Nämä ovat ajatuksiani omista terapioistani. Haluan tarkastella niitä nyt rehellisesti kun voin nähdä niiden osuuden matkallani.
Minulla on ollut elämäni aikana uupumuksia ja voimakkaita kuormittumisia. Kehon voimakasta pahoinvointia ja hätää joka on ajanut etsimään apua. Tämä teksti kertoo aikaisempien terapioiden tuomista tuntemuksista sekä mietteitä itseni sen hetken roolista avun etsijänä.
Olen etsinyt paljon syitä ja apua erilaisiin vaikeisiin oloihin. Avaan asiaa aikaisemmissa kirjoituksissani kuten Fyysiset oireet ja psyykkiset murheet.
Olen odottanut labrakokeista löytyvän jotain, mutta niiden pohjalta olen vaikuttanut terveeltä, koska olen terve.
Lääkärin vastaanotolla minulle tarjottiin mahdollisuutta mielialalääkkeisiin sekä mahdollisuutta käyttää opamoxia tarvittaessa.
Myöhemmässä vaiheessa pohtiessani jatkoa sairauslomalleni, tunsin että lääkkeiden käytön ehdottaminen kävi painostavammaksi. Päädyin hakemaan lääkkeet apteekista ja valehtelemaan että olen päättänyt kokeilla.
Koin että minun on pakko jollain tavalla pysyä "avun piirissä". Jos en tekisi kuten minulta odotetaan, minut jätettäisiin ulkopuolelle ja olisin hankala. Olin jääneenä uhrin tilaan näkemättä omaa mahdollisuuttani vaikuttaa olooni.
Otin mieluusti vastaan mahdollisuuden päästä toisinaan puhumaan oman terveyskeskuksen psykologin kanssa, mutta ajat olivat harvassa.
Koin helpotusta hänen lämpimästä läsnäolostaan ja kaadoin itkien taakkaa jatkuvista kummallisista tuntemuksistani joiden syy näyttäytyi jaksamattomuutena ja elämän kuormana.
Käynnit olivat harvoin ja minut ohjattiin hakemaan Kelan tukemaa yksilöterapiaa.
Tätä varten kävin ensin psykiatrisen poliklinikan arviossa.
Koin sen kuin ahdistavana kuulusteluna.
Minussa nähtiin "bipolaarisuuden merkkejä" kun kerroin käyväni paljon salilla, mutta nyt en enää jaksanut siellä, vaan tunsin väsymystä. Minulle koitettiin löytää diagnoosia ja koin että yksittäisiin sanoihini tartuttiin.
Minua koitettiin puhua masentuneeksi erilaisilla johdattelevilla kysymyksillä.
"Ahdistuneisuushäiriö" diagnoosin jälkeen anoin Kelan yksilöterapiaa. Aloin hakea kongnitiivisen psykoterapian työskentelytapoja käyttävää psykoterapeuttia.
Terapeuttia oli vaikea löytää, mutta niin tapahtui.
Tunsin että suhteemme voisi onnistua ja näin kävikin. Terapeuttini kuunteli ja oli läsnä kanssani.
Koin että arvostimme toisiamme ja että tulin kuulluksi. Uskalsin puhua ne asiat, joihin minulla oli pääsy. Tunsin syvää ahdistusta ja elin jatkuvassa pelossa omasta riittämättömyydestäni ja epävarmuudestani.
Kaikki muu oli tuskaa oman kehon kivuista.
Kehoni reagoi monilla tavoilla. Niistä olen kertonut aikaisemmissa kirjoituksissani. Oloni muistutti vuorotellen kilpirauhasen liikatoimintaa ja vajaatoimintaa. Ajattelin että minulla on raudan puute.
terapiasta tuli minulle ulkoa sisälle tuleva itseni parantamisen suoritus.
Kävin terapiassa säntillisesti joka viikko ja koin sen siinä hetkessä tärkeäksi. Sain toivoa ja omia ajatuksia oli mahdollisuus kaataa toiselle ihmiselle kuka ei tuominnut.
Sain pohdittavia tehtäviä ja kirjoitin tosi tiukkaa analyysiä itsestäni päiväkirjan muodossa.
Oli tärkeää osoittaa terapeutille kyvykkyyttä ja osaamista. Osoittaa edistymistä ja siitä tulikin huomaamatta tavoitteeni. Pyrin puhumaan juuri niistä asioista joita olin oivaltanut, enkä siitä että kivut ovat taas samanlaisia. Oli myös tärkeää pitää kiinni aikataulusta ja olla vähän edellä. Koin että vuodessa minun pitää olla "normaali".
Sain ensimmäistä kertaa terapiassa kiinni ajatuksesta, että kehossa tuntuvat kivut ovat yhteydessä ahdistukseeni. Se oli tärkeää. Olen elänyt vahvasti irrallani omasta kehostani ja kaikki kehossa liikkuvat vieraat tuntemukset ovat olleet merkkejä vaarasta ja sairaudesta.
Nyt kipu tuotiin ensimmäistä kertaa katsottavaksi erilaisessa roolissa.
Tässä terapiassa kivut eivät kuitenkaan liikkuneet. Niitä ei liikutettu. Kivun kanssa opeteltiin olemaan ja ne keskusteltiin osaksi elämää.
Loppuraportissa lukee:
"On huomannut pystyvänsä hyväksymään kehon reaktiot ja huoliajatukset osana tavallista arkea."
En tiennyt kipujen olevan piilotettuja tunteita. Siihen meni vielä vuosia aikaa.
Pelot sairastumisesta jäivät kehoon. Paniikki, suru ja riittämättömyys painuivat takaisin tavoittamattomiin.
Minut oli kuin "teipattu takaisin terveeksi", eli passiiviseksi tilanteeseen tyytyjäksi. Jos minussa ilmenisi taas jotain oireita, voisin tulla takaisin teipattavaksi työkykyiseksi. Oma toimijuuteni ei vahvistunut, vaan jäin potilaan asemaan.
Tunnen että elämässäni on ollut kasaan teippaamista. Vääränlaisuuden korjaamista ja siten olen kulkenut erilaisissa paikoissa teipattavana ja opettelemassa mitä kuuluisi tehdä.
Olen ollut terveyskeskuksen jonossa riippumassa kuin joku vettynyt villapaita henkarilla. Tuijottamassa kenkiini huolestuneena.
Minussa ei ole ollut aikuista kuka voisi ottaa vastuuta omasta itsestä, joten olen etsinyt apua ja sitä kautta turvaa. Jonottanut auktoriteettien luokse saamaan uusia ohjeita, sillä omat tunteet ja ajatukset eivät ole saaneet olla luotettavia, vaan vääriä.
On ollut aina tärkeää olla työkykyinen ettei tarvitsisi hävetä omaa herkkyyttä, uupumista tai vaikuttaa laiskalta tai itsekkäältä.
Uupumuksen sairauslomat eivät ole auttaneet sillä olen palannut töihin samoissa asetuksissa pelkäämään koska kuormitun uudelleen.
Ein sanomisen harjoittelu ei auta, ellen oikeasti halua pitää itsestäni huolta.
Lepo ja rentoutuminen eivät ole muuttaneet minussa tarvetta olla mieliksi kaikille. On vaatinut paljon enemmän kuin pelkkää ymmärrystä ja kuorman säätelyä vähemmäksi, sillä varmasti joku aina tarvitsee jotakin.
Terapiaan meni uupunut uhri. Siellä vahvistui sisäinen suorittaja jonka haarniska taottaisiin taas kestämään hetki taistelua. Uhri minussa tuli nähdyksi ja sain suojaa olla väsynyt ja haavoittunut. Liiallinen kiltteyteni tuli nähdyksi ja ymmärsin taas kerran mitä teen väärin. Joustan liikaa itse haavoittuen. Minussa ei ole voimaa ja olen taas ihan vääränlainen.
Opettelin sanomaan ei, mutten kokenut sisimmässäni että minulla olisi oikeutta rajata ja kieltäytyä, koska kuka minusta sitten pitäisi. Känkkäränkästä.
Oman itseni arvostus nousi suoritteeksi, eikä ollut aitoa. Pohdin että minun kuuluisi pitää nyt puoliani, sillä vain siten voin välttää etten taas miellytä muita liikaa ja uuvu makaamaan sänkyyn.
Aito minuus oli hukassa. Aito Tuuli ei tiennyt kuka on, mitä haluaa tai ei halua. Tuuli oli jähmettynyt odottamaan ja pysyi vaiti koko terapian ajan, sillä ei ollut turvallista.
Aito minuus on kuitenkin jollain tavalla välillä näyttäytynyt. Minua ei voinut painostaa syömään lääkkeitä, enkä lähtenyt venyttämään itseäni diagnooseihin jotka eivät olleet totta. Aito, silloin hyvin tuskallinen ja pelottava suuttumus joskus näyttäytyi kun olin ajettuna nurkkaan. Olen siitä kiitollinen.
Minä itse en vahvistunut terapiassa. Siellä vahvistuivat uhri, suorittaja ja erityisesti minussa oleva "järkeistäjä", joka on pyrkinyt pitämään minua turvassa järkeilemällä ja hakemalla tietoa riittävästi.
Tämä "riittävästi" ei ole koskaan tapahtunut, vaikka olen lukenut satoja kirjoja psykologiasta, aivoista ja ihmismielestä ymmärtääkseni ihan kaiken mitä minussa tapahtuu.
Olen analysoinut itseäni siitä asti kun olen kirjoittanut pienenä tyttönä päiväkirjoja.
Ne ovat vaihtuneet tiukan analyysin ja itsereflektion vihkoiksi joita on iso pahvilaatikollinen.
Tämä sisäinen järkeistäjä vahvistui terapiassa saamastaan jatkuvasta kehusta.
Se sai kuulla olevansa täysin ainutlaatuisen taitava itsereflektiossa.
Siitä on hyötyä, mutta samalla olen paljolti jäänyt kiinni analysoimiseen ja liike on pysähtynyt. Lisäksi olen siten juuttunut pitämään omia analyysejäni pysyvinä ja ainoina vaihtoehtoina. Olen koittanut ratkaista tunteita olemalla järkevä.
Piirsin elämän janan ja kirjoitin kaavakkeet täyteen. Keskityin kuulemaan miten hienoa työtä olen tehnyt itseni eteen. Istuin kuin pieni tyttö koulun penkillä auktoriteetin antaessa palautetta.
Tuntui tärkeältä kun kehuttiin. Kuitenkaan se ei muuttanut mitään. Jos olisin joskus myöhästynyt terapiasta, olisin yhä kuollut häpeään, sillä en ollut kasvanut aikuiseksi, vaan etsin tapaa kelvata, miellyttää terapeuttia ja suorittaa terapia apukeinona siihen että olin jotenkin rikkinäinen. Niin minut teipattiin.
Vuoden kongnitiivisen psykoterapian jälkeen aloin hiljalleen kulkea kohti katkeamispistettä siitä huolimatta että reipas suorittaja minussa vahvisti jaksamisen ajatusta. Oli häpeäksi tunnustaa etten ymmärrä miksen osannut vuoden terapian jälkeenkään muuttaa itseäni. Koin että minun kuuluisi olla vain kiitollinen kun olin saanut vuoden terapiaa ja sitä oli maksettu minulle.
Puhuin itselleni että jaksan kuitenkin "aika hyvin" ja joku muu varmasti tarvitsisi kipeämmin paikkani terapeutilla.
Terapiassa ei selvitetty, miksi koin jatkuvaa suorittamisen pakkoa. Miksi koin jatkuvasti tekeväni väärin. Miksen laita rajoja ja sano ei.
Jäin passiiviseksi odottamaan että terapiassa käyminen hoitaa minut. Kuuntelin ohjeita ja tein niitä harjoituksia. Eikö sen pitäisi riittää kun tein kaiken niin OIKEIN.
Parin vuoden kuluttua terapiasta maailmassa tapahtui kaikenlaista. Tilanteet läheisten ihmisteni kanssa kärjistyivät ja siirryin voimakkaaseen taistele-pakene tilaan. Ensin se pysyi hallinnassa kontrollilla, syyttelyllä, vihalla ja järkeilyllä, sekä sairauden etsinnällä.
Sain lähetteen ahdistuneisuushäiriön nettiterapiaan.
Taas koin että on oltava kiitollinen ja halusin nähdä toivoa. Taas kieltäydyin lääkkeistä. Taas valehtelin että kokeilin niitä. Nyt koin jo suurempaa ärsyynnystä siitä, että joudun peittämään oman sisimpäni muilta.
Minulla ei kuitenkaan ollut sairautta tai häiriötä, vaan syvimmät pelkoni ja kauhuni olivat aktivoituneet. Olin lohduton ja epätoivoinen ja siten kyseinen nettiterapia pahensi oloani tässä kohdassa.
Kirjauduin terapiaan tekemään harjoituksia pari kertaa viikossa Luin ja vastailin kysymyksiin.
Tein paljon mielikuvaharjoituksia.
Olin niin täynnä pelkoa että tehtävät olivat mekaanista suorittamista. Oli vaikeaa keskittyä ja koitin suorittaa pelkoa pois itsestäni kirjoittamalla sitä eri tavoin. Oli ahdistavaa etten löytänyt tarkkaa syytä peloilleni siitä hetkestä.
Altistin itseäni mielikuvaharjoituksessa yhä uudelleen pahimmalle pelolleni. Harjoituksen tarkoitus oli että lopulta tottuisin siihen. Hyväksyin harjoituksen ja tein sitä ahkerasti.
Yhä uudelleen mielikuvassa kuvittelin miten minut jätettiin yksin ja itkin lohduttomasti.
Yhä uudelleen kehoni tulvi kauhua, sillä harjoituksen lopussa en avannutkaan silmiäni turvassa, sillä turvaa ei ollut missään. Oli vain kauhu. Ohjeissa sanottiin että ensin on vaikeaa ja sitten helpottuu. Olen hyvä ohjeiden kanssa ja suoritin itselleni yhä pahenevan olon.
Kirjoitin nettiterapiaani voisinko puhua jonkun kanssa oikeasti. Sain neuvon ottaa yhteyttä omaan hoitavaan tahoon tai soittamaan tarvittaessa 112. Ymmärsin sen.
Annoin varmaankin hyvän palautteen nettiterapiasta, ettei kukaan pahoita mieltään. En muista siltä ajalta kaikkea. En myöskään pystynyt silloin arvioimaan terapian haitallisuutta itselleni sen hetkisessä tilanteessa. Suorittaja kun oli viimeisenä pystyssä.
Tämä kaikki oli tärkeää. Oli nähtävä että teippaaminen työkykyiseksi on riittävää ehkä muille, muttei minulle. Terapiat pitivät roolejani toiminnassa ja osaltaan estivät minua kaatumasta pahasti, mutta juuri sen oli tapahduttava jotta jokin muuttuisi.
Terapian jälkeen tipuin tuskauniversumiksi kutsuttuun. Se on hyvin kuvaava sana ja olen kuvannut tämän kohdan aikaisemmin blogissani otsikolla "Tunteita ajalta jolloin piti olla hiljaa" Piti kaatua sinne, missä kaikki järjellä ymmärrettävä lakkasi vaikuttamasta.
Alkoi minun matkani kohti omaa itseäni rakkauden katseessa ja turvassa.
#terapia #psykoterapia #tuskauniversumi #paniikkihäiriö #pelko #raivo #häpeä #jäljetkehossa #kasvu #suru #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #miellyttäjä #tunteet #ahdistus #kontrolli #rajat #viha #syyllisyys #trauma #kipu #työhyvinvointi #työssäjaksaminen #työ #nettiterapia #huoliajatukset
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti