Nyt on vihdoin vapauduttava taistelusta ja otettava vastaan se, että välillä voi huonosti. Vain olla tietämättä mitä seuraavaksi tapahtuu ja jäämään siihen vailla suunnitelmaa.
Sieltä nousee pahoinvointia. Tyhjyys. En voi juosta karkuun, enkä saa enää kiinni elintapaoppaasta tai gurusta. Kukaan ei voi auttaa. Tämä on osa matkaa jotta löytäisin minut. Tästä on kuljettava läpi.
Minä en voi tehdä nyt mitään. En osaa auttaa itseäni ja vain olen. Pyydän armoa.
Huomasin myös pyytäväni voimaa jaksaa mennä eteenpäin. Tässä on niin vaikea olla, etten voi uskoa voivani olla paikoillani, tai sitten suorittaja ajatteli vielä käytettävän viimeiset oljenkorret.
Jokin hetki sitten tunsin valtavaa iloa ja kiitollisuutta. Istuin sohvalle aamupalalle ja kyyneleet tulivat silmiini. Kaikki on ihmeellisen hienoa ja kaunista. Voin omana itsenäni olla tässä ja ei tarvitse kuin hengittää ja sitten juoda kahvia. Olen ihmeellisessä yhteydessä kaikkeen ja rakastettu.
Samana iltana pimeydessä putosin kuoleman pelkoon. Enemmän kuin mitään toivoin vain että joku voisi olla lähelläni. Vain olla ja hengittää kanssani. Rakkaudettomuuden puristus ja pelko. Kauhu.
Tunnen tunteita nykyään valtavan voimakkaasti. Se on tuonut paljon värejä elämään. Tunteista ei voi tukahduttaa vain yhtä ja tuntea muita täysillä.
Suuri viha on vapauttanut suuren ilon.
Elämäni mittaiset turvamekanismini kaatuvat. Ne kuivuvat pikkuhiljaa pois. Suorittaja viimeisenä kutsuu toimimaan ja käy kävelylenkeillä osoittaakseen että kaikki on hyvin, onhan?
Jatkuva kontrollin pitäminen, syömisen addiktiot, pakonomainen treenaaminen, jatkuva ymmärryksen nälkä, etenemisen pakko. Ihan jäätävä verkosto. Valheellisen turvan ylläpitäjät.
Tilalle astuu minuun nyt tyhjyys, vapaus ja kauhu. Kipu ja suru.
Näitä olen paennut koko ikäni. Etsinyt vimmaisesti turvaa ja rakkautta. Ahkeruuden, työn ja kehon kautta. Kerro että kelpaan. Sanat ovat helinää. Näytä että välität.
Rakentamani turvan illuusiot kaatuilivat pandemian tultua. Kirjoitin siitä ajasta otsikolla Tunteita ajalta jolloin piti olla hiljaa
Putosin tuolloin tuskauniversumiksi kutsuttuun äärettömyyteen ja hylkäämisen trauma aktivoitui voimakkaasti. Mainitsen sen taas, sillä nyt olen saman kauhun äärellä, mutta kulkenut jo pidemmän matkan ja voimistunut. Pystyn ymmärtämään kehon erilaisia pelkojen tiloja ja kipua. Pystyn olemaan hylkäämättä itseäni. Ja nyt en ole yksin.
Minun raivoni tulee nähdyksi ja kiltteyden kerryttämä katkeruus saa tulla esille.
Minut on ennen kiskaistu täältä ylös. Etten olisi ahdistunut ja jaksaisin taas. On edistetty työelämässä pysymistä ja työelämään palaamista.
Aikaisemmat terapiani ovat edistäneet työssä pysymistä ja olen kuvannut sitä mielen kinesioteippaamiseksi.
Yhteiskunnan tarjoama tarina työnteon mielekkyydestä ja siinä osana kulkemisesta kuulostaa opettajalta luokan edessä.
Kuntoutusta työkykyiseksi tähän narisevaan hyvinvointiyhteiskuntaan jossa on niin paljon häpeää että häpeästä ei saa puhua.
Monissa TV ohjelmissakin nauretaan häpeälle tai häpäistään. Häpeäkulttuurissa kaikki ovat saaneet osansa.
Tunnen katkeruutta omista häpeän kokemuksistani. Tunnen että ne ovat polttaneet minuun reikiä joita koitan nyt parantaa.
Tämä on hirvittävä tyhjyyden terminaali.
Paljon olen kaikenkaikkiaan kulkenut niissä ajatuksissa, etten kuulu mihinkään. Olen niin irrallani ja erilainen. Puhun eri kieltä. Jatkuvasti varuillani. Valmiina sekunnissa muovautumaan ja kannattelemaan.
Ehkäpä eläinten kanssa on sen tähden aina ollut niin helppoa olla. Eläimet ovat kasvaneet aikuisiksi. Niitä ei tarvitse kannatella. Eläimet ovat läsnä.
Kiltit lapset työpaikoilla ottavat vastaan kaatavien lasten tunnelastit.
En ole uskaltanut voida huonosti. Se olisi muille vaikeaa ja täytyisi olla poissa töistä jos voi liian huonosti. Aiheutuu häpeää olla henkisesti rikki tai kokee ainakin että on velvollinen selittämään miksi näin on.
On tapana kannatella muiden tunteita etteivät ihmiset pidä muumilaakson kusipäisenä Haisulina.
On myös hirveän epämukavaa "voida huonosti". Suorastaan helvetillistä joskus.
Siten olen vaalinut väkisin niin tasaista elämää hinnalla millä hyvänsä, että sieltä ovat puuttuneet riskit, yllätykset ja kaikki uusi. Miten voi uskaltaa tehdä jotain pelottavaa, kun on jo valmiiksi taistelemassa tai pakenemassa. Turvaverkkoa ei missään.
Ahdistus ja huonovointisuus ovat näyttäytyneet helvetin portteina.
Olen myös uskonut järjestelmään joka tukee tuota teoriaani.
En koskaan kuvitellut avaavani noita portteja vapaaehtoisesti.
Kauanko voi vain olla tekemättä mitään? Mitä silloin alkaa tapahtua? Mitä nousee mieleen? Jos on epämukavaa, niin miksi?
Kun lakkaa suorittamasta, alkaa kyseenalaistaa kaikkea. Mitä vapaudessa haluaa tehdä?
Niitä voi kysyä Jumalalta, Saatanalta, Jungilta guruilta ja terapeutilta.
Tietääkö Jordan Peterson? Andrew Tate käskisi nyt nousta ylös ja olla vihainen.
En tiedä nyt mitään. Tuotan vain jotain turhaantumisen oksennusta blogiini. Se saa riittää.
#häpeä #jäljetkehossa #kasvu #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #miellyttäjä #terapia #terveys
#jung #vapaus #ahdistus #helvetti #työhyvinvointi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti