Jumala oli minulle kuin jokin muiden opeteltavien asioiden seassa oleva mystinen hahmo. Jeesuksen matka oli sekin minulle jokin opeteltava kertomus. Suuret tunteet jäivät kokonaan puuttumaan. Tai ei kokonaan. Tunsin järkytystä ihmisten ilkeämielisyydestä. Ihmettelin Jeesuksen ymmärryksen määrää.
Pohdin mitä usko on. Sitäkö että vain ajattelee toisin? En löytänyt vastausta eikä mikään kannustanut etsimään. Se ei tuntunut silloin tärkeältä. Valmiiden vastausten muistaminen oli riittävää. Jopa toisinaan toivottavaa. Jos kyselee vaikeita, voi joutua häpäistyksi.
Koko elämän rakenne tällaisena välillä heijastuu häpäisyyn pyrkiväksi niitä kohtaan, ketkä kyseenalaistavat.
Kirkko näyttäytyi kylmänä, kovana ja pelottavana. Siellä kuuluisi olla hiljaa ja näkymätön.
Tämä kaikki oli kuin jokin yhteinen käyttäytymiskoodi.
Entä ripustetaanko minutkin ristille kun puhun tiettyjä asioita?
Miksi kukaan ei kysynyt minulta mitä minä ajattelen Jumalasta?
Toivottavasti muistan ihan väärin.
Muistan kyllä että ala-asteella jokainen sai piirtää kuvan Jumalasta. Minulle syttyi selkeä kuva ja väri, miten halusin koittaa kuvata Jumalaa, mutta katsoin turvallisimmaksi piirtää parrakkaan miehen, koska sellaisenhan te odotatte minun piirtävän?
Jumalaa ei minussa ollut. Ei edes rajattomassa mielikuvitusmaailmassani. Tilalle rakensin kaikenlaista palvottavaa itseni ulkopuolelta. Jotain mitä kohti katsoa. Fanitettavaa, tavoiteltavaa, gurua, ideologiaa. Mitä milloinkin. Rakensin yhä uudelleen jotakin, jolla voisin täyttää tyhjyyden sisälläni. Pärjäämisen rakenteita. Voimaa. Pystyvyyttä. Miehekkyyttä etten olisi heikko.
En ollut oikeasti olemassa. Jokin suuri rakkaus ja autuus olisi työllä ja teoilla ansaittava jollakin tapaa.
Jumalan turvaakaan ei ollut. Turvaksi valikoitui ulkopuoliset tahot. Riippuvuus jonkun muun varmistelusta että kaikki on hyvin.
Peloissani olin aina riippuvainen jostain lääkärin sanoista tai raportista. Kävin pumppaamassa itseeni säännöllisesti jotain turvan tunnetta joko lääkärissä tai jonkinlaisessa fysioterapiassa.
Tieto antaisi varmaankin turvaa. Kun opettelen itsestäni kaiken. Jos testaan kaiken tai kone kertoo kaiken.
Pelon kyllästämä keho kertoi aina vaarasta. Häpeän ja sen että olen väärin.
Rippileiri oli puristava. Keskity, opettele ulkoa, muista, suorita. Halusin pois.
Tämä on jokin etappi elämässä, jonka jälkeen on juhlat.
Minua suututti se, että minuun koitettiin ulkoapäin taas kerran asettaa jotain asiaa.
Minua inhotti rukouksien opettelu.
Miksi minun pitää opetella ulkoa ja sanoa ääneen asioita joita en tarkoita.
Tunnustaa jotain, mikä en ole. Se on väkivaltaa.
Vastustin näytelmää, jossa olin pakotettu kulkemaan.
Pakotettu on vahva sana. Sehän oli vapaaehtoista.
Virret tunsin muistuttavan kuolemasta. Viimeisestä lepopaikasta.
Koska kuolema pelotti hirveästi, tuntui laulaminenkin tuovan kyyneleet silmiin. En halunnut laulaa. Tunsin katkeruutta ja vihaa että minun piti suureen ääneen laulaa kunniaa hänelle, kenen koin jättäneen minut täysin näkymättömiin.
Minun kuuluu olla kiitollinen vaikka en kokenut että rukouksiani olisi koskaan kuultu.
Miksi Jumalan rakkaus ei ollut minulle ja miten sen kuuluisi ilmentyä?
Mitä on armo? Miten armoa voi saada?
Tuleeko Jumalan rakkaus kun tottelen ja opettelen. Kuuntelen ja olen hiljaa.
Yritin monesti rukoilla. Pyysin Jumalalta asioita, joista en voinut puhua.
Odotin jotain vastausta ja jotain tapahtuvaksi. Tunsin ettei mikään muuttunut, eikä minua kuultu.
Pystyin kuitenkin herättämään itseni painajaisesta painamalla käteni ristiin.
Muutoin olin vain vihainen Jumalalle, kuka ei mielestäni kuullut.
Tunnen vihaa siitä, että miten olisin koskaan voinut edes kuulla mitä Jeesus puhuu.
Minun maailmassani ihmiset ovat aina huutaneet hänen päälleen. Tulkinneet häntä omaksi edukseen. Väännelleet.
Ihmiset ovat huutaneet minunkin päälleni.
Usko johonkin oli minulle sama kuin uskonto. Uskonnoista taas opetettiin koulussa, että niitä on erilaisia ja meillä on vapauksia valita.
Tämä ei auttanut millään tavoin. Siinä ei ollut mitään henkisyyttä. Vapaudessa valita uskonto joka sopisi itselle.
Jatkuvasti mieleeni piirtyi ajatus Jumalasta jossain, vaatimassa jotakin.
En siis tätä kautta tavoittanut henkisyyttä. Etsimiseni päätyi runoiksi, joissa oli vääryys, viha ja varsinkin synti.
Olisinpa voinut pyytää armoa. En voinut kuulla armon sanoja kaiken sen puheen seasta, jota nimitetään niin tärkeäksi tiedoksi.
Siten istuin vielä hiljaa tyhjyyttä kumisevassa hirsisessä temppelissäkin odottamassa rakkautta.
Aika ei ollut kypsä henkisyydelle ja koitin teippauttaa taas itseäni kasaan kongnitiivisessa psykoterapiassa, joka keskittyi jaksamiseen, tukemiseen ja erilaisten oireiden hyväksymiseen.
Henkeni ja ruumiini pysyi yhtä erillisinä kuin tähänkin asti.
Rakkauden etsintä on vimmaista. Sen jäljet näkee kun avaa lehden tai television.
Vimmaista on oman matkankin kulku. Uupumusta rakenteesta, jossa olen itse kannatellut itseäni vailla luottamusta. Kannatellut tiedolla ja taidolla.
Rakkaus ja armo ovat olleet kuin pehmeitä sanoja kirjoissa.
Missä oli henkioppaani, missä olit Jumala kun rukoilin.
Matka tähän hetkeen on ollut vihainen. Piti kohdata tuskauniversumi, jotta kaikki järjellinen tuli tiensä päähän. Todellinen henkinen pääsi liikahtamaan.
Minä huudan katkeruuttani. Tämä on varjoni ja kirjoitan sen valoa kohti. Se muuttaa muotoaan kiitollisuudeksi.
Näet minut. Rakastat.
Minun kirkkoni on siellä, missä naakat liikkuvat ympärilläni. Rakkaudessa, jumaluudessa, vapaudessa ja yhteydessä.
Kiitos kun olette siinä nyt ❤️
#häpeä #jäljetkehossa #kasvu #jumala #rakkaus #kehityksellinentrauma #minätilat #arvottomuus #pelko #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #matka #soturi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti