Tämä on kirjoitus minun häpeästäni. Minun totuudestani. Se on vapaa syytöksistä. Haluan ymmärtää ja tutkia. Olen löytänyt halun kasvaa vapaaksi ja irroittaa niistä toimintamalleista, jotka eivät enää palvele. Uskaltaa rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan ilman riippuvuutta. Luottaa ja päästää irti.
Tunnen että ensimmäistä kertaa saan olla tosi rikkinäinen, vihainen ja ajatuksissani. Ilman että täytyy vetää jotain panssaria ylle. Matkalla itseeni, olen nähnyt häpeän ja se on saanut luvan tulla. Siitä on vaikeaa kirjoittaa, mutta haluan kokeilla.
Häpeän rakentuminen on ymmärrettävä. Se on taakkasiirtymä ja se on minun kerroksiani. Tätä kautta myös eräänlainen osa selviytymisen rakennetta. Tulin siitä tietoiseksi itsessäni vasta muistojen tulvan myötä. Ja muistot pääsivät esille, nyt kun olen saanut pikkuhiljaa turvaa riisua suojapanssaria pois. Minuun rakentuneita suojia ovat mukautuja, suorittaja, uhri ja moni muukin. Olen kirjoittanut niistä aikaisemmin tässä blogissa.
Olen seissyt satoja kertoja häpeään jähmettyneenä koulussa. En voi pyytää apua, sillä avuttomuuteni nähtäisiin. En tiedä mihin pyytäisinkään apua. Lakkasin vain toimimasta. En kykene liikkumaan, sillä saatan tehdä väärin. Pelkään että taas minulle nauretaan.
Ikuisesti se, että muut tajuavat mutta minä en tajua. Olen niin ulkopuolella, ettei minua ole. Olen vain häpeä.
Muistan nyt asioita, joita en halua muistaa, enkä nähdä. Ne ovat muistoja, jotka olen selitellyt harmittomiksi ja joille on voitu antaa hauskoja merkityksiä.
Ne ovat kuin merkitty kehooni hashtageilla kuten harmiton, vahinko, väärinymmärrys, vitsi. Niitä ei sovi ottaa niin vakavasti. Minun tunteeni oli liiallinen tai väärä. Piti vain aina ymmärtää ja muovautua muiden mukaan, jotta voi olla olemassa.
Minun maailmassani minun protestini olisi suistanut kaiken raiteiltaan.
Minä myös nauroin muiden mukana ilkeästi. Peittäen oman huonommuuden tunteen, jotta voisin olla ryhmässä, jossa olisi pakollista jollain tapaa olla.
Kohtaan syyllisyyden, jota ei saa selitellä. Se on kohdattava. Pyydän armoa. Haluan kasvaa pois muiden tönimisestä. Se ei ole minua. Se on itsensä korottamista muiden avulla ja epätoivoinen rakennelma jottei minään hetkenä paljastuisi jotenkin heikoksi.
Koitin opetella muuttamaan itseni näkymättömäksi. Oli uskottava tosi lujasti sen olevan mahdollista.
Samaan aikaan toivoo olevansa näkymätön, mutta toivoo myös että tulisi nähdyksi omana itsenään. Minun maailmassani oli erilaista.
Näiden muistojen alla on oma huonommuuden tunne ihmisenä. Siten koulun kirjaesitelmä, jossa hukkaan kaikki sanat, ei ole vain häpeä epäonnistuneesta esitelmästä, vaan tunne arvottomuudesta ja kelvottomuudesta.
En tiennyt mihin astun, kun aukaisin häpeän portin. Miten olisin voinut edes tietää.
Aluksi mieleni muistutti koulussa hyvin menneestä agility-esitelmästä. Muistiin tulvi myös kuvia myöhemmistä vaikeista luennoista joissa puhuin ja kursseista, joissa koulutin. Esiintymisiä, työhaastatteluja, treffejä ja kilpailuja. Sieltä tuli sankaritarina. Tunnen voimaa ja iloa monesta menestyksestä jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Mieli koitti suojata vaikeilta tunteilta. Käsi kirjoitti vauhdilla ruutuvihkoon onnistumisia.
Sitten tunsin kehossani, miltä ihmisten katseet tuntuivat. Painostavan puristuksen. Epäilyksen ja pilkan. Pahoinvoinnin häpeän. Miten yritin vajota maan alle pesäpallokentällä.
Muistan että valitsin varastosta kaikkein pienimmän räpylän. Muistan sen tuoksun ja pillin puhallukset. En muista koskaan liikkuneeni. Tunsin kuolevani puristukseen siitä, miten en osaa tehdä valintoja. Tapahtumia puuttuu mielestäni, enkä ole pystynyt vielä palaamaan mielikuvissani kentälle, mutta toivon voivani hakea pienen Tuulin sieltä pois. Senkin hetki tulee.
Ei ole kuitenkaan kyse siitä miten on pärjännyt lopulta tilanteissa. Nehän ovat päätyneet milloin mitenkin. Kyse on valtavasta paineesta selvitä paljastamatta omaa ja muiden häpeää. Painosta jonka kanssa ei vain meinaa selvitä pinnalla, mutta jota raahaa aina mukana. Jännittämisenä, ylivireytenä, paniikkina.
Epäonnistuminen on osiin hajoaminen ja näin käynnistyi minun ensimmäinen paniikkikohtaukseni. Olin saanut vastuulleni aivan liikaa asioita. En pystynyt kieltäytymään. Olin täysin vailla omia rajoja. Jos sanoisin ei, minusta ei pidettäisi enää.
Ajattelin silloin ettei paniikki ole normaalia. Nyt pohdin ennemmin miten hämmentävän kauan olin onnistunut pitämään itseäni kasassa.
Nyt matkallani olo on saman aikaisesti hauras ja vahva.
Hauras sillä tavalla, että häpeä pistelee, kuin kirkas valo. Tietoa ja tunteita tunkee sisältä päin valtavasti ja on vain luotettava tähän vaiheeseen. Pyydän armoa, jottei suorittaja minussa totea että antaa tulla vaan. Kestän kyllä. Vauhdilla eteenpäin!
Tunnen myös vahvuutta, sillä valtavia muutoksia on tapahtunut ja tunnen olevani oikeassa paikassa, aina oikeassa kohdassa matkaa. Aina en tunne niin, mutta silloin minua muistutetaan siitä.
Näen valtavasti jähmettyneitä rakennelmia ympärilläni, jotka olin tehnyt itselleni. Koitin löytää itseäni ulkopuolelta, kuten monesti sanotaankin.
Kannan vieläkin mukanani kaikenlaista, mutta ne eivät samalla tavalla määrittele minua, vaan tutustun ihmiseen kaiken alla.
Ei tarvitse tehdä mitään ollakseen arvokas. Ei ansaita rakkautta. Rakkaus on.
Ihmeellinen vapauden tila.
Jotta uskaltaa tarttua haasteeseen, edetä jossain tai tehdä valinnan, tulisi kokea olevansa jotenkin turvassa. Voisi kuvata, että sieltä käsin uskaltaa kurottaa, koska ei pudotessaan kuole.
Etsimme turvaa kaikilla aisteillamme. Skannaamme sitä ympäriltämme jatkuvasti, sillä siten ihminen on pysynyt hengissä.
Ei ole kyse siitä, onko "oikeasti" turvassa, vaan kyse on siitä tunteeko ja kokeeko olevansa turvassa. Mitä hermosto viestittää.
Nyt tämä oma harjoittelu jännittää, sillä kommentit "ei siinä ole mitään pelättävää" mitätöi ja pudottaa häpeään.
"Eihän siinä ole mitään hävettävää"
Älä pelkää, älä panikoi, älä jännitä.
Eivät ne tarkoita pahaa. Sellaisiin kommentteihin oppii reagoimaan myötätuntoisesti. Lapselle ne ovat haitallisempia ja aikuisena niitä suodattaa. Juuri tässä vaiheessa omaa matkaani suodatin on vähän tukkeessa ja toisinaan välttelen tilanteita joissa häpeä tuntuu tosi vaikealta.
Minulla on turvassa alkanut hyvin voimakas matka. Tukahdetut tunteet tulevat pintaan tunnettaviksi. Se on liekeissä palamista ja seitissä rimpuilua. Tunnen sen keuhkojen puristumisena tyhjäksi ja kuin oksennuksena joka liikkuu kaikkialla kehossa.
Väännyn ja puristun.
Voimakas tukehtumisen tunne on ollut ja on yhä haastava. Tukehdun omaan vapauden huutooni.
Häpeä vääntää kasvojani. Tämä tapahtuu Tre-harjoituksessa. Saan sen loppumaan jos otan käyttöön sisäisen meikkipalettini ja peitän häpeän tunteen. Haluan antaa sen tulla. Se kulkee minussa pikkuhiljaa. Välillä se tulvii ja joudun hyväksymään että nyt en ehkä halua tehdä mitään.
Häpeän tunnen kehossa on minulla kuin iho muuttuisi puristavaksi. Se on kuin kaarnaa. Tunnen olevani kuivunut puu. Mikään ei liiku sisälläni. Kuin veri olisi tahmaista. Jalat painavat liikaa. Väännyn.
Jatkuva kontrollin pitäminen ja addiktio ovat olleet peittämässä tunteita, joiden kohtaaminen ei ollut mahdollista. Ne olisivat vieneet lauman ulkopuolelle jossa ei voi selvitä kauaa.
Onneksi ei etukäteen tiedä millaisia koettelemuksia tulee kohtaamaan. Se mahdollistaa matkan etenemisen. Ennen tuumin etten voi lähteä matkalle, jos se tietää liian monia muuttuvia tekijöitä. Tämä on tärkeä muutos itselle.
Minulla on joskus tapana ärähtää, että tämä on jo täysin kohtuutonta. On kohtuutonta, että minulle tapahtuu vastoinkäymisiä, kun olen "tehnyt niin hyvin" , "ollut niin urhea" , "toiminut oikein". Olen joskus kuin muumilaakson kitisevä uhri-Nipsu tai kroonisessa realismin puutteessa leijuva Niiskuneiti.
Haluan siis vielä kontrolloida elämää.
Haluan valita mistä luovun, jotta saan haluamani. Tässä kohtaa varmasti Buddha hymyilee minulle myötätuntoisesti. Ainakin joku hymyilee. Kiitos.
Huomasin vaativani että asiat paranevat, kun vain luovun kaikesta ylimääräisestä tavarasta.
Se teki hyvää ja päätös oli rauhoittava. En vain ymmärtänyt sen olevan vasta alkua. Se symboloi myös vanhasta luopumista, joten jotain oli jo lähtenyt liikkeelle tietoisuudessa.
Nyt yksin ollessani olen tuntenut yksinäisyyttä ja ottanut sen vastaan. Hiljaisuudessa olen kuullut oman ääneni ja vastaanottanut irralleen jäämisen hätää. Se on ohjannut uusiin paikkoihin ja ihmisten luokse.
Haluan tavoittaa mukautujan minussa. Sen joka oman itsensä kustannuksella joustaa.
Haluan hoivata omaa tarvettani silitykseen ja läheisyyteen. Ihmisten luokse.
Sanat eivät pysty kuvaamaan mitä kaikkea olen löytänyt. Tämä ei ole järjellinen matka. Tämä on suurien tunteiden matka.
Nyt olen matkalla, jossa haluan kohdata syviä haavoja, enkä vain kirjoittaa narsistista tarinaa.
Haluan kirjoittaa tästä, sillä se on tapani prosessoida erilaisia asioita. On aina ollut.
Haluan myös tuoda esille asioita, joita muutkin voivat kokea, mutta ne asiat voivat olla hauraita ja kivuliaita sanoa ääneen. Ne vovat tuntua kielletyiltä. Ettei niistä saa puhua. Kuka meistä on ehjä ja kuka vaatii ehjyyttä?
En tunne itseäni vielä kokonaan, mutta tunnen voimakkaasti, että haluan kirjoittaa ja että minulla on ääni.
Voin olla luova ja toimia myötätuntoisesti juuri siitä käsin, kuka minä syvimmällä sisimmässäni olen, sillä juuri se saa nyt olla rakastettu ja vapaa.
