

TRE (Tension, Stress & Trauma Releasing Exercises) muodostui yhdeksi merkittävimmistä tavoista tavoittaa yhteys ja varsinkin luottamus omaan kehoon. Sen avulla kehon erilaiset tuntemukset jotka aiheuttivat aina pelkoa, alkoivatkin muodostua viesteiksi. 

TRE-harjoituksessa minulla nousee tunteita ja muistojakin. Keho toimii siinä siten, miten luonto on meissä sen rakentanut toimivaksi. Olemme sen paljolti vaijentanut, sillä rationaalinen puoli on toisinaan dominoimassa ja olemme ehkä vähän lumoutuneita ajattelemaan, että kokemuksia voi ratkaista vain puhumalla niistä. 

Löysin ymmärryksen, että kehoni on aina minun puolellani. Neuvoo, kertoo ja opastaa. 

Harjoitus voi olla kouristavaa, ravistavaa tai kevyttäkin tärinää. Minussa tapahtuu nyt paljon ja liikket ovat isoja. Kehossa liikkuu paljon surua. Kun touhuan paljon, se pysyy etäällä. Kun pysähdyn, se voi tulvia esiin valtavana kyyneltulvana. Juuri ennen kyyneliä tunnen kehossa surun koko olemuksen. 

Valtavan puristuksen rinnassa, kaulassa ja leuassa. Kuumuuden rinnassa ja kasvoissa. Kipua, kuin koko minuutta koitettaisiin repiä ulos. TRE harjoituksessa suru tulee minulla näkyviin rinnan noustessa ylös ja kaiken muun painautuessa lattiaa vasten. Ydinminän suru. 

Tuntui vieraalta vain luovuttaa ja antaa kehon toimia itse. Luopua kontrollista, jota on ollut pakollista pitää yllä. Keho ei hylkää. Se jää tuudittamaan minua yksinäisyydessä ja voin tuntea itseni lopuksi kuin vilttiin käärityksi. 

En ollut vielä kuullut TRE:stä, kun kehoni johdatti itse lopulta tärinään. Tultuaan riittävän pitkälle vaikeaan oloon, kauhuun ja jännitykseen, se käynnistyi. 

Yhtenä hetkenä vain tunsin syvän epätoivon ja tarpeen saada levätä. Käsivarsissa oli ollut jäytävä kipu pitkään. 

Jännityksen purkautuminen alkoi  vasemmasta käsivarresta. Sätkyvästä liikkeestä ja voimakkaista kouristuksista jotka väänsivät myös sormia eri suuntiin. 

Se tuntui jotenkin äärimmäiseltä ja vähän pelottavalta, mutta sain sen loppumaan  silittämällä kättä. 

Tein siitä johtopäätöksen että kyse on hermoradoista ja koitin pysäyttää huolestuneisuuteni. 

Hain Youtubesta ja kirjastosta tietoa ja lähdin tekemään harjoituksia kotona. Kehoni lähti heti purkamaan suuria jännityksiä. Tärinä tuntui helpottavalta ja voimakkaalta kuin tulivuoren purkaus. 

Otin yhteyttä TRE-ohjaajaan. Hän tarjosi apua läsnäolollaan ja myötätunnolla. Sain ohjausta ja tietoa. Myöhemmin menin kurssille, joka helpotti luottamuksen löytämisessä. 

Tässä hetkessä kehoni tärisee kun on tarve ja kun annan sen täristä. Joskus lyhyesti ja joskus pitkästi. 

Koen valtavaa kiitollisuutta kehon viisaudesta. Rationaalinen mieleni on voimakas ja se estää joskus alitajunnan tärkeän työn tuloa kokonaan esiin. Nyt pystyn jo eri tavoilla kuulemaan alitajuntaa ja antamaan sille tilaa. 

Olin pitkään kroonisessa ylivireydessä ja lopuksi alivireydessä. Jatkuvissa paniikeissa. Koitin opettaa hermostoani uudelleen, olemalla välittämättä ja "elämällä normaalisti". 

Muistan hyvin pahimman ylivireyden tuskan, jonka koin. Yritin maata pimeässä selälläni ja hengitellä. Tunsin valtavan sähkömäisen surinan ja liikkeen selässäni joka levisi pikkuhiljaa kaikkialle. 

Olin levoton ja täynnä kauhua. Lopulta oli pakko päästä liikkumaan, mutta samalla sähköinen puristus tuntui rajoittavan liikkumista. 

Suru ja pelko alkoivat purkautua itkukohtauksina. En löytänyt niiden pohjaa kuin vasta myöhemmin. Koitin löytää niiden syytä tästä hetkestä ja missään ei tuntunut olevan yhtään mitään järkeä. 

Ylivireydessä aloin myös tuottaa vatsahappoa vähän enemmän ja viha alkoi tuntua vatsakipuina ja kaikki sanomatta jäänyt halusi jatkuvasti ulos. Oksetti mutten oksentanut. Pelkäsin valtavasti hirveää pahoinvoinnin tilaa. 

Vasta myöhemmin olen yhdistänyt pahoinvoinnin ja vihan. Vihan tunne on minulle ehkä kaikkein vaikein. Sen tuominen tunnettavaksi on ollut haastavinta. Nyt ymmärrän, että juuri siksi pahoinvointi on tunteena lähes sietämätön. Kuin suu liimautuisi kiinni. Vatsaa polttaa ja kurkku palaa karrelle kun sisäinen ääni pitää hillitä. Se olisi liiallinen reaktio. 

Vihaa ei saa osoittaa. Vihaisesta ei pidetä. Minulle nauretaan. Vihan peittäjä on kiltti. "Eihän sellaisesta nyt kannata suuttua." 

Viha tuntuu myös paikoillaan olevana energiana. Kuin verisuonissa olisi liikaa tavaraa. Kuin itseäni puolustava ääni saisi kehon turpoamaan kun sanoja kertyy liikaa mutta ne eivät pääse ulos. Tulee tuska ja turhautuminen. Kuin kelluisin vihreässä sappinesteessä. Vääryys sairastuttaa pikkuhiljaa. Emme tunne kaikkien autoimmuunisairauksien lähtökohtia, mutta niitä voi pohtia eri tavoin. 

Emme osaa mitata yksiselitteisesti patoutuneen vihan kaikkia vaikutuksia kehossa. Emmekä ehkä edes halua liittää tunteita ja verikokeita toisiinsa liiaksi. Terve viha on mieletön energia. Myös seksuaalienergia on voima, joka sekin voi olla vihan tavoin tukahdutettu. Sen energia on tanssi, joka vain jatkuu suorittajan ja tahdonvoiman jo tiputtua polvilleen. Olin tukahduttanut feminiinin ja kohtelin sitä heikkoutena. Maskuliini jyräsi, jottei toimelias pysähtyisi. 

Välillä ylivireyden jatkuttua kauan vain sammuin. Se on lamaantuminen, joka tapahtuu mielemme tulkittua äärimmäisen vaaran. Tällöin kehon toiminnot hidastuvat ja yhteys aivojen järkeilevään osaan ei ole käytössä. 

Se tuntui todella epämiellyttävältä. Tunsin nukahtavani, mutta vaipuvani kauhuun jossa en voi liikkua, enkä saa apua.

Oura piirsi tämän yhtäkkisenä valtavana sykevälivaihtelun nousuna ja sykkeen laskuna 45-48 välille. Tunsin miten lakkasin olemasta. 

Syyllisyys tuntuu voimattomuutena. Jalat painavat niin etteivät tunnu nousevan kunnolla. Koko keho huutaa energiaa. 

Syyllisyys asuu pohjalla minussa. Se uuvuttaa. 

Turhautuneisuus tuntuu kalvona ympärilläni. Kuin kävelisin kelmutettuna. Se on kuin ristiriitaista sinkoilua kehon sisällä. 

Liikkumisen kivuliaisuus, sykkeiden suuri vaihtelu ja ennen kaikkea pelko vaikeuttivat normaalia elämää. Ajauduin tilaan, jossa koitin jatkuvasti rauhoittua ja meditoida itseäni kuntoon. Tein aktiivisesti erilaisia hengitysharjoituksia. Niistä oli ja on nykyäänkin hyötyä. Kuvaisin sitä kuitenkin vain yhdeksi osaksi kokonaisuutta. 

Löysin myös Wim Hoffin ja aloin tehdä erilaisia kylmäaltistuksia. Huomaan etsineeni jotain, jolla voisin osoittaa hetken olevani elossa ja että "tämän saan sentään tehtyä". Se palveli hyvin yhtenä asiana muiden joukossa ja tutustumisessa hermostoon. Osaltaan se palveli myös suorittaja-minuutta. 

Käytän kylmää säännöllisesti tässä hetkessäkin. 

Koen ylivireyttä. Joudun pysähtymään yhä uudelleen vaikeiden tunteiden äärelle ja vain olemaan. Taas ja uudelleen. Jokin päivän tapahtuma kaataa suolaa haavaan. 

Tunteet ovat nyt voimakkaampia. Ne ovat nyt valtavia ja kaikissa eri väreissä. 

Tunnen että itsekin olen ollut harmaa ja nyt näen kaikki omat värini ja puoleni. Myös mustan. 

Samaan päivään mahtuu raivo ja rakkaus. Tasaisuuden vaalimisen tärkeys oli uskomus sekin. 

En ole aikaisemmin löytänyt ymmärrystä epämääräisiin olotiloihin, jossa on epämukavaa ja olen varuillaan. Tunnen että minulta on koko ajan odotettu jotakin tai että pitää olla varautunut kaikkeen, ettei tule muutoksia jotka suistaisivat epätasapainoon. 

Tämä tapa olla on ollut kehittyneenä kehooni, enkä voi muistaa sitä tietoisella tasolla.  Matka alitajuntaan on välillä aika rankka. Sieltä puretaan nyt vanhoja rakenteita, eikä sitä voi tehdä suorittajan raivolla. 

Paniikkikohtauksella on suojaava vaikutus. Etten joutuisi kohtaamaan häpeää. Kauhut ovat tarpeellisia. Vaijentamalla voi aina kulkea vielä vähän matkaa, mutta valoisampaa kiertotietä ei ole. 

Minulla on kehityksellinen trauma. 

Erilaisista uskomuksista luopuminen on ollut valtavan voimaannuttavaa. Se on ollut samalla työlästä ja vaatinut taistelua. Todeksi tuleminen on kipeää ja puhdistavaa. 

Olen löytämässä itseni luokse, enkä ole koskaan kokenut tällaista huumaa ja kutsua elämän tanssiin ❤️

Olen suoriutunut hyvin.

Tunsin tänään huonoa omaatuntoa siitä, että lähdin kahvilaan autolla. Sinne on puolen tunnin kävelymatka, mutta sitä en nyt tuntenut jaksavani. 

Nukuin yhdeksän tuntia. REM-uni on lisääntynyt ja olen kiitollinen, että keho saa tuotua esiin alitajunnan tärkeitä viestejä. Voin yhä enemmän luottaa kehon hoitavaan voimaan. Nyt se auttaa rationaalisen puolen vihdoin irrottaessa vähän kontrollista. Unet ovat siis olleet avaavia. Myös pelottavia. 

Käyn läpi valtavaa tunteiden myllerrystä. 

Piti taas taistella ja vahingoittua, jotta armo saattoi tulla. 

Tässä kirjoituksessa avaan ajatuksia omasta suorittajastani, jolla on ollut tärkeä rooli selviytymisessä ja jonka kanssa olen päässyt nyt keskustelemaan. 

Minuun on rakentunut ajatus siitä, että jaksamattomuus on jonkinlaista sairastamista. Se on merkki jostain kummallisesta ja vaarallisesta. Armoton suorittaja astuu ohjaksiin latelemaan elämän ohjeita. Eteenpäin vaan. Kyllä se siitä. 

Ei saa jäädä tuleen makaamaan, liike on lääke. 

Mitä vain ettei tarvitsisi kohdata riittämättömyyttä ja häpeää. Kuoleman pelkoa. Jo pelkoni väsymyksestä on valtava. On löydettävä välitön, "kunnollinen" syy uupumiselle. Huomaan, että vieläkin luon omia, ankaria rajoja, milloin on "normaalia" olla  väsynyt ja milloin katson kyseessä olevan jokin pelottava, mahdollisesti etenevä tila. 

Saatan myös syyttää itseäni lepäämisestä ja suhtautua itseeni siten, kuin olisin jatkuvasti valumassa veritulpan saavaksi Netflixin suurkuluttajaksi sohvalle. 

Rakastan liikkumista. On ihmisen luonto liikkua, mutta minä myös suoritan liikuntaa ja pyrin turvaamaan sillä hauraita rakenteitani. Ajaudun liikuntasuoritusten pariin vääristä syistä. 

Vakuuttelu itselle kontrollin pitämisestä helpottaa oloa ja on ollut välttämätöntä. Se on valheellista. Mitään kontrollia elämään ei ole, mutta jokin turva on liimattava kasaan jos se  puuttuu sisältä. 

Minulla on ollut ja on vieläkin lukuisia hallintavälineitä. Niistä on helpompaa kirjoittaa nyt, kun pystyn näkemään ne etäämmältä ja osa on siirtynyt pois neuroottisuuden tasolta. 

Tilalle olen hitaasti päässyt rakentamaan turvaa ja uskallusta ottaa vastaan elämän valtava epävarmuus. Se, etten mittaa verenpainetta, on tuonut parempaa oloa. Oura-suhteeseeni suhtaudun myötätuntoisesti ja pyrin tarkkailemaan mitä tiedot minussa milloinkin herättävät. 

Diabetes mittauksineen on osaltaan ylläpitämässä minulle vaikeaa kuolemanpelkoa ja niistä kumpaakaan en saa juuri tässä hetkessä poistetuksi. 

Olen siis hakenut turvaa jostakin mitä voi mitata, laskea tai nähdä. 

Kun elämään tulee vaikeuksia ja pettymystä, tunnen tarvetta tarttua ulkonäköni muokkaukseen. Etten tippuisi kelpaamattomaksi muutoksen ajaessa kaaokseen. 

Ruokavalio on vienyt minua hyvässä ja pahassa. Löydän siitä niin valtavan avun ja ymmärryksen, että tunnen suurta kiitollisuutta. Suhtaudun ruokaan rakkaudella ja ruokani on rakkautta itseäni kohtaan. Siten se on ollut tärkeä voima vaikeiden jaksojen yli. Se on ollut jotakin vakaata, kun kaikki huojuu. 

Aina ei ole ollut näin. Suhteessani ruokaan on ollut paljon pakon elementtejä ja se on ollut minut määrittelevä asia. En ole siitä mitenkään vapaa vieläkään. 

Valtavassa rajattomuuden tilassa olen koittanut ruokavalion avulla luoda itseeni rajoja jotta en aina hajoaisi. 

Uusia pakkoja, uusia rajoja, jatkuvia "mokia" joissa putosin taas häpeämään kun en yltänyt kuvitteelliseksi aina pärjääväksi osaajaksi. 

Äärimmäisen itsekurin ihailuakin. 

Ehkä joskus pystyn kertomaan koko tarinani ruoan suhteen, mutta en tänään. 

Se on minun addiktioni ja sen ääneen sanominen tuntuu vapauttavalta. 

Kun en ole voinut vastaanottaa myötätuntoa, ei osaa sitä muillekaan jakaa, vaan kovuus ihastuttaa ja muunlainen oleminen näyttäytyy heikkoutena ja pienuutena. Tällaisten asioiden äärelle on vaikeaa tulla ja se tuo syyllisyyttä. 

En ole ollut uupuneenakaan valmis lepäämään. Olen ikään kuin "sairastunut" uupumukseen toisinaan. Kuluttanut suorittajan tilani loppuun, mutten saavuttanut armoa ja myötätuntoa. 

Olen jäänyt luomaan aikataulua tai pohtimaan muiden ajatuksia tilastani. Jälleen luomaan kaavaa, mikä on normaali aika olla uupunut. Pahimmillaan vielä kuunnellut muiden tsemppausta lähteä liikkumaan ja ajatuksia että minuun on saattanut iskeä masennus. 

Olen koittanut toisinaan etsiä vimmaisesti syytä esimerkiksi jalkojen väsymiselle ja koville kivuille. Ajattelin löytää kilppariarvot, jotka ovat pielessä, raudan puutoksen tai minkä tahansa muun konkreettisen tiedon, jonka voin siten korjata ilman että joudun kohtaamaan sen hirveän kivun joka ei näy missään verikokeissa. Miten minä osaan korjata jotain, mitä en voi mitata. 

Tässä sitä kohti nyt mennään. Tänään armollisesti autolla. Huomenna tai illalla saatan olla täysin eri kohdassa. 

Minun uupumiseni on joka kerta ollut itseni kohtaamattomuutta. Uhrin tilassa vaihtamista pysähdyksestä suorittajaksi, joka on muistuttanut, etten minä ole ansainnut armoa, sillä kaikki mitataan tekemiemme asioiden perusteella. Olenko ottanut muut huomioon. Käynnissä on loputon tarve tulla rakastetuksi. Jaksaminen kun saa muut iloiseksi. 

Olen siis sabotoinut oman uupumisesta toipumiseni. Palaamalla samaan josta lähdin. Ei auttanut, jos tekee kevyemmin tai vähemmän, kun kehon viesti oli kuunnella omaa itseä. Mikään ei muuttunut, sillä suhde itseeni pysyi samana. En saanut armoa, sillä en voinut pyytää sitä. Se on muille. Määrittelin armon jopa ärsyttäväksi, uskonnolliseksi termiksi, jotta voin pysyä tiukasti armottomuudessani. 

Suorittaja ei niin vain luovu paikastaan. Se on ollut paikoillaan niin kauan kuin minä muistan ja paljon aikaisemminkin. Siksi sen kanssa on ollut hyvin vaikeaa ja tuskallistakin päästä juttelemaan. Se tuntuu lähes aidolta minulta. Irroittaminen tuntuu siten ahdistavalta ja ennen kaikkea luovuttamiselta. Jos minä vain luovutan, niin kuka sitten olen ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Pelkään ja ikävöin. Ikävöin välillä pakahduttavaa turvahuonettani. Jatkuva uuden tulva ja riskien kohtaaminen hengästyttää. 

Samalla tunnen, ettei mitään näin merkityksellistä voi rakentua ilman vaikeita hetkiä. Minä vain haluaisin nähdä kasvun sellaisena tarinana, jossa pahin osa on nyt jo sentään käyty läpi. 

Tämä on elämää. Mitä tahansa voi tapahtua ja päästään jo Buddhan sanoihin, ettei pitäisi niin pitää kiinni mistään. Buddhaa on helppo siteerata, mutta elämää pitää sitten kohdata jokaisen ilman kirjoja taikka kirjojen avulla. Kirjat eivät tee tunteiden tuntemisesta helpompaa. Olisin sen taatusti jo huomannut. 

Armollisuus tuntuu henkisyydeltä. Henkisyys tuntuu antavan mahdollisuuden suureen rakkauteen. 

Tämä on suuri vapautumisen matka. 

lokki on sankari

Kotka on upea ja ylväs. Silmääkin miellyttävä lintu. 

Minä kuitenkin ihastelen voittamatonta lokkia. Se saapuu itsevarmana ja laskeutuu mihin haluaa. Muut väistäköön. 

Lokki syö kaiken tarjolla olevan ruuan. Kauhoo suuhunsa kuin viimeistä päivää ja nielee kokonaisena kaikenlaista. Siinä saa varpuset varoa, koska lokkia ei kiinnosta.

Lokki on uskalias ja se ottaa riskejä. Kävelee toreilla ihmisten jaloissa päättäväisenä ja maltillisesti. Alati tilaisuuksia tarkkaillen ja veisi vaikka vaatteet henkareista jos haluaisi. 

Syötyään ihmisiltä jäätelöt kädestä ja vietyään leivät tiskeistä, lokki lentää uljaasti pois ja sulattaa varmasti vatsassaan pullonkorkitkin, koska niin kova lintu se on. 

Sitten se kakkaa auton katoille ja tuulilaseihin, emmekä voi sille mitään. 

Lokki taivuttaa niskan taakse ja huutaa kaikkein koviten. 

Se on sopeutunut ihmisten harjoittamaan terrorismiin, levittäytymiseen ja antaa vastusta useissa paikoissa. Se on häikäilemätön ja sen rohkeus on vailla vertaa. 

Lokit vievät taas kesällä jäätelöitä. Ihmiset eivät ole aina hereillä. Tällöin luonto tuo tärkeän viestin. 

Sanat lokki ja resilienssi kuuluvat yhteen. Lokki pärjää aina ja sen olemassaolo kertoo merkityksellistä tarinaa. Se väistää, mutta palaa jälleen takaisin voimakkaampana. 

 Mielessäni aina teen kunniaa minua tarkkaileville lokeille ja tunnen vastaanottavani niiltä rohkeuden viestiä ja voimaa seistä kovaa tuulta vastaan. 

Lokkeja se ei kiinnosta. Nauravat ja kakkaavat päälleni jos olen väärässä paikassa. 

Tämä ei ole muumilaakso

Kaaoksessa voi elää hyvää elämää. Kaikkea ei tarvitse kuitenkaan selitellä hyväksi. Tämä ei ole muumilaakso. 

Välillä kun katson ihmisiä ympärilläni, tunnen kuin kävelisin natisevalla jäällä, joka alkaa pettää, mutta vielä kaikki on jotenkin kasassa. Painostavaa. 

Tunnen itsessäni vihaa, kaunaa, pelkoa, tyhjyyttä. Suurta levottomuutta. 

Yhä enemmän ajetaan päin punaisia, sillä kaikki vain on jotenkin hektisempää. 

"Ylivirittyneestä hermostosta" on helppo löytää kirjoituksia ja videoita. 

Media kertoo rattiraivosta, someraivosta ja laturaivosta.

Näen ikään kuin valtavia muureja rakennettuna haavoittuneen ytimen suojaksi. Kulissi näytelmässä. Sitä yhteisesti rakennetaan yhä hienommaksi joka päivä, jottei paljastu ettei kaikki olekaan onnellisia onnellisimmassa maassa. 

Sitä ei uskalleta aina sanoa ääneen, sillä silloin pitäisi puuttua suuriin rakenteisiin. Mitä jos paljastuukin, että kaikella hienolla tekniikalla ja uudistuksella onkin saatu aikaan helppoutta ja nopeutta, muttei hoidettu ihmisen mieltä lainkaan. 

Masentuneelle tehdään pitkiä kyselyjä. Sellaisia osittain erimieltä ja useammin kuin kerran viikossa tyyppisiä. Rastita, mutta älä kerro omin sanoin mitään, kun niistä ei saada hyvää dataa. Ne kertovat vain yhden ihmisen tarinaa. Yksilön kokemus sivuutetaan. 

Oma olo ja oma kanta. Paljon omia sananparsia luomassa kuvaa yksilöllisyydestä. 

Tarvitsemme paikkoja joissa olla oma itsemme ja jossa jakaa omia ajatuksiamme. Koen että tarvitsemme kipeästi omaa laumaa. Viisautta, turvaa ja ymmärrystä. Purku kun suuntautuu sekin monesti datamaailmaan. Se voi olla vihan kippaus vihaisten päälle. 

 Tässä hetkessä on aiheita, joista puhuminen on vaivaannuttavaa. Someriippuvuus, diabeteksen valtava kasvu, pahoinvointi. Ne koskettavat. Peruskoulua taas ei oikein sovi arvostella. Peruskoulu ruokineen on niin pyhä, että sen kauhujen puoli on osin vaivaannuttava. 

Jos koulu on jollekulle vuosien musta helvetti, niin voiko olla kiitollinen koulutuksesta, jonka jälkeen voi päästä opiskelemaan lisää ja lopulta ehkä elättämään itsensä. 

Voiko olla tyytyväinen luokkaretkestä jolle ei halunnut, koska joku muu ei pääse lainkaan. Pakko ei ole lähteä, mutta olet friikki jos et lähde. Et voi kuulua porukkaan. Peruskoulu voi olla paikka ystävyyssuhteiden luomiseen ja oppimiseen

Peruskoulu voi olla myös jäätävä kenttä kaikelle näkymättömälle häpeälle. 

Peruskoulua täytyy voida arvioida ihan siinä missä minkä tahansa työpaikan olosuhteita. Jossain on niin myrkyllinen ilmapiiri, ettei siellä happi kulje ja jonkun on vaihdettava työpaikkaa. Itselle sopimattomasta työpaikasta lähtö on rakastava teko itseä kohtaan. 

Koulussa olemista ei voi pohtia välttämättömyytenä. 

Miten koulusta pääsee pois. Kun aikuisenakin voi syyllisyydestä tulla jääneeksi työpaikkaan jossa on paha olla. "Kuuluu kestää". Pyydetään miettimään miltä muista tuntuu jos jätät heidät pulaan. 

Syyllisyyden taakka on painava. Pistää katsomaan kenkiinsä. 

Ulkoapäin painostetaan suvaitsemaan ja meitä koitetaan puhua Euroopaksi, vaikka ollaan paljolti niin vihaisia, että naapurikin suututtaa. Pitäisi siinä sitten kokea Eurooppa omaksi laumaksi?

Terveen vihan jatkuva hiljentäminen tekee hirveää jälkeä. Välillä jään pohtimaan onko meidän koko nykytilanteen olemassaolo patoutuneen vihan aikaansaannosta. Nyökyttelyn ja alistumisen. Nöyryyden ja työteliäisyyden muiden hyväksi. 

Ranskassa kuollaan vähemmän sydän-ja verisuonisairauksiin. Jos se onkin se, että temperamentti saa ilmentyä, eikä niinkään heidän punaviini ja voi? 

Terveen vihan ilmentäjän voidaan Suomessa katsoa olevan itsekäs, ylpeä, tai se luulee olevansa jotakin kun kulkeekin niin suorassa. 

Koen että kiltteyteen voi tukehtua. Sanat kertyvät palaksi kurkkuun ja muuttuu patsaaksi. 

Ilman tervettä vihaa olen muiden armoilla. Ilman rajoja. Silloin pelottaa, koska voi joutua mihin tahansa.

Uupuminen voi olla muiden eteen tekemistä. Merkki että on aika kuulla oma ääni. Joskus tulee pidettyä avioliittoa, ystävyyssuhteita, työpaikkaa tai sukulaisuutta jotenkin sinetöityinä ja pysyvinä. Muutos voi olla liian suuri kohdattavaksi ja silloin voi tulla koittaneeksi vaikuttaa omaan asenteeseen, ruokavalioon tai johonkin mitä olisi helpompi kohdata ja muokata. Kipua kun pyrkii välttämään. 

 Niilläkin voi olla vaikutusta, mutta keho voi jatkaa merkkien antamista, jos sitä ei kuulla. 

Joskus on vaikeaa nousta uhriuden tilasta, sillä voi olla kaikkien siunaamaa pysyä muuttumattomana. Urheana ja välittävänä. 

Eihän se ole tietoisesti valittua. Sisälle voi olla rakentunut tunne siitä, että kiltti on rakastettu. Itseään ajatteleva tulee hylätyksi. 

Palatakseni uuteen uljaaseen datamaailmaan, mitä jos käykin niin, että kerätty tieto jää kerätyksi tiedoksi ja sitä ei osata käyttää mihinkään kauniiseen, koska kyse onkin ihmisten kokemuksista ja tunteista. 

Ihmistä ei voi ohjelmoida uusiksi äkkiseltään. 

Jo jatkuva uusien aplikaatioiden, ohjelmien ja käytäntöjen opiskelu saa toisinaan raivon valtaan. 

Älä suutu muutoksesta. Se on paljon parempi kuin se edellinen. Jos et osaa tai tulee ongelma, olet vain ehkä vanha tai huono. Kiitos. 

Ihme että itse kasvoin aikuiseksi ja menin töihinkin ilman QR-koodia. Pystyin, vaikka sain niin vähän tietoa. 

Datamaailmassa riittää uutista muiden maiden vaaleista ja sodista. Lämpötiloista ja siitä, mihin tulee lahjoittaa. Kauempana olevat aiheet ovat turvallisempia. Voi kommentoida muttei tarvitse osallistua. 

Omien asioiden kohtaaminen on niin riivatun pelottavaa. 

Lisäksi meihin koitetaan heijastaa jotain tyhmyyttä ja ymmärtämättömyyden tilaa. Asiantuntijat ja "koulutetut" jakavat oikeaa tietoa ja kertovat miten tieto tulee tulkita. Ei haittaa vaikka olet "vähän ymmärtämätön". Sopii olla. Palaa vain rauhassa riviin. Olet turvassa kun niin sanotaan.

Jos ei ole kosketuksissa kaikkein tärkeimpään viestintäkanavaan, eli omaan itseensä, voi joutua vedetyksi näytelmään jossa on komeat puitteet ja niin ristiriitainen ja ahdistava informaatiotulva, että elää pelossa. 

Kukaan ei ole sinällään turvassa. Elämä on kaaos. Turva on vain itsessä, sisällä. Sen löytäminen voi olla niin vaikea taival, että olisi helpompaa vain seurata kännykästä että pitääkö olla huolissaan. Se ei kuitenkaan ole vaihtoehto. Yöllä voi syttyä kännykkä palamaan ja kehomme tarvitsee oikean rauhan. 

Ei mitään Nietzscheä tänään tähän nyt kun on mun vuoro. 

 

Tunteita ajalta jolloin piti olla hiljaa

Älä siitä nyt enää ole vihainen. Anna anteeksi oman itsesi tähden. Tulet muuten kaunaiseksi. Viha alkaa kalvaa sinua. Hyväksy tapahtunut. 

Irti päästäminen on kasvun prosessi. Vaatii paljon työstämistä. Olen tehokas, mutta opettelenkin armollisuutta. 

Nyt kirjoitan pandemian ajasta. Tunteilla, joita koin ja koen. 

On oikeus olla vihainen ja puhua ääneen. 

Keskustelun estäminen, hyssyttely, leimaaminen ja pelottelu olivat jo hyvin aggressiivisia tapoja puuttua ihmisten arkeen. 

Gustave Le Bon kirjoittaa tällaisesta ihmisen  käyttäytymisestä kirjassaan Joukkosielu.  (Psychologie des foules) 1895. Gustave Le Bonia pidetään joukkopsykologian isänä ja hänen kirjansa toi ymmärrystä ja voimia hetkiin, jolloin etsi vimmalla jotakin johon tarttua. 

Vapaudesta puhuttiin kuin se olisi jokin  palloteltava ja pohdittava asia, jota voitaisiin muuttaa tilanteen mukaan. 

Meidän piti olla tasavertaisia. Sitten piti olla passi että pääsi johonkin. Tämä oli jo itsessään tavaton turvattomuuden signaali, ettei kukaan ollut yksittäisen ihmisen puolella. 

Pelottelu oli paikoin niin voimakasta, että se loi jälkiä jotka näkyvät pitkään ja siirtyvät eteenpäin. 

Kaikki palaisi kyllä ennalleen? Ei palannut. Minäkään en palannut ennalleni. 

Kuolin välissä vaikka en sairastanut mitään. 

Anteeksi ei ole pyydetty. Eikä ole anteeksi antamisen aika. Ehkä myöhemmin on. En voi sitä vielä tietää. 

Miltä se tuntuu, kun eristetään muista mielipiteen tähden. Eristetään ja nimetään ties miksi. Hörhöksi tai ymmärtämättömäksi. Pilkallisia termejä kasaantui uskomaton määrä. 

Oli kyse minua itseä koskevasta kysymyksestä, mutta kerrottiin, etten olisi itse kykenevä arvioimaan tilannetta. Ikään kuin oma intuitio ei olisi mikään tapa päättää asioita. Joku muu taas tietää paremmin. Onko valtava pelko sitten hyvä hetki tehdä päätös. 

Sain paheksuntaa ja kiukkua. Sain myös päälleni muiden ihmisten pelkoja, joita en osannut estää. Minussa on mukautuja, sopeutuja ja uhri. Otin kannettavakseni muidenkin pelkoa. Lehdessä sai kirjoittaa että kaltaiseni pitäisi viedä Seilin saareen eristyksiin ja että muiden kuolemat voisivat olla kaltaisteni väärinajattelijoiden syytä. 

Lopulta arvioitiin, etten olisi turvallinen tekemään työtäni. Minä, kuka en ole sairastanut flunssaakaan moneen vuoteen. 

Kirjoitin presidentille ja kirjoitin kaikille muillekin. 

Terveystietoja kyseltiin yhtäkkiä töissä, harrastuksissa, ovilla ja ystävien kesken. Jotkut lähtivät ja jotkut jäivät. 

Saavuin itse kohtaan, jossa minun oli aika lähteä. 

Kaaduin syvimpiin pelkoihin, loputtomaan tyhjyyteen jossa ei ollut mitään. Lakkasin olemasta ja vain kuolin ja samalla elin. Sydän pumppasi ja veri virtasi. Huusin ja itkin itseäni tainnoksiin. 

Olin omassa keittiössä. Lattialla ja kaikki oli ihan normaalisti. 

En tiedä koskaan pelänneeni yhtä paljon. Enkä ymmärtänyt yhtään mistä oli kyse. Olin kaaoksessa ja paniikissa joka ei tuntunut loppuvan. Konttasin takapihalle, enkä pystynyt puhumaan tai toistelin tiettyä tavua.

Tämä alkoi aktivoitua öisin. 

Tätä kutsutaan nimellä tuskauniversumi. Se on kovin kuvaava, sillä se vaikuttaa lopulliselta ja äärettömältä. Näen tutut asiat ympärilläni, mutta tunnen pelkkää kauhua. Täällä ei ole ketään. Minut on jätetty yksin ja kuolen. Kehollinen kipu massiivisena pahoinvointina koko kehossa. Mietin miten kummalliselta kuulostaa tuntea pahoinvointia vääntyvissä sormissa ja varpaissa asti, mutta tunsin niin. 

Sisälleni ei ole voinut rakentua turvaa, joten syöksyin kauhuun. En voinut seisoa omilla jaloillani, sillä minua ei oikeastaan ollut. Minua piti pystyssä nyt taistelija. Viha ja se suorittaja. 

Ymmärsin että nyt oli kaikenlaista kuormaa,   mutta en ole mennyt aikaisemmin näin huonoon kuntoon. Olen ymmärtänyt, että kun elämään tulee kuormaa, alan oirehtia kehoni kautta, mutta olen pitänyt sitä jonain ominaisuutena ja herkkyytenä. Kummallisuutenakin. 

Se on aina ollut viesti paljon suuremmasta pelosta. 

Tärkeä viesti, joka on tullut tukahdutettua väkisin puhumalla siitä, lääkitsemällä kipuja ja kieltämällä sen olemassa olo. 

Omaa häpeää ja heikkoutta korostaen.

Musiikki ja fantasiat nostivat välillä lenkillä jalkojani. Istuin kannolle ja itkin hysteerisenä, sillä kukaan ei löytäisi minua. Jos löytäisi, ei hänkään voisi tehdä mitään, sillä minussa ei ollut mitään vikaa.

Lakkaisin vain olemasta. Tunsin miten faskiat, lihakset ja luut olivat kuin liimautuneet kaikki kivuliaasti yhteen. 

Hermostoni kävi niin kovilla kierroksilla, että tunsin sen kutinana ja sähkönä. Raavin ihoa ja venyttelin jatkuvasti. Sain jatkuvia tic oireita, joita tulee edelleen, jos en kunnioita rajojani tai olen ylivireä. 

Tunsin jatkuvan hapettomuuden. En jaksanut kävellä, mutta kävelin silti. 

Hermoston ylivireydessä vatsa ryhtyi reagoimaan kaikkeen mitä söin. Syömisen jälkeen kaaduin sänkyyn paniikin vallatessa koko kehon. Tunsin että tukehdun omaan oksennukseeni. 

Tarvitsin valtavat määrät vettä ja magnesiumia. Rauta lakkasi imeytymästä. 

Teetin gastropanel tutkimuksen ja tulokset olivat niin hienot, että tunsin suurta riemua siitä että ruoka-asioita osaan hoitaa. 

Silloin tuntui uskomattomalta että terveessä vatsassa voi olla niin hirveä pahoinvointi. Nykyään se tuntuu kovin luonnolliselta, että vatsa kertoo tunteista, jotka eivät tule huomioiduiksi. Voin nyt pysähtyä kuuntelemaan, mikä aiheuttaa vatsaan tukalan olon. 

Kompastuin jälleen tarpeeseen löytää jotain vikaa ja diagnoosia. Yhteiskunnan tarjoama malli. Häiriö, vika, puute, vamma, oireyhtymä. Jokuhan nyt on huonosti. 

Ahdistuneisuushäiriö, pitkittynyt stressitila, paniikkihäiriö, yleistynyt tuskastuneisuus. 

Kaikenlaista diagnostista paskaa. Ota masennuslääkkeitä. Juttele jonkun kanssa. Silittävä psykologi. 

Ikuinen toisinto siitä, että minä tarvitsen ohjeita ja näkökulmia. Muiden ajatuksia. Ajateltavaa! Tiedon mitä kuuluu tehdä. Jotain perspektiiviä! Tsemppiä ja toivoa että tämä ei kestä ikuisesti. 

Psykologi "välittää",  muttei tervehdi minua jos törmäämme kaupassa. Se on kirjattu sopimukseenkin. Miten minä voisin vahvistua omana itsenäni sanojen avulla, jotka eivät välitä sitä, että minua ymmärretään ja että kelpaan omana itsenäni. 

Olen lukenut yli sata ihmismieleen ja psykologiaan liittyvää kirjaa. Ne ovat tietoa. Ylpeänä valtavasta tietomäärästä, pyrin siirtämään kaikkea vimmaisesti itseeni, mutta sisäinen kriitikkoni muistuttaa, että en taaskaan osaa kaikkea. Pitäisi jo alkaa osata, kun alat voida aika huonosti. 

Suoritin myös nettiterapiaa, jossa tein harjoitusta joka johdatti minut yhä uudelleen saman kammottavan asian äärelle. Minut oli tarkoitus totuttaa pahimpaan pelkooni. Yksin. Turvanani tietokone. Jos olo käy liian tukalaksi, soita päivystykseen tai 112. 

Tartuin nettiterapiaan, sillä en kyennyt toimimaan vielä itseni hyväksi ja elin tiiviisti luulossa, että jokin on minussa vialla. Lisäksi osa minussa ajatteli, miten taitava olen suorittamaan taas tämänkin osuuden. 

"Nettiterapiasi on nyt päättynyt. Toivottavasti voit nyt paremmin. Voit myös aina palata harjoitusten pariin." 

Täytyy olla kiitollinen lähetteestä ja muistaa, miten mukava olin, kun en tunkenut mihinkään live-terapiaan viemään jonkun muun, minua huonommassa kunnossa olevan paikkaa. Ei niitä paikkoja varmaan olisi ollutkaan. "Minä kyllä pärjään!"  Tällaisilla ajatuksilla minä kuljin. 

Olisin voinut syödä, treenata tai terapioida itselleni taas seuraavan seesteisemmän jakson. Nyt vain aika oli kypsä minun tulla päätepysäkille, jotta jokin uusi voisi alkaa syntymään. 

Kehoni alkoi pikkuhiljaa jatkuvassa puristuksessa kouristella. Ensiksi käsistä, mutta edeten sitten muuallekin kehoon. Se tuntui kivuliaalta, mutten saanut sitä lopetettua. Ikean parkkipaikalla menin auton takapenkille ja vedin takin päälleni. Koko kehoni kävi läpi kouristuksia ja itkin taas hysteerisesti. 

Sain keholtani jonkin viestin, jota en osannut vastaanottaa, mutta jonka johdosta päädyin lukemaan vagushermosta, Tre:stä (Tension, Stress & Trauma Releasing Exercise) ja joka siivitti minua lopulta matkaan johonkin eri suuntaan kuin ennen. 

Nyt olen päässyt katsomaan itseäni myös vähän etäämmältä. Kuvaan ajatuksiani juuri sellaisina, jollaisina niitä silloin tunsin. Tuolloin ei ollut mitään ryhdistäytymisen reittiä käytettävissä. Koitin etsiä jostain turvaa jossa uskaltaisin hengittää ja levätä. 

Heijastelen myös katkeruudessa. Tähän liittyy minulla valtavan suuria tunteita ja syvää epätoivoa, joita puran nyt kun olen matkallani siinä vaiheessa, että minussa on myös turvaa. 

Tämä on osa omaa matkaani, käydä läpi sen vaiheita ja katsoa niitä myös myötätunnon valossa. Antaa kaikille tunteille mahdollisuus tulla ilman pelkoa siitä, että minut rajataan taas pois. Hylätään. Tässä päivässä ja tässä kirjoituksen hetkessä on läsnä polttava viha, tukahduttava yksin jäämisen suru ja riittämättömyys. Ne saavat tulla ja olla. Ne eivät jää kalvamaan, sillä ne tulevat tunnetuiksi. Tunnin päästä voin vaikka nauraa ja tuntea valtavan inspiraation pestä ikkunat. 

Tunnen lähes tavaroita lennättävän raivon, jotta minut nähtäisiin. Nähtäisiin se, joka kulkee eri suuntaan. Kirjoittamastani tekstistä säteilee kritiikki, viha ja syvä loukatuksi tuleminen. Tunnen niitä ja kirjaan niitä ylös. Niiden alla on minun suunnaton pelkoni jota olen pala kerrallaan kohtaamassa. 

Myös suuri muutoksen tuoma kasvu ja riemu ovat läsnä. Helpotus asettua lepäämään. Eräänlainen varmuus, vaikka on juuri ymmärtänyt että kaikki on epävarmaa. 

Minut on nähty omana itsenäni ja kykenen nyt tuntemaan tunteita siten, että voin hyväksyä niitä. Saan olla yhdessä vihani kanssa. 

Tunteet ovat valtavan voimakkaita, mutta voimistun koko ajan olemaan niiden kanssa. Ne ovat vasta turvassa tulleet sallituiksi. 

Luulin olevani jotenkin tasainen ihminen. Oli pakko olla. En ole rauhallinen enkä hiljainen, tasaisesta puhumattakaan. 

Olen myös aidosti surullinen siitä, miten tulin kohdelluksi. Syyttäminen ei vie eteenpäin matkallani. En vain pysty vielä kaikkeen siihen myötätuntoon. En tänään. Harjoittelen joka päivä. Suuntaan testaamaan, miten kestän mitäkin. Kaatumista ei enää tarvitsekaan yhtä paljon pelätä, sillä sieltä pääseekin ylös. 

Tähän tarvittiin paljon nähdyksi tulemista, turvaa ja rakkautta. Yksin en löytänyt myötätuntoa, vaan pyrin jonkinlaiseen älylliseen ratkaisuun ja suoritusohjelmaan. 

Koen suunnatonta kiitollisuutta. Saavutin pohjan ja kuoleman. Minun rimpuilevat osani olivat tulleet uupuneina perille ja sain mahdollisuuden lähteä syntymään uudeksi. Se on hirveän kivuliasta. Hämmentävää ja ihmeellistä. Tunnen että olen kokenut vuodessa suurempia asioita, kuin koskaan elämäni aikana. 

Löysin valtavan rakkauden. 

"No price is too high to pay for the privilege of owning yourself" 

Nietzsche

voiko ihminen olla kiehtovampi kuin kissavideo?

Olin jokin aika sitten sinkkujen tapahtumassa, jossa oli tarkoitus tietysti tavata uusia ihmisiä. 

Jännitti melkoisesti lähteä. Millaisia ihmisiä sinne mahtaa tulla? Mitä minusta ajatellaan? Mitä jos alkaa jännittää niin paljon, etten saa oltua? 

Mietin mitä haluaisin kysyä miehiltä ja mitä minulta ehkä kysyttäisiin. 

Nyt on aika ottaa selvää ja tehdä kurkistus, mitä tällainen tapahtuma itsessä herättäisi. 

Aamulla aloin jo pohtia mitä pukisin päälle. Ei liikaa. Ei liian vähän. Omana itsenä. Musta hoikentaa. Sitä tavallista. Hiusten nyppimistä ja epätoivoista tarvetta saada tieto, millaisia ihmisiä tulisin tapaamaan. Ei auta kuin mennä katsomaan avoimin mielin.  Pohdin että kaikkiahan siellä varmaan jännittää, joten on toimiva tapa aloittaa keskustelu vaikka tästä meitä yhdistävästä asiasta. 

Sitten kehoni alkoikin jo kertoa automaattista versiotaan mitä tulisi tapahtumaan. Alan varmasti voida pahoin tai yksinkertaisesti vain puristun jo autoon. Puhuin itselleni ystävällisesti, että eipä ole hetkeen tullut oltua tällaisessa tilanteessa. Sopii jännittää. 

Vaihdoin musiikin ja tanssin hetken. Donna Summerin Hot Stuff on varma valinta! Vilkuilin kelloa ja lähdin hyvissä ajoin, kuten aina. 

Paikalla marssin itsevarmana heti  ilmoittautumaan. Minut  otettiin ystävällisesti vastaan ja koin olevani tervetullut. Sitten join jännityksessä tarpeettoman paljon kahvia. Kun aikaa tapahtuman alkuun oli jäljellä vartti, laskin kahvikuppini, otin pari pidempää hengitystä, vilkaisin peiliin ja marssin tapahtuman odotustilaan, jossa oli ihmisiä kerääntyneenä istumaan.

Tervehdin kaikkia yhteisesti. Vähän kovempaan ääneen, koska jännittäessä ääneni hukkuu johonkin. 

Kukaan ei nostanut katsettaan kännykästä. Kukaan ei vastannut. 

En osaa kuvata hölmistymiseni määrää. Istuin ja katsoin kaikkia vuorotellen, mutten tavoittanut kenenkään silmiä. 

Näinkö tämä on. Vartin päästä meidät ohjataan tästä datalampaiden karsinasta tuoleille ja soitetaan kelloa, jotta voimme alkaa puhua ja tutustumaan toisiimme.  

Tilanne oli absurdi. Näyttelemmekö tässä että emme huomaa toisiamme? 

Datalampaat ahmivat jotain facebookin ja tiktokin nurmikkoa. Mistäpä minä tiedän, mitä kenenkin puhelimessa pyörii. Ehkä kaikki olivat paenneet jännitystä ja saivat ystäviltä tsemppaus-viestejä. Itsekin huomasin olevani juuri nyt hetkellisesti vähän tsempin tarpeessa, sillä en tajunnut olevani näkymätön kun olin vaivalla laittautunut ja loihtinut vielä kahdeksan senttiä lisää pituutta itseeni. 

Voitaisiinko vaikka yhdessä puhua odotellessa, että jännittää ihan kamalasti tulla tänne? Ei voida. 

Miksi edes laitoin tämän pitsipaidan? 

Olenko nyt edes oikeassa paikassa ja eikö tämä ole kenestäkään muusta näin vaivaannuttavaa? 

Minäkin sain sitten ohjelman alkaessa omat minuuttini. Omana itsenäni ja jännittäen. Hymyillen ja silmiin katsoen. Mikään minussa ei erityisesti liikkunut. Kaikki luonnollisuus oli puristuksissa. 

Olin iloinen että tuli lähdettyä. Iloinen oman jännityksen kohtaamisesta ja kokonaan uudesta kokemuksesta. Kun istuin autoon, puhkesin hillittömän nauruun. Se johtui ehkä adrenaliinista, mutta enimmäkseen siitä, etten voinut uskoa mitä juuri koin. 

Mitä meille on tapahtumassa. 

Osallistuin tapahtumaan, jossa on tarkoitus tavata toisia ihmisiä ja etsiä jopa kumppania. Millainen olisi kumppani, kuka valitsee kännykän minun sijaani? Kuka ei  riitatilanteessa karkaa  ottamaan vähän huikkaa, mutta karkaa kännykkään. Onko se parempi? 

Tiedetään että kyseessä on jo iso ongelma. Puhutaan lasten kännyköiden käytöstä kouluissa. Pitäisikö näiden ihmisten auttaa lapsia luopumaan liiallisesta kännykässä roikkumisesta? Kohtaamaan ongelmia, puhumaan ja ottamaan muut ihmiset huomioon. 

Ymmärrän kyllä dopamiinikoukun. Se on mukavaa. Vähän kuin söisi koko ajan. Jatkuva kännykän selaaminen on kuin mielen höttöhiilaria ja pikaruokaa. Keinotekoista täytettä. Huomaammeko edes miten paljon kaikenlaiset vihan ja ärsyynnyksen purskahdukset vaikuttavat meissä päivän mittaan. 

Ei ne nyt sillä tavalla niin vaikuta, mutta nykyään närästää vaan kaikki ruoka niin pirusti? 

Ei kännykkä voi närästää. Sen täytyy olla kahvi. 

Nyt on ihan ok olla omissa oloissaan. Kuin zombie. Piiloon jännitystä, piiloon pelkoa, riittämättömyyttä ja piiloon katsetta. 

Kuulostaa hivenen addiktiolta. 

Huomaammeko miten kauaksi lopulta ajaudumme toisistamme, jos emme käy intensiivisiä ja mielenkiintoisia keskusteluja, jotka ruokkivat meitä. 

Eikö juuri se ole parisuhteessakin ihana voima. Ja miten parisuhde pysyy, jos tapa keskustella asioista muuttuu karkaamiseksi puhelimeen. 

Ihmissuhdetaidot rapistuvat. Pitkäjänteisyys rapistuu. Tämän lisäksi syntyy ylikuormitustila kaikesta tyhjästä infosta, mutta se on jo toinen asia. 

Minä haluan nähdä silmät ja katsoa niihin. Haluan tavoittaa tuoksun ja hymyn. Näiden kautta jo vastaanotan ihan uskomattoman määrän tietoa ja erilaiset tunteet syntyvät. Se tapahtuu siksi, että olen ihminen ja ihmiset toimivat siten. 

Me voimme hyvin kun olemme vuorovaikutuksessa toistemme kanssa. Ravitsevaa vuorovaikutusta ei ole 500 erilaista emojia ja paskakasan kuva, kun taas ymmärretyksi tuleminen ja myötätunto tuntuvat kovin hyviltä. 

Se, että tulee nähdyksi ja hyväksytyksi, voi tuntua ihmeellisenä lämmön ja voiman roihahduksena koko kehossa. 

Emme ehkä havaitse millaiseen tilaan päädymme puhelimen kanssa. Emmehän ole enää paikalla.

Lakkaamme myös näyttämästä ihmisiltä. Meistä tulee kasvoiltamme passiivisia ja vaikeasti lähestyttäviä. 

Ehkä kadotamme ensin kyvyn kävellä suorassa ja sitten istua suorassa. 

Kumpa emme muuttuisi datalampaiksi, joita täytyy tsempata pariutumaan ja ulkoilemaan. 

Kumppanin valintaa ei voi siirtää kännykkään. Vaikka miten listaa omia ominaisuuksiaan ja sitten hahmottelee toiveet kumppanista, niin se jää käytännöllisyyttä tavoittelevaksi listaksi. 

On eri asia käydä läpi tiettyjä asioita, jos ne itselle ovat ehdottomia. On kyseessä sitten esimerkkeinä naimisiin meno, päihteiden käyttö, lapset tai raha-asiat. Rehellisyyttä ja avoimuutta. On hyvä nähdä mitä on hakemassa. 

Kuitenkaan sitä kemiaa ei voi sieltä siirtää pois. Kumppania ei voi järjen kanssa valita, tai ulkoistaa valintaa muille. TV:ssä joskus kokeillaan sitäkin hauskuuden nimissä. 

Olen nyt "sinkkumarkkinoita" tutkiessani nähnyt lukuisia toivelistoja ja vaatimuslistoja. Ne suurimmaksi osaksi kauhistuttavat, sillä niistä toisinaan kuvastuu oman historian korjaamisen tarve. Jopa vihainen katkeruus tai hyökkäys. 

 Ei tämä ole mikään peli, missä pyritään täyttämään toisen elämän jokainen puuttuva kohta täydeksi. 

En voi ymmärtää että parille asetetaan velvollisuus olla jännittävä ja yllätyksellinen. Tällöin ikään kuin asetetaan toiselle vastuu siitä, ettei omaan arkeen tule tylsiä kohtia. "Viihdytä minua". 

Haetaanko parisuhteestakin jotain kertakäyttöhuumaa, joka ei saa niinkään tasoittua, koska silloin elämä muuttuu ihan tylsäksi. Sun vika kun mulla on ihan tylsää.

Ei voi välttyä heittämästä itseään likoon. Jos on tullut petetyksi tai loukatuksi, ei voi vaatia seuraavaa kumppania varmistamaan, ettei näin enää käy. Omat haavat joutuu korjaamaan itse. Ehkä siihen tarvitsee myös tukea, mutta parisuhde ei voi olla varmistus jostain elämän vakaudesta ja onnesta. Ikuisesta turvasta. 

Vaikka miten pelottaa, joutuu luottamaan yhä uudelleen. Emme voi koskaan välttyä kokonaan surulta. Lisäksi olemme luoneet jonkin illuusion loppuelämän kumppanuudesta, jota joskus viedään läpi näkemättä enää muita vaihtoehtoja. Turvallisessa ja hyväksytyssä riittävyydessä elämistä. Se on tapa ja ajatus muiden joukossa. 

Kun sitten monesti kysytään, mihin asioihin vastakkaisessa sukupuolessa kiinnittää ensiksi huomiota, vastauksissa korostuu ainakin hymy ja silmät. 

Samoin, kuin hymyilevä ja ystävällinen myyjä kutsuu automaattisesti asiakkaita palaamaan samaan paikkaan uudelleen. Se tapahtuu luonnostaan. Etsimme turvallista, miellyttävää kanssakäymistä. 

Meitä suututtaa myyjä, joka räpläsi kännykkäänsä, eikä huomioinut meitä. Miksi sitten aiheutamme lähipiirillemme samanlaisia tuntemuksia häviämällä ilmeettömiksi zombeiksi. Täytyykö meidän pyytää toisiltamme huomiota, jotta toinen huomaa palata tähän aikaan ja paikkaan. Varataanko jatkossa ihmissuhteisiin erikseen jotain laatuaikaa, jolloin puhutaan ja ollaan enemmän lähekkäin. Arjessa kun on kiirettä. 

Hyvä ajatushan se on. Laatuaikakin saattaa joskus riittää. 

Mutta siis lopuksi pohdin, milleköhän hävisin treffitapahtumassa. Kissavideolle, uutisille, ruokapornolle tai facebookin ryhmälle. Mahdollisesti tuleville lakko-uutisille. 

En halua olla ihminen, kenelle on "pakko koittaa malttaa tehdä aikaa". 

Ehkäpä se olinkin minä, kuka otti tapahtuman kovin tosissaan ja toisille se saattoi olla ajankulua. Ehkä olinkin tosikko, enkä ollenkaan huumorintajuinen, kuten treffi-ilmoituksissa toivotaan. Voin pohtia sitäkin tyynesti. 

Miten vimmaisesti voimmekaan koittaa järkeistää ja luoda toiveita ja luetteloita. Hakea matcheja ja olla tehokkaita. Miten kaikki ominaisuudet voi tuntua täydelliseltä mutta jokin ei vain herää. Kehoa ei voi huijata. 

Pelottaa oma primitiivisyys, joka syttyykin tuoksusta, hipaisusta, äänestä, tanssista ja liikkeestä. Kaikkea ei voikaan hallita tai pakottaa. Täytyy antautua haavoittuvuudelle. 

 Toisen silmien kautta toisen ajatuksiin katsominen voi sytyttää koko kehon roihun, jollaista mikään emoji ei pysty kuvaamaan. Ne ovat niitä oikeita asioita. Ne ovat tunteita ja ratkaisevat, ollaanko yhdessä vai erikseen.