Osaan mukautua ja olla hiljaa. Kirjoitus itkusta ja muiden kannattelusta

Toisen ihmisen tunne voi olla vaikea kestää. Se voi muistuttaa itseä omasta kivusta tai jos on joutunut omaksumaan tavan jossa joutuu kannattelemaan muita heidän tunnereaktioissaan, voi tuntea jossain arjen tilanteissa vain hukkuvansa. 

Minä tunnen olleeni paljon täysin ylikuormittuneena erilaisissa tilanteissa, sillä olen ollut jatkuvasti tarkkailijan tilassa mukautumassa erilaisiin äänenpainoihin ja liikkeisiin. Jännittyneenä että osaa lukea miten minun tulee olla. Muistan erityisesti kaikki hermostuneet, vakavat kasvot. 

Muistan että tilanteissa olisi monesti ollut pakollista itselle saada ottaa etäisyyttä, mutta se ei ollut mahdollista esimerkiksi koulussa. 

Keho halusi poistua ja yritin vältellä opettajien katseita. Oli tärkeää koittaa lukea millä mielellä opettaja on luokkaan tullessa. 

Vielä tärkeämpää oli lukea ystävästä, että mitä hän halusi minun tänään tekevän. 

Uuvuttavaa kokea jatkuva pakko lukea kaikkien ajatuksia, jottei minulle suututtaisi ja ettei kukaan joutuisi pettymyksen tunteeseen.  Se olisi minun vikani. 

Kirjoitan nyt omasta kokemuksestani juuri tässä hetkessä. Valtavassa tunteiden aallokossa. 

Haluan avata yhden ilmiön. Sen ei ole tarkoitus kerätä sääliä, eikä se ole avun huuto. Kuvaan sen nyt tarkastellessani sitä kauempaa. 

Olen matkallani kohti omaa itseäni kohdannut jatkuvasti itsessäni vastustusta ja vaikeita asioita. Muistoja ja suojaavia mekanismeja. Kasvu on kipeää. 

Olen kulkenut paljon. Kävellyt, kirjoittanut ja koittanut lähteä usein ulos karkuun vaikeita tunteita. Pakoon hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Pakoon sitä mitä minussa on nousemassa pintaan. 

Minä en olekaan se suorittaja tai miellyttäjä. En se mukava joka aina hymyilee. En biohakkeri, autoharrastaja, vaimo tai koiraihminen. Olen vain ihminen ja tätä kautta näen yhä enemmän mitä haluan ja mitä en. 

Juuri nyt tyhjyydessä näen hyvin vähän eteenpäin, mutta juuri siellä on siis tilaa uudelle syntyä. Jatkuva suunnitelman tarve on ollut suojaamassa yllätyksiltä. 

Ehkä kasvan joskus siihen että yllätyksiäkin voi käsitellä turvassa. 

Mutta siis ilmiöön jonka halusin kuvata. 

Olen päätynyt vuoden aikana kaupungin jokaisen kiven päälle istumaan. Pysähtynyt jokaiselle penkille itkemään jokaisen kahvilan servetit täyteen. 

Uhrin tilassa bussipysäkillä ja kaupan edessä. Yksinäisyyden surussa, eron haikeudessa, kaipauksessa, kauhussa. Aina toisinaan. 

Kuoleman pelossa ja kaaoksessa. Joskus tuntenut että tukehdun omaan räkääni.  Tippuneena pieneksi lapseksi. 

Juhannuksena ryhmä ihmisiä ohitti minut kalliolla ja astuivat laukkuni ja nenäliinojeni yli. Tunsin että ettekö te kuule minua. Minä ulvon tässä laumaa epätoivolla. 

Iloiset ryhmät ihmisiä juhlivat ja menivät tansseihin. Minäkin olin osallistumassa, mutta kehoni puristi minut lamaannukseen. 

Tätä kautta kuljin kallioille nätiksi laittautuneena itkemään omaa surullista tilaani. 

Minä en ole ollut vaarassa itkuisilla vaelluksillani. Olen ollut pudonneena uhriksi. Olen lopuksi etsittyäni päätynyt takaisin kotiin. Silittänyt itseäni ja herännyt aamulla uuteen päivään. 

Vuoden aikana kukaan ihminen ei ole pysähtynyt tai sanonut näissä hetkissä minulle mitään. 

En kirjoita tätä siksi että voi Tuuli parkaa. Kirjoitan siksi että pohdin miten vaikeaa on kohdata toisen valtava itku ja suru. Miten vaikeaa mennä tilanteeseen johon ei ole annettu oikeaa tapaa toimia. Jossa ei ole oikeaa tai väärää. Jota ei ole opetettu koulussa ja jota ei ole käyty läpi lapsena. 

Onko penkillä yksin itkevää vaikea lähestyä? Osa vastauksista on tullut keskustelujen myötä ja olen kertonut käyttäväni vastauksia kirjoittaessani aiheesta. Osa on itse lisäämiäni. 

Ehkei itkevä halua että kukaan lähestyy. 

Mitä se minulle kuuluu.

Myötähäpeä kun ei saa pidettyä tunteita sisällään. 

Ehkä odottaa itseltään toisen surua ratkaistavaksi tai analysoitavaksi. 

Ehkä itseäkin alkaisi itkettää. 

Ehkä suru on liian vaikea tunne. 

Ehkä kokee ettei voi auttaa tai jos pitää tehdä jotain mitä ei osaa. 

Jos se itkevä on joku hullu. 

Jos ajattelee ettei osaa piristää

Jokaisen kuuluu hoitaa itse omat murheensa.

Ainakin se hengittää niin se voi soittaa apua itselleen. 

Nämä eivät ole ilkeydellä kirjoitettuja, vaan minusta ihan realistisia ajatuksia. 

Meissä on paljon asetuksia jotka estävät surun luokse menemistä. 

Surua opitaan pitämään piilossa positiivisuudella, kiireellä, työllä, syömisellä, juomisella ja ihan kaikenlaisilla suorittavilla rooleilla. Surun kokemiseen pitää olla vähintään joku todella hyvä akuutti syy. 

Kuten jo sanoin, en halua syyllistää siitä ettei kukaan ole kysynyt onko minulla jokin hätä kun itken. Lähdin pohtimaan tapoja ja kykyä olla läsnä toiselle ja sitä että se saattaa olla haastavaa. 

Oma kuppi saattaa olla todella täynnä tai oma toimintatapa muokkautunut ihan muuhun suuntaan kuin avoimeen tunteen ilmaisuun. 

Huomaan itse olleeni paljolti niin upoksissa keräämistäni muiden tunteista, että olen jumiutunut siinäkin uhriksi. Olen ollut sellainen "pieni terapeuttinen kuuntelija" jolle voi kaataa. Vailla tilaa, mutta hymyillen empaattisena ja särkyvänä. Nauttien narsistisesti siitä, että minä olen paras kuuntelija kun osaan olla hiljaa. Jonkun täytyy pidellä likasankoa. Oksenna tänne. Tämä on minun osani. 

Miten olla toisten tunteiden kanssa ottamatta niitä kantaakseen. Miten olla läsnä ilman että alentaa ja neuvoo. Ilman että koittaa korjata. 

Olla kääntämättä asiaa väkisin positiiviseksi. Rakentamatta asiaa hyväksi tai huonoksi. 

Pinnallinen keskustelu ei ole vaikeaa. Se on kuin jonkinlaista tyhjyyden hyperventilaatiota ilman että ihmiset tulevat lähemmäs toisiaan. 

On pitänyt etsiä kovasti ihmisiä, ketkä voivat hetken olla. Kenessä on tilaa minun huudolleni ja surun hetkilleni. Siltikin minä monesti jään olemaan vain itseni kanssa, sillä se, että olen "liikaa", on hyvin syvällä minussa. 

Liika herkkyys ja liika tunteellisuus. 

Minulla on ollut mahdollisuus kulkiessani ja puhelintani puristellessa soittaa. 

Siihen liittyy omat vaikeat tunteensa. 

Häpeä. Tarve olla yksin pärjäävä. Sen sanominen ääneen että en tiedä nyt mistään mitään olisi liian vaikeaa. 

Eniten kuitenkin soittamisen on estänyt pelko.

Pelko että saan taas neuvoja tai mielipiteitä. Työnnön kohti jotain ratkaisevaa tekoa, joka ei kuitenkaan olisi todellista. 

Pelko että minua yritetään piristää tai rohkaista. Kerrotaan että olen suotta murheissani. Pelko että osoittaudun siksi uhriksi joka juuri sillä hetkellä olen. 

Jos nyt joku vain olisi hetken ja hengittäisi kanssani. Minun koko kapasiteettini kuluu tähän taisteluun jossa kehoni rusentuu kauhun ja pelon puristukseen. 

Uhria ei voi auttaa. Avun jälkeen istuisin taas uudelleen samalla kalliolla mutta nenäliinat  kuivuneina palloiksi. Kukaan ei tule. 

Itkut ovat itkettävä. Uhrin osa on minussa niin valtava. En ole lähtenyt yhtä paljon itseni suurentamiseen, vaan lähinnä pienentämiseen. 

Uhrin osa kuivuu loppuun. 

Minun on itse kuljettava kotiin. Koti on minussa, turva on minussa. 

Minun helvettiini ei ole ollut astumista. 

Huudan ja huidon siellä miekka kädessäni. 

Ei ole karttaa, aikarajoja tai suunnitelmaa. Alitajunta nostaa uusia asioita tietoisuuteen sitä mukaan kun kyvyt niiden käsittelyyn lisääntyvät. Keho haluaa puhdistua sinne kerätyistä traumoista. Tunteista jotka eivät voineet olla. Rakenteista, jotka ovat estäneet kasvun yhtään suuremmaksi. 

 #tunteet #häpeä #kannattelu #uhri #kasvu #kipu #kehityksellinentrauma #kehollisuus #kiltteys #koulu #minätilat #syyllisyys  #polyvagaalinenteoria #narsismi #psykologia #suru #terapia 

Tyhjyyden terminaali

Nyt on vihdoin vapauduttava taistelusta ja otettava vastaan se, että välillä voi huonosti. Vain olla tietämättä mitä seuraavaksi tapahtuu ja jäämään siihen vailla suunnitelmaa. 

Sieltä nousee pahoinvointia. Tyhjyys. En voi juosta karkuun, enkä saa enää kiinni elintapaoppaasta tai gurusta. Kukaan ei voi auttaa. Tämä on osa matkaa jotta löytäisin minut. Tästä on kuljettava läpi. 

Minä en voi tehdä nyt mitään. En osaa auttaa itseäni ja vain olen. Pyydän armoa. 

Huomasin myös pyytäväni voimaa jaksaa mennä eteenpäin. Tässä on niin vaikea olla, etten voi uskoa voivani olla paikoillani, tai sitten suorittaja ajatteli vielä käytettävän viimeiset oljenkorret. 

Jokin hetki sitten tunsin valtavaa iloa ja kiitollisuutta. Istuin sohvalle aamupalalle ja kyyneleet tulivat silmiini. Kaikki on ihmeellisen hienoa ja kaunista. Voin omana itsenäni olla tässä ja ei tarvitse kuin hengittää ja sitten juoda kahvia. Olen ihmeellisessä yhteydessä kaikkeen ja rakastettu. 

Samana iltana pimeydessä putosin kuoleman pelkoon. Enemmän kuin mitään toivoin vain että joku voisi olla lähelläni. Vain olla ja hengittää kanssani.  Rakkaudettomuuden puristus ja pelko. Kauhu. 

Tunnen tunteita nykyään valtavan voimakkaasti. Se on tuonut paljon värejä elämään. Tunteista ei voi tukahduttaa vain yhtä ja tuntea muita täysillä. 

Suuri viha on vapauttanut suuren ilon. 

Elämäni mittaiset turvamekanismini kaatuvat. Ne kuivuvat pikkuhiljaa pois. Suorittaja  viimeisenä kutsuu toimimaan ja käy kävelylenkeillä osoittaakseen että kaikki on hyvin, onhan? 

Jatkuva kontrollin pitäminen, syömisen addiktiot, pakonomainen treenaaminen, jatkuva ymmärryksen nälkä, etenemisen pakko. Ihan jäätävä verkosto. Valheellisen turvan ylläpitäjät. 

Tilalle astuu minuun nyt tyhjyys, vapaus ja kauhu. Kipu ja suru. 

Näitä olen paennut koko ikäni. Etsinyt vimmaisesti turvaa ja rakkautta. Ahkeruuden, työn ja kehon kautta. Kerro että kelpaan. Sanat ovat helinää. Näytä että välität. 

Rakentamani turvan illuusiot kaatuilivat pandemian tultua. Kirjoitin siitä ajasta otsikolla Tunteita ajalta jolloin piti olla hiljaa

Putosin tuolloin tuskauniversumiksi kutsuttuun äärettömyyteen ja hylkäämisen trauma aktivoitui voimakkaasti. Mainitsen sen taas, sillä nyt olen saman kauhun äärellä, mutta kulkenut jo pidemmän matkan ja voimistunut. Pystyn ymmärtämään kehon erilaisia pelkojen tiloja ja kipua. Pystyn olemaan hylkäämättä itseäni. Ja nyt en ole yksin. 

Minun raivoni tulee nähdyksi ja kiltteyden kerryttämä katkeruus saa tulla esille. 

Minut on ennen kiskaistu täältä ylös. Etten olisi ahdistunut ja jaksaisin taas. On edistetty työelämässä pysymistä ja työelämään palaamista. 

Aikaisemmat terapiani ovat edistäneet työssä pysymistä ja olen kuvannut sitä mielen kinesioteippaamiseksi. 

Yhteiskunnan tarjoama tarina työnteon mielekkyydestä ja siinä osana kulkemisesta kuulostaa opettajalta luokan edessä. 

Kuntoutusta työkykyiseksi tähän narisevaan hyvinvointiyhteiskuntaan jossa on niin paljon häpeää että häpeästä ei saa puhua. 

Monissa TV ohjelmissakin nauretaan häpeälle tai häpäistään. Häpeäkulttuurissa kaikki ovat saaneet osansa. 

Tunnen katkeruutta omista häpeän kokemuksistani. Tunnen että ne ovat polttaneet minuun reikiä joita koitan nyt parantaa. 

Tämä on hirvittävä tyhjyyden terminaali. 

Paljon olen kaikenkaikkiaan kulkenut niissä ajatuksissa, etten kuulu mihinkään. Olen niin irrallani ja erilainen. Puhun eri kieltä. Jatkuvasti varuillani. Valmiina sekunnissa muovautumaan ja kannattelemaan. 

Ehkäpä eläinten kanssa on sen tähden aina ollut niin helppoa olla. Eläimet ovat kasvaneet aikuisiksi. Niitä ei tarvitse kannatella. Eläimet ovat läsnä. 

Kiltit lapset työpaikoilla ottavat vastaan kaatavien lasten tunnelastit. 

En ole uskaltanut voida huonosti. Se olisi muille vaikeaa ja täytyisi olla poissa töistä jos voi liian huonosti. Aiheutuu häpeää olla henkisesti rikki tai kokee ainakin että on velvollinen selittämään miksi näin on. 

On tapana kannatella muiden tunteita etteivät ihmiset pidä muumilaakson kusipäisenä Haisulina. 

On myös hirveän epämukavaa "voida huonosti". Suorastaan helvetillistä joskus. 

Siten olen vaalinut väkisin niin tasaista elämää hinnalla millä hyvänsä, että sieltä ovat puuttuneet riskit, yllätykset ja kaikki uusi. Miten voi uskaltaa tehdä jotain pelottavaa, kun on jo valmiiksi taistelemassa tai pakenemassa. Turvaverkkoa ei missään. 

Ahdistus ja huonovointisuus ovat näyttäytyneet helvetin portteina. 

Olen myös uskonut järjestelmään joka tukee tuota teoriaani. 

En koskaan kuvitellut avaavani noita portteja vapaaehtoisesti. 

Kauanko voi vain olla tekemättä mitään?  Mitä silloin alkaa tapahtua? Mitä nousee mieleen? Jos on epämukavaa, niin miksi? 

Kun lakkaa suorittamasta, alkaa kyseenalaistaa kaikkea. Mitä vapaudessa haluaa tehdä? 

Niitä voi kysyä Jumalalta, Saatanalta, Jungilta guruilta ja terapeutilta. 

Tietääkö Jordan Peterson? Andrew Tate käskisi nyt nousta ylös ja olla vihainen. 

En tiedä nyt mitään. Tuotan vain jotain turhaantumisen oksennusta blogiini. Se saa riittää. 

#häpeä #jäljetkehossa #kasvu #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus  #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #miellyttäjä #terapia #terveys

#jung #vapaus #ahdistus #helvetti #työhyvinvointi

Vihakirjoitus

Viha on suurempi energia mitä olen koskaan tuntenut. Se tuntuu pelottavalta ja äärettömältä voimalta. 

Raivoavalta lohikäärmeeltä sisälläni. 

Tunnistan sen nyt, mutta koska vihassa olo oli kehossa täysin sietämätön, koitin joko rauhoittaa sitä tai antaa kehon täristä sitä ulos, eli poistaa. 

Viha on turvan luoja. Raja jotta minä saan olla olemassa, pitää itsestäni huolta ja ottaa vastuun itsestäni. 

Koitin paradoksaalisesti rähjätä vihaa pois. Tunsin olevani ikuisesti vaiheessa, jossa en voinut huutaa edes tyhjässä autossa, en metsässä enkä tyynyä vasten. Koitin väkisin löytää ääneni. 

Sitten pikkuhiljaa vapaan tanssin avulla aloin löytää tukahdetun liikkeen samalla kun  työskentelen terapiassa tunteiden kanssa. 

 Ymmärrän nyt, että minulla on ollut lukuisia tapoja itseni hyssyttelyyn. Hyssyttelyyn joka veisi pois aktivoituneesta hätätilasta. Yksi niistä on syöminen, josta hetki sitten kirjoitin. 

Olen tarttunut useihin metodeihin joilla voi rauhoittaa kiihtynyttä hermostoa ja palauttaa rauhan tilan kehoon. 

En ole tietoisesti hyssytellyt vihaa, vaan vihaa peittämään tullutta hätää. 

Minulla oli käsitys että kyse on jostain "ylireagoinnista", liiasta herkkyydestäni, liiasta kuormasta elämässä tai jostain elimellisestä viasta, kun olen niin herkästi tuntenut oloni jotenkin jännittyneeksi. 

Nyt moni asia on saanut ymmärryksen ja tämä teksti kuvaa vihan osuutta siinä. 

Vuoden terapian jälkeen viha uskalsi näyttäytyä. Erilaisten vaiheiden kautta se asettui nähtäväksi. Sen energia oli valtava ja sen huutaessa huomiota se vei verensokeria jatkuvasti alas. Viha todella on uskomaton energia ja liike. Koin sitä paniikkina ja vääntyilemisenä. Kävin kaoottista taistelua sisälläni. Menin klo 21 nukkumaan viluisena ja uupuneena. 

Päivien kuluttua olo oli turhautunut, ahdistunut ja levoton. Sohvan hakkaaminen raivoisasti tyynyllä ei tuonut tunnetta lähemmäs. Tai ehkä toikin. Olihan se uusi liike ja sain hien pintaan. 

Sitten kuulin vihdoin kehon viestin antaa tunnustus vihan tunteelle.

Jäin makaamaan energiavirtaan. Uskalsin ottaa energian omanani vastaan. Liittolaisena enkä vihollisena. Se oli järisyttävä kokemus. Koko kehon valtaava punainen humina. 

Tunsin että voin nyt mennä läpi ovesta. En avata, vaan mennä läpi. 

 Saapui hetken rauha ja kyyneleet. Tämä minussa on aina ollut. Tämä minussa on estetty. Nyt voin löytää miten omistan sen. Opettelen kuulemaan sen ja tutustun siihen. 

Vihan tuntemisen jälkeen käynnistyi paniikki. Se käynnistyi turvan menetyksestä. 

Vihan tunteminen ei ole koskaan ollut turvallista, vaan se on merkinnyt hylkäämistä sen lisäksi, että vihan tunne kehossa on ollut pelottava. 

Muistan suuttuneena juosseeni vihaisena pois. Piiloon omaa raivoani. Viha ei voinut olla. En voinut näyttää sitä. Liian hirveä. Liian pelottava. Naurettava ja häpeällinen. 

Piilossa viha vaihtui kyyneliin. 

Uhri sai silitystä ja lohdutusta. 

Kuka uskaltaa nähdä vihaisen? Koittamatta hiljentää ja vaijentaa. 

Vihan purskahdukset ovat tuottaneet aina paniikin myös aikuisena. Leuan ja kurkun jäykistymisen. Kuristumisen. Joitain kertoja olen menettänyt hetkeksi puhekyvyn tai toistellut irrallisia tavuja. 

Suuni on ollut kuivunut koko päivän. Olen tuntenut, että jään valtavaan ryöpytykseen, jossa sitten moitin itseäni. 

Viha on nyt saanut tunnustuksen. Vanhat mekanismit ovat käynnistyneet. Koen voimakkaita paniikkeja ja ylivireyttä. Ne ovat suojia sille että olen nyt "liikaa" Olen löytämässä omaa itseäni ja se aiheuttaa kaaoksen. Sisälläni on nyt lohikäärme. 

Mekanismit hälyttävät vaarasta jäädä yksin.

Osa minua on hätääntynyt "huonosta käytöksestä" ja "liikaa olemisesta". Aikuinen minussa on kuitenkin jo paikalla ja yhä uudelleen turvaa taas uudessa kaaoksessa. 

Muistoja lähtee tulvimaan. Väsyttää. Suututtaa. Viime yönä heräsin johonkin lohikäärmeen kyljen kääntämiseen ja tunsin sen vatsahappojen nousuna ja kipuna. Hurjana sydämen sykkeenä ja hikenä. 

Aamulla voin pahoin, joten osa minussa käynnisti kyynelten tulvan. 

Tunnen itseni isoksi ja turvonneeksi. Se johtuu tunteesta että olen nostanut itseni tasolle jossa omistan itseni. Se on oikein hyvä paikka olla. Muutos vain aiheuttaa vastarintaa. 

Tunnen kiltteyttä kuin jotain kokonaisvaltaista sairautta, josta olisin toipumassa. 

Kilttinä en omista itseäni, en ole aikuinen ja olen käytettävissä. Se on kuin jokin valtava, kiinteä osa minussa. Eikä se kuitenkaan ole minä. 

Katkeroitunut ja ilkeilevä. Se on vihan vuotamista. Toksisen vihan. Sekin minun pitää kohdata. 

Minulla on kahdeksantoista ruutuvihkoa purkua. Perkeleitä ja itsereflektiota. Nyt on ollut mahdollista ottaa itse vastuuta ja edetä uhriudesta irtaantumisessa. Katsoa tilanteita etäämmältä. 

Se on vaatinut turvassa pysymistä ja nähdyksi tulemista pyhässä vihassakin. 

Uhrina olo on ollut turvallisempi valinta ja aikaisemmin ainoa mahdollinen valinta. 

Ajattelin tässä matkallani selvästi ottaa oikopolun myötätuntoon ja ohittaa vihan, sillä olenhan miettinyt sitä kauan ja tutustunut kovasti vihatyöskentelyyn. Tehnyt analyysia. Tiedättekö miten laajasti vihasta on kirjoitettu kirjoja ja miten moni kamppailee liian kiltteyden kanssa? 

Miten upeita vihatyöpajoja täällä on, joihin voi osallistua? 

Minä tiedän. 

Kiltteydessäni ajattelin ehkä hoitaa vihani kuuntelemalla podcasteja, ettei kukaan pahoita mieltään. Kaunis ajatus. Ei se toiminut, mutta on avannut kuitenkin paljon ajatusmaailmaa. 

Koen ettei aina kiltti ihminen voi olla turvallinen. Miten ihminen joka ei pysty pitämään rajoja itselleen, voisi luoda turvaa toiselle. 

Miten voin nähdä totuudellisuuden toisessa joka voi joustaa mihin tahansa? 

Ja eikö miellyttäjä sitten lopulta joskus räjähdä? Katkeroituu, räjähtää tai sairastuu kääntäessä vihan kohti itseään. 

Miellyttäjä pettyy jatkuvasti kun tekee kaikkensa mutta jokin menee huonosti tai mikään ei kelpaa toisille.

Uhrin osasta luopuminen on tuskallista. Se sisältää niin voimakkaita elementtejä liittyen kelpaamiseen. Työteliäisyyteen ja ahkeruuteen. Ettei olisi itsekäs. 

Rajojen laittaminen tuntuu rajulta ja joskus kaikki tuntuu hirveän rajattomalta, mutta kyse onkin tällöin taas muiden ihmettelystä ja siitä etten halua itse ottaa niin paljon vastuuta rajoistani. "Olkaa te muut kohtuullisempia ettei minun tarvitse olla niin rajoittava". 

Nyt ollaan tässä vaiheessa. 

Näin koulutan lohikäärmeeni. 

#viha #häpeä #jäljetkehossa #kasvu #kiltteys #rajat #miellyttäjä #uhriminätila #kontrolli   #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #taakkasiirtymä #suorittaja #turva #ylivireys 

Mikä on rukous jota ei tarkoita

Lapsena minulle ei syntynyt mitään suhdetta Jumalaan. Jumala kuulosti joltain itseni ulkopuolella olevalta hahmolta. Henkeni oli irronneena ruumiista. 

Jumala oli minulle kuin jokin muiden opeteltavien asioiden seassa oleva mystinen hahmo. Jeesuksen matka oli sekin minulle jokin opeteltava kertomus. Suuret tunteet jäivät kokonaan puuttumaan. Tai ei kokonaan. Tunsin järkytystä ihmisten ilkeämielisyydestä. Ihmettelin Jeesuksen ymmärryksen määrää. 

Pohdin mitä usko on. Sitäkö että vain ajattelee toisin? En löytänyt vastausta eikä mikään kannustanut etsimään. Se ei tuntunut silloin tärkeältä. Valmiiden vastausten muistaminen oli riittävää. Jopa toisinaan toivottavaa. Jos kyselee vaikeita, voi joutua häpäistyksi. 

Koko elämän rakenne tällaisena välillä heijastuu häpäisyyn pyrkiväksi niitä kohtaan, ketkä kyseenalaistavat. 

Kirkko näyttäytyi kylmänä, kovana ja pelottavana. Siellä kuuluisi olla hiljaa ja näkymätön. 

Tämä kaikki oli kuin jokin yhteinen käyttäytymiskoodi. 

Entä ripustetaanko minutkin ristille kun puhun tiettyjä asioita? 

Miksi kukaan ei kysynyt minulta mitä minä ajattelen Jumalasta? 

Toivottavasti muistan ihan väärin. 

Muistan kyllä että ala-asteella jokainen sai piirtää kuvan Jumalasta. Minulle syttyi selkeä kuva ja väri, miten halusin koittaa kuvata Jumalaa, mutta katsoin turvallisimmaksi piirtää parrakkaan miehen, koska sellaisenhan te odotatte minun piirtävän? 

Jumalaa ei minussa ollut. Ei edes rajattomassa mielikuvitusmaailmassani. Tilalle rakensin kaikenlaista palvottavaa itseni ulkopuolelta. Jotain mitä kohti katsoa. Fanitettavaa, tavoiteltavaa, gurua, ideologiaa.  Mitä milloinkin. Rakensin yhä uudelleen jotakin, jolla voisin täyttää tyhjyyden sisälläni. Pärjäämisen rakenteita. Voimaa. Pystyvyyttä. Miehekkyyttä etten olisi heikko. 

 En ollut oikeasti olemassa. Jokin suuri rakkaus ja autuus olisi työllä ja teoilla ansaittava jollakin tapaa. 

Jumalan turvaakaan ei ollut. Turvaksi valikoitui ulkopuoliset tahot. Riippuvuus jonkun muun varmistelusta että kaikki on hyvin. 

Peloissani olin aina riippuvainen jostain lääkärin sanoista tai raportista. Kävin pumppaamassa itseeni säännöllisesti jotain turvan tunnetta joko lääkärissä tai jonkinlaisessa fysioterapiassa. 

Tieto antaisi varmaankin turvaa. Kun opettelen itsestäni kaiken. Jos testaan kaiken tai kone kertoo kaiken. 

Pelon kyllästämä keho kertoi aina vaarasta. Häpeän ja sen että olen väärin. 

Rippileiri oli puristava. Keskity, opettele ulkoa, muista, suorita. Halusin pois. 

Tämä on jokin etappi elämässä, jonka jälkeen on juhlat. 

Minua suututti se, että minuun koitettiin ulkoapäin taas kerran asettaa jotain asiaa. 

Minua inhotti rukouksien opettelu. 

Miksi minun pitää opetella ulkoa ja sanoa ääneen asioita joita en tarkoita. 

Tunnustaa jotain, mikä en ole. Se on väkivaltaa. 

Vastustin näytelmää, jossa olin pakotettu kulkemaan. 

Pakotettu on vahva sana. Sehän oli vapaaehtoista. 

Virret tunsin muistuttavan kuolemasta. Viimeisestä lepopaikasta. 

Koska kuolema pelotti hirveästi, tuntui laulaminenkin tuovan kyyneleet silmiin. En halunnut laulaa. Tunsin katkeruutta ja vihaa että minun piti suureen ääneen laulaa kunniaa hänelle, kenen koin jättäneen minut täysin näkymättömiin. 

Minun kuuluu olla kiitollinen vaikka en kokenut että rukouksiani olisi koskaan kuultu. 

Miksi Jumalan rakkaus ei ollut minulle ja miten sen kuuluisi ilmentyä? 

Mitä on armo? Miten armoa voi saada? 

Tuleeko Jumalan rakkaus kun tottelen ja opettelen. Kuuntelen ja olen hiljaa. 

Yritin monesti rukoilla. Pyysin Jumalalta asioita, joista en voinut puhua. 

Odotin jotain vastausta ja jotain tapahtuvaksi. Tunsin ettei mikään muuttunut, eikä minua kuultu. 

Pystyin kuitenkin herättämään itseni painajaisesta painamalla käteni ristiin. 

Muutoin olin vain vihainen Jumalalle, kuka ei mielestäni kuullut. 

Tunnen vihaa siitä, että miten olisin koskaan voinut edes kuulla mitä Jeesus puhuu. 

Minun maailmassani ihmiset ovat aina huutaneet hänen päälleen. Tulkinneet häntä omaksi edukseen. Väännelleet. 

Ihmiset ovat huutaneet minunkin päälleni. 

Usko johonkin oli minulle sama kuin uskonto. Uskonnoista taas opetettiin koulussa, että niitä on erilaisia ja meillä on vapauksia valita. 

Tämä ei auttanut millään tavoin. Siinä ei ollut mitään henkisyyttä. Vapaudessa valita uskonto joka sopisi itselle. 

Jatkuvasti mieleeni piirtyi ajatus Jumalasta jossain, vaatimassa jotakin. 

En siis tätä kautta tavoittanut henkisyyttä. Etsimiseni päätyi runoiksi, joissa oli vääryys, viha ja varsinkin synti. 

Olisinpa voinut pyytää armoa. En voinut kuulla armon sanoja kaiken sen puheen seasta, jota nimitetään niin tärkeäksi tiedoksi. 

Siten istuin vielä hiljaa tyhjyyttä kumisevassa hirsisessä temppelissäkin odottamassa rakkautta. 

Aika ei ollut kypsä henkisyydelle ja koitin teippauttaa taas itseäni kasaan kongnitiivisessa psykoterapiassa, joka keskittyi jaksamiseen, tukemiseen ja erilaisten oireiden hyväksymiseen. 

Henkeni ja ruumiini pysyi yhtä erillisinä kuin tähänkin asti. 

Rakkauden etsintä on vimmaista. Sen jäljet näkee kun avaa lehden tai television. 

Vimmaista on oman matkankin kulku. Uupumusta rakenteesta, jossa olen itse kannatellut itseäni vailla luottamusta. Kannatellut tiedolla ja taidolla.  

Rakkaus ja armo ovat olleet kuin pehmeitä sanoja kirjoissa. 

Missä oli henkioppaani, missä olit Jumala kun rukoilin. 

Matka tähän hetkeen on ollut vihainen. Piti kohdata tuskauniversumi, jotta kaikki järjellinen tuli tiensä päähän. Todellinen henkinen pääsi liikahtamaan. 

Minä huudan katkeruuttani. Tämä on varjoni ja kirjoitan sen valoa kohti. Se muuttaa muotoaan kiitollisuudeksi. 

Näet minut. Rakastat. 

Minun kirkkoni on siellä, missä naakat liikkuvat ympärilläni. Rakkaudessa, jumaluudessa, vapaudessa ja yhteydessä. 

Kiitos kun olette siinä nyt ❤️ 

#häpeä #jäljetkehossa #kasvu #jumala #rakkaus #kehityksellinentrauma  #minätilat #arvottomuus #pelko #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #matka #soturi 

Lohikäärmeitä kesäyössä

Kesä on ollut tunteiden myllerrystä. Yksin kulkemisen aikaa. Se on tärkeää. 

Se on ollut varuillaan oloa. 

Paljon kuormittumista. Paljon itsensä ylittämistä, joka on tuonut hyviäkin asioita. Rajojen asettamista ja suoruutta. 

Ääntä, puhetta, tanssia ja runoja. Feminiinin riemua. 

Tiukkaa suorittamista omassa rajattomuudessa. Kykenemättömyyttä pysähtyä. Ettei putoa huomaamattomuuteen. 

Kaipuuta ja ikävää. 

Vietin viikkoja osallistumalla kaikkeen. Kohtasin häpeän puristuksen yhä uudelleen ja uudelleen. Halusin osoittaa itselleni mihin kaikkeen pystyn. Nyt vaan meet ja teet! Niin tein. Ylivireys tuntui paikotellen polttoaineelta ja kun toivoin hiljaa voivani viettää päivän podcastien tai kirjan merkeissä, sisäinen kriitikko käski levätä sitten syksyllä. 

Pysähtymisen tarve kasvoi. Yhtä lailla sen vaikeus kasvoi. 

Pyysin saada tulla nähdyksi osaamattomana. Tänään kävelin ja kirjoitin. Istuin kaksi tuntia kahvilassa. 

Kesäyöt ovat olleet täynnä voimakkaita unia. Ouran selostusta jokaisen yön olevan vähän edellistä täydellisempi, vaikka koko keho välillä kertoo ettei energia virtaa. Samalla kuitenkin hyvää havainnointia itsestä. Huonoihin oloihin on helpompaa suhtautua, kun ne ovat viestejä. 

Hymyilen ja irvistän kovalle päänsärylle. Olen taas eilen häpeissäni muuttunut puuksi. 

On aika käydä piikkimatolle. Aika hieroa niska, pää ja koko kasvot. Aika silittää ja ymmärtää. Kivussa haluan kuulla itseni. Siksi se on paikalla. 

Kesä on tuonut myös luopumista, fölissä istumista ja kaikenlaisten äkkinäisten päähänpistojen toteuttamista, joihin en ennen ole tarttunut. Uskallusta muutoksiin. 

Vapautta ja turvattomuudessa vaeltamista. 

Vapautta tehdä omia valintoja ja ottaa vastaan yön pimeys. Niin monta kertaa että on valmis valitsemaan jotain muuta. 

Olen koittanut käydä kauppaa, jotta matkanteko helpottuisi, mutta sisäinen ääni palauttaa aina uudelleen totuuden äärelle.

 Omaksi itseksi kasvamisessa on jotain tyhjyyden kauhua. Kaiken kyseenalaistava ihmetys. Harva asia on koskaan ollut totta. Se herättää valtavasti vastustusta ja tunteita. 

Se herättää lohikäärmeen. 

Ristiriitojen luoma aaltoliike kulkee kehossa. Se jää vielä monesti kurkkuun kiinni. Siellä on vastassa jonkinlainen järjen minätila joka ei luovu paikastaan. 

Järjellä ja logiikalla selittäjä. Tässä nyt kirjoittaessani herään tunteeseen että olen lopen kyllästynyt tuohon järjen ääneen joka sabotoi kaikkea. Se päätyy mittaamaan, pienentämään, laskelmoimaan ja luomaan jotain raameja jolla kaikki voidaan JÄRKEISTÄÄ. Punnita hyvänä ja huonona. 

Ihminen ei ole sellainen. Jos henkisyys riisutaan, tänne jää Danten hienosti kirjassaan Jumalainen näytelmä kuvaamat eri kerrokset. 

Suorittajana ja miellyttäjänä mietin myös menestyksen jälkeen saapuvaa tuhoutumista. Se on ankara. Palata voitokkuuden jälkeen aina keskinkertaisuuteen joka vaatii välitöntä uudelleen järjestäytymistä. 

Paineessa olo on tuttua. Se on elossa oloa ja hinta hetken riittävänä olosta. 

Ei sitä roolia riisuta helposti pois. Se on kasvanut sisälle. Sillä on ollut tärkeä tehtävä. Nyt suorittajan ja miellyttäjän roolien kohtaamisissa syntyy suututtavaa turhuuden ja tyhjyyden tilaa. Tuntuu vieraalta ja taas mietin, kuka minä olenkaan. 

Olen myös kesän aikana kulkenut kohti omaa katkeruuden varjoani rumuuden kokemuksesta. Istuin naisten kanssa piirissä ja itkin kateuttani. Se oli vaikeaa ja myötätuntoista. 

Tätä nimitetään siskohaavaksi ja sen kohtaaminen on vapauttavaa. Paljon on tullut rumia sanoja suustani oman rumuuden peittelyyn.  

Myötätunto on antanut mahdollisuuden nähdä kaikkea ihan eri silmin. 

Maailma on täynnä jotain itsetunto-oppaita. Kirjoja itsensä hyväksymisestä. Kehonsa hyväksymisestä. Väitän lukeneeni "ne kaikki". Vasta tällä matkalla katkeruuden raivoon ja ydinhaavaan olen tavoittanut armoa itseäni kohtaan. Maailma tulee aina olemaan täynnä arvioita ja palautetta. 

Olen kohdannut valtavan lämpimiä ihmisiä. Voinut hengittää. Hakenut voimaa läsnäolossa. 

Matka on silti yksinäinen luomisprosessi. Rakkaudessa ja armossa. 

Olen kiitollinen tuosta korona-ajasta, joka pakotti vihdoin vihan ja tunteiden tulvan esiin. Tekemään loputtomaan rajattomuuteen vihdoin jonkin rajan. Oman äänen.

En enää palannut sen jälkeen samanlaisena elämääni. Soturinainen näyttäytyi minussa. 

Tässä oli tunteitani kesästä. Kesä jatkuu. Minun yksi tärkeä syklini on tulossa päätökseen ja matkani jatkukoon. 

 " The world will ask who you are and if you do not know, the world will tell you" 

Carl Jung 

Vaniljaninja

Kaipuun, vihan kirjoitin

Runojani rakensin

Hiljaisuuden helvetissä 

Suun muurautuneen tunsin

Kuulunut en mihinkään

Vain fantasiamaailmaan

Tarinoiden sivuilla

Varjonikin hiipi. 

Itkin, ilkuin vihasin

Muiden kauneutta

Perhosena purkissa

Pysähtynyt mykkä

Ystävyyden katkeran

Valheitani kannoin

Tarinoiden verkoissa

Pois itseni vain annoin. 

Soturiksi rakensin

Rikkinäisen sisimmän 

Edes veitsi terävin

Tuonutkaan ei turvaa

Näyttävyyden suorittaja

Antanut ei peilikuva 

Riittävyyden lahjaa

Listoihin ja kontrolliin

Kyyneleiden mittariin

Surun kätken lihaksiin

Vapisevaan Temppeliin 

Rakkauden sylistä

Uskallan taas kävellä 

Luolaan kaikkein pimeimpään

Vaniljaninja 

voinko mitata etten kuole? -Oura, addiktio ja kontrolli

 Oura tulee pian tiensä päähän. Akku ei aina jaksa aamuun. Joskus on jäänyt yö mittaamatta. Aamurutiinini muuttuu. 

Merkittävin havahtumiseni oli tunteet, jotka tämä asia herätti. 

On aika miettiä asiaa. Minulla sormuksessa on kyse jossain määrin suorittajan palvonnasta, mutta vielä enemmän itseni terveenä pitämisen addiktiosta. Hallinnan tunteesta. Olen kontrollissa etten kuole. Se on kuin jokin turvaväline. 

Oikeasti en voi pitää kontrollia, mutta haluan kovasti uskoa voivani. 

Tein paperille sarakkeet, johon tuli Ouran plussat sekä miinukset. Lisäksi laitoin vielä sarakkeen otsikolla tapa/addiktio, johon listasin Ouran tuomia tarkkailun tapoja ja ominaisuuksia joita pidän turhana (kuten askeleiden määrä) mutta joita silti kurkin. 

En ollut kovinkaan tyytyväinen taulukon saldoon. Minusta on tullut totuudellinen ja näen varjoihini. Sain taulukkoon aikaan neljä hyvää ominaisuutta. Miinuksia on nyt kuusi. Addiktio-sarakkeeseen tuli yhdeksän asiaa. 

Luopuminen. Taistelu. 

Unen laadulla ei ole hätää. Unen pituus ja laatu ovat olleet erinomaiset 3,5 vuotta. 

Iskee hätä vain siitä, etten saa raporttia ja kehuja aiheesta. 

Jään kaipaamaan HRV lukemaa. Hymyilen mietteelle voiko kukaan enää elää ilman sitä tietoa. 

Lämpötilan tieto on ollut tosi kiva kuukauden eri sykleissä. Sitä jään kaipaamaan. 

Mitä eniten jään kaipaamaan, on addiktiivinen plärääminen, tarkastelu ja jokin "elossa olemisen tieto". Eniten ärsyttää tiedottomuus ja kontrollista luopumisen pelko. Juuri näiden asioiden tarkastelu pisti istahtamaan ja kirjoittamaan vähän ennen uuden version ostoa. En halua ostaa sitä.

 Sukellus varjoihin on tuskaista. 

Addiktio on tapa suojautua tunteilta, joita ei pysty vastaanottamaan. Joiden kohtaaminen hajoittaa ja on liian kivuliasta. Se ei ole tapa josta ryhdistäydytään pois, mutta se voi joskus vaihtua toiseen tai useampaan. 

Olen matkalla ja koitan suoda myötätuntoa itselleni. Prosessi on pitkä. 

Ankara kriitikko on monesti paikalla. Kun en voi avata suutani, alan sabotoida itseäni. 

Olen tehnyt valtavasti myös hyviä valintoja itselleni. Haluan kuitenkin tehdä niitä jatkossa rakkaudesta itseäni kohtaan, enkä kriitikon silmin. 

Olen sadat kerrat puhunut kaikki toimintani hyväksi. Se täyttää sellaiset kunnollisuuden kriteerit ulkoapäin katsottuna. 

Itsestä huolehtimiselta, tavoitteellisuudelta, kurinalaisuudelta. 

Samalla olen tukehtunut maskuliiniin minussa ja feminiini on saanut hääriä luovuutensa kanssa vain keittiössä. 

Nykyään feminiininä voin tanssia ja liikkua kuin jumalatar. 

Minun on aina ollut ihan pakollista olla jotakin. Se on äärimmäisen raskasta. Elää jatkuvassa projektin etenemisessä ja ylläpidossa. 

Punttisalilta saatu ylikunto ei ollut liika lihastreeni, vaan henkinen tuska siitä, että täältä on pakko tulla alas. Keho kertoi armon tarpeesta. En sitä silloin kuullut. Mietin miksen jaksanut lisätä painoja. Kyse ei ollut painojen määrästä. 

Energia ei ollut käytettävissä.

Tämä Ouran hyytyminen tuntuu nyt merkittävältä asialta. Lähden mielenkiinnolla tutkimaan ahdistukseni määrää, jota kuulostelen saamatta siitä mitään tietoa kännykkään. 

Tuntuu kuin luopuisi verensokerimittarista. 

Olen kovin ihastunut tähän sormukseen. Kuin Klonkku. Se on ollut parhaita hankintojani. Rakastan tietoa ja biohakkerointi kiinnostaa. On ollut mielenkiintoista seurata REM-unen pidentymistä, kun viisas keho on työstänyt prosessia tiiviin tunnetyöskentelyn jälkeen. 

Myös erilaisten tuotteiden, kuten reishin käyttö näkyy unessa. 

Olen vähän lumoutunut. 

Ehkä tulen toisiin ajatuksiin. En tiedä. Minusta elämä heittää minulle nyt harjoituksen. Vähintään se ehdottaa asian rehellistä tarkastelua. 

En ole koskaan pystynyt luomaan mitään rakkaudellista suhdetta itseeni. En ole ollut itseäni varten ja olen poiminut ohjeistuksen itseni ulkopuolelta. Tietä minuun ei ole ollut. Nyt tie on auki. Vanhat työmallit pyörähtävät käyntiin alle sekunnissa ja tietoisena pysyminen on haurasta.

Ehkä näihin mietteisiin herääminen alkoi jo tapahtua aikaisemmin. Muistan sen päivän hyvin, kun tajusin etten ole enää hetkeen ollut biohakkeri, vaan ehkä ennemmin olen life hacker, mutta että sekään ei ole kuvaava, vaan on suorittajan palveluksessa. 

Tunnen välillä sisälläni suunnattoman valon. Oman valoni ja hehkuni. Oman viisauden lähteeni ja yhteyteni suurempaan. Joku voi tuntea sen, joku voi nähdä sen. On ollut vaikeaa antaa sille tilaa. 

Olen halunnut pitää kiinni jostain pokaaleista. Lehtiartikkeleista jotka kertovat minusta. Olen näkyvä!  Ennen kaikkea olen pitänyt kiinni paineesta. Ilman painetta ei voi saada tuloksia. Tuloksia täytyy tulla, jotta on olemassa. 

Kontrollista luopuminen tuntuu todella vaikealta. Se tuo sisäiset varjot ja pelot nähtäviksi. En hallitse mitään. Tunnen joskus kovan kivun ja puristuksen. Muistot liikkuvat. Tunnen kuin jokainen sisäelin myrkyttyisi ja kuin lopulta mikään ei liikkuisi. 

Muut eivät näe tätä. Se on minun häpeäni ja traumakaaokseni. 

Vain usko oman kehon osaamiseen johdattaa tilanteiden yli. Hiljaisuudessa riittämättömyys hiipii pintaan. Pelko ja häpeä. Mitä enemmän pysähtyy hetkeen, sitä paremmin kuulee itsensä. 

Sitä voi viettää elämänsä todeten pysähtymisen olevan vain epämiellyttävää miettimättä miksi näin on. 

Jos ei voi kuunnella kehon viestiä, on pakko karata kännykkään, kauppaan, kirjaan, informaatioon. Vankka ja tärkeä suojamekanismi. 

Olen riisunut addiktiotani pois useita kertoja. Tajuamatta että olen siirtynyt suorittajan tilaani. Raivolla olen tehnyt upeaa tulosta ja taivaltanut menemään milloin mihinkin. 

Suorittaja kaatuu, häpeä uhkaa ja traumat alkavat taas puhua. Uusi kierros alkaa. "Nyt korjaat tämän helvetin sotkun" 

Se ei ole armon ääni. 

Nähtäväksi jää miten kauan Oura kestää, mitä sitten tapahtuu ja mitä tunteita koen. On tärkeää huomioida että etsin logiikkaa auttamaan itseäni. Etsin järkeä, mittaria ja tietoa kuolemanpelkoon.

Kuolemanpelko on se kohta, jonne on mentävä. Ouran pitäminen tai laatikkoon laittaminen ei ole tärkeää. 

Pelkoon ei auta tieto eikä mittari. Se on yksi lohikäärmeistä. Sen eteen on uskallettava kulkea. 

#häpeä #jäljetkehossa #kasvu #kontrolli   #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #armo #oura #taakkasiirtymä #suorittaja #addiktio