Yritin taistella vihan voimalla pelkoa olemaan hiljaa. Sitähän olen aina tehnyt. Vihannut pelkoani joka tekee minusta taatusti kaikkein vähiten pidetyn ihmisen. Rassukan.
Muumin muumilaaksoon joka ei koskaan uskalla muuta kuin syödä pannukakkuja ja viettää samanlaisen päivän kuin eilenkin.
Vihan alta tuli esiin suuri, aina läsnä oleva pelko. Pelko tuntuu ikuisuudelta ja häpeältä.
Siksi halusin kovasti jäädä vihaani olemaan. Raivon koskemattomuuteen. Valtavaan pystyvyyteen kun sen vihdoin tunsin.
Ei se mennyt niin.
Sen tietynlaiseen otteeseen tottuu ja asiaa tiedostamatta se sanelee valinnoissa mitä voin ja en voi tehdä. Riskien ottaminen ja yllätykset tuntuvat vaarallisilta.
Kun tässä hetkessä otin vastaan sen, että olen aina ollut kovin peloissani ja pelko sai vapautta näyttäytyä, alkoi muistojen tulva kulkea minussa. Unen näkymässä koko maailma tuli loppuunsa. Oli turvallisempaa nousta juomaan vettä, kuin vaipua takaisin nukkumaan mutta miten laskisin varpaat lattialle?
-voi miten naurettavaa
Ymmärrän nyt itsevihani tulleen jatkuvasti pelastamaan tilanteita. Eihän jatkuvasti voi olla peloissaan. Vieläpä "ilman syytä". Tunnistin itsessäni aina jonkun kummallisen jatkuvan epävarmuuden kaikesta. Levottomuuden mielessä. Kuin olisi pimeässä eikä tiedä milloin jokin tarttuu. Täytyy olla valppaana. Hammasta purren eteenpäin. Ymmärrän bruksismiani.
Mitä sinä oikein pelkäät?
Ei pelkoni ole tässä hetkessä. Se on kehoni asetus. Kehoni on menossa joskus monta kertaa päivässä leirille yöksi pois kotoa tai luokkaretkelle ja pelkää kuolevansa.
Pelko on aina tuntunut monellakin tavalla kehossa. Kuristavana ja palana kurkussa. Tiheänä sykkeenä ja hätäännyksenä.
Pohkeiden kovana kipuna ja väsymisenä. Jalat eivät kanna, olen heikko.
Pelko on ollut niin suuri heikkous, että se on jotenkin kätkettävä. Itseviha käski reippaasti vain kävellä osoittaakseni itselleni että omat tuntemukseni ovat "vääriä".
Paniikista voidaan sanoa että se on hiljennettävissä rauhoittavalla lääkkeellä. Paniikkikohtaus on niin epämiellyttävä ja sen katsotaan olevan liiallinen reaktio. Elämästä voi tulla vaikeaa jos on usein hirveässä paniikissa.
Olen todella tuntenut täysin epätoivoisia paniikkeja ja muistellut ensimmäistä hyvin muistamaani paniikkikohtausta. Olin varma että tulisin kuolemaan, sillä olo tuntui sietämättömältä.
Vasta nyt tunnetyöskentelyä pitempään tehneenä olen löytänyt tien lapsuuteen paremmin ja huomioin että olen tuntenut lapsena paniikkeja.
Ne ovat olleet yksin jäämisen tunne ja erilaisia kauheita ajatuksia mitä seuraavaksi tapahtuu. En muista kehoani, mutta muistan mustia tunnelmia. Valtavaa tarvetta sinnitellä kuin pysyäkseen henkisesti matkassa. Kaikki ne mitä en koe muistavani, keho kuitenkin muistaa. Nyt kehoni kertoo ja purkaa niitä.
Koen että paniikin hiljentäminen on väkivaltaa itseä kohtaan. Paniikki, niin hirveä kuin se onkin, on viesti. Näe tämä.
Se ei ole pelkkä ylimitoitettu reaktio. Se ei ole virhe. Se on kivulias ja tärkeä historian purskahdus jota ei halua kokea eikä siinä tunnu olevan mitään järkeä. Turvaa ei voi löytää järjellä.
Kun mahtavan vihani alta paljastui tässä hetkessä vaikea pelko, se tuntui valtavalta häpeältä. Liian vaikealta. Sitovalta, avuttomalta ja kipeältä.
Tunsin pudonneeni kuoppaan jossa olin lapsuuden unessa. En päässyt pois ja hirviö nauroi. Ymmärrän nyt hirviön olleen se osa itseäni, joka pakottaa pärjäämään.
Hirviö on minussa tänä päivänäkin. Se muistuttaa ettei koskaan ole aika levätä, koska se on vaarallista. Hirviön kanssa pitää keskustella.
Menestykseni koiraharrastuksen parissakin oli juuri esiintymispelon voittamista. Silloinhan "olin jotakin" ja ylpeä saavutuksistani. Nyt olen 43 ja VIELÄ pelkään. Häpeä on kohdattava. Se on voimakas tunne.
Tunnen miten helposti lähden kuvaamaan vihaisesti pelkoani, kuten "Hävettää miten naurettavia ja turhia asioita olen pelännyt".
Sitten tunnen pienen Tuulin kyhäämässä jotain turva-amulettia leirille ja pohtimassa rakentavia lauseita joiden avulla voisin hahmottaa itselleni mikä siellä pelottaa ja lisäksi mietin millaisia toimintoja loisin noihin kohtiin varmistaakseni selviytymisen.
Pieni Tuuli, miten taitava psykoterapeutti koitit itsellesi olla.
Koitin järkeillä ettei oikeasti tarvitse pelätä. Mietin että on aitoja pelkoja ja minun pelkoni olivat turhia pelkoja.
Mutta pelko ei ollut paikoissa tai pimeydessä. Pelko asui minussa ja sen energia täytti usein minut.
Nyt minulla on mahdollisuus kohdata tuo pelko. Tarkastella sitä ja tuntea se. Ymmärtää sen rakenne. Riisua siitä heikkouden leimaa pois.
Se on välillä työlästä. Pelon tunteminen on pelottavaa. Miksi jatkuvasti pitää taistella jonkun kamalan olon läpi ja jäädä vain ottamaan vastaan. Tästä nyt vain pitää mennä läpi.
Olisin valinnut vain olla suuri. Nyt olenkin taas Tuuli ja pelkoni tulee rakkaudella kohdatuksi. Olen kiitollinen. Välillä reitti hukkuu.
Nyt lopuksi lisään päiväkirjastani kirjoituksen toisesta käynnistä tuskauniversumissa, sillä se on tärkeä. En ole siellä. Olen turvassa.
Nyt saan tuntea pelkoa. Kiitos kun näet minut. Kiitos kun saan turvaa.
Kuljin yöllä todistaakseni itselleni, etten kuole. Mikään ympärilläni ei pelottanut, sillä olin itse kauhu ja pelko. Loputon tyhjyys. On enää kipu ja tuska. Mikään sisälläni ei liiku. Ymmärrän käveleväni. En pysty sietämään tätä, joten kuljen eteenpäin löytääkseni todisteen olemassaolostani mutten löydä sitä.
Olen kuin pahuuden ympäröimä. Kylmyyden jäädyttämä ja tiedän ettei kukaan voi auttaa. Minä vain näen tämän ja muut sanoisivat että täällä varmasti on valoa jossain. Luulen vain väärin. Tulkitsen väärin. Minä olen väärin.
Väännyn tyhjyyden helvetin kuivuneeksi puuksi.
Tunnen useita päiviä nukahtavani. Vaivun horrokseen jossa energia on mustia lonkeroita. Epätoivo yrittää tarttua suklaaseen, syömiseen ja C-vitamiiniin.
Mittaan taas verenpaineen jotta näkisin että minussa kiertää veri. Heilutan jalkoja jotta kipu hellittäisi.
Mittaan verensokeria jatkuvasti, sillä saan ilmoituksen että energiani on kaukana.
Pelkään kuollakseni kuolemaa.
Tunnen hiljaa tukehtuvani.
Itken itseni tainnoksiin. Viha ja katkeruus oksettavat ja kiroan kaiken.
Turvallinen on ollut valhetta ja seison vääränlaisena, häpeän helvetin kelmussa. Jos nostan päätäni, minut kannetaan kelmutettuna johonkin toiseen pisteeseen.
Voimani ovat poissa. Luottamus on yhtä rikki kuin murentunut kehoni jonka näen mutten tunnista.
#tuskauniversumi #paniikkihäiriö #pelko
#raivo #häpeä #jäljetkehossa #kasvu #suru #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #leiri #miellyttäjä #tunteet #kontrolli #rajat #viha #syyllisyys #trauma #kipu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti