2024, kuoleman ja syntymän vuosi

Kasvun vuosi. Kuoleman ja syntymän. 

Suurien haasteiden vuosi. Olen viettänyt aikaa yksin enemmän kuin koskaan ja ottanut vastaan pysähtyen mitä kulloinkin on ollut noustakseen. Tähän ei voi varautua ja vasta nyt olen huomannut että tälle on annettu nimi "sielun pimeä yö". Pimeä yö mahdollistaa ihmeellisen valon kauneuden jota en ole ennen nähnyt. 

 

Suurimmat kivut ja kokemukset olen vastaanottanut kotona omalla lohikäärmeen oksennusta muistuttavalla matollani armoa pyytäen.

Juuri luovuttaminen ja antautuminen ovat olleet tärkeitä, Ne ovat myös vaikeita. On aina tarvinnut kontrolloida, "pitää asiat omissa käsissä" ja edetä. 

Olen pysähtynyt ottamaan elämää vastaan ilman filttereitä, niin paljon kuin se on mahdollista. Harjoitellut olemaan läsnä ja luopumaan elämän suunnittelusta. Luopunut tässä hetkessä tavoitteista, tippunut suureen tyhjyyteen ja ollut hyvin pieni. 

Olen aina karannut kehostani mielikuvitusmaailmoihin. Jättänyt kehoni, sillä on ollut liian pelottavaa tuntea mitä siellä on. On kivuliasta ja ihmeellisen kaunista löytää takaisin. 

On ollut huikeaa löytää omaa itseään yksinäisyydessä, mutta enemmän kohtaamisissa. Luovuus on herännyt. Se on suurta ja kuplivaa. Jatkuva varoittelu sisältä välillä hiljenee. 

Olen kirjoittanut paljon. Sanoittanut tunteita ja kokemuksia. Piirtänyt tunteita, tunnelmia ja unien tapahtumia. 

Unet ovat olleet suuressa osassa tiedostamattoman tutkimisessa. Pystyn lukemaan itseäni ja tutkimaan myös varjojani. Kaikki on minussa varastoituneena. Ihan kaikki. Jokainen ei, jokainen älä, jokainen maku, tuoksu ja kehon liike. 

Se on hienoa ja samalla pelottavaa. 

En voi säädellä mitä milloinkin nousee. Joudun antautumaan matkaan, mutta luotan omaan itseeni (Itseeni) ja käteen, johon voin tarttua kun tunnen häviäväni johonkin. 

On ollut vaikea hellittää suorittamisesta. Jos en suorita punnerruksia, niin pyrin helposti suorittamaan tunteiden tuntemista tai eteenpäin menemistä matkalla. 

Todellisuudessa olen tällä matkalla lopun elämääni. Kiire ei ole totta. 

Blogi on saanut lukijoita ja se on tuonut iloa. Sain tehtyä youtube-kanavan ja voin olla näkyvä. Minulla on ääni ja paljon sanottavaa. Olen saanut viestejä ja yhteyttä omana itsenäni. Se on tärkeää. 

 Iloitsen kasvusta minuksi. Olen tullut kohdatuksi ja uskaltautunut sanoittamaan palavasti sisältäni. Tunnen rakkauden itseäni kohtaan, enkä enää halua hylätä itseäni. 

Siten puhun totuudessa vaikka tärisen jännityksestä. 

Asiallani on suurempi merkitys kuin sillä, miten minä onnistuin ja olinko hyvä ihmisten silmissä. 

En halua enää juosta loputtomasti hyvyyden perässä, sillä nyt riitän. 

Riitän vaikka jäädyn kesken puheen ja siitä minä puhun. Ettei tarvitse olla hyvä, vaan olla minä. Se avaa uskomattomat mielen maisemat ja värit joihin sukeltaa. Se on vapaus. 

Minulle on tehty oharit, ghostattu ja suututtu. Ne ovat hyvin tärkeitä kohtia kysyä mitä minussa nyt tapahtuu. Voin tuntea pahan mielen. 

Voin tarjota itselleni santsikupin kahvia ja halata lämpimästi. Minun ei tarvitse miellyttää kaikkia tai jäädä kurottelemaan järjellistä selitystä tunneasiaan. 

Olen myös tehnyt asioita hirvittävissä pelkotiloissa ja halunnut kääntyä takaisin. Se ei ole mahdollista sillä en mahdu takaisin. Kasvan itseni kokoiseksi. 

Olen saanut olla peloissani ja kohdannut raivoni. Vastaanottanut rakkautta ja uskaltanut itsekin rakastaa. 

Rakkaus ei ole varmuuden tavoittelua, riippuvuutta, pysyvyyteen pyrkimistä tai sitoutumista. Sitäkin se on minulle ollut. 

Rakkaus on kaikkein kaunein ja ihmeellisin tunne ja valo jota on lähes liiallista vastaanottaa koska se on "liian hyvää"  ja lähes mahdotonta sanoittaa koska sekin voi olla liikaa. 

Siten on ollut ihanaa olla ylipursuava rakkaudessa. 

Luovuin autosta ja Ourakin tuli tiensä päähän. Samoin televisio. Olen harjoitellut sitenkin kontrollista luopumista. Kaikenlaiset lapsuudesta asti rakennetut turvajärjestelmät, kuten lääkäriin meneminen, verikokeet, oura, suunnittelu, lenkkeily, listat ja suklaa ikään kuin huuhtoutuivat pois siinä asemassa joissa ne olivat. 

Olen kiitollinen pakosta tehdä tarkkaa budjetointia ja joutunut katsomaan mikä todella on tärkeää. Näen nyt paremmin. 

Opettelin tänä vuonna twerkkaamaan ja on ollut helpottavaa voida antaa feminiinille tilaa. 

Tunnen suurta kiitollisuutta tuskauniversumista. En tiedä pahempaa, mutta pystyn nyt näkemään sen paikkana joka tuntuu loputtomalta, mutta uskon että löydän pois sieltä. Ilman vaikeimpien tunteiden kohtaamista elämäni olisi hyvin tasapaksua ja selittäisin itseni taas tyytymään johonkin ennalta määrättyyn. 

Olen löytänyt rauhaa sisälleni pyrkimällä rakastamaan myös pelkoani. 

Suorittaja minussa on saanut paljon huomiota ja olen työskennellyt sen osani kanssa. 

On helppoa rakentaa aikomuksia ja kirjoittaa niistä. Voisin kirjoittaa siitä osastani paksun kirjan ja puhua yleisölle. 

Haaste on ollut aitoa muutosta kohti meneminen, ei niinkään "tänään en tee mitään"-päivien viettäminen. 

Kyse on minulla aitojen rajojen tekemisestä sydämestä käsin eikä periaatteellisesta kieltäytymisestä jonkun "vahvuuden" osoittamiseksi. 

Takanani on useampi uupumisen muisto, sillä olen yhä uudelleen liukunut uhrin tilaan päivittelemään että "tällainen mä taidan olla" ja että tiedän olevani liian kiltti. 

En voi muuttua hetkessä vain lukemalla kirjoja ja päättämällä pitää tästä lähtien puoleni.

Haluan voida pitää itseäni turvassa vaikka tuottaisin kaikille pettymyksen ja se on lähes ihmisluonnon vastaista. 

Minun tulee kantaa vastuu muutoksestani eikä jäädä odottamaan että minulta toivotaan vähemmän. 

Luin tänä vuonna viitisenkymmentä kirjaa ja ostin yhden. Se oli hyllyn viimeinen ja ehdin saada sen. Sillä hetkellä mietin miten en ole yksin, vaan myös kollektiivisesti tuomme valoon menneisyyden taakkaa. Haluan olla mukana kirjoittamassa ja puhumassa siitä. Se on vapauteen kulkemista. 

Tästä tuli naurettavan pitkä kirjoitus. 

On ollut kaunista saada tulla nähdyksi keskeneräisenä, surullisena ilman korjaamisen tarvetta, heikkona ja häpeässä. 

Olla vain ja hyväksyä. 

Sinä kuka olet minua tänä vuonna halannut, sanon että se on ollut minulle niitä vuoden kauneimpia asioita. Yhteys toiseen ihmiseen. Näen nyt selvemmin kuin koskaan. 

Halataan myös ensi vuonna ❤️

Tänäänkin tanssin naisena joka kulkee lohikäärmeiden kanssa. 

Diabetes -pulloposti kortisolin merestä

Oman diabeteksen synnyn kohtaaminen on herättänyt tärkeitä mietteitä kulkiessani omaan itseeni. Myös kilpirauhaseni lopullinen sammuttaminen. 

(Nämä ovat yli 20v sitten tapahtuneita asioita.) 

On valaisevaa antaa myös omalle katkeruudelle lupaa näyttäytyä sillä siellä on paljon kerroksia. 

Lääketieteen vastaus tuolloin suureen hätään oli suuri väkivalta ja minun on ollut vaikea antaa anteeksi kilpirauhaseni sammuttamista. Tunteet kulkevat tunnettaviksi. 

Kukaan ei ole halunnut kohdella minua huonosti, vaan on kyse inhimillisestä ymmärtämättömyydestä. 

Lääketiede ja sen järjestelmät tällaisina ovat sekä pelastavia että pelottavia. Minulla on  mahdollisuus hakea insuliinia ja kilpirauhaslääkettä apteekista. Niiden avulla pysyn hengissä. 

Näiden lisäksi minulle on kirjoitettu kymmeniä reseptejä lääkkeistä jotka saattaisivat helpottaa milloin mitäkin oiretta, mutta joita en koskaan ole hakenut. 

Kyse on aina ollut kohdallani pelosta ja loputtomasta oireiden selvittämisestä turvaan pääsemiseksi. Ei siitä että minussa olisi jotain vikaa. 

Haluaisin kuvata lääketiedettämme "vain vasemman aivopuoliskon toimintana." Asiat eivät toimi siten, mutta tapa nähdä mieli ja keho erillisinä on kummallinen ja koen että ihmisestä nähdään usein järjestelmän kautta vain osa eikä elinkaaren tapahtumien yhteyttä sairastumiseen huomioida riittävästi. 

Kuvitellaan ettei keho muista leikkausta jos mieli nukkuu. 

Surun lamaannuttavaa kipua voidaan kohdella kuin se olisi epänormaalia. Sairauksia voidaan esittää erillisinä, hyökkäävinä tai perittyinä ilmestyksinä. 

Lääketiede on paljon kivun poistamista, mutta kipu jää tai ilmenee erilaisena versiona, sillä sen on saatava kertoa viestinsä. Se ei toimi minua vastaan. 

Jatkuvasti pelokkaita ihmisiä ketkä eivät löydä yhteyttä kehoonsa ja pelkäävät kehon tuntemuksia, voidaan nimittää "luulosairaiksi". Tälle on diagnoosi hypokondria ja sitä pidetään mielenterveyden häiriönä. Tunteiden ilmentyminen kehossa on tällöin luokiteltu mielenterveyden häiriöksi riippuen siitä millaisena ne tulevat ulos. Hiljaisena hiipumisena tai räjähtävänä voimana. 

"Hypokondria liittyy yleensä johonkin muuhun psyykkiseen sairauteen. Noin kaksi kolmasosaa hypokondrikoista kärsii myös masennuksesta tai paniikkihäiriöstä." 

(Wikipedia 29.12.24)

Erilaisten sairauksien diagnoosit voivat alleviivata itsessä tuntuvaa häpeää, arvottomuutta, kykenemättömyyttä muutokseen ja ne voivat kiinnittää sairauden tilaan. 

Paniikkikohtauksella on tärkeä tehtävä ja se on tärkeä viesti. 

Se on kuitenkin kuvailtu minulle harmittomana ja että minulla on taipumusta sellaiseen, olen herkkä ja että ylensä se helpottaa myöhemmässä vaiheessa elämää. Kanna lääkettä mukana. Vaijenna se. 

Kehon normaaleita ja tärkeitä tapoja reagoida elämän muutoksiin voidaan kuvataan usein häiriöinä ja sairauksina. 

Minulla ei ollut mahdollisuutta kuulla sairauden tärkeää viestiä, vaan tunsin että diabetes vain tapahtui minulle. 

Käytin sen ilmentyessä tuttuja keinoja: alistumista ja taistelua. Samoja jotka olivat diabetekseni tuojat. Se on tavallaan ironista. Diabetes oli kuin sattuma ja huono tuuri. 

Olen painanut immuunipuolustukseni alas ilman minkäänlaista ymmärrystä että näin on  tapahtunut. Näiden näkymien auetessa vapautuu suuria ja vaikeita tunteita joita nyt kohtaan. 

Diabeteksesta ja kilpirauhasesta kokoamani kansiokin on väriltään musta. 

Siellä lukee kuitenkin päiväkirjaa joka on vuorotellen kuin lääkärin kuivaa analyysia ja iloista sankaritarinaa. 

Kuvaan miten sairaalassa jemmasin puolet ruuista servettien sisälle koska ne olivat pahoja. 

En voinut puhua niistä sillä voisin olla kummallinen tai hankala. 

Nämä ovat minuun rakentuneita selviämismekanismeja. Roolia uhrina sekä  sankarina jottei kukaan huolestu tai koe surua. 

Ihminen on yksilönäkin uskomaton yhtenäinen verkosto. Se että nykyään voidaan jo puhua suolistosta toisina aivoina, on vain yksi huomattava ja tärkeä yhteys.  Immuunipuolustukseni on yhteydessä omaan ääneeni ja tunteisiini. Immuunipuolustus olen minä. Rajani joka päästää hyvän sisään ja pitää vaaran ulkona. 

Kaikki saivat tulla minun tilaani, mutta minä tukehduin sanoihini. Ne olivat takertuneet kurkkuuni tuohon kilpirauhasen kohdalle. 

Nyt tunnistan ja ymmärrän että jatkuva hiljainen hyväksyntä sairastuttaa. Jatkuva taistelun tila siitä riitänkö. Hyväksynnän hakeminen, miellyttäminen ja mukautuminen kulttuuriin joka on pahoinvointia luova tehokkuudella ja mittaamisella. Jatkuva pelko on kortisolitulva. Kiireeseen mukaan lähteminen sairastuttaa ja uhrautuminen marttyyrina. Se on itsevihan muoto. Oma vihani oli niin käännettynä itseeni, etten tuntenut sitä lainkaan. 

Lopulta vielä aloin meditoida itseni tasaisen hiljaiseksi, sillä aloin jo kuplia. 

Diabetes ja tapahtumat kilpirauhasessani ovat nyt kuin kortisolin meressä kellunut pulloposti joka on vihdoin saapunut luettavaksi. 

Yksi osani, joka haluaa ymmärtää, lukea ja ottaa selvää kaikesta, on ollut suureksi avuksi yhdistäessäni asioita. 

Diabetekseni ei ole erillinen osa minua. Se on prosessi joka on käynnistynyt minussa tuodakseen esille asioita jotka eivät tule kuulluksi. Se on minussa ilmenevä vastaus sisimmästäni sille toiminnalle jota olin pitkään tehnyt ja jota jouduin tekemään. 

Sekin on minun oma ääneni. 

Oma ääneni on vihannut pitkään. Alistunut, pienentänyt, moittinut, vaatinut. 

Autoimmuunisairaus on se kun "elimistö hyökkää itseään vastaan". 

Minussa herää tarvetta moittia itseäni siitä etten ole puolustautunut ajoissa, eli kuullut itseäni. 

Suuren ymmäryksen ja myötätunnon matka sisältää vihaa ja turhautumista. 

Samalla kuitenkin olen nyt lähtenyt kulkemaan suureen muutokseen jonka tunnen omaksi tiekseni. Tunnen kehossani kasvukipuja ja suurta valoa. Vapautta. 

Tässä hetkessä tänäänkin on vaikeaa tuottaa toiselle ihmiselle pettymys. Tänäänkin se on vaikeaa vaikka tiedän että saan tehdä niin. 

Tiedän että se on totuudellista ja tärkeää ja tiedän ettei minua hylätä kun tuotan pettymyksen. SILTI se on vaikeaa. 

Näen nyt uineeni kortisolin meressä. Olen aina tuntenut sen, mutten ole yhdistänyt asioita. Se on heijastunut peilistä, mutta vastaus on ollut treenata enemmän. 

Se on saanut lääkäriltäkin selityksiä jotka olen kyseenalaistamatta hyväksynyt. 

Tuli hetki kun kortisolimäärä ja sitä kautta sokerimäärä näännyttivät minut. Jäin sairaalaan päänsärkyineni ja väsymyksineni opettelemaan insuliinin pistämistä. 

On jotenkin karua että sairaus kehottaa pysähtymään tai muutokseen, mutta tuleekin kohdatuksi asiana joka pitää hoitaa siten, että kaikki voi jatkua juuri sellaisena kuin ennenkin ja mieluiten nopealla aikataululla. 

Olen käynyt viime aikoina sairaalassa. Tukena toiselle ihmiselle. 

Pelko tulvii. Tunnen astuvani kauhuelokuvaan ja kummalliseen näytelmään. Tunnen miten  luottamukseni tähän maisemaan sisältää pelkoa ja katkeruutta. Kenenkään silmät eivät näe. Kehoni tärisee ja itkee. Tämä on pelon kautta näyttäytyvä maisema. 

Pyrin istumaan kanssani ja ymmärtämään. Nyt voin vain olla. Nyt olen eri kohdassa ja pidän huolen itsestäni. 

En ole viettänyt elämässäni pitkää aikaa sairaalassa. Lääkärit vain ovat olleet paljon matkallani ja lääkärin on helpompi katsoa röntgen-kuvaa kuin minua silmiin. 

Tunnen että ikään kuin minun tulisi muistaa roolini potilaana. Olen pyrkinyt olemaan helppo potilas. 

Jos lukisin nyt Omakanta-palvelusta tekstejä, saisi vaikutelman että on ollut kaikenlaista vaikeutta ja että paljon on ainakin tutkittu. 

Nyt kun pohdin asioita, olisi jokaisessa lähetteessä voinut lukea vain "hirveä pelko" ja sen vuoksi tämä, tuo ja nämä tutkimukset. 

Miten tämä olisi voinut mennä jotenkin toisin? Minulle vieras oma kehoni tulvi aina merkkejä pelosta ja tarpeesta toimia. Minulle ne olivat sairauden oireita. Tästä olen kirjoittanut aikaisemmissa kirjoituksissani. 

En ollut valmis näkemään itseäni 20-vuotiaana, enkä 30-vuotiaanakaan. 

Hymyilyttää miten Carl Jung kuvaa juuri sitä vaihetta jossa puolet elämästä on oman itsensä löytämistä muotista jonne on itsensä vaivalla saanut ensin sovitettua. 

En kuitenkaan ajatellut Jungia tai neljänkympin kriisiä, vaan mietin mikä ihme minua taas vaivaa ja ettei tämä ole koskaan ollut näin hankalaa. 

Tarvittiin paljon uupumusta ja lopulta kaatuminen jotta järkeily ja analysointi liikkuivat pois paikoiltaan ja saatoin lähteä näkemään kuka olen. 

Vaativuus minussa haluaa  nopeaa paranemisen prosessia. Kun puhun paranemisesta, tarkoitan kokonaiseksi tulemista, en sitä että diabetes lakkaisi olemasta. Haluan parantua sairaus-ajatuksistani, jotka saivat minut uskomaan että omakannan teksti on totuutta. Se on tavallisesti raportti minusta vartin ajalta henkilöltä kuka ei tunne minua. 

Pelko lähtee helposti pyörittämään yhä uudelleen vanhaa kaavaa jossa etsin turvaa itseni ulkopuolelta. 

 Tarkastelen omaa matkaani sen kautta, millainen valtava pelon aallokko ovat erilaiset terveyshuoleni olleet kun en ole pystynyt itse tulkitsemaan olojani, kipujani ja tuntemuksiani, vaan olen jäänyt järjestelmän passiiviseksi potilaaksi. 

Potilaana olo on voimakkaasti tukenut ajatusta itsestäni erillisenä kehostani. Se on myös osaltaan pitänyt voimakkaasti uhrin asemassa, jossa minulle vain tapahtuu asioita ja niitä voidaan mystisesti korjata ulkoapäin. 

Syy että olen jättänyt hakematta kaikki ne paketit minulle määrättyjä lääkkeitä, kuten migreenilääkettä ja kipulääkettä on ollut intuitio. Tuntemus vatsanpohjassa. "Gut feeling". Ne ovat olleet hyviä päätöksiä sillä ne ovat minun päätöksiäni. Sen osan, jota ilman kuolen.

Siten tunnen katkeruuden itsessäni voimakkaana asetelmassa jossa omaa kehon viisautta vähätellään ja kehoitetaan luottamaan suureen määrään tutkimustietoa ja koulutusta. 

Nyt tunnen voimaa siitä että voin kuunnella itseäni ja käyttää muilta saamaani tietoa hyväkseni käsittelemättä sitä totuutena. 

Monelle asialle on paikkansa. Omalla kohdallani pidän veriarvojen seuraamista hyvinkin hyödyllisenä. En pääse eroon siitä tosiasiasta että tarvitsen insuliinia joka päivä ja että diabetes on otettava huomioon. 

Hymyilen aina toisinaan sille, että minä luulen olevani se kuka täällä sanelee aikataulut paranemiselle. 

Hymyilen myös sille että insuliinireseptini olivat taas vanhentuneet, sillä en käy enää kannassa. 

Nyt voin syödä kilpirauhaslääkettä ja puhua. Puhua, kirjoittaa ja pitää ulkopuolella satuttavia sanoja, ihmisiä, bakteereja, viruksia ja pahaa ruokaa. Aina en onnistu, mutta nyt olen yhteydessä voimaan sisälläni joka puolustaa ja korjaa ❤️ 

Huomaan kortisolin aallot ja hermostun verensokeristani, mutta vihalla en voi korjata. Täytyy kellua aalloilla ja luottaa. 

Juuri nyt olen tässä ja kaikella on ollut valtavasti merkitystä. Tämä kaikki on ollut matkaa mielen ja kehon yhteyteen. 

Tässä kirjoituksessa on katkeruutta. Katkeruus sai minut kirjoittamaan, sillä kuljen sen läpi.

Tämän kaiken avaaminen on minun omaa matkaani ja ymmärrykseen kulkemista. 

#autoimmuunisairaus #kilpirauhanen #viha #kortisoli #kontrolli #kehityksellinentrauma #minätila  #lapsuudenkehityksellinentrauma  #addiktio #ahdistus #kasvu #häpeä  #suorittaja #miellyttäjä #polyvagaalinenteoria #stressi  #ylikiltteys  #psykologia #diabetes #t1d #insuliini #lääketiede #hypokondia #paniikkihäiriö #luulosairas #medikalisaatio #mielenterveys #terapia

Kun terapia on kinesioteippausta

Nämä ovat ajatuksiani omista terapioistani. Haluan tarkastella niitä nyt rehellisesti kun voin nähdä niiden osuuden matkallani. 

Minulla on ollut elämäni aikana uupumuksia ja voimakkaita kuormittumisia. Kehon voimakasta pahoinvointia ja hätää joka on ajanut etsimään apua. Tämä teksti kertoo aikaisempien terapioiden tuomista tuntemuksista sekä mietteitä itseni sen hetken roolista avun etsijänä. 

Olen etsinyt paljon syitä ja apua erilaisiin vaikeisiin oloihin. Avaan asiaa aikaisemmissa kirjoituksissani kuten Fyysiset oireet ja psyykkiset murheet.

Olen odottanut labrakokeista löytyvän jotain, mutta niiden pohjalta olen vaikuttanut terveeltä, koska olen terve. 

Lääkärin vastaanotolla minulle tarjottiin mahdollisuutta mielialalääkkeisiin sekä mahdollisuutta käyttää opamoxia tarvittaessa. 

Myöhemmässä vaiheessa pohtiessani jatkoa sairauslomalleni, tunsin että lääkkeiden käytön ehdottaminen kävi painostavammaksi. Päädyin hakemaan lääkkeet apteekista ja valehtelemaan että olen päättänyt kokeilla. 

Koin että minun on pakko jollain tavalla pysyä "avun piirissä". Jos en tekisi kuten minulta odotetaan, minut jätettäisiin ulkopuolelle ja olisin hankala. Olin jääneenä uhrin tilaan näkemättä omaa mahdollisuuttani vaikuttaa olooni. 

Otin mieluusti vastaan mahdollisuuden päästä toisinaan puhumaan oman terveyskeskuksen psykologin kanssa, mutta ajat olivat harvassa. 

Koin helpotusta hänen lämpimästä läsnäolostaan ja kaadoin itkien taakkaa jatkuvista kummallisista tuntemuksistani joiden syy näyttäytyi jaksamattomuutena ja elämän kuormana. 

Käynnit olivat harvoin ja minut ohjattiin hakemaan Kelan tukemaa yksilöterapiaa. 

Tätä varten kävin ensin psykiatrisen poliklinikan arviossa. 

Koin sen kuin ahdistavana kuulusteluna. 

Minussa nähtiin "bipolaarisuuden merkkejä" kun kerroin käyväni paljon salilla, mutta nyt en enää jaksanut siellä, vaan tunsin väsymystä. Minulle koitettiin löytää diagnoosia ja koin että yksittäisiin sanoihini tartuttiin. 

Minua koitettiin puhua masentuneeksi erilaisilla johdattelevilla kysymyksillä. 

"Ahdistuneisuushäiriö" diagnoosin jälkeen anoin Kelan yksilöterapiaa. Aloin hakea kongnitiivisen psykoterapian työskentelytapoja käyttävää psykoterapeuttia. 

Terapeuttia oli vaikea löytää, mutta niin tapahtui.

Tunsin että suhteemme voisi onnistua ja näin kävikin. Terapeuttini kuunteli ja oli läsnä kanssani. 

Koin että arvostimme toisiamme ja että tulin kuulluksi. Uskalsin puhua ne asiat, joihin minulla oli pääsy. Tunsin syvää ahdistusta ja elin jatkuvassa pelossa omasta riittämättömyydestäni ja epävarmuudestani. 

Kaikki muu oli tuskaa oman kehon kivuista. 

Kehoni reagoi monilla tavoilla. Niistä olen kertonut aikaisemmissa kirjoituksissani. Oloni muistutti vuorotellen kilpirauhasen liikatoimintaa ja vajaatoimintaa. Ajattelin että minulla on raudan puute. 

Jo Kelan kaavake antaa viitteen että olen jotenkin sairas vaikken ollut, vaan ainoastaan pelkäsin olevani. Elin ympäristössä, joka tuki sairaus-ajatteluani ja 

terapiasta tuli minulle ulkoa sisälle tuleva itseni parantamisen suoritus. 

Kävin terapiassa säntillisesti joka viikko ja koin sen siinä hetkessä tärkeäksi. Sain toivoa ja omia ajatuksia oli mahdollisuus kaataa toiselle ihmiselle kuka ei tuominnut. 

Sain pohdittavia tehtäviä ja kirjoitin tosi tiukkaa analyysiä itsestäni päiväkirjan muodossa. 

Oli tärkeää osoittaa terapeutille kyvykkyyttä ja osaamista. Osoittaa edistymistä ja siitä tulikin huomaamatta tavoitteeni. Pyrin puhumaan juuri niistä asioista joita olin oivaltanut, enkä siitä että kivut ovat taas samanlaisia. Oli myös tärkeää pitää kiinni aikataulusta ja olla vähän edellä. Koin että vuodessa minun pitää olla "normaali". 

Sain ensimmäistä kertaa terapiassa kiinni ajatuksesta, että kehossa tuntuvat kivut ovat yhteydessä ahdistukseeni. Se oli tärkeää. Olen elänyt vahvasti irrallani omasta kehostani ja kaikki kehossa liikkuvat vieraat tuntemukset ovat olleet merkkejä vaarasta ja sairaudesta. 

Nyt kipu tuotiin ensimmäistä kertaa katsottavaksi erilaisessa roolissa. 

Tässä terapiassa kivut eivät kuitenkaan liikkuneet. Niitä ei liikutettu. Kivun kanssa opeteltiin olemaan ja ne keskusteltiin osaksi elämää. 

Loppuraportissa lukee: 

"On huomannut pystyvänsä hyväksymään kehon reaktiot ja huoliajatukset osana tavallista arkea." 

En tiennyt kipujen olevan piilotettuja tunteita. Siihen meni vielä vuosia aikaa. 

Pelot sairastumisesta jäivät kehoon. Paniikki, suru ja riittämättömyys painuivat takaisin tavoittamattomiin. 

Minut oli kuin "teipattu takaisin terveeksi", eli passiiviseksi tilanteeseen tyytyjäksi. Jos minussa ilmenisi taas jotain oireita, voisin tulla takaisin teipattavaksi työkykyiseksi. Oma toimijuuteni ei vahvistunut, vaan jäin potilaan asemaan. 

Tunnen että elämässäni on ollut kasaan teippaamista. Vääränlaisuuden korjaamista ja siten olen kulkenut erilaisissa paikoissa teipattavana ja opettelemassa mitä kuuluisi tehdä. 

Olen ollut terveyskeskuksen jonossa riippumassa kuin joku vettynyt villapaita henkarilla. Tuijottamassa kenkiini huolestuneena. 

Minussa ei ole ollut aikuista kuka voisi ottaa vastuuta omasta itsestä, joten olen etsinyt apua ja sitä kautta turvaa. Jonottanut auktoriteettien luokse saamaan uusia ohjeita, sillä omat tunteet ja ajatukset eivät ole saaneet olla luotettavia, vaan vääriä. 

On ollut aina tärkeää olla työkykyinen ettei tarvitsisi hävetä omaa herkkyyttä, uupumista tai vaikuttaa laiskalta tai itsekkäältä. 

Uupumuksen sairauslomat eivät ole auttaneet sillä olen palannut töihin samoissa asetuksissa pelkäämään koska kuormitun uudelleen. 

Ein sanomisen harjoittelu ei auta, ellen oikeasti halua pitää itsestäni huolta.

Lepo ja rentoutuminen eivät ole muuttaneet minussa tarvetta olla mieliksi kaikille. On vaatinut paljon enemmän kuin pelkkää ymmärrystä ja kuorman säätelyä vähemmäksi, sillä varmasti joku aina tarvitsee jotakin. 

Terapiaan meni uupunut uhri. Siellä vahvistui sisäinen suorittaja jonka haarniska taottaisiin taas kestämään hetki taistelua. Uhri minussa tuli nähdyksi ja sain suojaa olla väsynyt ja haavoittunut. Liiallinen kiltteyteni tuli nähdyksi ja ymmärsin taas kerran mitä teen väärin. Joustan liikaa itse haavoittuen. Minussa ei ole voimaa ja olen taas ihan vääränlainen. 

Opettelin sanomaan ei, mutten kokenut sisimmässäni että minulla olisi oikeutta rajata ja kieltäytyä, koska kuka minusta sitten pitäisi. Känkkäränkästä. 

Oman itseni arvostus nousi suoritteeksi, eikä ollut aitoa. Pohdin että minun kuuluisi pitää nyt puoliani, sillä vain siten voin välttää etten taas miellytä muita liikaa ja uuvu makaamaan sänkyyn. 

Aito minuus oli hukassa. Aito Tuuli ei tiennyt kuka on, mitä haluaa tai ei halua. Tuuli oli jähmettynyt odottamaan ja pysyi vaiti koko terapian ajan, sillä ei ollut turvallista. 

Aito minuus on kuitenkin jollain tavalla välillä näyttäytynyt. Minua ei voinut painostaa syömään lääkkeitä, enkä lähtenyt venyttämään itseäni diagnooseihin jotka eivät olleet totta. Aito, silloin hyvin tuskallinen ja pelottava suuttumus joskus näyttäytyi kun olin ajettuna nurkkaan. Olen siitä kiitollinen. 

Minä itse en vahvistunut terapiassa. Siellä vahvistuivat uhri, suorittaja ja erityisesti minussa oleva "järkeistäjä", joka on pyrkinyt pitämään minua turvassa järkeilemällä ja hakemalla tietoa riittävästi. 

Tämä "riittävästi" ei ole koskaan tapahtunut, vaikka olen lukenut satoja kirjoja psykologiasta, aivoista ja ihmismielestä ymmärtääkseni ihan kaiken mitä minussa tapahtuu. 

Olen analysoinut itseäni siitä asti kun olen kirjoittanut pienenä tyttönä päiväkirjoja. 

Ne ovat vaihtuneet tiukan analyysin ja itsereflektion vihkoiksi joita on iso pahvilaatikollinen. 

Tämä sisäinen järkeistäjä vahvistui terapiassa saamastaan jatkuvasta kehusta. 

Se sai kuulla olevansa täysin ainutlaatuisen taitava itsereflektiossa. 

Siitä on hyötyä, mutta samalla olen paljolti jäänyt kiinni analysoimiseen ja liike on pysähtynyt. Lisäksi olen siten juuttunut pitämään omia analyysejäni pysyvinä ja ainoina vaihtoehtoina. Olen koittanut ratkaista tunteita olemalla järkevä. 

Piirsin elämän janan ja kirjoitin kaavakkeet täyteen. Keskityin kuulemaan miten hienoa työtä olen tehnyt itseni eteen. Istuin kuin pieni tyttö koulun penkillä auktoriteetin antaessa palautetta. 

Tuntui tärkeältä kun kehuttiin. Kuitenkaan se ei muuttanut mitään. Jos olisin joskus myöhästynyt terapiasta, olisin yhä kuollut häpeään, sillä en ollut kasvanut aikuiseksi, vaan etsin tapaa kelvata, miellyttää terapeuttia ja suorittaa terapia apukeinona siihen että olin jotenkin rikkinäinen. Niin minut teipattiin. 

Vuoden kongnitiivisen psykoterapian jälkeen  aloin hiljalleen kulkea kohti katkeamispistettä siitä huolimatta että reipas suorittaja minussa vahvisti jaksamisen ajatusta. Oli häpeäksi tunnustaa etten ymmärrä miksen osannut vuoden terapian jälkeenkään muuttaa itseäni. Koin että minun kuuluisi olla vain kiitollinen kun olin saanut vuoden terapiaa ja sitä oli maksettu minulle. 

Puhuin itselleni että jaksan kuitenkin "aika hyvin" ja joku muu varmasti tarvitsisi kipeämmin paikkani terapeutilla. 

Terapiassa ei selvitetty, miksi koin jatkuvaa suorittamisen pakkoa. Miksi koin jatkuvasti tekeväni väärin. Miksen laita rajoja ja sano ei. 

Jäin passiiviseksi odottamaan että terapiassa käyminen hoitaa minut. Kuuntelin ohjeita ja tein niitä harjoituksia. Eikö sen pitäisi riittää kun tein kaiken niin OIKEIN. 

Parin vuoden kuluttua terapiasta maailmassa tapahtui kaikenlaista. Tilanteet läheisten ihmisteni kanssa kärjistyivät ja siirryin voimakkaaseen taistele-pakene tilaan. Ensin se pysyi hallinnassa kontrollilla, syyttelyllä, vihalla ja järkeilyllä, sekä sairauden etsinnällä. 

Sain lähetteen ahdistuneisuushäiriön nettiterapiaan. 

Taas koin että on oltava kiitollinen ja halusin nähdä toivoa. Taas kieltäydyin lääkkeistä. Taas valehtelin että kokeilin niitä. Nyt koin jo suurempaa ärsyynnystä siitä, että joudun peittämään oman sisimpäni muilta. 

Minulla ei kuitenkaan ollut sairautta tai häiriötä, vaan syvimmät pelkoni ja kauhuni olivat aktivoituneet. Olin lohduton ja epätoivoinen ja siten kyseinen nettiterapia pahensi oloani tässä kohdassa. 

Kirjauduin terapiaan tekemään harjoituksia pari kertaa viikossa  Luin ja vastailin kysymyksiin. 

Tein paljon mielikuvaharjoituksia. 

Olin niin täynnä pelkoa että tehtävät olivat mekaanista suorittamista. Oli vaikeaa keskittyä ja koitin suorittaa pelkoa pois itsestäni kirjoittamalla sitä eri tavoin. Oli ahdistavaa etten löytänyt tarkkaa syytä peloilleni siitä hetkestä. 

Altistin itseäni mielikuvaharjoituksessa yhä uudelleen pahimmalle pelolleni. Harjoituksen tarkoitus oli että lopulta tottuisin siihen. Hyväksyin harjoituksen ja tein sitä ahkerasti. 

Yhä uudelleen mielikuvassa kuvittelin miten minut jätettiin yksin ja itkin lohduttomasti. 

Yhä uudelleen kehoni tulvi kauhua, sillä harjoituksen lopussa en avannutkaan silmiäni turvassa, sillä turvaa ei ollut missään. Oli vain kauhu. Ohjeissa sanottiin että ensin on vaikeaa ja sitten helpottuu. Olen hyvä ohjeiden kanssa ja suoritin itselleni yhä pahenevan olon. 

Kirjoitin nettiterapiaani voisinko puhua jonkun kanssa oikeasti. Sain neuvon ottaa yhteyttä omaan hoitavaan tahoon tai soittamaan tarvittaessa 112. Ymmärsin sen. 

Annoin varmaankin hyvän palautteen nettiterapiasta, ettei kukaan pahoita mieltään. En muista siltä ajalta kaikkea. En myöskään pystynyt silloin arvioimaan terapian haitallisuutta itselleni sen hetkisessä tilanteessa. Suorittaja kun oli viimeisenä pystyssä. 

Tämä kaikki oli tärkeää. Oli nähtävä että teippaaminen työkykyiseksi on riittävää ehkä muille, muttei minulle. Terapiat pitivät roolejani toiminnassa ja osaltaan estivät minua kaatumasta pahasti, mutta juuri sen oli tapahduttava jotta jokin muuttuisi. 

Terapian jälkeen tipuin tuskauniversumiksi kutsuttuun. Se on hyvin kuvaava sana ja olen kuvannut tämän kohdan aikaisemmin blogissani otsikolla "Tunteita ajalta jolloin piti olla hiljaa" Piti kaatua sinne, missä kaikki järjellä ymmärrettävä lakkasi vaikuttamasta. 

Alkoi minun matkani kohti omaa itseäni rakkauden katseessa ja turvassa. 

#terapia #psykoterapia #tuskauniversumi #paniikkihäiriö #pelko #raivo #häpeä #jäljetkehossa #kasvu #suru #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #miellyttäjä #tunteet #ahdistus #kontrolli #rajat #viha #syyllisyys #trauma #kipu #työhyvinvointi #työssäjaksaminen #työ #nettiterapia #huoliajatukset