Ananaspaloja aamulla, suklaata illalla

En ole aikaisemmin voinut kirjoittaa tästä aiheesta. Se sisältää niin paljon häpeää ja  itseen kohdistettua vihaa. Myös paljon syyllisyyttä jota olen kohdannut pikkuhiljaa. 

En ole voinut näyttää pelkoani, vaan ollut reipas, enkä ole voinut olla vihainen, vaan  mukautunut kaikkeen ja kaikkiin. 

Naurettava, häpeällinen viha on ollut aina piilossa. Sitä ei voi poistaa, joten se oli ohjattava minuun itseeni. Ja miten olenkaan vihannut kehoani. 

Kehoni palveli yritystä tulla nähdyksi ja se oli vain kuin vaate oikeiden vaatteiden alla.

En ole sairastunut syömishäiriöön. Pakottava tarve hallita syömistä on ollut tapa selviytyä. Se on pakon edessä luotu toimintamalli etten hajoaisi. Kontrolli antoi illuusion elämän hallitsemisesta ja kykyä saada hyväksyntää kehon kautta.

Tämä syömiseen kohdistuva kontrollini, joka myöhemmin muuntautui koko terveyden hallinnan addiktioksi, on niin suuri osa jotakin minkä olen kokenut kiinteäksi osaksi itseäni, että väkisinkin sen käsittely on haastavaa. En uskonut koskaan pääseväni irti. 

Olen ollut ahdistunut painostani siitä lähtien kun samat housut eivät jotenkin yhtäkkiä mahtuneetkaan takapuolen kohdalta hyvin jalkaan. Syynä oli se, että olin kasvamassa naiseksi. 

En ala muodostaa tässä kirjoituksessa sen tarkempaa aikajanaa, vaan kuvaan lähinnä tuntemuksiani ja tapojani toimia. 

 En valehtele, jos sanon että olen koko aikuisiän painanut suurinpiirtein saman verran.

Rakenteeltani olen lyhyt ja lihaksikas. 

Halusin olla hoikka ja halusin olla kaunis. Koin että monet muut olivat kauniita ja itse olin kuin peikko. Olin kateellinen, mutten voinut näyttää sitä. 

Vähän myöhemmin ihastelin Victorias Secretin alusvaatemalleja ja seurasin tiiviisti Huippumalli haussa ohjelmaa. 

Laitoin Victorias Secretin enkelin kuvan jääkaapin oveen muistuttamaan että jos syöt niin muista ettet näytä tältä. 

Tunsin että olen kummallinen ja vääränlainen. Muut uskaltavat tehdä kaikkea jännittävää ja minä vain pelkään, enkä edes tiedä mitä. 

En koskaan lähtenyt dieetille, vaan jokainen uusi painonpudotusjakso oli päätös jostain uudesta pysyvästä järjestelmästä. 

Ne olivat kaalisoppaa, kitumista ja karkkien syömistä. Kaatumista, häpeää, nousemista ja analysoimista. 

Koin että tiesin aina mitä teen. Olin innokas ja järjestelmällinen. Keskitin valtavasti energiaa uusiin laihdutusyrityksiin. Jos en saanut riittäviä tuloksia, tipuin rumuuden, kelpaamattomuuden ja häpeän tilaan. Viha, jota ei sovi tuntea kääntyy kohti itseä. Ja niin vihasin taas kehoani ja kykenemättömyyttäni itsekuriin. 

Se että kuulin olevani hyvän painoinen, normaali tai hoikka, ei mikään riittänyt kuin hetkeksi nostamaan minut uhriudesta johonkin ylpeyteen. 

Minussa on ollut kauhua naiseksi kasvamisesta sillä elin Rambon roolissa jotta herkkyyteni, jonka katsoin heikkoudeksi ei paljastuisi. Suhtauduin vihaisesti omaan feminiiniini ja sen arkuuteen ja pelkoihin. 

17-vuotiaana aloitin tyynesti e-pillereiden syömisen ja laskeuduin yhä enemmän rooliini. Tunnen tuosta valinnastani valtavaa vääryyttä ja vihaa jonka kanssa olen työskennellyt myöhemmin. Hormonaalisen ehkäisyn aikana en voinut tulkita kehoni viestejä. En ymmärtänyt millaisen vaijennuksen tein heräävälle naiseudelleni. Tunnen että poistin itseltäni mahdollisuuden tuntea itseni kauniiksi ja upeaksi joka kuukausi. 

Olen kirjoittanut hormonaalisesta ehkäisystä otsikolla Tiikeristä karviseksi.

Karkasin tunteita addiktoiviin syömisiin. Tästä häpeissäni rakensin taas uuden ruokavalion ja juoksin tässä pyörässä kuin hamsteri. 

Liikunta ja kaiken kirjaaminen ylös kuului tähän. Diagrammeja ja suunnitelmia. 

Koin että äärimmäisen tarkat rajat ruokien kanssa antaisivat minulle mahdollisuuden säästyä ylensyömiseltä. 

Tunsin että jotain tosi hyvää oli vain PAKKO saada. Koitin kirjoittaa päiväkirjaa tunteista jotka laukaisivat käyttäytymisen ja tällä tavoin saada kiinni miten voisin muuttaa jotakin. 

Tämä turhautti, sillä en löytänyt mitään missä olisin kokenut voivani tehdä jotakin korvaavaa. Löysin himon ja ahdistuksen. En koskaan muuta. Häpeän siitä mitä tulisin seuraavaksi tekemään. 

En voinut tuolloin löytää tunteita, jotka ovat tehokkaasti dissosioituja. En voinut mitenkään nähdä syöväni suruun ja kipuun lohdutukseksi, sillä "eihän tässä nyt mitään surullista ole." 

En nähnyt syöväni itseäni hiljaiseksi vihasta. Syöminen rauhoittaa ja hiljentää. 

En vain tuntenut itseäni koskaan vihaiseksi. 

Söin rauhoittaakseni jatkuvaa pelkoani ja epävarmuuttani, vaikka siinä hetkessä tunnistin vain himon. 

Etsin tunteita vain tästä hetkestä, enkä ollut tietoinen mitä piilotettua minussa on.  Kaipasin kovasti rakkautta, jota etsin kakkupalasta. Että riittäisin ilman suorittamista. Löysin häpeän joka muistutti että olen viallinen. 

Vasta nyt voin nähdä tämän rakenteen. Turvassa voin tuntea tunteita jotka ovat olleet piilotettuna ja nähdä miksi en ole päässyt käsiksi syömisen ongelmaan. Nyt voin tuntea häpeän ja arvottomuuden itsessäni ja nähdä lohdutuksen tarpeen. Antaa luvan vihalle tulla rajakseni ja turvakseni. Antaa luvan olla peloissaan. 

Rajattomuudessa minulla ei ole valtaa itseeni. On pakollista koittaa hallita ulkopuolelta, koska tie omaan itseen on täysin piilotettu. Suklaalevyn äärellä on jotain tuttua ja iloista. Olen hetken turvassa. 

Vuonna 2000 sairastuin tyypin 1 diabetekseen. Alkoi uusi suorittajan kausi. Nyt ei lasketa enää kaloreita, nyt lasketaan hiilareita. Minusta tulisi huippudiabeetikko. 

Söin ensin pelkkiä leipiä. Olin aina nälkäinen. 

Sitten myös muromysliä ja jogurttia. Join light limsoja. Söin pastaa ja huomasin että ruokahaluni on tuolloin pohjaton, mutta mikään määrä insuliinia ei riitä, kuten ei mikään määrä pastaakaan auttanut rakkauden nälkään. Söin myös kauhuuni sairaudesta, jonka loppuelämäkseni sain. En voinut näyttää pelkoani. Kontrollini hajosi ja alkoi yhä epätoivoisempi itsevihainen taistelu pelkoa vastaan. 

En saanut tukea diabeteksen hoitoon, koska roolitin itseni vahvaksi, osaavaksi ja kuuntelin ohjeita hoitajalta. Piilotin tunteeni itseltänikin tehokkaasti. Valehtelin verensokerin mittaustulokset vihkoon ja ne herättivät hoitajassa ristiriitaisia mietteitä. 

Insuliinimääriäni lisättiin suuriksi ja kärsin jatkuvista matalista sokereista öisin ja korkeista aamuisin. Olin jatkuvassa vuoristoradassa. Syömistä, korjaamista ja hätää. En hallinnut omia syömisiäni ja häpeä diabeteshoitajalla huonoudesta sai aikaan yhä huonompia valintoja syömisissä. 

Vihaa itseä kohtaan. Armottomuutta ja ananaspaloja aamulla ja suklaalevy illalla. 

2011 Antti Heikkilä puhui televisiossa aamulla. Tartuin siihen. 

Päädyin ihan samanlaiseen kontrolliin kuin ennenkin. Erona oli kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa tulin tarttuneeksi johonkin jossa lakkasin näännyttämästä itseäni ravitsemuksellisesti ja irroittauduin monesta minulle hyvin addiktoivasta tuotteesta. En kokenut tuolloin lainkaan pärjääväni tiettyjen ruoka-aineiden kanssa. 

Verensokerini tasoittui ja sain vähentää paljon insuliinia. 

Tärkeintä oli, että sain onnistumisen tunteen ja löysin jotain minulle sopivaa. Pystyin itse olemaan aktiivinen. Sain rauhaa taistelusta ja otteen omasta sairaudestani. 

Rakensin siitä koko persoonani sillä oli mullistavaa kääntää uusi lehti elämässä. 

Olin suorittaja ja nyt minusta tuli myös saarnaaja. Olin saanut valtavan avun ruokavaliosta, joten suuntasin nyt ajatukseni muiden "pelastamiseen". 

Kaadoin omaa häpeääni muiden päälle osallistuen kaikenlaisiin keskusteluihin. Ajattelin jollain tasolla lähteväni tärkeään tehtävään, mutta ruokavalion ehdottaminen toiselle on väkivaltaista. Kyse oli minun kyvyttömyydestäni kohdata itseäni.

Aloin kehittää itselleni tiedostamatta jotain huippudiabeetikon persoonaa. Suojaa siltä että minua pelotti mitä tämä sairaus toisi.  Suojaa häpeältä, etten osaa kontrolloida itseäni. 

Taas uusi ruokavalio voisi tuoda ehkä turvaa, joka minusta puuttui. 

Nostin itseäni, koska olisin siten olemassa ja koin että tällä tavoin voisin olla rakkauden arvoinen. Rakkaus oli minun elämässäni ansaittava. 

Kohtaan syyllisyyttäni. Puhun ja puran sitä tänäänkin. Elämässäni oli tuolloin valtava tarve olla täydellinen jossain. Sitten taas sisimmässäni itkin muromyslikulhoon. 

Näin vain oman sektorini. 

En ole kontrolloinut pelkkää ruokavaliota.  Minuun rakentui tarve hallita suunnitelmallisesti ja tavoitteellisesti treenaamista, liikkumista ja painoa.  Kaikenkaikkiaan ulkonäköä ja lopuksi vielä esimerkiksi verikokeiden kautta terveyttä.

Ylimääräisten verikokeiden ottaminen on ollut minulle hyödyllistä ja terveyttä edistävää. Näen kuitenkin miten olen ollut lukkiutunut ajattelemaan jonkun tietyn luvun tarkoittavan tiettyä asiaa, kuten turvaa tai vaaraa. 

Kirjoitin kokonaan oman kirjoituksen myös Ourasta ja siihen liittyvistä tunteista.

Nämä kuvaamani tavat toimia eivät ole hyviä tai huonoja asioita. Ne ovat suojamekanismeja häpeältä. 

Ne ovat johtaneet monipuoliseen perehtymiseen, vastuunottoon omasta terveydestä ja ymmärrykseen miten minä toimin. 

Varjopuolena katson, että pakollinen hallinta on ollut uuvuttavaa ja pelottavaakin. Kontrolli on illuusio ja kun elämän tilanne oli haastava, ajauduin epäonnistuneen ruokapäiväkirjan tai riittämättömän verikoetuloksen kautta taas johonkin ulkopuolelle pelkoihini. 

Kroonisessa pelossa aina jokin on pielessä. 

Työskentelen jatkuvasti itseni kanssa. Jatkuvan kontrolloinnin purkaminen tapahtuu nyt hiljalleen puuttumalla sen juurisyyhyn. Kuljen matkaani purkaen lapsuuden kehityksellistä traumaa turvallisen ja aidon ihmisen kanssa. 

Tulen nähdyksi. Saan pelätä ja pettyä. Löydän yhä enemmän itseni. 

Meneillään on kamppailun hätää. Koko sisäisen järjestelmän muutos. Kaikki lähtee ymmärryksestä, mutta joudun myös luomaan itseeni jotain, mitä minussa ei ole ollut. Myötätuntoa, rakkautta, hyväksyntää ja sitä kuka olen minä itse. 

Myös turvaa itseeni, sillä sitä olen koittanut hakea verikokeista, lääkäriltä ja ruokavalioista. Tähän tarvitsen ja saan apua. 

Tunnen että nyt on todella karua ottaa vastaan se asia, että kukaan ei voi tietää tai luvata että olisin kunnossa. 

Hätääntyneen uhrin minussa olisi pakko saada todiste tai tieto että terveys on kunnossa. Oikeasti sellaista ei voi saada mistään. 

On tarve kilpailla, korottaa itseään, osata, olla kaunis, näyttää voimakkaalta, saada ihailua, tulla nähdyksi, riittää. 

On tarve tulla rakastetuksi. Ensin täytyy voida tuntea olevansa rakkauden arvoinen juuri nyt. 

Koen että tämä vallitseva ruokaympäristö itsessään hyvin järjestelmällisesti tarjoaa parhaat mahdolliset olosuhteet 24/7 jatkuvalle syömiselle ja tuntee hyvin ihmisen käyttäytymisen, eli himot, addiktiot, murheet ja juhlat. 

Jokaisen täytyy tehdä omat valintansa ja kantaa vastuu itsestään mutta terveyttä tukevien valintojen tukemiseen olisi myös yhteiskunnallisesti panostettava. 

Olen matkalla. Tässä blogissa kerron sen erilaisista vaiheista ja sieltä nousevista teemoista. 

Joidenkin asioiden kanssa tuntuu hyvin vaikealta astua valoon. Tämä on ollut sellainen. 

Ymmärrän meneväni toisinaan kauppaan hakemaan vaniljarahkaa, vaikka oikeasti toivoisin lämpimän puristuksen ympärilläni.

Tässä kohtaa tipun uhriksi enkä tartu puhelimeen soittaakseni ystävälle. Uhrina en näe, että ystäväni puhuisi minulle lämpimästi ja myötätunnolla. Ilahtuisi ehkä soitostani. 

Uhrina kerron itselleni että olen tarvitseva ja hiukan säälittävä. Minulla on jatkuvasti kummallisia ongelmia. Itkuni on vaivaannuttavaa, enkä halua olla heikko nyt, kun olen suurella matkalla. Tässä hetkessä harjoittelen soittamaan. 

Minun on täytynyt tutustua uhriin minussa. 

Rakastan ruuanlaittoa. Samalla tanssin kuulokkeet päässä. 

Olen löytänyt ruuan kautta kauniita asioita. Myös sen, että ruokani on rakkautta itseäni kohtaan. Jokainen soluni on ansainnut parasta. 

Voin itse vaikuttaa omaan hyvinvointiini. Sitä voi käyttää vapauteen tai sitomiseen. 

Osa omaa vapautumistani on kirjoittaa ja sanoittaa. Jättää taakkaa harteilta ja nähdä että jokaisella on oma matka. 

Matkakertomustani löytyy instagramissa tilillä tuulinmatka. 

#viha #kontrolli #kehityksellinentrauma #minätila #ahmiminen #kehonkuva #lapsuudenkehityksellinentrauma #syömishäiriö  #addiktio #ahdistus #kasvu #häpeä #oura #polyvagaalinenteoria #psykologia #terapia #diabetes #t1d 

Pelkään vieläkin ja taas pelkään

Yritin taistella vihan voimalla pelkoa olemaan hiljaa. Sitähän olen aina tehnyt. Vihannut pelkoani joka tekee minusta taatusti kaikkein vähiten pidetyn ihmisen. Rassukan. 

Muumin muumilaaksoon joka ei koskaan uskalla muuta kuin syödä pannukakkuja ja viettää samanlaisen päivän kuin eilenkin. 

Vihan alta tuli esiin suuri, aina läsnä oleva pelko. Pelko tuntuu ikuisuudelta ja häpeältä. 

Siksi halusin kovasti jäädä vihaani olemaan. Raivon koskemattomuuteen. Valtavaan pystyvyyteen kun sen vihdoin tunsin. 

Ei se mennyt niin. 

Sen tietynlaiseen otteeseen tottuu ja asiaa tiedostamatta se sanelee valinnoissa mitä voin ja en voi tehdä. Riskien ottaminen ja yllätykset tuntuvat vaarallisilta. 

Kun tässä hetkessä otin vastaan sen, että olen aina ollut kovin peloissani ja pelko sai vapautta näyttäytyä, alkoi muistojen tulva kulkea minussa. Unen näkymässä koko maailma tuli loppuunsa. Oli turvallisempaa nousta juomaan vettä, kuin vaipua takaisin nukkumaan mutta miten laskisin varpaat lattialle? 

-voi miten naurettavaa

Ymmärrän nyt itsevihani tulleen jatkuvasti pelastamaan tilanteita. Eihän jatkuvasti voi olla peloissaan. Vieläpä "ilman syytä". Tunnistin itsessäni aina jonkun kummallisen jatkuvan epävarmuuden kaikesta. Levottomuuden mielessä. Kuin olisi pimeässä eikä tiedä milloin jokin tarttuu. Täytyy olla valppaana. Hammasta purren eteenpäin. Ymmärrän bruksismiani. 

Mitä sinä oikein pelkäät? 

Ei pelkoni ole tässä hetkessä. Se on kehoni asetus. Kehoni on menossa joskus monta kertaa päivässä leirille yöksi pois kotoa tai luokkaretkelle ja pelkää kuolevansa. 

Pelko on aina tuntunut monellakin tavalla kehossa. Kuristavana ja palana kurkussa. Tiheänä sykkeenä ja hätäännyksenä.

Pohkeiden kovana kipuna ja väsymisenä. Jalat eivät kanna, olen heikko. 

Pelko on ollut niin suuri heikkous, että se on jotenkin kätkettävä. Itseviha käski reippaasti vain kävellä osoittaakseni itselleni että omat tuntemukseni ovat "vääriä". 

Paniikista voidaan sanoa että se on  hiljennettävissä rauhoittavalla lääkkeellä. Paniikkikohtaus on niin epämiellyttävä ja sen katsotaan olevan liiallinen reaktio. Elämästä voi tulla vaikeaa jos on usein hirveässä paniikissa.

Olen todella tuntenut täysin epätoivoisia paniikkeja ja muistellut ensimmäistä hyvin muistamaani paniikkikohtausta. Olin varma että tulisin kuolemaan, sillä olo tuntui sietämättömältä.

 Vasta nyt tunnetyöskentelyä pitempään tehneenä olen löytänyt tien lapsuuteen paremmin ja huomioin että olen tuntenut lapsena paniikkeja.

Ne ovat olleet yksin jäämisen tunne ja erilaisia kauheita ajatuksia mitä seuraavaksi tapahtuu. En muista kehoani, mutta muistan mustia tunnelmia. Valtavaa tarvetta sinnitellä kuin pysyäkseen henkisesti matkassa. Kaikki ne mitä en koe muistavani, keho kuitenkin muistaa. Nyt kehoni kertoo ja purkaa niitä. 

Koen että paniikin hiljentäminen on väkivaltaa itseä kohtaan. Paniikki, niin hirveä kuin se onkin, on viesti. Näe tämä. 

Se ei ole pelkkä ylimitoitettu reaktio. Se ei ole virhe. Se on kivulias ja tärkeä historian purskahdus jota ei halua kokea eikä siinä tunnu olevan mitään järkeä. Turvaa ei voi löytää järjellä. 

Kun mahtavan vihani alta paljastui tässä hetkessä vaikea pelko, se tuntui valtavalta häpeältä. Liian vaikealta. Sitovalta, avuttomalta ja kipeältä. 

Tunsin pudonneeni kuoppaan jossa olin lapsuuden unessa. En päässyt pois ja hirviö nauroi. Ymmärrän nyt hirviön olleen se osa itseäni, joka pakottaa pärjäämään. 

Hirviö on minussa tänä päivänäkin. Se muistuttaa ettei koskaan ole aika levätä, koska se on vaarallista. Hirviön kanssa pitää keskustella. 

Menestykseni koiraharrastuksen parissakin oli juuri esiintymispelon voittamista. Silloinhan "olin jotakin" ja ylpeä saavutuksistani. Nyt olen 43 ja VIELÄ pelkään. Häpeä on kohdattava. Se on voimakas tunne. 

Tunnen miten helposti lähden kuvaamaan vihaisesti pelkoani, kuten "Hävettää miten naurettavia ja turhia asioita olen pelännyt". 

Sitten tunnen pienen Tuulin kyhäämässä jotain turva-amulettia leirille ja pohtimassa rakentavia lauseita joiden avulla voisin hahmottaa itselleni mikä siellä pelottaa ja lisäksi mietin millaisia toimintoja loisin noihin kohtiin varmistaakseni selviytymisen. 

Pieni Tuuli, miten taitava psykoterapeutti koitit itsellesi olla. 

Koitin järkeillä ettei oikeasti tarvitse pelätä. Mietin että on aitoja pelkoja ja minun pelkoni olivat turhia pelkoja. 

Mutta pelko ei ollut paikoissa tai pimeydessä. Pelko asui minussa ja sen energia täytti usein minut. 

Nyt minulla on mahdollisuus kohdata tuo pelko. Tarkastella sitä ja tuntea se. Ymmärtää sen rakenne. Riisua siitä heikkouden leimaa pois. 

Se on välillä työlästä. Pelon tunteminen on pelottavaa. Miksi jatkuvasti pitää taistella jonkun kamalan olon läpi ja jäädä vain ottamaan vastaan. Tästä nyt vain pitää mennä läpi. 

Olisin valinnut vain olla suuri. Nyt olenkin taas Tuuli ja pelkoni tulee rakkaudella kohdatuksi. Olen kiitollinen. Välillä reitti hukkuu. 

Nyt lopuksi lisään päiväkirjastani kirjoituksen toisesta käynnistä tuskauniversumissa, sillä se on tärkeä. En ole siellä. Olen turvassa. 

Nyt saan tuntea pelkoa. Kiitos kun näet minut. Kiitos kun saan turvaa. 

Kuljin yöllä todistaakseni itselleni, etten kuole. Mikään ympärilläni ei pelottanut, sillä olin itse kauhu ja pelko. Loputon tyhjyys. On enää kipu ja tuska. Mikään sisälläni ei liiku. Ymmärrän käveleväni. En pysty sietämään tätä, joten kuljen eteenpäin löytääkseni todisteen olemassaolostani mutten löydä sitä.

Olen kuin pahuuden ympäröimä. Kylmyyden jäädyttämä ja tiedän ettei kukaan voi auttaa. Minä vain näen tämän ja muut sanoisivat että täällä varmasti on valoa jossain. Luulen vain väärin. Tulkitsen väärin. Minä olen väärin. 

Väännyn tyhjyyden helvetin kuivuneeksi puuksi. 

Tunnen useita päiviä nukahtavani. Vaivun horrokseen jossa energia on mustia lonkeroita. Epätoivo yrittää tarttua suklaaseen, syömiseen ja C-vitamiiniin.

Mittaan taas verenpaineen jotta näkisin että minussa kiertää veri. Heilutan jalkoja jotta kipu hellittäisi. 

Mittaan verensokeria jatkuvasti, sillä saan ilmoituksen että energiani on kaukana. 

Pelkään kuollakseni kuolemaa. 

Tunnen hiljaa tukehtuvani. 

Itken itseni tainnoksiin. Viha ja katkeruus oksettavat ja kiroan kaiken. 

Turvallinen on ollut valhetta ja seison vääränlaisena, häpeän helvetin kelmussa. Jos nostan päätäni, minut kannetaan kelmutettuna johonkin toiseen pisteeseen. 

Voimani ovat poissa. Luottamus on yhtä rikki kuin murentunut kehoni jonka näen mutten tunnista. 

#tuskauniversumi #paniikkihäiriö #pelko 

#raivo #häpeä #jäljetkehossa #kasvu #suru #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #leiri #miellyttäjä #tunteet #kontrolli #rajat #viha #syyllisyys #trauma  #kipu 

Pelon alla asui suru

Aloin kirjoittaa vihkooni asioita koko elämäni varrelta. Otsikoksi laitoin "vaikeita asioita, pelkoja, liikaa kestämistä"

Ajattelin tällä tavoin hahmottelevani elämästäni suurimpia pelon kohtia. Mikä niissä on yhteistä ja tuntunut pahimmalta.  Halusin myös nähdä miten pelko on elämäni aikana liikkunut tai muuttunut. 

Pohdin voivani antaa ymmärrystä ja myötätuntoa tähän hetkeen. Miksi pelko on juuri nyt niin voimakkaasti läsnä. Kahden viikon aikana pelko on kasvanut yhä vaikeammaksi sietää. 

Kirjoitin monta sivua. Kauhua, pelkoa, epävarmuutta. Painostavia tilanteita ja vaikeuksia kestää. 

Lopuksi ympäröin vaikeimmat ja eniten tunteita herättäneet tapahtumat, hetket ja jaksot. 

Löysin niistä vahvasti yhtenäisiä piirteitä. Olen jäänyt yksin pelkoni kanssa. Olen pelännyt etten tiedä mitä minulta odotetaan. Pelännyt kelpaamattomuutta ja sitä etten osaa. 

Avun pyytäminen olisi avuttomuutta. Täytyy olla reipas. Ohjeet ovat tulleet ulkopuolelta, joten jatkuvassa väärin tekemisen pelossa olen vain jähmettynyt. 

Olen jäänyt kauhuun jossa ymmärrän että minun kuuluisi nyt toimia, mutten tiedä mitä tekisin. 

Pelon olen sisäistänyt häpeälliseksi. 

Ei ole mitään pelättävää. 

En muista oikein mitään kohtaa, jossa olisin nähnyt jonkun suhtautuvan pelkoon myötämielisesti, että "nyt kyllä pelottaa tosi paljon ja saakin pelottaa."

Pelko on ennemminkin selitelty pois ja sen päälle on liimattu tarra "ei hätää, kaikki hyvin" 

Toisena isona teemana kirjoituksestani nousi pelko kehoani kohtaan. Keho on lähettänyt aina viestejä jotka olen tulkinnut oireina jotka kertovat jonkin häiriötilan saapumisesta ja täten turvattomuudesta. 

Tätä asiaa avaan tarkemmin kirjoituksessa Fyysiset oireet ja psyykkiset murheet. 

Kehon pakonomainen tarkkailu lisääntyi aikuistuessa ja keskityin yhä enemmän löytämään itsestäni vikaa sen sijaan, että olisin voinut nähdä mitä elämässäni tapahtui tunteiden osalta. 

Löysin toki kuormittavia tekijöitä, mutta tekijät vaikuttivat aina liian pieniltä aiheuttamaan niin suurta huonon olon tunnetta. 

Nyt asun yksin ja tutkin omaa itseäni. Tutustun kehossani asuviin traumoihin ja tunnen tunteita jotka olen joutunut peittämään. 

Minussa aukeaa herkästi voimakas pelko. Pyrin jatkuvasti kohtaamaan sitä myötätunnolla, sillä se ei ole tullut aikaisemmin kohdatuksi. Se on kulkenut matkassani aina ja muuntautunut eri elämän vaiheissa kauhuksi ja paniikiksi. 

Tässä hetkessä sitä aktivoi erityisesti kehon voimakkaat viestit. Tunteiden tulvat. Väsyminen, uupuminen. 

Huimaus herättää pelkoa. Voimakas kipu voi johtaa paniikinomaiseen puristukseen. Menetän turvan hetkessä ja voin jäädä vangiksi ajatuksiini, jotka pyörittävät tarinaa jostain kauempaa. 

Tuskastun herkästi itseeni. Väsyn päivien "pilaantumisiin" sillä että olen niin ylivirittynyt, etten saa vastaanotettua mitään. 

Väsyn jatkuvaan hyväksymiseen omasta vaikeasta vaiheesta. Haluan huutaa että koita nyt saada itsesti kasaan! Menee elämä hukalle tässä nyhräämisessä. Se on sisäinen ääni joka käskee olla reipas ettei tarvitse hävetä. Ääni puhuu rumasti sisäiselle lapselle, joka toivoisi apua tilanteessa. 

Huomaan tässä hetkessä 43-vuotiaana, mitä minussa tapahtuu, jos kuulen jossain sanat kuten "etkö sä nyt millän tajua" . Se on minun kauhuni ja häpeäni. Työskentelen itseni parissa jotta voin arjessa aikuisena reagoida aikuisen tavoin ja puolustaa sisäistä lasta joka tuntee syvää pelkoa siitä ettei osaa. 

Turvaa ei voi pakottaa. Turvaa ei voi järkeillä. 

Paniikissa minulla on tieto että minussa ei ole vikaa ja että reaktio ei ole tarpeellinen. 

Minä istun juuri nyt kahvilassa kirjoittamassa blogiini pelosta.

Kukaan ympärilläni ei tiedä että maailmani pyörii ja puristun. 

Eilen sisimmästäni nousi syvin suuri surun tunne. Hirvittävä suru ja kaipuu. En ole koskaan kokenut vastaavaa. 

Se oli vaikea kohtaaminen. Itkin ja huusin ulos koko minuuteni. Tunsin miten keuhkoni ja lihakseni pusertuivat tyhjiksi energiasta ja valuivat asfaltille. 

Olin enää tuska. Olin suunnaton epätoivoinen suru. Rinnan liekehtivä polte syöksyi ulos minusta kuin lohikäärmeen suusta. 

Sitten nousin ja jäin tyhjyyteen. Olin elossa. Jalkani kävelivät eteenpäin. Kiipesivät kalliolle istumaan. Tutkiskelin käsiäni, olivatko ne omani. 

Tätä edelsi useampi äärimmäisen pelon ja ahdistuksen päivä. Tunsin jatkuvasti että keuhkoni ja vatsani kouristelevat. Minua oksetti ja ruoka maistui huonosti. En saanut oltua paikoillani, sillä keho vääntyili, mutta mieli koitti estää liian vaikean surun nousua. Tunsin nuokkuvani aivosumussa ja samalla kauhu puristi. 

Kirjoitin että minusta on tulossa ulos jotain ihan hirveää, mutten osaa sanoa mitä se on.  

Lopulta oloni kävi epätoivoiseksi ja päätin lähteä kohti pelkoa ja kävellä kunnes vain kaatuisin. Silloin aloin tuntea rinnastani tulevan ulos hirvittävän surun aallon joka tuntui salpaavan kaiken. 

Pelko suojasi kauan surua nousemasta. Minä en valinnut niin. Oli surun aika tulla. 

Intuitiivisesti olen kirjoittanut, piirtänyt ja liikkunut. Ne eivät auta minua tunteiden tuntemisessa, mutta ne voivat ravistella rakenteitani, jotka suojaavat vaikeiden tunteiden esille tuloa. 

On ollut vaikeaa hyväksyä kipujen ja kauhun hetkien olevan tunteita. Niin äärimmilleen  kehon tuntemukset ovat vieneet. 

Taistelen paljon asioiden ratkaisemisen tilassa. Kun on valtavan vaikea olo, tuntuu pakolliselta ratkaista se jotenkin. Tuntuu hullulta koittaa hellittää, sillä ei tunne voivansa tehdä niin. 

Vähän kuin oksennustaudissa pitäisi vain olla oksentamatta ja levätä. 

Silti joudun opettelemaan yhä uudelleen irroittamaan kontrollista. 

Kiroan sisäisiä rakennelmiani. 

Juuri nyt kiroan kaikki armollisuuden self help-kirjat. Älä ole niin ankara itsellesi. 

On eri asia siteerata kirjaa, kuin muuttaa koko kehon sisustus. 

Tässä kuljen tänään. 

#häpeä #jäljetkehossa #kasvu #suru   #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus  #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #koulu #miellyttäjä #tunteet #kontrolli #rajat #viha #syyllisyys #trauma #pelko #kipu

Mykän huuto

E-pillerit. Tiikeristä karviseksi

E-pillerit on myyty vapautena ja helppoutena, vaikka niiden yhtenä yleisimpänä sivuvaikutuksena on masennus. Ne ovat aiheuttaneet veritulppia, mutta mielummin nostetaan esille miten kätevää on kun ei rahaa kulu kuukautissuojiin. 

Mikä täällä ei taivu syklisyyteen, jos naisten tulisi taipua tasaisuuteen? 

Vain tiettyinä päivinä kiertoa voi tulla raskaaksi. Näiden päivien vuoksi ehdotetaan syötäväksi hormonaalista lääkettä kuukauden kaikkina päivinä vuodesta toiseen. Se miten tytöt oppivat tunnistamaan nämä päivät itsessään, voi jäädä hämärän peittoon ellei asiaa käsitellä kotona. 

Nuorille jaetaan ilmaiseksi mm hormonikierukkaa ja minipillereitä. Miten tyttö kasvaa naiseksi kuka on tietoinen omasta kehostaan, jos kehon omaa hormonitoimintaa muutetaan. Mahdollisesti hyvin kriittisessä vaiheessa. 

Kuukautiskivut ja vaikeudet on normalisoitu. Niitä voidaan ehdottaa hoidettavaksi hävittämällä koko kuukautiset tai niukentamalla vuotoa. Ehkä kokonaan käymättä läpi mistä kivut tai runsas vuoto johtuu. Sivuuttamalla yksilön elämäntilanne ja toteamalla että jollakin kuukautiset vain ovat vaikeat. 

 Luonnollisen syklisyyden häviämisellä voi olla hintansa. Viesti itsensä huomioimiseen voi jäädä saapumatta. Kutsu lepoon. Nainen ei ole samanlainen kuin mies. 

Pillerien syönti voidaan aloittaa jo varhain 16-vuotiaana ja kasvaa siihen että kuukaudet ovat tasaisia. Ehtimättä välttämättä edes perehtyä kunnolla miltä ovulaatio tuntuu. Mitä mielialassa ja kehossa silloin tapahtuu. Ei tarvitse välttämättä kärsiä kuukautisista lainkaan tai niitä voi siirtää tärkeämpien asioiden tieltä. Miten helppoa se on, muttei  luonnollista. Kun googlettaa e-pillerit, ilmestyy ensimmäiseksi mainos, jossa tarjotaan e-pillerit helposti ja nopeasti netistä. 

E-pillerit eivät edusta vapautta. Ne hiljentävät ja tasoittavat naisen luonnollisia, joka kuukauden suuria muutoksia. Ne voivat tehdä tiikeristä karvisen. Olisivatkohan miehet valmiita syömään päivittäin pillereitä, jotka laskevat testosteronitasoa? Omana pohdintana voisin ajatella että miehet ovat hyvin tietoisia testosteronin tärkeydestä. Meidän kaikkien tulee voida pitää omat hormonimme itsellämme. Niillä on tärkeä tarkoitus. 

Elämmekö sitten elämää, jossa ei sovi olla mielialanvaihteluita, kiukkua, väsymystä tai pahaa oloa. Näistä asioista hädin tuskin sopii kirjoittaa tai puhua. Kuuluuko näin luonnollisesta asiasta puhua vain lääkärin kanssa. Ikään kuin kuukautiset olisivat jokin sairaus. Mielialanvaihtelut kuuluvat ihmiseen. Vihanpurkauksetkin. Ne kuuluvat naisen syklisyyteen ja olisin tyttönä toivonut kuulevani että on ihan hyväksyttävää olla ennen kuukautisia itkuinen tai vihainen. 

E-pillereitä on käytetty kauan ja niistä on kerätty paljon dataa. 

Niiden on voitu osoittaa muuttavan naisen aivojen rakennetta ja toimintaa, sekä sotkevan parinvalintaa.

Vuoden 1995 kuuluisassa "Hikinen T-paita tutkimuksessa"  tutkimusryhmä keräsi DNA-näytteet 49:ltä nais- ja 44:ltä miesopiskelijalta Bernin yliopistossa, Sveitsissä.
Tutkimuksen miespuolisia osallistujia pyydettiin käyttämään samaa puuvillaista T-paitaa kaksi vuorokautta, käyttämättä hajusteita tai tupakkaa

Tämän jälkeen miesten T-paidat kerättiin ja tutkimuksen naiset haistoivat paitoja arvioiden hajuaistimuksien miellyttävyyden, seksuaalisen kiinnostavuuden ja intensiteetin.

Suurin osa naisista tunsi seksuaalisesti miellyttävimmiksi miehet joiden MHC-geeniperimä poikkesi naisten omasta perimästä, aiheuttaen tällöin mahdollisille jälkeläisille voimakkaan immuunijärjestelmän.
E-pillereitä syövät naiset valitsivat kokeessa kuitenkin päinvastoin, eli samanlaisen geeniperimän omaavia miehiä.
Koe on uusittu ja tulos on ollut samanlainen.

E-pillereiden on tutkimuksessa osoitettu vaikuttavat myös naisen seksuaaliseen halukkuuteen. Naisen on kenties helpompi olla haluton kuin miehen.
Lehdissä on ravitsemusvinkkejä joiden kerrotaan palauttavat naisen halut. Kaikkea ostereista suklaaseen. 

E-pillerit ovat myös ympäristöä ajatellen kuormittava valinta. Ympäristömme kemikalisoituu jatkuvasti ja e-pillereiden hormoneja päätyy virtsatessa veteen aiheuttaen haittoja kaloissa sekä ihmisissä. Nykyiset puhdistusmenetelmät eivät pysty poistamaan lääkejäämiä ja osa estrogeeninmatkijoista päätyy juomavedessä ihmisten elimistöön. 

"E-pillerit lisäävät paitsi laskimo-, myös aivovaltimotukoksen riskiä. Estrogeeniä sisältäviä hormonivalmisteita ei suositella, jos on sairastanut aivoverisuonitukoksen. Riski saada aivoverisuonitukos on erityisesti niillä estrogeeniä sisältävien e-pillereiden käyttäjillä, jotka ovat yli 35-vuotiaita, sairastavat verenpainetautia, aurallista migreeniä ja tupakoivat.​" (Terveyskylä.fi 28.3.20)

Naistenterveys.com sivuston mukaan e-pillerien yleisimmät sivuvaikutukset ovat huonovointisuus, pahoinvointi, seksuaalisen halun vähentyminen, painonnousu ja pääkipu.

Suomalaisessa tutkimuksessa 2012 voitiin osoittaa ehkäisypillereiden, ehkäisylaastarin ja ehkäisyrenkaan nostavan matala-asteisesta tulehduksesta kertovan C-reaktiivisen proteiinin määrää.

Akuutin 2019 tekemään kyselyyn vastasi 1200 hormonaalista ehkäisyä käyttänyttä naista. Yle kirjoitti että valtaosa naisista koki ettei hormonalisen ehkäisyn haitoista puhuta tarpeeksi.
Haittojen sanotaankin monesti menevän ohi ajan kanssa. Tauon pitämisestä voidaan varoittaa, sillä se lisää veritulppariskiä.

Tässä esimerkkinä poiminta Lääkeinfo.fi:stä.
YASMIN tabletti, kalvopäällysteinen 0,03/3mg

"Jotkut hormonaalisia ehkäisyvalmisteita, myös Yasmin-valmistetta käyttävät naiset ovat ilmoittaneet masennuksesta tai masentuneesta mielialasta. Masennus voi olla vakavaa ja aiheuttaa toisinaan myös itsetuhoisia ajatuksia. Jos koet mielialan muutoksia ja masennusoireita, ota mahdollisimman pian yhteyttä lääkäriin, jotta voit saada neuvontaa."

"Yasmin valmisteen yleiset haittavaikutukset (1 - 10 käyttäjällä 100:sta) on kuukautishäiriöt, välivuodot, rintojen kipu, rintojen arkuus, päänsärky, masentuneisuus, migreeni, pahoinvointi, paksu valkovuoto emättimestä ja emättimen hiivatulehdus. "

Hiivatulehdusta taas voidaan pitää "harmittomana" ja hiivalääkkeitä saa ostaa vapaasti apteekista kalliiseen hintaan. Ne ovat niin yleisiä, että apua tarjotaan telkkarin mainoskatkolla. 

Vuonna 2016 julkaistun laajan väestötutkimuksen mukaan ehkäisypillerit aiheuttavat keskimäärin 20 prosentille käyttäjistään hoitoa vaativan masennuksen. Vaikutus oli suurin teini-ikäisten ryhmässä, jossa ehkäisypillereiden käyttö kaksinkertaisti riskin sairastua masennukseen.

 Yle kirjoittaa 2014  17 suomalaisen naisen kuolleen e-pillereiden käytön vuoksi, kun taas
Helsingin yliopiston naisten- ja lastentautien kliininen opettaja Mervi Halttunen-Nieminen mainitsee Ylen haastattelussa 10.6.2019

"Monilla naisilla on todella suuri hormonien pelko ja luulo siitä, että hormoniton ehkäisy olisi jollakin tavalla parempi tai terveellisempi vaihtoehto. Tälle ei kuitenkaan ole perusteita."

Paljonko kondomi masentaa? Paljonko se vaikuttaa muuhun elimistöön? Eikö ole luonnollista suhtautua pelolla elimistölle vieraisiin aineisiin joita käytetään päivittäin vuosien ajan? 

Ehkäisyvälineiden vertailussa lääkealan turvallisuus-ja kehittämiskeskus Fimean ja lääkäriseura Duodecimin mukaan kondomin miinuksena on se, että käyttövirhe tapahtuu helposti ja joidenkin miesten mielestä yhdyntä ei ole silloin miellyttävä.

Kondomin plussana on ettei saa sukupuolitauteja. Herättää myös kysymyksen tulisiko naisen lääkitä itsensä jotta miehelle yhdyntä olisi miellyttävämpää? 

FM Sanna Heikkinen osoitti väitöstutkimuksessaan, jossa arvioitiin elintapatekijöiden roolia rintasyövän etiologiassa, että hormonikierukkaa käyttäneiden post-menopausaalisten naisten rintasyöpäriski oli 52 prosenttia suurempi kuin naisilla, jotka käyttivät kuparikierukkaa. Muun hormonaalisen ehkäisyn käyttö suurensi rintasyöpäriskiä 32 prosenttia nuoremmilla, enintään 50-vuotiailla naisilla, kun heitä verrattiin naisiin, jotka eivät käyttäneet hormonaalista ehkäisyä.

Masennukseen on lääke, päänsärkyyn on lääke, hiivaan on lääke, rintasyöpä löytyy ajoissa mammografialla ja veritulppariski voidaan ennustaa.
Vain siis kaloilleko tuottaa murhetta se, että koiraat muuttuvat naarasmaisiksi ja naaraat koirasmaisiksi? 

Kestävätkö hormonaalisen ehkäisyn haitat tarkastelua? 

Voidaanko nuoria, terveitä tyttöjä ohjata käyttämään vakituisesti valmisteita, jotka vaikuttavat kehoon ja mieleen mahdollisesti hyvinkin negatiivisesti. 

Emmekö saa kerrotuksi eteenpäin, että nainen voi itse tunnistaa milloin hän voi tulla raskaaksi. 

Lisään nyt oman kokemukseni, sillä e-pillereiden lopettaminen muodostui yhdeksi tärkeimmistä päätöksistä elämässäni tähän asti. 

Mutkatonta se ei ollut. Meni yli vuosi myllerryksessä. Tunnemyrskyissä ja hiusten huuhtoutuessa viemäriin. 

Vaikeinta oli etten tunnistanut itseäni. En ollut kuullut minussa olevaa naista enkä pystynyt vastaanottamaan sitä määrää raivoa, joka oli tullakseen ulos. 

Aloitin e-pillerit 17-vuotiaana vailla yhteyttä kehooni, tietämättä miltä ovulaatio tuntuu, tunnistamatta mitään naisellista itsessäni. Luullen että voin tulla raskaaksi koska vain. Tunsin että pillereitä kuuluu syödä etten vain tulisi raskaaksi. 

Koulussa jaettiin tamppooni, kondomi ja vaivaannuttavaa valistusta seksiasioissa. Henkinen paine oli musertava. 

Söin pillereitä. Tasaisuus oli kunnollisuutta. Tasaisuus oli ahkeruutta, hiljaisuutta, harmautta. 

Katkeruus minussa huutaa, että olin hiljaiseksi ruokittu eläin jonka ei sopinut käyttäytyä eläimellisesti. 

Nyt olen eläin. Kaikessa naiseudessani. 

En tiennyt, miltä tuntuu olla hehkuva ja kaunis. En tiennyt mitä on olla nainen. 

Millaista on leijua ovulaatiossa tuntien kaiken värähtelevän ja vain nauraa. Tietynlainen miehen tuoksu voi saada aikaan kuin sisäisen naurun, sillä se tuntuu niin hyvältä ja kulkee koko kehon läpi. Tunnemaailma leimahtaa. Olen niin elossa.

Koko tuoksumaailmani muuttui lopettamisen jälkeen. Saan valtavasti viestejä tuoksujen kautta. Muutkin aistini muuttuivat. Aluksi tunsin, kuin olisin supersankari, sillä informaatiotulva oli niin valtava. 

Kortisoli tasoni olivat jatkuvasti korkealla käytön aikana ja madaltuivat kun tauotin pillerit. Tämän sanottiin olevan ok, joten tuolloin jatkoin käyttöä. Kuuntelin ohjeita koska olin oppinut siihen. 

Verenpaine oli huomattavan korkea, joten sain verenpainelääkkeen. En yhdistänyt asiaa. Kun vain sanoin etten polta tupakkaa, niin pillereiden katsottiin olevan minulle sopivia. 

Koen vihaa ja surua siitä, etten osannut aikaisemmin löytää irroittamisen mahdollisuutta. Nyt siitä tulee jo yli kymmenen vuotta. En osannut kuunnella itseäni. Kuuntelin lääkäreitä ja jotain maailman konsensusta aiheesta. Tämän haluan antaa itselleni anteeksi. Nyt kirjoitan muutoksen polulta. 

Hormonaalisesta ehkäisystä tulee lisää tutkimuksia. Silti se myy, sillä se on kätevä. Sitä myös myydään helpotuksena vaivoihin, jolloin ei tarvitse ehkä pureutua kipujen juurisyyhyn. Paradoksaalisesti osa kuukautiskivuista voi olla kehon viesti oman itsen sivuuttamisesta. 

Tiikerin on saatava olla vapaa, kaunis, raivoisa, tyyni ja itsevarma eläin. 

 

#ehkäisy #epillerit #hormonaalinenehkäisy #naiseus #feminiini #kiertotietoisuus #duodecim #fimea #pms #kuukautiset #viha #rintasyöpä #hormonit #aistit #parinvalinta 

#trauma #kehityksellinentrauma #häpeä #estrogeeni #testosteroni #nainen #raivo #pms #kiltteys #suorittaja #keho 

Osaan mukautua ja olla hiljaa. Kirjoitus itkusta ja muiden kannattelusta

Toisen ihmisen tunne voi olla vaikea kestää. Se voi muistuttaa itseä omasta kivusta tai jos on joutunut omaksumaan tavan jossa joutuu kannattelemaan muita heidän tunnereaktioissaan, voi tuntea jossain arjen tilanteissa vain hukkuvansa. 

Minä tunnen olleeni paljon täysin ylikuormittuneena erilaisissa tilanteissa, sillä olen ollut jatkuvasti tarkkailijan tilassa mukautumassa erilaisiin äänenpainoihin ja liikkeisiin. Jännittyneenä että osaa lukea miten minun tulee olla. Muistan erityisesti kaikki hermostuneet, vakavat kasvot. 

Muistan että tilanteissa olisi monesti ollut pakollista itselle saada ottaa etäisyyttä, mutta se ei ollut mahdollista esimerkiksi koulussa. 

Keho halusi poistua ja yritin vältellä opettajien katseita. Oli tärkeää koittaa lukea millä mielellä opettaja on luokkaan tullessa. 

Vielä tärkeämpää oli lukea ystävästä, että mitä hän halusi minun tänään tekevän. 

Uuvuttavaa kokea jatkuva pakko lukea kaikkien ajatuksia, jottei minulle suututtaisi ja ettei kukaan joutuisi pettymyksen tunteeseen.  Se olisi minun vikani. 

Kirjoitan nyt omasta kokemuksestani juuri tässä hetkessä. Valtavassa tunteiden aallokossa. 

Haluan avata yhden ilmiön. Sen ei ole tarkoitus kerätä sääliä, eikä se ole avun huuto. Kuvaan sen nyt tarkastellessani sitä kauempaa. 

Olen matkallani kohti omaa itseäni kohdannut jatkuvasti itsessäni vastustusta ja vaikeita asioita. Muistoja ja suojaavia mekanismeja. Kasvu on kipeää. 

Olen kulkenut paljon. Kävellyt, kirjoittanut ja koittanut lähteä usein ulos karkuun vaikeita tunteita. Pakoon hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Pakoon sitä mitä minussa on nousemassa pintaan. 

Minä en olekaan se suorittaja tai miellyttäjä. En se mukava joka aina hymyilee. En biohakkeri, autoharrastaja, vaimo tai koiraihminen. Olen vain ihminen ja tätä kautta näen yhä enemmän mitä haluan ja mitä en. 

Juuri nyt tyhjyydessä näen hyvin vähän eteenpäin, mutta juuri siellä on siis tilaa uudelle syntyä. Jatkuva suunnitelman tarve on ollut suojaamassa yllätyksiltä. 

Ehkä kasvan joskus siihen että yllätyksiäkin voi käsitellä turvassa. 

Mutta siis ilmiöön jonka halusin kuvata. 

Olen päätynyt vuoden aikana kaupungin jokaisen kiven päälle istumaan. Pysähtynyt jokaiselle penkille itkemään jokaisen kahvilan servetit täyteen. 

Uhrin tilassa bussipysäkillä ja kaupan edessä. Yksinäisyyden surussa, eron haikeudessa, kaipauksessa, kauhussa. Aina toisinaan. 

Kuoleman pelossa ja kaaoksessa. Joskus tuntenut että tukehdun omaan räkääni.  Tippuneena pieneksi lapseksi. 

Juhannuksena ryhmä ihmisiä ohitti minut kalliolla ja astuivat laukkuni ja nenäliinojeni yli. Tunsin että ettekö te kuule minua. Minä ulvon tässä laumaa epätoivolla. 

Iloiset ryhmät ihmisiä juhlivat ja menivät tansseihin. Minäkin olin osallistumassa, mutta kehoni puristi minut lamaannukseen. 

Tätä kautta kuljin kallioille nätiksi laittautuneena itkemään omaa surullista tilaani. 

Minä en ole ollut vaarassa itkuisilla vaelluksillani. Olen ollut pudonneena uhriksi. Olen lopuksi etsittyäni päätynyt takaisin kotiin. Silittänyt itseäni ja herännyt aamulla uuteen päivään. 

Vuoden aikana kukaan ihminen ei ole pysähtynyt tai sanonut näissä hetkissä minulle mitään. 

En kirjoita tätä siksi että voi Tuuli parkaa. Kirjoitan siksi että pohdin miten vaikeaa on kohdata toisen valtava itku ja suru. Miten vaikeaa mennä tilanteeseen johon ei ole annettu oikeaa tapaa toimia. Jossa ei ole oikeaa tai väärää. Jota ei ole opetettu koulussa ja jota ei ole käyty läpi lapsena. 

Onko penkillä yksin itkevää vaikea lähestyä? Osa vastauksista on tullut keskustelujen myötä ja olen kertonut käyttäväni vastauksia kirjoittaessani aiheesta. Osa on itse lisäämiäni. 

Ehkei itkevä halua että kukaan lähestyy. 

Mitä se minulle kuuluu.

Myötähäpeä kun ei saa pidettyä tunteita sisällään. 

Ehkä odottaa itseltään toisen surua ratkaistavaksi tai analysoitavaksi. 

Ehkä itseäkin alkaisi itkettää. 

Ehkä suru on liian vaikea tunne. 

Ehkä kokee ettei voi auttaa tai jos pitää tehdä jotain mitä ei osaa. 

Jos se itkevä on joku hullu. 

Jos ajattelee ettei osaa piristää

Jokaisen kuuluu hoitaa itse omat murheensa.

Ainakin se hengittää niin se voi soittaa apua itselleen. 

Nämä eivät ole ilkeydellä kirjoitettuja, vaan minusta ihan realistisia ajatuksia. 

Meissä on paljon asetuksia jotka estävät surun luokse menemistä. 

Surua opitaan pitämään piilossa positiivisuudella, kiireellä, työllä, syömisellä, juomisella ja ihan kaikenlaisilla suorittavilla rooleilla. Surun kokemiseen pitää olla vähintään joku todella hyvä akuutti syy. 

Kuten jo sanoin, en halua syyllistää siitä ettei kukaan ole kysynyt onko minulla jokin hätä kun itken. Lähdin pohtimaan tapoja ja kykyä olla läsnä toiselle ja sitä että se saattaa olla haastavaa. 

Oma kuppi saattaa olla todella täynnä tai oma toimintatapa muokkautunut ihan muuhun suuntaan kuin avoimeen tunteen ilmaisuun. 

Huomaan itse olleeni paljolti niin upoksissa keräämistäni muiden tunteista, että olen jumiutunut siinäkin uhriksi. Olen ollut sellainen "pieni terapeuttinen kuuntelija" jolle voi kaataa. Vailla tilaa, mutta hymyillen empaattisena ja särkyvänä. Nauttien narsistisesti siitä, että minä olen paras kuuntelija kun osaan olla hiljaa. Jonkun täytyy pidellä likasankoa. Oksenna tänne. Tämä on minun osani. 

Miten olla toisten tunteiden kanssa ottamatta niitä kantaakseen. Miten olla läsnä ilman että alentaa ja neuvoo. Ilman että koittaa korjata. 

Olla kääntämättä asiaa väkisin positiiviseksi. Rakentamatta asiaa hyväksi tai huonoksi. 

Pinnallinen keskustelu ei ole vaikeaa. Se on kuin jonkinlaista tyhjyyden hyperventilaatiota ilman että ihmiset tulevat lähemmäs toisiaan. 

On pitänyt etsiä kovasti ihmisiä, ketkä voivat hetken olla. Kenessä on tilaa minun huudolleni ja surun hetkilleni. Siltikin minä monesti jään olemaan vain itseni kanssa, sillä se, että olen "liikaa", on hyvin syvällä minussa. 

Liika herkkyys ja liika tunteellisuus. 

Minulla on ollut mahdollisuus kulkiessani ja puhelintani puristellessa soittaa. 

Siihen liittyy omat vaikeat tunteensa. 

Häpeä. Tarve olla yksin pärjäävä. Sen sanominen ääneen että en tiedä nyt mistään mitään olisi liian vaikeaa. 

Eniten kuitenkin soittamisen on estänyt pelko.

Pelko että saan taas neuvoja tai mielipiteitä. Työnnön kohti jotain ratkaisevaa tekoa, joka ei kuitenkaan olisi todellista. 

Pelko että minua yritetään piristää tai rohkaista. Kerrotaan että olen suotta murheissani. Pelko että osoittaudun siksi uhriksi joka juuri sillä hetkellä olen. 

Jos nyt joku vain olisi hetken ja hengittäisi kanssani. Minun koko kapasiteettini kuluu tähän taisteluun jossa kehoni rusentuu kauhun ja pelon puristukseen. 

Uhria ei voi auttaa. Avun jälkeen istuisin taas uudelleen samalla kalliolla mutta nenäliinat  kuivuneina palloiksi. Kukaan ei tule. 

Itkut ovat itkettävä. Uhrin osa on minussa niin valtava. En ole lähtenyt yhtä paljon itseni suurentamiseen, vaan lähinnä pienentämiseen. 

Uhrin osa kuivuu loppuun. 

Minun on itse kuljettava kotiin. Koti on minussa, turva on minussa. 

Minun helvettiini ei ole ollut astumista. 

Huudan ja huidon siellä miekka kädessäni. 

Ei ole karttaa, aikarajoja tai suunnitelmaa. Alitajunta nostaa uusia asioita tietoisuuteen sitä mukaan kun kyvyt niiden käsittelyyn lisääntyvät. Keho haluaa puhdistua sinne kerätyistä traumoista. Tunteista jotka eivät voineet olla. Rakenteista, jotka ovat estäneet kasvun yhtään suuremmaksi. 

 #tunteet #häpeä #kannattelu #uhri #kasvu #kipu #kehityksellinentrauma #kehollisuus #kiltteys #koulu #minätilat #syyllisyys  #polyvagaalinenteoria #narsismi #psykologia #suru #terapia 

Tyhjyyden terminaali

Nyt on vihdoin vapauduttava taistelusta ja otettava vastaan se, että välillä voi huonosti. Vain olla tietämättä mitä seuraavaksi tapahtuu ja jäämään siihen vailla suunnitelmaa. 

Sieltä nousee pahoinvointia. Tyhjyys. En voi juosta karkuun, enkä saa enää kiinni elintapaoppaasta tai gurusta. Kukaan ei voi auttaa. Tämä on osa matkaa jotta löytäisin minut. Tästä on kuljettava läpi. 

Minä en voi tehdä nyt mitään. En osaa auttaa itseäni ja vain olen. Pyydän armoa. 

Huomasin myös pyytäväni voimaa jaksaa mennä eteenpäin. Tässä on niin vaikea olla, etten voi uskoa voivani olla paikoillani, tai sitten suorittaja ajatteli vielä käytettävän viimeiset oljenkorret. 

Jokin hetki sitten tunsin valtavaa iloa ja kiitollisuutta. Istuin sohvalle aamupalalle ja kyyneleet tulivat silmiini. Kaikki on ihmeellisen hienoa ja kaunista. Voin omana itsenäni olla tässä ja ei tarvitse kuin hengittää ja sitten juoda kahvia. Olen ihmeellisessä yhteydessä kaikkeen ja rakastettu. 

Samana iltana pimeydessä putosin kuoleman pelkoon. Enemmän kuin mitään toivoin vain että joku voisi olla lähelläni. Vain olla ja hengittää kanssani.  Rakkaudettomuuden puristus ja pelko. Kauhu. 

Tunnen tunteita nykyään valtavan voimakkaasti. Se on tuonut paljon värejä elämään. Tunteista ei voi tukahduttaa vain yhtä ja tuntea muita täysillä. 

Suuri viha on vapauttanut suuren ilon. 

Elämäni mittaiset turvamekanismini kaatuvat. Ne kuivuvat pikkuhiljaa pois. Suorittaja  viimeisenä kutsuu toimimaan ja käy kävelylenkeillä osoittaakseen että kaikki on hyvin, onhan? 

Jatkuva kontrollin pitäminen, syömisen addiktiot, pakonomainen treenaaminen, jatkuva ymmärryksen nälkä, etenemisen pakko. Ihan jäätävä verkosto. Valheellisen turvan ylläpitäjät. 

Tilalle astuu minuun nyt tyhjyys, vapaus ja kauhu. Kipu ja suru. 

Näitä olen paennut koko ikäni. Etsinyt vimmaisesti turvaa ja rakkautta. Ahkeruuden, työn ja kehon kautta. Kerro että kelpaan. Sanat ovat helinää. Näytä että välität. 

Rakentamani turvan illuusiot kaatuilivat pandemian tultua. Kirjoitin siitä ajasta otsikolla Tunteita ajalta jolloin piti olla hiljaa

Putosin tuolloin tuskauniversumiksi kutsuttuun äärettömyyteen ja hylkäämisen trauma aktivoitui voimakkaasti. Mainitsen sen taas, sillä nyt olen saman kauhun äärellä, mutta kulkenut jo pidemmän matkan ja voimistunut. Pystyn ymmärtämään kehon erilaisia pelkojen tiloja ja kipua. Pystyn olemaan hylkäämättä itseäni. Ja nyt en ole yksin. 

Minun raivoni tulee nähdyksi ja kiltteyden kerryttämä katkeruus saa tulla esille. 

Minut on ennen kiskaistu täältä ylös. Etten olisi ahdistunut ja jaksaisin taas. On edistetty työelämässä pysymistä ja työelämään palaamista. 

Aikaisemmat terapiani ovat edistäneet työssä pysymistä ja olen kuvannut sitä mielen kinesioteippaamiseksi. 

Yhteiskunnan tarjoama tarina työnteon mielekkyydestä ja siinä osana kulkemisesta kuulostaa opettajalta luokan edessä. 

Kuntoutusta työkykyiseksi tähän narisevaan hyvinvointiyhteiskuntaan jossa on niin paljon häpeää että häpeästä ei saa puhua. 

Monissa TV ohjelmissakin nauretaan häpeälle tai häpäistään. Häpeäkulttuurissa kaikki ovat saaneet osansa. 

Tunnen katkeruutta omista häpeän kokemuksistani. Tunnen että ne ovat polttaneet minuun reikiä joita koitan nyt parantaa. 

Tämä on hirvittävä tyhjyyden terminaali. 

Paljon olen kaikenkaikkiaan kulkenut niissä ajatuksissa, etten kuulu mihinkään. Olen niin irrallani ja erilainen. Puhun eri kieltä. Jatkuvasti varuillani. Valmiina sekunnissa muovautumaan ja kannattelemaan. 

Ehkäpä eläinten kanssa on sen tähden aina ollut niin helppoa olla. Eläimet ovat kasvaneet aikuisiksi. Niitä ei tarvitse kannatella. Eläimet ovat läsnä. 

Kiltit lapset työpaikoilla ottavat vastaan kaatavien lasten tunnelastit. 

En ole uskaltanut voida huonosti. Se olisi muille vaikeaa ja täytyisi olla poissa töistä jos voi liian huonosti. Aiheutuu häpeää olla henkisesti rikki tai kokee ainakin että on velvollinen selittämään miksi näin on. 

On tapana kannatella muiden tunteita etteivät ihmiset pidä muumilaakson kusipäisenä Haisulina. 

On myös hirveän epämukavaa "voida huonosti". Suorastaan helvetillistä joskus. 

Siten olen vaalinut väkisin niin tasaista elämää hinnalla millä hyvänsä, että sieltä ovat puuttuneet riskit, yllätykset ja kaikki uusi. Miten voi uskaltaa tehdä jotain pelottavaa, kun on jo valmiiksi taistelemassa tai pakenemassa. Turvaverkkoa ei missään. 

Ahdistus ja huonovointisuus ovat näyttäytyneet helvetin portteina. 

Olen myös uskonut järjestelmään joka tukee tuota teoriaani. 

En koskaan kuvitellut avaavani noita portteja vapaaehtoisesti. 

Kauanko voi vain olla tekemättä mitään?  Mitä silloin alkaa tapahtua? Mitä nousee mieleen? Jos on epämukavaa, niin miksi? 

Kun lakkaa suorittamasta, alkaa kyseenalaistaa kaikkea. Mitä vapaudessa haluaa tehdä? 

Niitä voi kysyä Jumalalta, Saatanalta, Jungilta guruilta ja terapeutilta. 

Tietääkö Jordan Peterson? Andrew Tate käskisi nyt nousta ylös ja olla vihainen. 

En tiedä nyt mitään. Tuotan vain jotain turhaantumisen oksennusta blogiini. Se saa riittää. 

#häpeä #jäljetkehossa #kasvu #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus  #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #miellyttäjä #terapia #terveys

#jung #vapaus #ahdistus #helvetti #työhyvinvointi