Lohikäärmeitä kesäyössä

Kesä on ollut tunteiden myllerrystä. Yksin kulkemisen aikaa. Se on tärkeää. 

Se on ollut varuillaan oloa. 

Paljon kuormittumista. Paljon itsensä ylittämistä, joka on tuonut hyviäkin asioita. Rajojen asettamista ja suoruutta. 

Ääntä, puhetta, tanssia ja runoja. Feminiinin riemua. 

Tiukkaa suorittamista omassa rajattomuudessa. Kykenemättömyyttä pysähtyä. Ettei putoa huomaamattomuuteen. 

Kaipuuta ja ikävää. 

Vietin viikkoja osallistumalla kaikkeen. Kohtasin häpeän puristuksen yhä uudelleen ja uudelleen. Halusin osoittaa itselleni mihin kaikkeen pystyn. Nyt vaan meet ja teet! Niin tein. Ylivireys tuntui paikotellen polttoaineelta ja kun toivoin hiljaa voivani viettää päivän podcastien tai kirjan merkeissä, sisäinen kriitikko käski levätä sitten syksyllä. 

Pysähtymisen tarve kasvoi. Yhtä lailla sen vaikeus kasvoi. 

Pyysin saada tulla nähdyksi osaamattomana. Tänään kävelin ja kirjoitin. Istuin kaksi tuntia kahvilassa. 

Kesäyöt ovat olleet täynnä voimakkaita unia. Ouran selostusta jokaisen yön olevan vähän edellistä täydellisempi, vaikka koko keho välillä kertoo ettei energia virtaa. Samalla kuitenkin hyvää havainnointia itsestä. Huonoihin oloihin on helpompaa suhtautua, kun ne ovat viestejä. 

Hymyilen ja irvistän kovalle päänsärylle. Olen taas eilen häpeissäni muuttunut puuksi. 

On aika käydä piikkimatolle. Aika hieroa niska, pää ja koko kasvot. Aika silittää ja ymmärtää. Kivussa haluan kuulla itseni. Siksi se on paikalla. 

Kesä on tuonut myös luopumista, fölissä istumista ja kaikenlaisten äkkinäisten päähänpistojen toteuttamista, joihin en ennen ole tarttunut. Uskallusta muutoksiin. 

Vapautta ja turvattomuudessa vaeltamista. 

Vapautta tehdä omia valintoja ja ottaa vastaan yön pimeys. Niin monta kertaa että on valmis valitsemaan jotain muuta. 

Olen koittanut käydä kauppaa, jotta matkanteko helpottuisi, mutta sisäinen ääni palauttaa aina uudelleen totuuden äärelle.

 Omaksi itseksi kasvamisessa on jotain tyhjyyden kauhua. Kaiken kyseenalaistava ihmetys. Harva asia on koskaan ollut totta. Se herättää valtavasti vastustusta ja tunteita. 

Se herättää lohikäärmeen. 

Ristiriitojen luoma aaltoliike kulkee kehossa. Se jää vielä monesti kurkkuun kiinni. Siellä on vastassa jonkinlainen järjen minätila joka ei luovu paikastaan. 

Järjellä ja logiikalla selittäjä. Tässä nyt kirjoittaessani herään tunteeseen että olen lopen kyllästynyt tuohon järjen ääneen joka sabotoi kaikkea. Se päätyy mittaamaan, pienentämään, laskelmoimaan ja luomaan jotain raameja jolla kaikki voidaan JÄRKEISTÄÄ. Punnita hyvänä ja huonona. 

Ihminen ei ole sellainen. Jos henkisyys riisutaan, tänne jää Danten hienosti kirjassaan Jumalainen näytelmä kuvaamat eri kerrokset. 

Suorittajana ja miellyttäjänä mietin myös menestyksen jälkeen saapuvaa tuhoutumista. Se on ankara. Palata voitokkuuden jälkeen aina keskinkertaisuuteen joka vaatii välitöntä uudelleen järjestäytymistä. 

Paineessa olo on tuttua. Se on elossa oloa ja hinta hetken riittävänä olosta. 

Ei sitä roolia riisuta helposti pois. Se on kasvanut sisälle. Sillä on ollut tärkeä tehtävä. Nyt suorittajan ja miellyttäjän roolien kohtaamisissa syntyy suututtavaa turhuuden ja tyhjyyden tilaa. Tuntuu vieraalta ja taas mietin, kuka minä olenkaan. 

Olen myös kesän aikana kulkenut kohti omaa katkeruuden varjoani rumuuden kokemuksesta. Istuin naisten kanssa piirissä ja itkin kateuttani. Se oli vaikeaa ja myötätuntoista. 

Tätä nimitetään siskohaavaksi ja sen kohtaaminen on vapauttavaa. Paljon on tullut rumia sanoja suustani oman rumuuden peittelyyn.  

Myötätunto on antanut mahdollisuuden nähdä kaikkea ihan eri silmin. 

Maailma on täynnä jotain itsetunto-oppaita. Kirjoja itsensä hyväksymisestä. Kehonsa hyväksymisestä. Väitän lukeneeni "ne kaikki". Vasta tällä matkalla katkeruuden raivoon ja ydinhaavaan olen tavoittanut armoa itseäni kohtaan. Maailma tulee aina olemaan täynnä arvioita ja palautetta. 

Olen kohdannut valtavan lämpimiä ihmisiä. Voinut hengittää. Hakenut voimaa läsnäolossa. 

Matka on silti yksinäinen luomisprosessi. Rakkaudessa ja armossa. 

Olen kiitollinen tuosta korona-ajasta, joka pakotti vihdoin vihan ja tunteiden tulvan esiin. Tekemään loputtomaan rajattomuuteen vihdoin jonkin rajan. Oman äänen.

En enää palannut sen jälkeen samanlaisena elämääni. Soturinainen näyttäytyi minussa. 

Tässä oli tunteitani kesästä. Kesä jatkuu. Minun yksi tärkeä syklini on tulossa päätökseen ja matkani jatkukoon. 

 " The world will ask who you are and if you do not know, the world will tell you" 

Carl Jung 

Vaniljaninja

Kaipuun, vihan kirjoitin

Runojani rakensin

Hiljaisuuden helvetissä 

Suun muurautuneen tunsin

Kuulunut en mihinkään

Vain fantasiamaailmaan

Tarinoiden sivuilla

Varjonikin hiipi. 

Itkin, ilkuin vihasin

Muiden kauneutta

Perhosena purkissa

Pysähtynyt mykkä

Ystävyyden katkeran

Valheitani kannoin

Tarinoiden verkoissa

Pois itseni vain annoin. 

Soturiksi rakensin

Rikkinäisen sisimmän 

Edes veitsi terävin

Tuonutkaan ei turvaa

Näyttävyyden suorittaja

Antanut ei peilikuva 

Riittävyyden lahjaa

Listoihin ja kontrolliin

Kyyneleiden mittariin

Surun kätken lihaksiin

Vapisevaan Temppeliin 

Rakkauden sylistä

Uskallan taas kävellä 

Luolaan kaikkein pimeimpään

Vaniljaninja 

voinko mitata etten kuole? -Oura, addiktio ja kontrolli

 Oura tulee pian tiensä päähän. Akku ei aina jaksa aamuun. Joskus on jäänyt yö mittaamatta. Aamurutiinini muuttuu. 

Merkittävin havahtumiseni oli tunteet, jotka tämä asia herätti. 

On aika miettiä asiaa. Minulla sormuksessa on kyse jossain määrin suorittajan palvonnasta, mutta vielä enemmän itseni terveenä pitämisen addiktiosta. Hallinnan tunteesta. Olen kontrollissa etten kuole. Se on kuin jokin turvaväline. 

Oikeasti en voi pitää kontrollia, mutta haluan kovasti uskoa voivani. 

Tein paperille sarakkeet, johon tuli Ouran plussat sekä miinukset. Lisäksi laitoin vielä sarakkeen otsikolla tapa/addiktio, johon listasin Ouran tuomia tarkkailun tapoja ja ominaisuuksia joita pidän turhana (kuten askeleiden määrä) mutta joita silti kurkin. 

En ollut kovinkaan tyytyväinen taulukon saldoon. Minusta on tullut totuudellinen ja näen varjoihini. Sain taulukkoon aikaan neljä hyvää ominaisuutta. Miinuksia on nyt kuusi. Addiktio-sarakkeeseen tuli yhdeksän asiaa. 

Luopuminen. Taistelu. 

Unen laadulla ei ole hätää. Unen pituus ja laatu ovat olleet erinomaiset 3,5 vuotta. 

Iskee hätä vain siitä, etten saa raporttia ja kehuja aiheesta. 

Jään kaipaamaan HRV lukemaa. Hymyilen mietteelle voiko kukaan enää elää ilman sitä tietoa. 

Lämpötilan tieto on ollut tosi kiva kuukauden eri sykleissä. Sitä jään kaipaamaan. 

Mitä eniten jään kaipaamaan, on addiktiivinen plärääminen, tarkastelu ja jokin "elossa olemisen tieto". Eniten ärsyttää tiedottomuus ja kontrollista luopumisen pelko. Juuri näiden asioiden tarkastelu pisti istahtamaan ja kirjoittamaan vähän ennen uuden version ostoa. En halua ostaa sitä.

 Sukellus varjoihin on tuskaista. 

Addiktio on tapa suojautua tunteilta, joita ei pysty vastaanottamaan. Joiden kohtaaminen hajoittaa ja on liian kivuliasta. Se ei ole tapa josta ryhdistäydytään pois, mutta se voi joskus vaihtua toiseen tai useampaan. 

Olen matkalla ja koitan suoda myötätuntoa itselleni. Prosessi on pitkä. 

Ankara kriitikko on monesti paikalla. Kun en voi avata suutani, alan sabotoida itseäni. 

Olen tehnyt valtavasti myös hyviä valintoja itselleni. Haluan kuitenkin tehdä niitä jatkossa rakkaudesta itseäni kohtaan, enkä kriitikon silmin. 

Olen sadat kerrat puhunut kaikki toimintani hyväksi. Se täyttää sellaiset kunnollisuuden kriteerit ulkoapäin katsottuna. 

Itsestä huolehtimiselta, tavoitteellisuudelta, kurinalaisuudelta. 

Samalla olen tukehtunut maskuliiniin minussa ja feminiini on saanut hääriä luovuutensa kanssa vain keittiössä. 

Nykyään feminiininä voin tanssia ja liikkua kuin jumalatar. 

Minun on aina ollut ihan pakollista olla jotakin. Se on äärimmäisen raskasta. Elää jatkuvassa projektin etenemisessä ja ylläpidossa. 

Punttisalilta saatu ylikunto ei ollut liika lihastreeni, vaan henkinen tuska siitä, että täältä on pakko tulla alas. Keho kertoi armon tarpeesta. En sitä silloin kuullut. Mietin miksen jaksanut lisätä painoja. Kyse ei ollut painojen määrästä. 

Energia ei ollut käytettävissä.

Tämä Ouran hyytyminen tuntuu nyt merkittävältä asialta. Lähden mielenkiinnolla tutkimaan ahdistukseni määrää, jota kuulostelen saamatta siitä mitään tietoa kännykkään. 

Tuntuu kuin luopuisi verensokerimittarista. 

Olen kovin ihastunut tähän sormukseen. Kuin Klonkku. Se on ollut parhaita hankintojani. Rakastan tietoa ja biohakkerointi kiinnostaa. On ollut mielenkiintoista seurata REM-unen pidentymistä, kun viisas keho on työstänyt prosessia tiiviin tunnetyöskentelyn jälkeen. 

Myös erilaisten tuotteiden, kuten reishin käyttö näkyy unessa. 

Olen vähän lumoutunut. 

Ehkä tulen toisiin ajatuksiin. En tiedä. Minusta elämä heittää minulle nyt harjoituksen. Vähintään se ehdottaa asian rehellistä tarkastelua. 

En ole koskaan pystynyt luomaan mitään rakkaudellista suhdetta itseeni. En ole ollut itseäni varten ja olen poiminut ohjeistuksen itseni ulkopuolelta. Tietä minuun ei ole ollut. Nyt tie on auki. Vanhat työmallit pyörähtävät käyntiin alle sekunnissa ja tietoisena pysyminen on haurasta.

Ehkä näihin mietteisiin herääminen alkoi jo tapahtua aikaisemmin. Muistan sen päivän hyvin, kun tajusin etten ole enää hetkeen ollut biohakkeri, vaan ehkä ennemmin olen life hacker, mutta että sekään ei ole kuvaava, vaan on suorittajan palveluksessa. 

Tunnen välillä sisälläni suunnattoman valon. Oman valoni ja hehkuni. Oman viisauden lähteeni ja yhteyteni suurempaan. Joku voi tuntea sen, joku voi nähdä sen. On ollut vaikeaa antaa sille tilaa. 

Olen halunnut pitää kiinni jostain pokaaleista. Lehtiartikkeleista jotka kertovat minusta. Olen näkyvä!  Ennen kaikkea olen pitänyt kiinni paineesta. Ilman painetta ei voi saada tuloksia. Tuloksia täytyy tulla, jotta on olemassa. 

Kontrollista luopuminen tuntuu todella vaikealta. Se tuo sisäiset varjot ja pelot nähtäviksi. En hallitse mitään. Tunnen joskus kovan kivun ja puristuksen. Muistot liikkuvat. Tunnen kuin jokainen sisäelin myrkyttyisi ja kuin lopulta mikään ei liikkuisi. 

Muut eivät näe tätä. Se on minun häpeäni ja traumakaaokseni. 

Vain usko oman kehon osaamiseen johdattaa tilanteiden yli. Hiljaisuudessa riittämättömyys hiipii pintaan. Pelko ja häpeä. Mitä enemmän pysähtyy hetkeen, sitä paremmin kuulee itsensä. 

Sitä voi viettää elämänsä todeten pysähtymisen olevan vain epämiellyttävää miettimättä miksi näin on. 

Jos ei voi kuunnella kehon viestiä, on pakko karata kännykkään, kauppaan, kirjaan, informaatioon. Vankka ja tärkeä suojamekanismi. 

Olen riisunut addiktiotani pois useita kertoja. Tajuamatta että olen siirtynyt suorittajan tilaani. Raivolla olen tehnyt upeaa tulosta ja taivaltanut menemään milloin mihinkin. 

Suorittaja kaatuu, häpeä uhkaa ja traumat alkavat taas puhua. Uusi kierros alkaa. "Nyt korjaat tämän helvetin sotkun" 

Se ei ole armon ääni. 

Nähtäväksi jää miten kauan Oura kestää, mitä sitten tapahtuu ja mitä tunteita koen. On tärkeää huomioida että etsin logiikkaa auttamaan itseäni. Etsin järkeä, mittaria ja tietoa kuolemanpelkoon.

Kuolemanpelko on se kohta, jonne on mentävä. Ouran pitäminen tai laatikkoon laittaminen ei ole tärkeää. 

Pelkoon ei auta tieto eikä mittari. Se on yksi lohikäärmeistä. Sen eteen on uskallettava kulkea. 

#häpeä #jäljetkehossa #kasvu #kontrolli   #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #armo #oura #taakkasiirtymä #suorittaja #addiktio

Muistan taas minut

Varjojen keskelle eksyen

Unien tulvassa miettien 

Häpeän poltteessa palaen

Naakkojen katseissa kuljen

Pyhässä vihassa

Raivon vallassa

Rummun tahdissa tanssien 

Naiseudessa hehkuen

Paikaltani poistuneena

Sisimpääni siirtyneenä

Varjojen kylmyyttä peläten

Soturina haarniskatta

Armoon tarttumatta

Tuhannen miehen voimassa

Halun ja suuruuden harhassa

Ikävää itkien

Voimaa vaatien

Turvan käteen tarttuen

Nöyryydessä viattoman

Valossa tietäjän

Muita etsien 

Myrskyn vastaanottaen

Räiskyvien tunteiden 

Vallan annan ottaa

Huudossa vapauden

Sieluani kuunnellen 

Suurimman rakkauden tunnen

Kultaisin siivin

Muistan taas minut. 

häpeässä olen kuivunut puu

Tämä on kirjoitus minun häpeästäni. Minun totuudestani. Se on vapaa syytöksistä. Haluan ymmärtää ja tutkia. Olen löytänyt halun kasvaa vapaaksi ja irroittaa niistä toimintamalleista, jotka eivät enää palvele. Uskaltaa rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan ilman riippuvuutta. Luottaa ja päästää irti. 

Tunnen että ensimmäistä kertaa saan olla tosi rikkinäinen, vihainen ja ajatuksissani. Ilman että täytyy vetää jotain panssaria ylle. Matkalla itseeni, olen nähnyt häpeän ja se on saanut luvan tulla. Siitä on vaikeaa kirjoittaa,  mutta haluan kokeilla.  

Häpeän rakentuminen on ymmärrettävä. Se on taakkasiirtymä ja se on minun kerroksiani. Tätä kautta myös eräänlainen osa selviytymisen rakennetta. Tulin siitä tietoiseksi itsessäni vasta muistojen tulvan myötä. Ja muistot pääsivät esille, nyt kun olen saanut pikkuhiljaa turvaa riisua suojapanssaria pois. Minuun rakentuneita suojia ovat mukautuja, suorittaja, uhri ja moni muukin. Olen kirjoittanut niistä aikaisemmin tässä blogissa. 

Olen seissyt satoja kertoja häpeään jähmettyneenä koulussa. En voi pyytää apua, sillä avuttomuuteni nähtäisiin. En tiedä mihin pyytäisinkään apua. Lakkasin vain toimimasta. En kykene liikkumaan, sillä saatan tehdä väärin. Pelkään että taas minulle nauretaan. 

Ikuisesti se, että muut tajuavat mutta minä en tajua. Olen niin ulkopuolella, ettei minua ole. Olen vain häpeä. 

Muistan nyt asioita, joita en halua muistaa, enkä nähdä. Ne ovat muistoja, jotka olen selitellyt harmittomiksi ja joille on voitu antaa hauskoja merkityksiä. 

Ne ovat kuin merkitty kehooni hashtageilla kuten harmiton, vahinko, väärinymmärrys, vitsi. Niitä ei sovi ottaa niin vakavasti. Minun tunteeni oli liiallinen tai väärä. Piti vain aina ymmärtää ja muovautua muiden mukaan, jotta voi olla olemassa. 

Minun maailmassani minun protestini olisi suistanut kaiken raiteiltaan. 

Minä myös nauroin muiden mukana ilkeästi. Peittäen oman huonommuuden tunteen, jotta voisin olla ryhmässä, jossa olisi pakollista jollain tapaa olla. 

Kohtaan syyllisyyden, jota ei saa selitellä. Se on kohdattava. Pyydän armoa. Haluan kasvaa pois muiden tönimisestä. Se ei ole minua. Se on itsensä korottamista muiden avulla ja epätoivoinen rakennelma jottei minään hetkenä paljastuisi jotenkin heikoksi. 

Koitin opetella muuttamaan itseni näkymättömäksi. Oli uskottava tosi lujasti sen olevan mahdollista. 

Samaan aikaan toivoo olevansa näkymätön, mutta toivoo myös että tulisi nähdyksi omana itsenään. Minun maailmassani oli erilaista. 

Näiden muistojen alla on oma huonommuuden tunne ihmisenä. Siten koulun kirjaesitelmä, jossa hukkaan kaikki sanat, ei ole vain häpeä epäonnistuneesta esitelmästä, vaan tunne arvottomuudesta ja kelvottomuudesta. 

En tiennyt mihin astun, kun aukaisin häpeän portin. Miten olisin voinut edes tietää. 

Aluksi mieleni muistutti koulussa hyvin menneestä agility-esitelmästä. Muistiin tulvi myös kuvia myöhemmistä vaikeista luennoista joissa puhuin ja kursseista, joissa koulutin. Esiintymisiä, työhaastatteluja, treffejä ja kilpailuja. Sieltä tuli sankaritarina. Tunnen voimaa ja iloa monesta menestyksestä jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Mieli koitti suojata vaikeilta tunteilta. Käsi kirjoitti vauhdilla ruutuvihkoon onnistumisia. 

Sitten tunsin kehossani, miltä ihmisten katseet tuntuivat. Painostavan puristuksen. Epäilyksen ja pilkan. Pahoinvoinnin häpeän. Miten yritin vajota maan alle pesäpallokentällä. 

Muistan että valitsin varastosta kaikkein pienimmän räpylän. Muistan sen tuoksun ja pillin puhallukset. En muista koskaan liikkuneeni. Tunsin kuolevani puristukseen siitä, miten en osaa tehdä valintoja. Tapahtumia puuttuu mielestäni, enkä ole pystynyt vielä palaamaan mielikuvissani kentälle, mutta toivon voivani hakea pienen Tuulin sieltä pois. Senkin hetki tulee. 

Ei ole kuitenkaan kyse siitä miten on pärjännyt lopulta tilanteissa. Nehän ovat päätyneet milloin mitenkin. Kyse on valtavasta paineesta selvitä paljastamatta omaa ja muiden häpeää. Painosta jonka kanssa ei vain meinaa selvitä pinnalla, mutta jota raahaa aina mukana. Jännittämisenä, ylivireytenä, paniikkina. 

Epäonnistuminen on osiin hajoaminen ja näin käynnistyi minun ensimmäinen paniikkikohtaukseni. Olin saanut vastuulleni aivan liikaa asioita. En pystynyt kieltäytymään. Olin täysin vailla omia rajoja. Jos sanoisin ei, minusta ei pidettäisi enää. 

Ajattelin silloin ettei paniikki ole normaalia. Nyt pohdin ennemmin miten hämmentävän kauan olin onnistunut pitämään itseäni kasassa. 

Nyt matkallani olo on saman aikaisesti hauras ja vahva. 

Hauras sillä tavalla, että häpeä pistelee, kuin kirkas valo. Tietoa ja tunteita tunkee sisältä päin valtavasti ja on vain luotettava tähän  vaiheeseen. Pyydän armoa, jottei suorittaja minussa totea että antaa tulla vaan. Kestän kyllä. Vauhdilla eteenpäin! 

Tunnen myös vahvuutta, sillä valtavia muutoksia on tapahtunut ja tunnen olevani oikeassa paikassa, aina oikeassa kohdassa matkaa. Aina en tunne niin, mutta silloin minua muistutetaan siitä. 

Näen valtavasti jähmettyneitä rakennelmia ympärilläni, jotka olin tehnyt itselleni. Koitin löytää itseäni ulkopuolelta, kuten monesti sanotaankin. 

Kannan vieläkin mukanani kaikenlaista, mutta ne eivät samalla tavalla määrittele minua, vaan tutustun ihmiseen kaiken alla. 

Ei tarvitse tehdä mitään ollakseen arvokas. Ei ansaita rakkautta. Rakkaus on. 

Ihmeellinen vapauden tila. 

Jotta uskaltaa tarttua haasteeseen, edetä jossain tai tehdä valinnan, tulisi kokea olevansa jotenkin turvassa. Voisi kuvata, että sieltä käsin uskaltaa kurottaa, koska ei pudotessaan kuole. 

Etsimme turvaa kaikilla aisteillamme. Skannaamme sitä ympäriltämme jatkuvasti, sillä siten ihminen on pysynyt hengissä. 

Ei ole kyse siitä, onko "oikeasti" turvassa, vaan kyse on siitä tunteeko ja kokeeko olevansa turvassa. Mitä hermosto viestittää. 

Nyt tämä oma harjoittelu jännittää, sillä kommentit "ei siinä ole mitään pelättävää" mitätöi ja pudottaa häpeään. 

 "Eihän siinä ole mitään hävettävää" 

Älä pelkää, älä panikoi, älä jännitä. 

Eivät ne tarkoita pahaa. Sellaisiin  kommentteihin oppii reagoimaan myötätuntoisesti. Lapselle ne ovat haitallisempia ja aikuisena niitä suodattaa. Juuri tässä vaiheessa omaa matkaani suodatin on vähän tukkeessa ja toisinaan välttelen tilanteita joissa häpeä tuntuu tosi vaikealta. 

Minulla on turvassa alkanut hyvin voimakas matka. Tukahdetut tunteet tulevat pintaan tunnettaviksi. Se on liekeissä palamista ja seitissä rimpuilua. Tunnen sen keuhkojen puristumisena tyhjäksi ja kuin oksennuksena joka liikkuu kaikkialla kehossa. 

Väännyn ja puristun. 

Voimakas tukehtumisen tunne on ollut ja on yhä haastava. Tukehdun omaan vapauden huutooni. 

Häpeä vääntää kasvojani. Tämä tapahtuu Tre-harjoituksessa. Saan sen loppumaan jos otan käyttöön sisäisen meikkipalettini ja peitän häpeän tunteen. Haluan antaa sen tulla. Se kulkee minussa pikkuhiljaa. Välillä se tulvii ja joudun hyväksymään että nyt en ehkä halua tehdä mitään. 

Häpeän tunnen kehossa on minulla kuin iho muuttuisi puristavaksi. Se on kuin kaarnaa. Tunnen olevani kuivunut puu. Mikään ei liiku sisälläni. Kuin veri olisi tahmaista. Jalat painavat liikaa. Väännyn. 

Jatkuva kontrollin pitäminen ja addiktio ovat olleet peittämässä tunteita, joiden kohtaaminen ei ollut mahdollista. Ne olisivat vieneet lauman ulkopuolelle jossa ei voi selvitä kauaa. 

Onneksi ei etukäteen tiedä millaisia koettelemuksia tulee kohtaamaan. Se mahdollistaa matkan etenemisen. Ennen tuumin etten voi lähteä matkalle, jos se tietää liian monia muuttuvia tekijöitä. Tämä on tärkeä muutos itselle. 

Minulla on joskus tapana ärähtää, että tämä on jo täysin kohtuutonta. On kohtuutonta, että minulle tapahtuu vastoinkäymisiä, kun olen "tehnyt niin hyvin" , "ollut niin urhea" , "toiminut oikein". Olen joskus kuin muumilaakson kitisevä uhri-Nipsu tai kroonisessa realismin puutteessa leijuva Niiskuneiti. 

Haluan siis vielä kontrolloida elämää. 

Haluan valita mistä luovun, jotta saan haluamani. Tässä kohtaa varmasti Buddha hymyilee minulle myötätuntoisesti. Ainakin joku hymyilee. Kiitos. 

Huomasin vaativani että asiat paranevat, kun vain luovun kaikesta ylimääräisestä tavarasta. 

Se teki hyvää ja päätös oli rauhoittava. En vain ymmärtänyt sen olevan vasta alkua. Se symboloi myös vanhasta luopumista, joten jotain oli jo lähtenyt liikkeelle tietoisuudessa. 

Nyt yksin ollessani olen tuntenut yksinäisyyttä ja ottanut sen vastaan. Hiljaisuudessa olen kuullut oman ääneni ja vastaanottanut irralleen jäämisen hätää. Se on ohjannut uusiin paikkoihin ja ihmisten luokse. 

Haluan tavoittaa mukautujan minussa. Sen joka oman itsensä kustannuksella joustaa. 

Haluan hoivata omaa tarvettani silitykseen ja läheisyyteen. Ihmisten luokse. 

Sanat eivät pysty kuvaamaan mitä kaikkea olen löytänyt. Tämä ei ole järjellinen matka. Tämä on suurien tunteiden matka. 

Nyt olen matkalla, jossa haluan kohdata syviä haavoja, enkä vain kirjoittaa narsistista tarinaa.

Haluan kirjoittaa tästä, sillä se on tapani prosessoida erilaisia asioita. On aina ollut. 

Haluan myös tuoda esille asioita, joita muutkin voivat kokea, mutta ne asiat voivat olla hauraita ja kivuliaita sanoa ääneen. Ne vovat tuntua kielletyiltä. Ettei niistä saa puhua. Kuka meistä on ehjä ja kuka vaatii ehjyyttä? 

En tunne itseäni vielä kokonaan, mutta tunnen voimakkaasti, että haluan kirjoittaa ja että minulla on ääni. 

Voin olla luova ja toimia myötätuntoisesti juuri siitä käsin, kuka minä syvimmällä sisimmässäni olen, sillä juuri se saa nyt olla rakastettu ja vapaa. 

#häpeä #jäljetkehossa #kasvu  #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #backtoschool  #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #koulu #miellyttäjä #tunteet #kontrolli #rajat #viha #syyllisyys #trauma #pelko 

Fyysiset oireet ja psyykkiset murheet

Kuvaan tässä kirjoituksessa tuntemuksia miten olen pikkuhiljaa kohdannut kehon viestejä ja miten ne ovat päässeet ulos tunteina. Aikaisemmin minulla oli uskomus, että on erikseen "fyysiset oireet", joilla on tavanomaisesti jokin selittävä syy jonka voi mitata. Sitten on "psyykkiset murheet", jotka ovat sen hetken mieltä painavat asiat. 

Tämä on rationaalinen kaava. On vienyt aikaa irroittaa. 

Kuvaan aikaisemmassa tekstissäni "tunteita ajalta jolloin piti olla hiljaa" vaikeaa jaksoa elämässäni, joka johti minut oman itseni äärelle ja tutkimaan tätä kautta omaa kehollisuuttani, joten en avaa sitä tässä tekstissä enempää. Blogini on eräänlaista päiväkirjaa matkaltani kohti omaa ydinminääni. Poimin paljon menneitä muistoja ja uskomuksia jotka saavat tässä hetkessä ymmärryksen. Niiden auki kirjoittaminen on minulle tärkeää. 

Olen paljon käsitellyt omaa kokemustani kivusta. Miten jollain hetkellä esimerkiksi kipu lihaksissa on ollut todella kova. Sitten se on taas väistynyt. Se on ollut mielelleni epäloogista ja siten pelottavaa.  Lihakset eivät monestikaan ole olleet kovin jännittyneet tai kosketusaratkaan. Niissä on vain asunut ja liikkunut kipu. 

Kaikenlaiset kivut ja epämiellyttävät tuntemukset ovat näyttäytyneet merkkeinä sairastumisesta ja vaarasta. Ne on pitänyt ratkaista rationaalisesti tai toisinaan on ehdotettu pois lääkitsemistä. 

Olen kasvanut kivun pelkoon. Siihen että kivun kanssa ei ole turvallista olla, vaan kaikki kipu vaatisi joko puuttumista tai ylipärjäämistä. 

Erilaiset päänsäryt ovat olleet matkassani jo lapsena. Olen joskus kärsinyt niistä paljonkin. Ennen kaikkea pelännyt säryn ilmaantumista ja varautunut. 

Tässä hetkessä tunnistan tilanteissa jännityksen ja erityisesti pään lihasten kiristymisen. Tuntuu kuin leuka liikkuisi huonosti, silmiin sattuu ja huimaa. 

On ollut työlästä opetella olemaan hyväksyvä. Saada jännittää. 

Mieli huutaa että älä jännitä. Turhaa jännittää. Ei ole koskaan ollut lupaa jännittää. On pitänyt olla reipas. Päänsärky on pelko. 

Olen aktiivinen kehon huoltaja. Käytän paljon aikaa venyttelyyn ja faskioiden käsittelyyn. Tykkään myös joogata ja tanssia. 

Joskus olen huomannut myös intensiivisesti  suorittavani erilaisia kehon rentouttamisia. Se hymyilyttää kun sitä miettii. Koitan suhtautua myötätunnolla suorittajaan. Suorittajani on tiedon kerääjä. Se tekee listoja jääkaapin oveen. 

Suorittaja suojaa vaikeilta tunteilta, joita ei voi tuntea. 

TRE (Tension, Stress & Trauma Releasing Exercises) muodostui yhdeksi merkittävimmistä tavoista tavoittaa yhteys ja varsinkin luottamus omaan kehoon. Sen avulla kehon erilaiset tuntemukset jotka aiheuttivat aina pelkoa, alkoivatkin muodostua viesteiksi. 

TRE-harjoituksessa minulla nousee tunteita ja muistojakin. Keho toimii siinä siten, miten luonto on meissä sen rakentanut toimivaksi. Olemme sen paljolti vaijentanut, sillä rationaalinen puoli on toisinaan dominoimassa ja olemme ehkä vähän lumoutuneita ajattelemaan, että kokemuksia voi ratkaista vain puhumalla niistä. 

Löysin ymmärryksen, että kehoni on aina minun puolellani. Neuvoo, kertoo ja opastaa. 

Harjoitus voi olla kouristavaa, ravistavaa tai kevyttäkin tärinää. Minussa tapahtuu nyt paljon ja liikket ovat isoja. Kehossa liikkuu paljon surua. Kun touhuan paljon, se pysyy etäällä. Kun pysähdyn, se voi tulvia esiin valtavana kyyneltulvana. Juuri ennen kyyneliä tunnen kehossa surun koko olemuksen. 

Valtavan puristuksen rinnassa, kaulassa ja leuassa. Kuumuuden rinnassa ja kasvoissa. Kipua, kuin koko minuutta koitettaisiin repiä ulos. TRE harjoituksessa suru tulee minulla näkyviin rinnan noustessa ylös ja kaiken muun painautuessa lattiaa vasten. Ydinminän suru. 

Tuntui vieraalta vain luovuttaa ja antaa kehon toimia itse. Luopua kontrollista, jota on ollut pakollista pitää yllä. Keho ei hylkää. Se jää tuudittamaan minua yksinäisyydessä ja voin tuntea itseni lopuksi kuin vilttiin käärityksi. 

En ollut vielä kuullut TRE:stä, kun kehoni johdatti itse lopulta tärinään. Tultuaan riittävän pitkälle vaikeaan oloon, kauhuun ja jännitykseen, se käynnistyi. 

Yhtenä hetkenä vain tunsin syvän epätoivon ja tarpeen saada levätä. Käsivarsissa oli ollut jäytävä kipu pitkään. 

Jännityksen purkautuminen alkoi  vasemmasta käsivarresta. Sätkyvästä liikkeestä ja voimakkaista kouristuksista jotka väänsivät myös sormia eri suuntiin. 

Se tuntui jotenkin äärimmäiseltä ja vähän pelottavalta, mutta sain sen loppumaan  silittämällä kättä. 

Tein siitä johtopäätöksen että kyse on hermoradoista ja koitin pysäyttää huolestuneisuuteni. 

Hain Youtubesta ja kirjastosta tietoa ja lähdin tekemään harjoituksia kotona. Kehoni lähti heti purkamaan suuria jännityksiä. Tärinä tuntui helpottavalta ja voimakkaalta kuin tulivuoren purkaus. 

Otin yhteyttä TRE-ohjaajaan. Hän tarjosi apua läsnäolollaan ja myötätunnolla. Sain ohjausta ja tietoa. Myöhemmin menin kurssille, joka helpotti luottamuksen löytämisessä. 

Tässä hetkessä kehoni tärisee kun on tarve ja kun annan sen täristä. Joskus lyhyesti ja joskus pitkästi. 

Koen valtavaa kiitollisuutta kehon viisaudesta. Rationaalinen mieleni on voimakas ja se estää joskus alitajunnan tärkeän työn tuloa kokonaan esiin. Nyt pystyn jo eri tavoilla kuulemaan alitajuntaa ja antamaan sille tilaa. 

Olin pitkään kroonisessa ylivireydessä ja lopuksi alivireydessä. Jatkuvissa paniikeissa. Koitin opettaa hermostoani uudelleen, olemalla välittämättä ja "elämällä normaalisti". 

Muistan hyvin pahimman ylivireyden tuskan, jonka koin. Yritin maata pimeässä selälläni ja hengitellä. Tunsin valtavan sähkömäisen surinan ja liikkeen selässäni joka levisi pikkuhiljaa kaikkialle. 

Olin levoton ja täynnä kauhua. Lopulta oli pakko päästä liikkumaan, mutta samalla sähköinen puristus tuntui rajoittavan liikkumista. 

Suru ja pelko alkoivat purkautua itkukohtauksina. En löytänyt niiden pohjaa kuin vasta myöhemmin. Koitin löytää niiden syytä tästä hetkestä ja missään ei tuntunut olevan yhtään mitään järkeä. 

Ylivireydessä aloin myös tuottaa vatsahappoa vähän enemmän ja viha alkoi tuntua vatsakipuina ja kaikki sanomatta jäänyt halusi jatkuvasti ulos. Oksetti mutten oksentanut. Pelkäsin valtavasti hirveää pahoinvoinnin tilaa. 

Vasta myöhemmin olen yhdistänyt pahoinvoinnin ja vihan. Vihan tunne on minulle ehkä kaikkein vaikein. Sen tuominen tunnettavaksi on ollut haastavinta. Nyt ymmärrän, että juuri siksi pahoinvointi on tunteena lähes sietämätön. Kuin suu liimautuisi kiinni. Vatsaa polttaa ja kurkku palaa karrelle kun sisäinen ääni pitää hillitä. Se olisi liiallinen reaktio. 

Vihaa ei saa osoittaa. Vihaisesta ei pidetä. Minulle nauretaan. Vihan peittäjä on kiltti. "Eihän sellaisesta nyt kannata suuttua." 

Viha tuntuu myös paikoillaan olevana energiana. Kuin verisuonissa olisi liikaa tavaraa. Kuin itseäni puolustava ääni saisi kehon turpoamaan kun sanoja kertyy liikaa mutta ne eivät pääse ulos. Tulee tuska ja turhautuminen. Kuin kelluisin vihreässä sappinesteessä. Vääryys sairastuttaa pikkuhiljaa. Emme tunne kaikkien autoimmuunisairauksien lähtökohtia, mutta niitä voi pohtia eri tavoin. 

Emme osaa mitata yksiselitteisesti patoutuneen vihan kaikkia vaikutuksia kehossa. Emmekä ehkä edes halua liittää tunteita ja verikokeita toisiinsa liiaksi. Terve viha on mieletön energia. Myös seksuaalienergia on voima, joka sekin voi olla vihan tavoin tukahdutettu. Sen energia on tanssi, joka vain jatkuu suorittajan ja tahdonvoiman jo tiputtua polvilleen. Olin tukahduttanut feminiinin ja kohtelin sitä heikkoutena. Maskuliini jyräsi, jottei toimelias pysähtyisi. 

Välillä ylivireyden jatkuttua kauan vain sammuin. Se on lamaantuminen, joka tapahtuu mielemme tulkittua äärimmäisen vaaran. Tällöin kehon toiminnot hidastuvat ja yhteys aivojen järkeilevään osaan ei ole käytössä. 

Se tuntui todella epämiellyttävältä. Tunsin nukahtavani, mutta vaipuvani kauhuun jossa en voi liikkua, enkä saa apua.

Oura piirsi tämän yhtäkkisenä valtavana sykevälivaihtelun nousuna ja sykkeen laskuna 45-48 välille. Tunsin miten lakkasin olemasta. 

Syyllisyys tuntuu voimattomuutena. Jalat painavat niin etteivät tunnu nousevan kunnolla. Koko keho huutaa energiaa. 

Syyllisyys asuu pohjalla minussa. Se uuvuttaa. 

Turhautuneisuus tuntuu kalvona ympärilläni. Kuin kävelisin kelmutettuna. Se on kuin ristiriitaista sinkoilua kehon sisällä. 

Liikkumisen kivuliaisuus, sykkeiden suuri vaihtelu ja ennen kaikkea pelko vaikeuttivat normaalia elämää. Ajauduin tilaan, jossa koitin jatkuvasti rauhoittua ja meditoida itseäni kuntoon. Tein aktiivisesti erilaisia hengitysharjoituksia. Niistä oli ja on nykyäänkin hyötyä. Kuvaisin sitä kuitenkin vain yhdeksi osaksi kokonaisuutta. 

Löysin myös Wim Hoffin ja aloin tehdä erilaisia kylmäaltistuksia. Huomaan etsineeni jotain, jolla voisin osoittaa hetken olevani elossa ja että "tämän saan sentään tehtyä". Se palveli hyvin yhtenä asiana muiden joukossa ja tutustumisessa hermostoon. Osaltaan se palveli myös suorittaja-minuutta. 

Käytän kylmää säännöllisesti tässä hetkessäkin. 

Koen ylivireyttä. Joudun pysähtymään yhä uudelleen vaikeiden tunteiden äärelle ja vain olemaan. Taas ja uudelleen. Jokin päivän tapahtuma kaataa suolaa haavaan. 

Tunteet ovat nyt voimakkaampia. Ne ovat nyt valtavia ja kaikissa eri väreissä. 

Tunnen että itsekin olen ollut harmaa ja nyt näen kaikki omat värini ja puoleni. Myös mustan. 

Samaan päivään mahtuu raivo ja rakkaus. Tasaisuuden vaalimisen tärkeys oli uskomus sekin. 

En ole aikaisemmin löytänyt ymmärrystä epämääräisiin olotiloihin, jossa on epämukavaa ja olen varuillaan. Tunnen että minulta on koko ajan odotettu jotakin tai että pitää olla varautunut kaikkeen, ettei tule muutoksia jotka suistaisivat epätasapainoon. 

Tämä tapa olla on ollut kehittyneenä kehooni, enkä voi muistaa sitä tietoisella tasolla.  Matka alitajuntaan on välillä aika rankka. Sieltä puretaan nyt vanhoja rakenteita, eikä sitä voi tehdä suorittajan raivolla. 

Paniikkikohtauksella on suojaava vaikutus. Etten joutuisi kohtaamaan häpeää. Kauhut ovat tarpeellisia. Vaijentamalla voi aina kulkea vielä vähän matkaa, mutta valoisampaa kiertotietä ei ole. 

Minulla on kehityksellinen trauma. 

Erilaisista uskomuksista luopuminen on ollut valtavan voimaannuttavaa. Se on ollut samalla työlästä ja vaatinut taistelua. Todeksi tuleminen on kipeää ja puhdistavaa. 

Olen löytämässä itseni luokse, enkä ole koskaan kokenut tällaista huumaa ja kutsua elämän tanssiin ❤️

Olen suoriutunut hyvin.

Tunsin tänään huonoa omaatuntoa siitä, että lähdin kahvilaan autolla. Sinne on puolen tunnin kävelymatka, mutta sitä en nyt tuntenut jaksavani. 

Nukuin yhdeksän tuntia. REM-uni on lisääntynyt ja olen kiitollinen, että keho saa tuotua esiin alitajunnan tärkeitä viestejä. Voin yhä enemmän luottaa kehon hoitavaan voimaan. Nyt se auttaa rationaalisen puolen vihdoin irrottaessa vähän kontrollista. Unet ovat siis olleet avaavia. Myös pelottavia. 

Käyn läpi valtavaa tunteiden myllerrystä. 

Piti taas taistella ja vahingoittua, jotta armo saattoi tulla. 

Tässä kirjoituksessa avaan ajatuksia omasta suorittajastani, jolla on ollut tärkeä rooli selviytymisessä ja jonka kanssa olen päässyt nyt keskustelemaan. 

Minuun on rakentunut ajatus siitä, että jaksamattomuus on jonkinlaista sairastamista. Se on merkki jostain kummallisesta ja vaarallisesta. Armoton suorittaja astuu ohjaksiin latelemaan elämän ohjeita. Eteenpäin vaan. Kyllä se siitä. 

Ei saa jäädä tuleen makaamaan, liike on lääke. 

Mitä vain ettei tarvitsisi kohdata riittämättömyyttä ja häpeää. Kuoleman pelkoa. Jo pelkoni väsymyksestä on valtava. On löydettävä välitön, "kunnollinen" syy uupumiselle. Huomaan, että vieläkin luon omia, ankaria rajoja, milloin on "normaalia" olla  väsynyt ja milloin katson kyseessä olevan jokin pelottava, mahdollisesti etenevä tila. 

Saatan myös syyttää itseäni lepäämisestä ja suhtautua itseeni siten, kuin olisin jatkuvasti valumassa veritulpan saavaksi Netflixin suurkuluttajaksi sohvalle. 

Rakastan liikkumista. On ihmisen luonto liikkua, mutta minä myös suoritan liikuntaa ja pyrin turvaamaan sillä hauraita rakenteitani. Ajaudun liikuntasuoritusten pariin vääristä syistä. 

Vakuuttelu itselle kontrollin pitämisestä helpottaa oloa ja on ollut välttämätöntä. Se on valheellista. Mitään kontrollia elämään ei ole, mutta jokin turva on liimattava kasaan jos se  puuttuu sisältä. 

Minulla on ollut ja on vieläkin lukuisia hallintavälineitä. Niistä on helpompaa kirjoittaa nyt, kun pystyn näkemään ne etäämmältä ja osa on siirtynyt pois neuroottisuuden tasolta. 

Tilalle olen hitaasti päässyt rakentamaan turvaa ja uskallusta ottaa vastaan elämän valtava epävarmuus. Se, etten mittaa verenpainetta, on tuonut parempaa oloa. Oura-suhteeseeni suhtaudun myötätuntoisesti ja pyrin tarkkailemaan mitä tiedot minussa milloinkin herättävät. 

Diabetes mittauksineen on osaltaan ylläpitämässä minulle vaikeaa kuolemanpelkoa ja niistä kumpaakaan en saa juuri tässä hetkessä poistetuksi. 

Olen siis hakenut turvaa jostakin mitä voi mitata, laskea tai nähdä. 

Kun elämään tulee vaikeuksia ja pettymystä, tunnen tarvetta tarttua ulkonäköni muokkaukseen. Etten tippuisi kelpaamattomaksi muutoksen ajaessa kaaokseen. 

Ruokavalio on vienyt minua hyvässä ja pahassa. Löydän siitä niin valtavan avun ja ymmärryksen, että tunnen suurta kiitollisuutta. Suhtaudun ruokaan rakkaudella ja ruokani on rakkautta itseäni kohtaan. Siten se on ollut tärkeä voima vaikeiden jaksojen yli. Se on ollut jotakin vakaata, kun kaikki huojuu. 

Aina ei ole ollut näin. Suhteessani ruokaan on ollut paljon pakon elementtejä ja se on ollut minut määrittelevä asia. En ole siitä mitenkään vapaa vieläkään. 

Valtavassa rajattomuuden tilassa olen koittanut ruokavalion avulla luoda itseeni rajoja jotta en aina hajoaisi. 

Uusia pakkoja, uusia rajoja, jatkuvia "mokia" joissa putosin taas häpeämään kun en yltänyt kuvitteelliseksi aina pärjääväksi osaajaksi. 

Äärimmäisen itsekurin ihailuakin. 

Ehkä joskus pystyn kertomaan koko tarinani ruoan suhteen, mutta en tänään. 

Se on minun addiktioni ja sen ääneen sanominen tuntuu vapauttavalta. 

Kun en ole voinut vastaanottaa myötätuntoa, ei osaa sitä muillekaan jakaa, vaan kovuus ihastuttaa ja muunlainen oleminen näyttäytyy heikkoutena ja pienuutena. Tällaisten asioiden äärelle on vaikeaa tulla ja se tuo syyllisyyttä. 

En ole ollut uupuneenakaan valmis lepäämään. Olen ikään kuin "sairastunut" uupumukseen toisinaan. Kuluttanut suorittajan tilani loppuun, mutten saavuttanut armoa ja myötätuntoa. 

Olen jäänyt luomaan aikataulua tai pohtimaan muiden ajatuksia tilastani. Jälleen luomaan kaavaa, mikä on normaali aika olla uupunut. Pahimmillaan vielä kuunnellut muiden tsemppausta lähteä liikkumaan ja ajatuksia että minuun on saattanut iskeä masennus. 

Olen koittanut toisinaan etsiä vimmaisesti syytä esimerkiksi jalkojen väsymiselle ja koville kivuille. Ajattelin löytää kilppariarvot, jotka ovat pielessä, raudan puutoksen tai minkä tahansa muun konkreettisen tiedon, jonka voin siten korjata ilman että joudun kohtaamaan sen hirveän kivun joka ei näy missään verikokeissa. Miten minä osaan korjata jotain, mitä en voi mitata. 

Tässä sitä kohti nyt mennään. Tänään armollisesti autolla. Huomenna tai illalla saatan olla täysin eri kohdassa. 

Minun uupumiseni on joka kerta ollut itseni kohtaamattomuutta. Uhrin tilassa vaihtamista pysähdyksestä suorittajaksi, joka on muistuttanut, etten minä ole ansainnut armoa, sillä kaikki mitataan tekemiemme asioiden perusteella. Olenko ottanut muut huomioon. Käynnissä on loputon tarve tulla rakastetuksi. Jaksaminen kun saa muut iloiseksi. 

Olen siis sabotoinut oman uupumisesta toipumiseni. Palaamalla samaan josta lähdin. Ei auttanut, jos tekee kevyemmin tai vähemmän, kun kehon viesti oli kuunnella omaa itseä. Mikään ei muuttunut, sillä suhde itseeni pysyi samana. En saanut armoa, sillä en voinut pyytää sitä. Se on muille. Määrittelin armon jopa ärsyttäväksi, uskonnolliseksi termiksi, jotta voin pysyä tiukasti armottomuudessani. 

Suorittaja ei niin vain luovu paikastaan. Se on ollut paikoillaan niin kauan kuin minä muistan ja paljon aikaisemminkin. Siksi sen kanssa on ollut hyvin vaikeaa ja tuskallistakin päästä juttelemaan. Se tuntuu lähes aidolta minulta. Irroittaminen tuntuu siten ahdistavalta ja ennen kaikkea luovuttamiselta. Jos minä vain luovutan, niin kuka sitten olen ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Pelkään ja ikävöin. Ikävöin välillä pakahduttavaa turvahuonettani. Jatkuva uuden tulva ja riskien kohtaaminen hengästyttää. 

Samalla tunnen, ettei mitään näin merkityksellistä voi rakentua ilman vaikeita hetkiä. Minä vain haluaisin nähdä kasvun sellaisena tarinana, jossa pahin osa on nyt jo sentään käyty läpi. 

Tämä on elämää. Mitä tahansa voi tapahtua ja päästään jo Buddhan sanoihin, ettei pitäisi niin pitää kiinni mistään. Buddhaa on helppo siteerata, mutta elämää pitää sitten kohdata jokaisen ilman kirjoja taikka kirjojen avulla. Kirjat eivät tee tunteiden tuntemisesta helpompaa. Olisin sen taatusti jo huomannut. 

Armollisuus tuntuu henkisyydeltä. Henkisyys tuntuu antavan mahdollisuuden suureen rakkauteen. 

Tämä on suuri vapautumisen matka.