Vihakirjoitus

Viha on suurempi energia mitä olen koskaan tuntenut. Se tuntuu pelottavalta ja äärettömältä voimalta. 

Raivoavalta lohikäärmeeltä sisälläni. 

Tunnistan sen nyt, mutta koska vihassa olo oli kehossa täysin sietämätön, koitin joko rauhoittaa sitä tai antaa kehon täristä sitä ulos, eli poistaa. 

Viha on turvan luoja. Raja jotta minä saan olla olemassa, pitää itsestäni huolta ja ottaa vastuun itsestäni. 

Koitin paradoksaalisesti rähjätä vihaa pois. Tunsin olevani ikuisesti vaiheessa, jossa en voinut huutaa edes tyhjässä autossa, en metsässä enkä tyynyä vasten. Koitin väkisin löytää ääneni. 

Sitten pikkuhiljaa vapaan tanssin avulla aloin löytää tukahdetun liikkeen samalla kun  työskentelen terapiassa tunteiden kanssa. 

 Ymmärrän nyt, että minulla on ollut lukuisia tapoja itseni hyssyttelyyn. Hyssyttelyyn joka veisi pois aktivoituneesta hätätilasta. Yksi niistä on syöminen, josta hetki sitten kirjoitin. 

Olen tarttunut useihin metodeihin joilla voi rauhoittaa kiihtynyttä hermostoa ja palauttaa rauhan tilan kehoon. 

En ole tietoisesti hyssytellyt vihaa, vaan vihaa peittämään tullutta hätää. 

Minulla oli käsitys että kyse on jostain "ylireagoinnista", liiasta herkkyydestäni, liiasta kuormasta elämässä tai jostain elimellisestä viasta, kun olen niin herkästi tuntenut oloni jotenkin jännittyneeksi. 

Nyt moni asia on saanut ymmärryksen ja tämä teksti kuvaa vihan osuutta siinä. 

Vuoden terapian jälkeen viha uskalsi näyttäytyä. Erilaisten vaiheiden kautta se asettui nähtäväksi. Sen energia oli valtava ja sen huutaessa huomiota se vei verensokeria jatkuvasti alas. Viha todella on uskomaton energia ja liike. Koin sitä paniikkina ja vääntyilemisenä. Kävin kaoottista taistelua sisälläni. Menin klo 21 nukkumaan viluisena ja uupuneena. 

Päivien kuluttua olo oli turhautunut, ahdistunut ja levoton. Sohvan hakkaaminen raivoisasti tyynyllä ei tuonut tunnetta lähemmäs. Tai ehkä toikin. Olihan se uusi liike ja sain hien pintaan. 

Sitten kuulin vihdoin kehon viestin antaa tunnustus vihan tunteelle.

Jäin makaamaan energiavirtaan. Uskalsin ottaa energian omanani vastaan. Liittolaisena enkä vihollisena. Se oli järisyttävä kokemus. Koko kehon valtaava punainen humina. 

Tunsin että voin nyt mennä läpi ovesta. En avata, vaan mennä läpi. 

 Saapui hetken rauha ja kyyneleet. Tämä minussa on aina ollut. Tämä minussa on estetty. Nyt voin löytää miten omistan sen. Opettelen kuulemaan sen ja tutustun siihen. 

Vihan tuntemisen jälkeen käynnistyi paniikki. Se käynnistyi turvan menetyksestä. 

Vihan tunteminen ei ole koskaan ollut turvallista, vaan se on merkinnyt hylkäämistä sen lisäksi, että vihan tunne kehossa on ollut pelottava. 

Muistan suuttuneena juosseeni vihaisena pois. Piiloon omaa raivoani. Viha ei voinut olla. En voinut näyttää sitä. Liian hirveä. Liian pelottava. Naurettava ja häpeällinen. 

Piilossa viha vaihtui kyyneliin. 

Uhri sai silitystä ja lohdutusta. 

Kuka uskaltaa nähdä vihaisen? Koittamatta hiljentää ja vaijentaa. 

Vihan purskahdukset ovat tuottaneet aina paniikin myös aikuisena. Leuan ja kurkun jäykistymisen. Kuristumisen. Joitain kertoja olen menettänyt hetkeksi puhekyvyn tai toistellut irrallisia tavuja. 

Suuni on ollut kuivunut koko päivän. Olen tuntenut, että jään valtavaan ryöpytykseen, jossa sitten moitin itseäni. 

Viha on nyt saanut tunnustuksen. Vanhat mekanismit ovat käynnistyneet. Koen voimakkaita paniikkeja ja ylivireyttä. Ne ovat suojia sille että olen nyt "liikaa" Olen löytämässä omaa itseäni ja se aiheuttaa kaaoksen. Sisälläni on nyt lohikäärme. 

Mekanismit hälyttävät vaarasta jäädä yksin.

Osa minua on hätääntynyt "huonosta käytöksestä" ja "liikaa olemisesta". Aikuinen minussa on kuitenkin jo paikalla ja yhä uudelleen turvaa taas uudessa kaaoksessa. 

Muistoja lähtee tulvimaan. Väsyttää. Suututtaa. Viime yönä heräsin johonkin lohikäärmeen kyljen kääntämiseen ja tunsin sen vatsahappojen nousuna ja kipuna. Hurjana sydämen sykkeenä ja hikenä. 

Aamulla voin pahoin, joten osa minussa käynnisti kyynelten tulvan. 

Tunnen itseni isoksi ja turvonneeksi. Se johtuu tunteesta että olen nostanut itseni tasolle jossa omistan itseni. Se on oikein hyvä paikka olla. Muutos vain aiheuttaa vastarintaa. 

Tunnen kiltteyttä kuin jotain kokonaisvaltaista sairautta, josta olisin toipumassa. 

Kilttinä en omista itseäni, en ole aikuinen ja olen käytettävissä. Se on kuin jokin valtava, kiinteä osa minussa. Eikä se kuitenkaan ole minä. 

Katkeroitunut ja ilkeilevä. Se on vihan vuotamista. Toksisen vihan. Sekin minun pitää kohdata. 

Minulla on kahdeksantoista ruutuvihkoa purkua. Perkeleitä ja itsereflektiota. Nyt on ollut mahdollista ottaa itse vastuuta ja edetä uhriudesta irtaantumisessa. Katsoa tilanteita etäämmältä. 

Se on vaatinut turvassa pysymistä ja nähdyksi tulemista pyhässä vihassakin. 

Uhrina olo on ollut turvallisempi valinta ja aikaisemmin ainoa mahdollinen valinta. 

Ajattelin tässä matkallani selvästi ottaa oikopolun myötätuntoon ja ohittaa vihan, sillä olenhan miettinyt sitä kauan ja tutustunut kovasti vihatyöskentelyyn. Tehnyt analyysia. Tiedättekö miten laajasti vihasta on kirjoitettu kirjoja ja miten moni kamppailee liian kiltteyden kanssa? 

Miten upeita vihatyöpajoja täällä on, joihin voi osallistua? 

Minä tiedän. 

Kiltteydessäni ajattelin ehkä hoitaa vihani kuuntelemalla podcasteja, ettei kukaan pahoita mieltään. Kaunis ajatus. Ei se toiminut, mutta on avannut kuitenkin paljon ajatusmaailmaa. 

Koen ettei aina kiltti ihminen voi olla turvallinen. Miten ihminen joka ei pysty pitämään rajoja itselleen, voisi luoda turvaa toiselle. 

Miten voin nähdä totuudellisuuden toisessa joka voi joustaa mihin tahansa? 

Ja eikö miellyttäjä sitten lopulta joskus räjähdä? Katkeroituu, räjähtää tai sairastuu kääntäessä vihan kohti itseään. 

Miellyttäjä pettyy jatkuvasti kun tekee kaikkensa mutta jokin menee huonosti tai mikään ei kelpaa toisille.

Uhrin osasta luopuminen on tuskallista. Se sisältää niin voimakkaita elementtejä liittyen kelpaamiseen. Työteliäisyyteen ja ahkeruuteen. Ettei olisi itsekäs. 

Rajojen laittaminen tuntuu rajulta ja joskus kaikki tuntuu hirveän rajattomalta, mutta kyse onkin tällöin taas muiden ihmettelystä ja siitä etten halua itse ottaa niin paljon vastuuta rajoistani. "Olkaa te muut kohtuullisempia ettei minun tarvitse olla niin rajoittava". 

Nyt ollaan tässä vaiheessa. 

Näin koulutan lohikäärmeeni. 

#viha #häpeä #jäljetkehossa #kasvu #kiltteys #rajat #miellyttäjä #uhriminätila #kontrolli   #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #taakkasiirtymä #suorittaja #turva #ylivireys 

Mikä on rukous jota ei tarkoita

Lapsena minulle ei syntynyt mitään suhdetta Jumalaan. Jumala kuulosti joltain itseni ulkopuolella olevalta hahmolta. Henkeni oli irronneena ruumiista. 

Jumala oli minulle kuin jokin muiden opeteltavien asioiden seassa oleva mystinen hahmo. Jeesuksen matka oli sekin minulle jokin opeteltava kertomus. Suuret tunteet jäivät kokonaan puuttumaan. Tai ei kokonaan. Tunsin järkytystä ihmisten ilkeämielisyydestä. Ihmettelin Jeesuksen ymmärryksen määrää. 

Pohdin mitä usko on. Sitäkö että vain ajattelee toisin? En löytänyt vastausta eikä mikään kannustanut etsimään. Se ei tuntunut silloin tärkeältä. Valmiiden vastausten muistaminen oli riittävää. Jopa toisinaan toivottavaa. Jos kyselee vaikeita, voi joutua häpäistyksi. 

Koko elämän rakenne tällaisena välillä heijastuu häpäisyyn pyrkiväksi niitä kohtaan, ketkä kyseenalaistavat. 

Kirkko näyttäytyi kylmänä, kovana ja pelottavana. Siellä kuuluisi olla hiljaa ja näkymätön. 

Tämä kaikki oli kuin jokin yhteinen käyttäytymiskoodi. 

Entä ripustetaanko minutkin ristille kun puhun tiettyjä asioita? 

Miksi kukaan ei kysynyt minulta mitä minä ajattelen Jumalasta? 

Toivottavasti muistan ihan väärin. 

Muistan kyllä että ala-asteella jokainen sai piirtää kuvan Jumalasta. Minulle syttyi selkeä kuva ja väri, miten halusin koittaa kuvata Jumalaa, mutta katsoin turvallisimmaksi piirtää parrakkaan miehen, koska sellaisenhan te odotatte minun piirtävän? 

Jumalaa ei minussa ollut. Ei edes rajattomassa mielikuvitusmaailmassani. Tilalle rakensin kaikenlaista palvottavaa itseni ulkopuolelta. Jotain mitä kohti katsoa. Fanitettavaa, tavoiteltavaa, gurua, ideologiaa.  Mitä milloinkin. Rakensin yhä uudelleen jotakin, jolla voisin täyttää tyhjyyden sisälläni. Pärjäämisen rakenteita. Voimaa. Pystyvyyttä. Miehekkyyttä etten olisi heikko. 

 En ollut oikeasti olemassa. Jokin suuri rakkaus ja autuus olisi työllä ja teoilla ansaittava jollakin tapaa. 

Jumalan turvaakaan ei ollut. Turvaksi valikoitui ulkopuoliset tahot. Riippuvuus jonkun muun varmistelusta että kaikki on hyvin. 

Peloissani olin aina riippuvainen jostain lääkärin sanoista tai raportista. Kävin pumppaamassa itseeni säännöllisesti jotain turvan tunnetta joko lääkärissä tai jonkinlaisessa fysioterapiassa. 

Tieto antaisi varmaankin turvaa. Kun opettelen itsestäni kaiken. Jos testaan kaiken tai kone kertoo kaiken. 

Pelon kyllästämä keho kertoi aina vaarasta. Häpeän ja sen että olen väärin. 

Rippileiri oli puristava. Keskity, opettele ulkoa, muista, suorita. Halusin pois. 

Tämä on jokin etappi elämässä, jonka jälkeen on juhlat. 

Minua suututti se, että minuun koitettiin ulkoapäin taas kerran asettaa jotain asiaa. 

Minua inhotti rukouksien opettelu. 

Miksi minun pitää opetella ulkoa ja sanoa ääneen asioita joita en tarkoita. 

Tunnustaa jotain, mikä en ole. Se on väkivaltaa. 

Vastustin näytelmää, jossa olin pakotettu kulkemaan. 

Pakotettu on vahva sana. Sehän oli vapaaehtoista. 

Virret tunsin muistuttavan kuolemasta. Viimeisestä lepopaikasta. 

Koska kuolema pelotti hirveästi, tuntui laulaminenkin tuovan kyyneleet silmiin. En halunnut laulaa. Tunsin katkeruutta ja vihaa että minun piti suureen ääneen laulaa kunniaa hänelle, kenen koin jättäneen minut täysin näkymättömiin. 

Minun kuuluu olla kiitollinen vaikka en kokenut että rukouksiani olisi koskaan kuultu. 

Miksi Jumalan rakkaus ei ollut minulle ja miten sen kuuluisi ilmentyä? 

Mitä on armo? Miten armoa voi saada? 

Tuleeko Jumalan rakkaus kun tottelen ja opettelen. Kuuntelen ja olen hiljaa. 

Yritin monesti rukoilla. Pyysin Jumalalta asioita, joista en voinut puhua. 

Odotin jotain vastausta ja jotain tapahtuvaksi. Tunsin ettei mikään muuttunut, eikä minua kuultu. 

Pystyin kuitenkin herättämään itseni painajaisesta painamalla käteni ristiin. 

Muutoin olin vain vihainen Jumalalle, kuka ei mielestäni kuullut. 

Tunnen vihaa siitä, että miten olisin koskaan voinut edes kuulla mitä Jeesus puhuu. 

Minun maailmassani ihmiset ovat aina huutaneet hänen päälleen. Tulkinneet häntä omaksi edukseen. Väännelleet. 

Ihmiset ovat huutaneet minunkin päälleni. 

Usko johonkin oli minulle sama kuin uskonto. Uskonnoista taas opetettiin koulussa, että niitä on erilaisia ja meillä on vapauksia valita. 

Tämä ei auttanut millään tavoin. Siinä ei ollut mitään henkisyyttä. Vapaudessa valita uskonto joka sopisi itselle. 

Jatkuvasti mieleeni piirtyi ajatus Jumalasta jossain, vaatimassa jotakin. 

En siis tätä kautta tavoittanut henkisyyttä. Etsimiseni päätyi runoiksi, joissa oli vääryys, viha ja varsinkin synti. 

Olisinpa voinut pyytää armoa. En voinut kuulla armon sanoja kaiken sen puheen seasta, jota nimitetään niin tärkeäksi tiedoksi. 

Siten istuin vielä hiljaa tyhjyyttä kumisevassa hirsisessä temppelissäkin odottamassa rakkautta. 

Aika ei ollut kypsä henkisyydelle ja koitin teippauttaa taas itseäni kasaan kongnitiivisessa psykoterapiassa, joka keskittyi jaksamiseen, tukemiseen ja erilaisten oireiden hyväksymiseen. 

Henkeni ja ruumiini pysyi yhtä erillisinä kuin tähänkin asti. 

Rakkauden etsintä on vimmaista. Sen jäljet näkee kun avaa lehden tai television. 

Vimmaista on oman matkankin kulku. Uupumusta rakenteesta, jossa olen itse kannatellut itseäni vailla luottamusta. Kannatellut tiedolla ja taidolla.  

Rakkaus ja armo ovat olleet kuin pehmeitä sanoja kirjoissa. 

Missä oli henkioppaani, missä olit Jumala kun rukoilin. 

Matka tähän hetkeen on ollut vihainen. Piti kohdata tuskauniversumi, jotta kaikki järjellinen tuli tiensä päähän. Todellinen henkinen pääsi liikahtamaan. 

Minä huudan katkeruuttani. Tämä on varjoni ja kirjoitan sen valoa kohti. Se muuttaa muotoaan kiitollisuudeksi. 

Näet minut. Rakastat. 

Minun kirkkoni on siellä, missä naakat liikkuvat ympärilläni. Rakkaudessa, jumaluudessa, vapaudessa ja yhteydessä. 

Kiitos kun olette siinä nyt ❤️ 

#häpeä #jäljetkehossa #kasvu #jumala #rakkaus #kehityksellinentrauma  #minätilat #arvottomuus #pelko #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #matka #soturi 

Lohikäärmeitä kesäyössä

Kesä on ollut tunteiden myllerrystä. Yksin kulkemisen aikaa. Se on tärkeää. 

Se on ollut varuillaan oloa. 

Paljon kuormittumista. Paljon itsensä ylittämistä, joka on tuonut hyviäkin asioita. Rajojen asettamista ja suoruutta. 

Ääntä, puhetta, tanssia ja runoja. Feminiinin riemua. 

Tiukkaa suorittamista omassa rajattomuudessa. Kykenemättömyyttä pysähtyä. Ettei putoa huomaamattomuuteen. 

Kaipuuta ja ikävää. 

Vietin viikkoja osallistumalla kaikkeen. Kohtasin häpeän puristuksen yhä uudelleen ja uudelleen. Halusin osoittaa itselleni mihin kaikkeen pystyn. Nyt vaan meet ja teet! Niin tein. Ylivireys tuntui paikotellen polttoaineelta ja kun toivoin hiljaa voivani viettää päivän podcastien tai kirjan merkeissä, sisäinen kriitikko käski levätä sitten syksyllä. 

Pysähtymisen tarve kasvoi. Yhtä lailla sen vaikeus kasvoi. 

Pyysin saada tulla nähdyksi osaamattomana. Tänään kävelin ja kirjoitin. Istuin kaksi tuntia kahvilassa. 

Kesäyöt ovat olleet täynnä voimakkaita unia. Ouran selostusta jokaisen yön olevan vähän edellistä täydellisempi, vaikka koko keho välillä kertoo ettei energia virtaa. Samalla kuitenkin hyvää havainnointia itsestä. Huonoihin oloihin on helpompaa suhtautua, kun ne ovat viestejä. 

Hymyilen ja irvistän kovalle päänsärylle. Olen taas eilen häpeissäni muuttunut puuksi. 

On aika käydä piikkimatolle. Aika hieroa niska, pää ja koko kasvot. Aika silittää ja ymmärtää. Kivussa haluan kuulla itseni. Siksi se on paikalla. 

Kesä on tuonut myös luopumista, fölissä istumista ja kaikenlaisten äkkinäisten päähänpistojen toteuttamista, joihin en ennen ole tarttunut. Uskallusta muutoksiin. 

Vapautta ja turvattomuudessa vaeltamista. 

Vapautta tehdä omia valintoja ja ottaa vastaan yön pimeys. Niin monta kertaa että on valmis valitsemaan jotain muuta. 

Olen koittanut käydä kauppaa, jotta matkanteko helpottuisi, mutta sisäinen ääni palauttaa aina uudelleen totuuden äärelle.

 Omaksi itseksi kasvamisessa on jotain tyhjyyden kauhua. Kaiken kyseenalaistava ihmetys. Harva asia on koskaan ollut totta. Se herättää valtavasti vastustusta ja tunteita. 

Se herättää lohikäärmeen. 

Ristiriitojen luoma aaltoliike kulkee kehossa. Se jää vielä monesti kurkkuun kiinni. Siellä on vastassa jonkinlainen järjen minätila joka ei luovu paikastaan. 

Järjellä ja logiikalla selittäjä. Tässä nyt kirjoittaessani herään tunteeseen että olen lopen kyllästynyt tuohon järjen ääneen joka sabotoi kaikkea. Se päätyy mittaamaan, pienentämään, laskelmoimaan ja luomaan jotain raameja jolla kaikki voidaan JÄRKEISTÄÄ. Punnita hyvänä ja huonona. 

Ihminen ei ole sellainen. Jos henkisyys riisutaan, tänne jää Danten hienosti kirjassaan Jumalainen näytelmä kuvaamat eri kerrokset. 

Suorittajana ja miellyttäjänä mietin myös menestyksen jälkeen saapuvaa tuhoutumista. Se on ankara. Palata voitokkuuden jälkeen aina keskinkertaisuuteen joka vaatii välitöntä uudelleen järjestäytymistä. 

Paineessa olo on tuttua. Se on elossa oloa ja hinta hetken riittävänä olosta. 

Ei sitä roolia riisuta helposti pois. Se on kasvanut sisälle. Sillä on ollut tärkeä tehtävä. Nyt suorittajan ja miellyttäjän roolien kohtaamisissa syntyy suututtavaa turhuuden ja tyhjyyden tilaa. Tuntuu vieraalta ja taas mietin, kuka minä olenkaan. 

Olen myös kesän aikana kulkenut kohti omaa katkeruuden varjoani rumuuden kokemuksesta. Istuin naisten kanssa piirissä ja itkin kateuttani. Se oli vaikeaa ja myötätuntoista. 

Tätä nimitetään siskohaavaksi ja sen kohtaaminen on vapauttavaa. Paljon on tullut rumia sanoja suustani oman rumuuden peittelyyn.  

Myötätunto on antanut mahdollisuuden nähdä kaikkea ihan eri silmin. 

Maailma on täynnä jotain itsetunto-oppaita. Kirjoja itsensä hyväksymisestä. Kehonsa hyväksymisestä. Väitän lukeneeni "ne kaikki". Vasta tällä matkalla katkeruuden raivoon ja ydinhaavaan olen tavoittanut armoa itseäni kohtaan. Maailma tulee aina olemaan täynnä arvioita ja palautetta. 

Olen kohdannut valtavan lämpimiä ihmisiä. Voinut hengittää. Hakenut voimaa läsnäolossa. 

Matka on silti yksinäinen luomisprosessi. Rakkaudessa ja armossa. 

Olen kiitollinen tuosta korona-ajasta, joka pakotti vihdoin vihan ja tunteiden tulvan esiin. Tekemään loputtomaan rajattomuuteen vihdoin jonkin rajan. Oman äänen.

En enää palannut sen jälkeen samanlaisena elämääni. Soturinainen näyttäytyi minussa. 

Tässä oli tunteitani kesästä. Kesä jatkuu. Minun yksi tärkeä syklini on tulossa päätökseen ja matkani jatkukoon. 

 " The world will ask who you are and if you do not know, the world will tell you" 

Carl Jung