Vihakirjoitus

Viha on suurempi energia mitä olen koskaan tuntenut. Se tuntuu pelottavalta ja äärettömältä voimalta. 

Raivoavalta lohikäärmeeltä sisälläni. 

Tunnistan sen nyt, mutta koska vihassa olo oli kehossa täysin sietämätön, koitin joko rauhoittaa sitä tai antaa kehon täristä sitä ulos, eli poistaa. 

Viha on turvan luoja. Raja jotta minä saan olla olemassa, pitää itsestäni huolta ja ottaa vastuun itsestäni. 

Koitin paradoksaalisesti rähjätä vihaa pois. Tunsin olevani ikuisesti vaiheessa, jossa en voinut huutaa edes tyhjässä autossa, en metsässä enkä tyynyä vasten. Koitin väkisin löytää ääneni. 

Sitten pikkuhiljaa vapaan tanssin avulla aloin löytää tukahdetun liikkeen samalla kun  työskentelen terapiassa tunteiden kanssa. 

 Ymmärrän nyt, että minulla on ollut lukuisia tapoja itseni hyssyttelyyn. Hyssyttelyyn joka veisi pois aktivoituneesta hätätilasta. Yksi niistä on syöminen, josta hetki sitten kirjoitin. 

Olen tarttunut useihin metodeihin joilla voi rauhoittaa kiihtynyttä hermostoa ja palauttaa rauhan tilan kehoon. 

En ole tietoisesti hyssytellyt vihaa, vaan vihaa peittämään tullutta hätää. 

Minulla oli käsitys että kyse on jostain "ylireagoinnista", liiasta herkkyydestäni, liiasta kuormasta elämässä tai jostain elimellisestä viasta, kun olen niin herkästi tuntenut oloni jotenkin jännittyneeksi. 

Nyt moni asia on saanut ymmärryksen ja tämä teksti kuvaa vihan osuutta siinä. 

Vuoden terapian jälkeen viha uskalsi näyttäytyä. Erilaisten vaiheiden kautta se asettui nähtäväksi. Sen energia oli valtava ja sen huutaessa huomiota se vei verensokeria jatkuvasti alas. Viha todella on uskomaton energia ja liike. Koin sitä paniikkina ja vääntyilemisenä. Kävin kaoottista taistelua sisälläni. Menin klo 21 nukkumaan viluisena ja uupuneena. 

Päivien kuluttua olo oli turhautunut, ahdistunut ja levoton. Sohvan hakkaaminen raivoisasti tyynyllä ei tuonut tunnetta lähemmäs. Tai ehkä toikin. Olihan se uusi liike ja sain hien pintaan. 

Sitten kuulin vihdoin kehon viestin antaa tunnustus vihan tunteelle.

Jäin makaamaan energiavirtaan. Uskalsin ottaa energian omanani vastaan. Liittolaisena enkä vihollisena. Se oli järisyttävä kokemus. Koko kehon valtaava punainen humina. 

Tunsin että voin nyt mennä läpi ovesta. En avata, vaan mennä läpi. 

 Saapui hetken rauha ja kyyneleet. Tämä minussa on aina ollut. Tämä minussa on estetty. Nyt voin löytää miten omistan sen. Opettelen kuulemaan sen ja tutustun siihen. 

Vihan tuntemisen jälkeen käynnistyi paniikki. Se käynnistyi turvan menetyksestä. 

Vihan tunteminen ei ole koskaan ollut turvallista, vaan se on merkinnyt hylkäämistä sen lisäksi, että vihan tunne kehossa on ollut pelottava. 

Muistan suuttuneena juosseeni vihaisena pois. Piiloon omaa raivoani. Viha ei voinut olla. En voinut näyttää sitä. Liian hirveä. Liian pelottava. Naurettava ja häpeällinen. 

Piilossa viha vaihtui kyyneliin. 

Uhri sai silitystä ja lohdutusta. 

Kuka uskaltaa nähdä vihaisen? Koittamatta hiljentää ja vaijentaa. 

Vihan purskahdukset ovat tuottaneet aina paniikin myös aikuisena. Leuan ja kurkun jäykistymisen. Kuristumisen. Joitain kertoja olen menettänyt hetkeksi puhekyvyn tai toistellut irrallisia tavuja. 

Suuni on ollut kuivunut koko päivän. Olen tuntenut, että jään valtavaan ryöpytykseen, jossa sitten moitin itseäni. 

Viha on nyt saanut tunnustuksen. Vanhat mekanismit ovat käynnistyneet. Koen voimakkaita paniikkeja ja ylivireyttä. Ne ovat suojia sille että olen nyt "liikaa" Olen löytämässä omaa itseäni ja se aiheuttaa kaaoksen. Sisälläni on nyt lohikäärme. 

Mekanismit hälyttävät vaarasta jäädä yksin.

Osa minua on hätääntynyt "huonosta käytöksestä" ja "liikaa olemisesta". Aikuinen minussa on kuitenkin jo paikalla ja yhä uudelleen turvaa taas uudessa kaaoksessa. 

Muistoja lähtee tulvimaan. Väsyttää. Suututtaa. Viime yönä heräsin johonkin lohikäärmeen kyljen kääntämiseen ja tunsin sen vatsahappojen nousuna ja kipuna. Hurjana sydämen sykkeenä ja hikenä. 

Aamulla voin pahoin, joten osa minussa käynnisti kyynelten tulvan. 

Tunnen itseni isoksi ja turvonneeksi. Se johtuu tunteesta että olen nostanut itseni tasolle jossa omistan itseni. Se on oikein hyvä paikka olla. Muutos vain aiheuttaa vastarintaa. 

Tunnen kiltteyttä kuin jotain kokonaisvaltaista sairautta, josta olisin toipumassa. 

Kilttinä en omista itseäni, en ole aikuinen ja olen käytettävissä. Se on kuin jokin valtava, kiinteä osa minussa. Eikä se kuitenkaan ole minä. 

Katkeroitunut ja ilkeilevä. Se on vihan vuotamista. Toksisen vihan. Sekin minun pitää kohdata. 

Minulla on kahdeksantoista ruutuvihkoa purkua. Perkeleitä ja itsereflektiota. Nyt on ollut mahdollista ottaa itse vastuuta ja edetä uhriudesta irtaantumisessa. Katsoa tilanteita etäämmältä. 

Se on vaatinut turvassa pysymistä ja nähdyksi tulemista pyhässä vihassakin. 

Uhrina olo on ollut turvallisempi valinta ja aikaisemmin ainoa mahdollinen valinta. 

Ajattelin tässä matkallani selvästi ottaa oikopolun myötätuntoon ja ohittaa vihan, sillä olenhan miettinyt sitä kauan ja tutustunut kovasti vihatyöskentelyyn. Tehnyt analyysia. Tiedättekö miten laajasti vihasta on kirjoitettu kirjoja ja miten moni kamppailee liian kiltteyden kanssa? 

Miten upeita vihatyöpajoja täällä on, joihin voi osallistua? 

Minä tiedän. 

Kiltteydessäni ajattelin ehkä hoitaa vihani kuuntelemalla podcasteja, ettei kukaan pahoita mieltään. Kaunis ajatus. Ei se toiminut, mutta on avannut kuitenkin paljon ajatusmaailmaa. 

Koen ettei aina kiltti ihminen voi olla turvallinen. Miten ihminen joka ei pysty pitämään rajoja itselleen, voisi luoda turvaa toiselle. 

Miten voin nähdä totuudellisuuden toisessa joka voi joustaa mihin tahansa? 

Ja eikö miellyttäjä sitten lopulta joskus räjähdä? Katkeroituu, räjähtää tai sairastuu kääntäessä vihan kohti itseään. 

Miellyttäjä pettyy jatkuvasti kun tekee kaikkensa mutta jokin menee huonosti tai mikään ei kelpaa toisille.

Uhrin osasta luopuminen on tuskallista. Se sisältää niin voimakkaita elementtejä liittyen kelpaamiseen. Työteliäisyyteen ja ahkeruuteen. Ettei olisi itsekäs. 

Rajojen laittaminen tuntuu rajulta ja joskus kaikki tuntuu hirveän rajattomalta, mutta kyse onkin tällöin taas muiden ihmettelystä ja siitä etten halua itse ottaa niin paljon vastuuta rajoistani. "Olkaa te muut kohtuullisempia ettei minun tarvitse olla niin rajoittava". 

Nyt ollaan tässä vaiheessa. 

Näin koulutan lohikäärmeeni. 

#viha #häpeä #jäljetkehossa #kasvu #kiltteys #rajat #miellyttäjä #uhriminätila #kontrolli   #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #taakkasiirtymä #suorittaja #turva #ylivireys 

Mikä on rukous jota ei tarkoita

Lapsena minulle ei syntynyt mitään suhdetta Jumalaan. Jumala kuulosti joltain itseni ulkopuolella olevalta hahmolta. Henkeni oli irronneena ruumiista. 

Jumala oli minulle kuin jokin muiden opeteltavien asioiden seassa oleva mystinen hahmo. Jeesuksen matka oli sekin minulle jokin opeteltava kertomus. Suuret tunteet jäivät kokonaan puuttumaan. Tai ei kokonaan. Tunsin järkytystä ihmisten ilkeämielisyydestä. Ihmettelin Jeesuksen ymmärryksen määrää. 

Pohdin mitä usko on. Sitäkö että vain ajattelee toisin? En löytänyt vastausta eikä mikään kannustanut etsimään. Se ei tuntunut silloin tärkeältä. Valmiiden vastausten muistaminen oli riittävää. Jopa toisinaan toivottavaa. Jos kyselee vaikeita, voi joutua häpäistyksi. 

Koko elämän rakenne tällaisena välillä heijastuu häpäisyyn pyrkiväksi niitä kohtaan, ketkä kyseenalaistavat. 

Kirkko näyttäytyi kylmänä, kovana ja pelottavana. Siellä kuuluisi olla hiljaa ja näkymätön. 

Tämä kaikki oli kuin jokin yhteinen käyttäytymiskoodi. 

Entä ripustetaanko minutkin ristille kun puhun tiettyjä asioita? 

Miksi kukaan ei kysynyt minulta mitä minä ajattelen Jumalasta? 

Toivottavasti muistan ihan väärin. 

Muistan kyllä että ala-asteella jokainen sai piirtää kuvan Jumalasta. Minulle syttyi selkeä kuva ja väri, miten halusin koittaa kuvata Jumalaa, mutta katsoin turvallisimmaksi piirtää parrakkaan miehen, koska sellaisenhan te odotatte minun piirtävän? 

Jumalaa ei minussa ollut. Ei edes rajattomassa mielikuvitusmaailmassani. Tilalle rakensin kaikenlaista palvottavaa itseni ulkopuolelta. Jotain mitä kohti katsoa. Fanitettavaa, tavoiteltavaa, gurua, ideologiaa.  Mitä milloinkin. Rakensin yhä uudelleen jotakin, jolla voisin täyttää tyhjyyden sisälläni. Pärjäämisen rakenteita. Voimaa. Pystyvyyttä. Miehekkyyttä etten olisi heikko. 

 En ollut oikeasti olemassa. Jokin suuri rakkaus ja autuus olisi työllä ja teoilla ansaittava jollakin tapaa. 

Jumalan turvaakaan ei ollut. Turvaksi valikoitui ulkopuoliset tahot. Riippuvuus jonkun muun varmistelusta että kaikki on hyvin. 

Peloissani olin aina riippuvainen jostain lääkärin sanoista tai raportista. Kävin pumppaamassa itseeni säännöllisesti jotain turvan tunnetta joko lääkärissä tai jonkinlaisessa fysioterapiassa. 

Tieto antaisi varmaankin turvaa. Kun opettelen itsestäni kaiken. Jos testaan kaiken tai kone kertoo kaiken. 

Pelon kyllästämä keho kertoi aina vaarasta. Häpeän ja sen että olen väärin. 

Rippileiri oli puristava. Keskity, opettele ulkoa, muista, suorita. Halusin pois. 

Tämä on jokin etappi elämässä, jonka jälkeen on juhlat. 

Minua suututti se, että minuun koitettiin ulkoapäin taas kerran asettaa jotain asiaa. 

Minua inhotti rukouksien opettelu. 

Miksi minun pitää opetella ulkoa ja sanoa ääneen asioita joita en tarkoita. 

Tunnustaa jotain, mikä en ole. Se on väkivaltaa. 

Vastustin näytelmää, jossa olin pakotettu kulkemaan. 

Pakotettu on vahva sana. Sehän oli vapaaehtoista. 

Virret tunsin muistuttavan kuolemasta. Viimeisestä lepopaikasta. 

Koska kuolema pelotti hirveästi, tuntui laulaminenkin tuovan kyyneleet silmiin. En halunnut laulaa. Tunsin katkeruutta ja vihaa että minun piti suureen ääneen laulaa kunniaa hänelle, kenen koin jättäneen minut täysin näkymättömiin. 

Minun kuuluu olla kiitollinen vaikka en kokenut että rukouksiani olisi koskaan kuultu. 

Miksi Jumalan rakkaus ei ollut minulle ja miten sen kuuluisi ilmentyä? 

Mitä on armo? Miten armoa voi saada? 

Tuleeko Jumalan rakkaus kun tottelen ja opettelen. Kuuntelen ja olen hiljaa. 

Yritin monesti rukoilla. Pyysin Jumalalta asioita, joista en voinut puhua. 

Odotin jotain vastausta ja jotain tapahtuvaksi. Tunsin ettei mikään muuttunut, eikä minua kuultu. 

Pystyin kuitenkin herättämään itseni painajaisesta painamalla käteni ristiin. 

Muutoin olin vain vihainen Jumalalle, kuka ei mielestäni kuullut. 

Tunnen vihaa siitä, että miten olisin koskaan voinut edes kuulla mitä Jeesus puhuu. 

Minun maailmassani ihmiset ovat aina huutaneet hänen päälleen. Tulkinneet häntä omaksi edukseen. Väännelleet. 

Ihmiset ovat huutaneet minunkin päälleni. 

Usko johonkin oli minulle sama kuin uskonto. Uskonnoista taas opetettiin koulussa, että niitä on erilaisia ja meillä on vapauksia valita. 

Tämä ei auttanut millään tavoin. Siinä ei ollut mitään henkisyyttä. Vapaudessa valita uskonto joka sopisi itselle. 

Jatkuvasti mieleeni piirtyi ajatus Jumalasta jossain, vaatimassa jotakin. 

En siis tätä kautta tavoittanut henkisyyttä. Etsimiseni päätyi runoiksi, joissa oli vääryys, viha ja varsinkin synti. 

Olisinpa voinut pyytää armoa. En voinut kuulla armon sanoja kaiken sen puheen seasta, jota nimitetään niin tärkeäksi tiedoksi. 

Siten istuin vielä hiljaa tyhjyyttä kumisevassa hirsisessä temppelissäkin odottamassa rakkautta. 

Aika ei ollut kypsä henkisyydelle ja koitin teippauttaa taas itseäni kasaan kongnitiivisessa psykoterapiassa, joka keskittyi jaksamiseen, tukemiseen ja erilaisten oireiden hyväksymiseen. 

Henkeni ja ruumiini pysyi yhtä erillisinä kuin tähänkin asti. 

Rakkauden etsintä on vimmaista. Sen jäljet näkee kun avaa lehden tai television. 

Vimmaista on oman matkankin kulku. Uupumusta rakenteesta, jossa olen itse kannatellut itseäni vailla luottamusta. Kannatellut tiedolla ja taidolla.  

Rakkaus ja armo ovat olleet kuin pehmeitä sanoja kirjoissa. 

Missä oli henkioppaani, missä olit Jumala kun rukoilin. 

Matka tähän hetkeen on ollut vihainen. Piti kohdata tuskauniversumi, jotta kaikki järjellinen tuli tiensä päähän. Todellinen henkinen pääsi liikahtamaan. 

Minä huudan katkeruuttani. Tämä on varjoni ja kirjoitan sen valoa kohti. Se muuttaa muotoaan kiitollisuudeksi. 

Näet minut. Rakastat. 

Minun kirkkoni on siellä, missä naakat liikkuvat ympärilläni. Rakkaudessa, jumaluudessa, vapaudessa ja yhteydessä. 

Kiitos kun olette siinä nyt ❤️ 

#häpeä #jäljetkehossa #kasvu #jumala #rakkaus #kehityksellinentrauma  #minätilat #arvottomuus #pelko #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #matka #soturi 

Lohikäärmeitä kesäyössä

Kesä on ollut tunteiden myllerrystä. Yksin kulkemisen aikaa. Se on tärkeää. 

Se on ollut varuillaan oloa. 

Paljon kuormittumista. Paljon itsensä ylittämistä, joka on tuonut hyviäkin asioita. Rajojen asettamista ja suoruutta. 

Ääntä, puhetta, tanssia ja runoja. Feminiinin riemua. 

Tiukkaa suorittamista omassa rajattomuudessa. Kykenemättömyyttä pysähtyä. Ettei putoa huomaamattomuuteen. 

Kaipuuta ja ikävää. 

Vietin viikkoja osallistumalla kaikkeen. Kohtasin häpeän puristuksen yhä uudelleen ja uudelleen. Halusin osoittaa itselleni mihin kaikkeen pystyn. Nyt vaan meet ja teet! Niin tein. Ylivireys tuntui paikotellen polttoaineelta ja kun toivoin hiljaa voivani viettää päivän podcastien tai kirjan merkeissä, sisäinen kriitikko käski levätä sitten syksyllä. 

Pysähtymisen tarve kasvoi. Yhtä lailla sen vaikeus kasvoi. 

Pyysin saada tulla nähdyksi osaamattomana. Tänään kävelin ja kirjoitin. Istuin kaksi tuntia kahvilassa. 

Kesäyöt ovat olleet täynnä voimakkaita unia. Ouran selostusta jokaisen yön olevan vähän edellistä täydellisempi, vaikka koko keho välillä kertoo ettei energia virtaa. Samalla kuitenkin hyvää havainnointia itsestä. Huonoihin oloihin on helpompaa suhtautua, kun ne ovat viestejä. 

Hymyilen ja irvistän kovalle päänsärylle. Olen taas eilen häpeissäni muuttunut puuksi. 

On aika käydä piikkimatolle. Aika hieroa niska, pää ja koko kasvot. Aika silittää ja ymmärtää. Kivussa haluan kuulla itseni. Siksi se on paikalla. 

Kesä on tuonut myös luopumista, fölissä istumista ja kaikenlaisten äkkinäisten päähänpistojen toteuttamista, joihin en ennen ole tarttunut. Uskallusta muutoksiin. 

Vapautta ja turvattomuudessa vaeltamista. 

Vapautta tehdä omia valintoja ja ottaa vastaan yön pimeys. Niin monta kertaa että on valmis valitsemaan jotain muuta. 

Olen koittanut käydä kauppaa, jotta matkanteko helpottuisi, mutta sisäinen ääni palauttaa aina uudelleen totuuden äärelle.

 Omaksi itseksi kasvamisessa on jotain tyhjyyden kauhua. Kaiken kyseenalaistava ihmetys. Harva asia on koskaan ollut totta. Se herättää valtavasti vastustusta ja tunteita. 

Se herättää lohikäärmeen. 

Ristiriitojen luoma aaltoliike kulkee kehossa. Se jää vielä monesti kurkkuun kiinni. Siellä on vastassa jonkinlainen järjen minätila joka ei luovu paikastaan. 

Järjellä ja logiikalla selittäjä. Tässä nyt kirjoittaessani herään tunteeseen että olen lopen kyllästynyt tuohon järjen ääneen joka sabotoi kaikkea. Se päätyy mittaamaan, pienentämään, laskelmoimaan ja luomaan jotain raameja jolla kaikki voidaan JÄRKEISTÄÄ. Punnita hyvänä ja huonona. 

Ihminen ei ole sellainen. Jos henkisyys riisutaan, tänne jää Danten hienosti kirjassaan Jumalainen näytelmä kuvaamat eri kerrokset. 

Suorittajana ja miellyttäjänä mietin myös menestyksen jälkeen saapuvaa tuhoutumista. Se on ankara. Palata voitokkuuden jälkeen aina keskinkertaisuuteen joka vaatii välitöntä uudelleen järjestäytymistä. 

Paineessa olo on tuttua. Se on elossa oloa ja hinta hetken riittävänä olosta. 

Ei sitä roolia riisuta helposti pois. Se on kasvanut sisälle. Sillä on ollut tärkeä tehtävä. Nyt suorittajan ja miellyttäjän roolien kohtaamisissa syntyy suututtavaa turhuuden ja tyhjyyden tilaa. Tuntuu vieraalta ja taas mietin, kuka minä olenkaan. 

Olen myös kesän aikana kulkenut kohti omaa katkeruuden varjoani rumuuden kokemuksesta. Istuin naisten kanssa piirissä ja itkin kateuttani. Se oli vaikeaa ja myötätuntoista. 

Tätä nimitetään siskohaavaksi ja sen kohtaaminen on vapauttavaa. Paljon on tullut rumia sanoja suustani oman rumuuden peittelyyn.  

Myötätunto on antanut mahdollisuuden nähdä kaikkea ihan eri silmin. 

Maailma on täynnä jotain itsetunto-oppaita. Kirjoja itsensä hyväksymisestä. Kehonsa hyväksymisestä. Väitän lukeneeni "ne kaikki". Vasta tällä matkalla katkeruuden raivoon ja ydinhaavaan olen tavoittanut armoa itseäni kohtaan. Maailma tulee aina olemaan täynnä arvioita ja palautetta. 

Olen kohdannut valtavan lämpimiä ihmisiä. Voinut hengittää. Hakenut voimaa läsnäolossa. 

Matka on silti yksinäinen luomisprosessi. Rakkaudessa ja armossa. 

Olen kiitollinen tuosta korona-ajasta, joka pakotti vihdoin vihan ja tunteiden tulvan esiin. Tekemään loputtomaan rajattomuuteen vihdoin jonkin rajan. Oman äänen.

En enää palannut sen jälkeen samanlaisena elämääni. Soturinainen näyttäytyi minussa. 

Tässä oli tunteitani kesästä. Kesä jatkuu. Minun yksi tärkeä syklini on tulossa päätökseen ja matkani jatkukoon. 

 " The world will ask who you are and if you do not know, the world will tell you" 

Carl Jung 

Vaniljaninja

Kaipuun, vihan kirjoitin

Runojani rakensin

Hiljaisuuden helvetissä 

Suun muurautuneen tunsin

Kuulunut en mihinkään

Vain fantasiamaailmaan

Tarinoiden sivuilla

Varjonikin hiipi. 

Itkin, ilkuin vihasin

Muiden kauneutta

Perhosena purkissa

Pysähtynyt mykkä

Ystävyyden katkeran

Valheitani kannoin

Tarinoiden verkoissa

Pois itseni vain annoin. 

Soturiksi rakensin

Rikkinäisen sisimmän 

Edes veitsi terävin

Tuonutkaan ei turvaa

Näyttävyyden suorittaja

Antanut ei peilikuva 

Riittävyyden lahjaa

Listoihin ja kontrolliin

Kyyneleiden mittariin

Surun kätken lihaksiin

Vapisevaan Temppeliin 

Rakkauden sylistä

Uskallan taas kävellä 

Luolaan kaikkein pimeimpään

Vaniljaninja 

voinko mitata etten kuole? -Oura, addiktio ja kontrolli

 Oura tulee pian tiensä päähän. Akku ei aina jaksa aamuun. Joskus on jäänyt yö mittaamatta. Aamurutiinini muuttuu. 

Merkittävin havahtumiseni oli tunteet, jotka tämä asia herätti. 

On aika miettiä asiaa. Minulla sormuksessa on kyse jossain määrin suorittajan palvonnasta, mutta vielä enemmän itseni terveenä pitämisen addiktiosta. Hallinnan tunteesta. Olen kontrollissa etten kuole. Se on kuin jokin turvaväline. 

Oikeasti en voi pitää kontrollia, mutta haluan kovasti uskoa voivani. 

Tein paperille sarakkeet, johon tuli Ouran plussat sekä miinukset. Lisäksi laitoin vielä sarakkeen otsikolla tapa/addiktio, johon listasin Ouran tuomia tarkkailun tapoja ja ominaisuuksia joita pidän turhana (kuten askeleiden määrä) mutta joita silti kurkin. 

En ollut kovinkaan tyytyväinen taulukon saldoon. Minusta on tullut totuudellinen ja näen varjoihini. Sain taulukkoon aikaan neljä hyvää ominaisuutta. Miinuksia on nyt kuusi. Addiktio-sarakkeeseen tuli yhdeksän asiaa. 

Luopuminen. Taistelu. 

Unen laadulla ei ole hätää. Unen pituus ja laatu ovat olleet erinomaiset 3,5 vuotta. 

Iskee hätä vain siitä, etten saa raporttia ja kehuja aiheesta. 

Jään kaipaamaan HRV lukemaa. Hymyilen mietteelle voiko kukaan enää elää ilman sitä tietoa. 

Lämpötilan tieto on ollut tosi kiva kuukauden eri sykleissä. Sitä jään kaipaamaan. 

Mitä eniten jään kaipaamaan, on addiktiivinen plärääminen, tarkastelu ja jokin "elossa olemisen tieto". Eniten ärsyttää tiedottomuus ja kontrollista luopumisen pelko. Juuri näiden asioiden tarkastelu pisti istahtamaan ja kirjoittamaan vähän ennen uuden version ostoa. En halua ostaa sitä.

 Sukellus varjoihin on tuskaista. 

Addiktio on tapa suojautua tunteilta, joita ei pysty vastaanottamaan. Joiden kohtaaminen hajoittaa ja on liian kivuliasta. Se ei ole tapa josta ryhdistäydytään pois, mutta se voi joskus vaihtua toiseen tai useampaan. 

Olen matkalla ja koitan suoda myötätuntoa itselleni. Prosessi on pitkä. 

Ankara kriitikko on monesti paikalla. Kun en voi avata suutani, alan sabotoida itseäni. 

Olen tehnyt valtavasti myös hyviä valintoja itselleni. Haluan kuitenkin tehdä niitä jatkossa rakkaudesta itseäni kohtaan, enkä kriitikon silmin. 

Olen sadat kerrat puhunut kaikki toimintani hyväksi. Se täyttää sellaiset kunnollisuuden kriteerit ulkoapäin katsottuna. 

Itsestä huolehtimiselta, tavoitteellisuudelta, kurinalaisuudelta. 

Samalla olen tukehtunut maskuliiniin minussa ja feminiini on saanut hääriä luovuutensa kanssa vain keittiössä. 

Nykyään feminiininä voin tanssia ja liikkua kuin jumalatar. 

Minun on aina ollut ihan pakollista olla jotakin. Se on äärimmäisen raskasta. Elää jatkuvassa projektin etenemisessä ja ylläpidossa. 

Punttisalilta saatu ylikunto ei ollut liika lihastreeni, vaan henkinen tuska siitä, että täältä on pakko tulla alas. Keho kertoi armon tarpeesta. En sitä silloin kuullut. Mietin miksen jaksanut lisätä painoja. Kyse ei ollut painojen määrästä. 

Energia ei ollut käytettävissä.

Tämä Ouran hyytyminen tuntuu nyt merkittävältä asialta. Lähden mielenkiinnolla tutkimaan ahdistukseni määrää, jota kuulostelen saamatta siitä mitään tietoa kännykkään. 

Tuntuu kuin luopuisi verensokerimittarista. 

Olen kovin ihastunut tähän sormukseen. Kuin Klonkku. Se on ollut parhaita hankintojani. Rakastan tietoa ja biohakkerointi kiinnostaa. On ollut mielenkiintoista seurata REM-unen pidentymistä, kun viisas keho on työstänyt prosessia tiiviin tunnetyöskentelyn jälkeen. 

Myös erilaisten tuotteiden, kuten reishin käyttö näkyy unessa. 

Olen vähän lumoutunut. 

Ehkä tulen toisiin ajatuksiin. En tiedä. Minusta elämä heittää minulle nyt harjoituksen. Vähintään se ehdottaa asian rehellistä tarkastelua. 

En ole koskaan pystynyt luomaan mitään rakkaudellista suhdetta itseeni. En ole ollut itseäni varten ja olen poiminut ohjeistuksen itseni ulkopuolelta. Tietä minuun ei ole ollut. Nyt tie on auki. Vanhat työmallit pyörähtävät käyntiin alle sekunnissa ja tietoisena pysyminen on haurasta.

Ehkä näihin mietteisiin herääminen alkoi jo tapahtua aikaisemmin. Muistan sen päivän hyvin, kun tajusin etten ole enää hetkeen ollut biohakkeri, vaan ehkä ennemmin olen life hacker, mutta että sekään ei ole kuvaava, vaan on suorittajan palveluksessa. 

Tunnen välillä sisälläni suunnattoman valon. Oman valoni ja hehkuni. Oman viisauden lähteeni ja yhteyteni suurempaan. Joku voi tuntea sen, joku voi nähdä sen. On ollut vaikeaa antaa sille tilaa. 

Olen halunnut pitää kiinni jostain pokaaleista. Lehtiartikkeleista jotka kertovat minusta. Olen näkyvä!  Ennen kaikkea olen pitänyt kiinni paineesta. Ilman painetta ei voi saada tuloksia. Tuloksia täytyy tulla, jotta on olemassa. 

Kontrollista luopuminen tuntuu todella vaikealta. Se tuo sisäiset varjot ja pelot nähtäviksi. En hallitse mitään. Tunnen joskus kovan kivun ja puristuksen. Muistot liikkuvat. Tunnen kuin jokainen sisäelin myrkyttyisi ja kuin lopulta mikään ei liikkuisi. 

Muut eivät näe tätä. Se on minun häpeäni ja traumakaaokseni. 

Vain usko oman kehon osaamiseen johdattaa tilanteiden yli. Hiljaisuudessa riittämättömyys hiipii pintaan. Pelko ja häpeä. Mitä enemmän pysähtyy hetkeen, sitä paremmin kuulee itsensä. 

Sitä voi viettää elämänsä todeten pysähtymisen olevan vain epämiellyttävää miettimättä miksi näin on. 

Jos ei voi kuunnella kehon viestiä, on pakko karata kännykkään, kauppaan, kirjaan, informaatioon. Vankka ja tärkeä suojamekanismi. 

Olen riisunut addiktiotani pois useita kertoja. Tajuamatta että olen siirtynyt suorittajan tilaani. Raivolla olen tehnyt upeaa tulosta ja taivaltanut menemään milloin mihinkin. 

Suorittaja kaatuu, häpeä uhkaa ja traumat alkavat taas puhua. Uusi kierros alkaa. "Nyt korjaat tämän helvetin sotkun" 

Se ei ole armon ääni. 

Nähtäväksi jää miten kauan Oura kestää, mitä sitten tapahtuu ja mitä tunteita koen. On tärkeää huomioida että etsin logiikkaa auttamaan itseäni. Etsin järkeä, mittaria ja tietoa kuolemanpelkoon.

Kuolemanpelko on se kohta, jonne on mentävä. Ouran pitäminen tai laatikkoon laittaminen ei ole tärkeää. 

Pelkoon ei auta tieto eikä mittari. Se on yksi lohikäärmeistä. Sen eteen on uskallettava kulkea. 

#häpeä #jäljetkehossa #kasvu #kontrolli   #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #armo #oura #taakkasiirtymä #suorittaja #addiktio

Muistan taas minut

Varjojen keskelle eksyen

Unien tulvassa miettien 

Häpeän poltteessa palaen

Naakkojen katseissa kuljen

Pyhässä vihassa

Raivon vallassa

Rummun tahdissa tanssien 

Naiseudessa hehkuen

Paikaltani poistuneena

Sisimpääni siirtyneenä

Varjojen kylmyyttä peläten

Soturina haarniskatta

Armoon tarttumatta

Tuhannen miehen voimassa

Halun ja suuruuden harhassa

Ikävää itkien

Voimaa vaatien

Turvan käteen tarttuen

Nöyryydessä viattoman

Valossa tietäjän

Muita etsien 

Myrskyn vastaanottaen

Räiskyvien tunteiden 

Vallan annan ottaa

Huudossa vapauden

Sieluani kuunnellen 

Suurimman rakkauden tunnen

Kultaisin siivin

Muistan taas minut. 

häpeässä olen kuivunut puu

Tämä on kirjoitus minun häpeästäni. Minun totuudestani. Se on vapaa syytöksistä. Haluan ymmärtää ja tutkia. Olen löytänyt halun kasvaa vapaaksi ja irroittaa niistä toimintamalleista, jotka eivät enää palvele. Uskaltaa rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan ilman riippuvuutta. Luottaa ja päästää irti. 

Tunnen että ensimmäistä kertaa saan olla tosi rikkinäinen, vihainen ja ajatuksissani. Ilman että täytyy vetää jotain panssaria ylle. Matkalla itseeni, olen nähnyt häpeän ja se on saanut luvan tulla. Siitä on vaikeaa kirjoittaa,  mutta haluan kokeilla.  

Häpeän rakentuminen on ymmärrettävä. Se on taakkasiirtymä ja se on minun kerroksiani. Tätä kautta myös eräänlainen osa selviytymisen rakennetta. Tulin siitä tietoiseksi itsessäni vasta muistojen tulvan myötä. Ja muistot pääsivät esille, nyt kun olen saanut pikkuhiljaa turvaa riisua suojapanssaria pois. Minuun rakentuneita suojia ovat mukautuja, suorittaja, uhri ja moni muukin. Olen kirjoittanut niistä aikaisemmin tässä blogissa. 

Olen seissyt satoja kertoja häpeään jähmettyneenä koulussa. En voi pyytää apua, sillä avuttomuuteni nähtäisiin. En tiedä mihin pyytäisinkään apua. Lakkasin vain toimimasta. En kykene liikkumaan, sillä saatan tehdä väärin. Pelkään että taas minulle nauretaan. 

Ikuisesti se, että muut tajuavat mutta minä en tajua. Olen niin ulkopuolella, ettei minua ole. Olen vain häpeä. 

Muistan nyt asioita, joita en halua muistaa, enkä nähdä. Ne ovat muistoja, jotka olen selitellyt harmittomiksi ja joille on voitu antaa hauskoja merkityksiä. 

Ne ovat kuin merkitty kehooni hashtageilla kuten harmiton, vahinko, väärinymmärrys, vitsi. Niitä ei sovi ottaa niin vakavasti. Minun tunteeni oli liiallinen tai väärä. Piti vain aina ymmärtää ja muovautua muiden mukaan, jotta voi olla olemassa. 

Minun maailmassani minun protestini olisi suistanut kaiken raiteiltaan. 

Minä myös nauroin muiden mukana ilkeästi. Peittäen oman huonommuuden tunteen, jotta voisin olla ryhmässä, jossa olisi pakollista jollain tapaa olla. 

Kohtaan syyllisyyden, jota ei saa selitellä. Se on kohdattava. Pyydän armoa. Haluan kasvaa pois muiden tönimisestä. Se ei ole minua. Se on itsensä korottamista muiden avulla ja epätoivoinen rakennelma jottei minään hetkenä paljastuisi jotenkin heikoksi. 

Koitin opetella muuttamaan itseni näkymättömäksi. Oli uskottava tosi lujasti sen olevan mahdollista. 

Samaan aikaan toivoo olevansa näkymätön, mutta toivoo myös että tulisi nähdyksi omana itsenään. Minun maailmassani oli erilaista. 

Näiden muistojen alla on oma huonommuuden tunne ihmisenä. Siten koulun kirjaesitelmä, jossa hukkaan kaikki sanat, ei ole vain häpeä epäonnistuneesta esitelmästä, vaan tunne arvottomuudesta ja kelvottomuudesta. 

En tiennyt mihin astun, kun aukaisin häpeän portin. Miten olisin voinut edes tietää. 

Aluksi mieleni muistutti koulussa hyvin menneestä agility-esitelmästä. Muistiin tulvi myös kuvia myöhemmistä vaikeista luennoista joissa puhuin ja kursseista, joissa koulutin. Esiintymisiä, työhaastatteluja, treffejä ja kilpailuja. Sieltä tuli sankaritarina. Tunnen voimaa ja iloa monesta menestyksestä jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Mieli koitti suojata vaikeilta tunteilta. Käsi kirjoitti vauhdilla ruutuvihkoon onnistumisia. 

Sitten tunsin kehossani, miltä ihmisten katseet tuntuivat. Painostavan puristuksen. Epäilyksen ja pilkan. Pahoinvoinnin häpeän. Miten yritin vajota maan alle pesäpallokentällä. 

Muistan että valitsin varastosta kaikkein pienimmän räpylän. Muistan sen tuoksun ja pillin puhallukset. En muista koskaan liikkuneeni. Tunsin kuolevani puristukseen siitä, miten en osaa tehdä valintoja. Tapahtumia puuttuu mielestäni, enkä ole pystynyt vielä palaamaan mielikuvissani kentälle, mutta toivon voivani hakea pienen Tuulin sieltä pois. Senkin hetki tulee. 

Ei ole kuitenkaan kyse siitä miten on pärjännyt lopulta tilanteissa. Nehän ovat päätyneet milloin mitenkin. Kyse on valtavasta paineesta selvitä paljastamatta omaa ja muiden häpeää. Painosta jonka kanssa ei vain meinaa selvitä pinnalla, mutta jota raahaa aina mukana. Jännittämisenä, ylivireytenä, paniikkina. 

Epäonnistuminen on osiin hajoaminen ja näin käynnistyi minun ensimmäinen paniikkikohtaukseni. Olin saanut vastuulleni aivan liikaa asioita. En pystynyt kieltäytymään. Olin täysin vailla omia rajoja. Jos sanoisin ei, minusta ei pidettäisi enää. 

Ajattelin silloin ettei paniikki ole normaalia. Nyt pohdin ennemmin miten hämmentävän kauan olin onnistunut pitämään itseäni kasassa. 

Nyt matkallani olo on saman aikaisesti hauras ja vahva. 

Hauras sillä tavalla, että häpeä pistelee, kuin kirkas valo. Tietoa ja tunteita tunkee sisältä päin valtavasti ja on vain luotettava tähän  vaiheeseen. Pyydän armoa, jottei suorittaja minussa totea että antaa tulla vaan. Kestän kyllä. Vauhdilla eteenpäin! 

Tunnen myös vahvuutta, sillä valtavia muutoksia on tapahtunut ja tunnen olevani oikeassa paikassa, aina oikeassa kohdassa matkaa. Aina en tunne niin, mutta silloin minua muistutetaan siitä. 

Näen valtavasti jähmettyneitä rakennelmia ympärilläni, jotka olin tehnyt itselleni. Koitin löytää itseäni ulkopuolelta, kuten monesti sanotaankin. 

Kannan vieläkin mukanani kaikenlaista, mutta ne eivät samalla tavalla määrittele minua, vaan tutustun ihmiseen kaiken alla. 

Ei tarvitse tehdä mitään ollakseen arvokas. Ei ansaita rakkautta. Rakkaus on. 

Ihmeellinen vapauden tila. 

Jotta uskaltaa tarttua haasteeseen, edetä jossain tai tehdä valinnan, tulisi kokea olevansa jotenkin turvassa. Voisi kuvata, että sieltä käsin uskaltaa kurottaa, koska ei pudotessaan kuole. 

Etsimme turvaa kaikilla aisteillamme. Skannaamme sitä ympäriltämme jatkuvasti, sillä siten ihminen on pysynyt hengissä. 

Ei ole kyse siitä, onko "oikeasti" turvassa, vaan kyse on siitä tunteeko ja kokeeko olevansa turvassa. Mitä hermosto viestittää. 

Nyt tämä oma harjoittelu jännittää, sillä kommentit "ei siinä ole mitään pelättävää" mitätöi ja pudottaa häpeään. 

 "Eihän siinä ole mitään hävettävää" 

Älä pelkää, älä panikoi, älä jännitä. 

Eivät ne tarkoita pahaa. Sellaisiin  kommentteihin oppii reagoimaan myötätuntoisesti. Lapselle ne ovat haitallisempia ja aikuisena niitä suodattaa. Juuri tässä vaiheessa omaa matkaani suodatin on vähän tukkeessa ja toisinaan välttelen tilanteita joissa häpeä tuntuu tosi vaikealta. 

Minulla on turvassa alkanut hyvin voimakas matka. Tukahdetut tunteet tulevat pintaan tunnettaviksi. Se on liekeissä palamista ja seitissä rimpuilua. Tunnen sen keuhkojen puristumisena tyhjäksi ja kuin oksennuksena joka liikkuu kaikkialla kehossa. 

Väännyn ja puristun. 

Voimakas tukehtumisen tunne on ollut ja on yhä haastava. Tukehdun omaan vapauden huutooni. 

Häpeä vääntää kasvojani. Tämä tapahtuu Tre-harjoituksessa. Saan sen loppumaan jos otan käyttöön sisäisen meikkipalettini ja peitän häpeän tunteen. Haluan antaa sen tulla. Se kulkee minussa pikkuhiljaa. Välillä se tulvii ja joudun hyväksymään että nyt en ehkä halua tehdä mitään. 

Häpeän tunnen kehossa on minulla kuin iho muuttuisi puristavaksi. Se on kuin kaarnaa. Tunnen olevani kuivunut puu. Mikään ei liiku sisälläni. Kuin veri olisi tahmaista. Jalat painavat liikaa. Väännyn. 

Jatkuva kontrollin pitäminen ja addiktio ovat olleet peittämässä tunteita, joiden kohtaaminen ei ollut mahdollista. Ne olisivat vieneet lauman ulkopuolelle jossa ei voi selvitä kauaa. 

Onneksi ei etukäteen tiedä millaisia koettelemuksia tulee kohtaamaan. Se mahdollistaa matkan etenemisen. Ennen tuumin etten voi lähteä matkalle, jos se tietää liian monia muuttuvia tekijöitä. Tämä on tärkeä muutos itselle. 

Minulla on joskus tapana ärähtää, että tämä on jo täysin kohtuutonta. On kohtuutonta, että minulle tapahtuu vastoinkäymisiä, kun olen "tehnyt niin hyvin" , "ollut niin urhea" , "toiminut oikein". Olen joskus kuin muumilaakson kitisevä uhri-Nipsu tai kroonisessa realismin puutteessa leijuva Niiskuneiti. 

Haluan siis vielä kontrolloida elämää. 

Haluan valita mistä luovun, jotta saan haluamani. Tässä kohtaa varmasti Buddha hymyilee minulle myötätuntoisesti. Ainakin joku hymyilee. Kiitos. 

Huomasin vaativani että asiat paranevat, kun vain luovun kaikesta ylimääräisestä tavarasta. 

Se teki hyvää ja päätös oli rauhoittava. En vain ymmärtänyt sen olevan vasta alkua. Se symboloi myös vanhasta luopumista, joten jotain oli jo lähtenyt liikkeelle tietoisuudessa. 

Nyt yksin ollessani olen tuntenut yksinäisyyttä ja ottanut sen vastaan. Hiljaisuudessa olen kuullut oman ääneni ja vastaanottanut irralleen jäämisen hätää. Se on ohjannut uusiin paikkoihin ja ihmisten luokse. 

Haluan tavoittaa mukautujan minussa. Sen joka oman itsensä kustannuksella joustaa. 

Haluan hoivata omaa tarvettani silitykseen ja läheisyyteen. Ihmisten luokse. 

Sanat eivät pysty kuvaamaan mitä kaikkea olen löytänyt. Tämä ei ole järjellinen matka. Tämä on suurien tunteiden matka. 

Nyt olen matkalla, jossa haluan kohdata syviä haavoja, enkä vain kirjoittaa narsistista tarinaa.

Haluan kirjoittaa tästä, sillä se on tapani prosessoida erilaisia asioita. On aina ollut. 

Haluan myös tuoda esille asioita, joita muutkin voivat kokea, mutta ne asiat voivat olla hauraita ja kivuliaita sanoa ääneen. Ne vovat tuntua kielletyiltä. Ettei niistä saa puhua. Kuka meistä on ehjä ja kuka vaatii ehjyyttä? 

En tunne itseäni vielä kokonaan, mutta tunnen voimakkaasti, että haluan kirjoittaa ja että minulla on ääni. 

Voin olla luova ja toimia myötätuntoisesti juuri siitä käsin, kuka minä syvimmällä sisimmässäni olen, sillä juuri se saa nyt olla rakastettu ja vapaa. 

#häpeä #jäljetkehossa #kasvu  #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #backtoschool  #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #koulu #miellyttäjä #tunteet #kontrolli #rajat #viha #syyllisyys #trauma #pelko