2024, kuoleman ja syntymän vuosi

Kasvun vuosi. Kuoleman ja syntymän. 

Suurien haasteiden vuosi. Olen viettänyt aikaa yksin enemmän kuin koskaan ja ottanut vastaan pysähtyen mitä kulloinkin on ollut noustakseen. Tähän ei voi varautua ja vasta nyt olen huomannut että tälle on annettu nimi "sielun pimeä yö". Pimeä yö mahdollistaa ihmeellisen valon kauneuden jota en ole ennen nähnyt. 

 

Suurimmat kivut ja kokemukset olen vastaanottanut kotona omalla lohikäärmeen oksennusta muistuttavalla matollani armoa pyytäen.

Juuri luovuttaminen ja antautuminen ovat olleet tärkeitä, Ne ovat myös vaikeita. On aina tarvinnut kontrolloida, "pitää asiat omissa käsissä" ja edetä. 

Olen pysähtynyt ottamaan elämää vastaan ilman filttereitä, niin paljon kuin se on mahdollista. Harjoitellut olemaan läsnä ja luopumaan elämän suunnittelusta. Luopunut tässä hetkessä tavoitteista, tippunut suureen tyhjyyteen ja ollut hyvin pieni. 

Olen aina karannut kehostani mielikuvitusmaailmoihin. Jättänyt kehoni, sillä on ollut liian pelottavaa tuntea mitä siellä on. On kivuliasta ja ihmeellisen kaunista löytää takaisin. 

On ollut huikeaa löytää omaa itseään yksinäisyydessä, mutta enemmän kohtaamisissa. Luovuus on herännyt. Se on suurta ja kuplivaa. Jatkuva varoittelu sisältä välillä hiljenee. 

Olen kirjoittanut paljon. Sanoittanut tunteita ja kokemuksia. Piirtänyt tunteita, tunnelmia ja unien tapahtumia. 

Unet ovat olleet suuressa osassa tiedostamattoman tutkimisessa. Pystyn lukemaan itseäni ja tutkimaan myös varjojani. Kaikki on minussa varastoituneena. Ihan kaikki. Jokainen ei, jokainen älä, jokainen maku, tuoksu ja kehon liike. 

Se on hienoa ja samalla pelottavaa. 

En voi säädellä mitä milloinkin nousee. Joudun antautumaan matkaan, mutta luotan omaan itseeni (Itseeni) ja käteen, johon voin tarttua kun tunnen häviäväni johonkin. 

On ollut vaikea hellittää suorittamisesta. Jos en suorita punnerruksia, niin pyrin helposti suorittamaan tunteiden tuntemista tai eteenpäin menemistä matkalla. 

Todellisuudessa olen tällä matkalla lopun elämääni. Kiire ei ole totta. 

Blogi on saanut lukijoita ja se on tuonut iloa. Sain tehtyä youtube-kanavan ja voin olla näkyvä. Minulla on ääni ja paljon sanottavaa. Olen saanut viestejä ja yhteyttä omana itsenäni. Se on tärkeää. 

 Iloitsen kasvusta minuksi. Olen tullut kohdatuksi ja uskaltautunut sanoittamaan palavasti sisältäni. Tunnen rakkauden itseäni kohtaan, enkä enää halua hylätä itseäni. 

Siten puhun totuudessa vaikka tärisen jännityksestä. 

Asiallani on suurempi merkitys kuin sillä, miten minä onnistuin ja olinko hyvä ihmisten silmissä. 

En halua enää juosta loputtomasti hyvyyden perässä, sillä nyt riitän. 

Riitän vaikka jäädyn kesken puheen ja siitä minä puhun. Ettei tarvitse olla hyvä, vaan olla minä. Se avaa uskomattomat mielen maisemat ja värit joihin sukeltaa. Se on vapaus. 

Minulle on tehty oharit, ghostattu ja suututtu. Ne ovat hyvin tärkeitä kohtia kysyä mitä minussa nyt tapahtuu. Voin tuntea pahan mielen. 

Voin tarjota itselleni santsikupin kahvia ja halata lämpimästi. Minun ei tarvitse miellyttää kaikkia tai jäädä kurottelemaan järjellistä selitystä tunneasiaan. 

Olen myös tehnyt asioita hirvittävissä pelkotiloissa ja halunnut kääntyä takaisin. Se ei ole mahdollista sillä en mahdu takaisin. Kasvan itseni kokoiseksi. 

Olen saanut olla peloissani ja kohdannut raivoni. Vastaanottanut rakkautta ja uskaltanut itsekin rakastaa. 

Rakkaus ei ole varmuuden tavoittelua, riippuvuutta, pysyvyyteen pyrkimistä tai sitoutumista. Sitäkin se on minulle ollut. 

Rakkaus on kaikkein kaunein ja ihmeellisin tunne ja valo jota on lähes liiallista vastaanottaa koska se on "liian hyvää"  ja lähes mahdotonta sanoittaa koska sekin voi olla liikaa. 

Siten on ollut ihanaa olla ylipursuava rakkaudessa. 

Luovuin autosta ja Ourakin tuli tiensä päähän. Samoin televisio. Olen harjoitellut sitenkin kontrollista luopumista. Kaikenlaiset lapsuudesta asti rakennetut turvajärjestelmät, kuten lääkäriin meneminen, verikokeet, oura, suunnittelu, lenkkeily, listat ja suklaa ikään kuin huuhtoutuivat pois siinä asemassa joissa ne olivat. 

Olen kiitollinen pakosta tehdä tarkkaa budjetointia ja joutunut katsomaan mikä todella on tärkeää. Näen nyt paremmin. 

Opettelin tänä vuonna twerkkaamaan ja on ollut helpottavaa voida antaa feminiinille tilaa. 

Tunnen suurta kiitollisuutta tuskauniversumista. En tiedä pahempaa, mutta pystyn nyt näkemään sen paikkana joka tuntuu loputtomalta, mutta uskon että löydän pois sieltä. Ilman vaikeimpien tunteiden kohtaamista elämäni olisi hyvin tasapaksua ja selittäisin itseni taas tyytymään johonkin ennalta määrättyyn. 

Olen löytänyt rauhaa sisälleni pyrkimällä rakastamaan myös pelkoani. 

Suorittaja minussa on saanut paljon huomiota ja olen työskennellyt sen osani kanssa. 

On helppoa rakentaa aikomuksia ja kirjoittaa niistä. Voisin kirjoittaa siitä osastani paksun kirjan ja puhua yleisölle. 

Haaste on ollut aitoa muutosta kohti meneminen, ei niinkään "tänään en tee mitään"-päivien viettäminen. 

Kyse on minulla aitojen rajojen tekemisestä sydämestä käsin eikä periaatteellisesta kieltäytymisestä jonkun "vahvuuden" osoittamiseksi. 

Takanani on useampi uupumisen muisto, sillä olen yhä uudelleen liukunut uhrin tilaan päivittelemään että "tällainen mä taidan olla" ja että tiedän olevani liian kiltti. 

En voi muuttua hetkessä vain lukemalla kirjoja ja päättämällä pitää tästä lähtien puoleni.

Haluan voida pitää itseäni turvassa vaikka tuottaisin kaikille pettymyksen ja se on lähes ihmisluonnon vastaista. 

Minun tulee kantaa vastuu muutoksestani eikä jäädä odottamaan että minulta toivotaan vähemmän. 

Luin tänä vuonna viitisenkymmentä kirjaa ja ostin yhden. Se oli hyllyn viimeinen ja ehdin saada sen. Sillä hetkellä mietin miten en ole yksin, vaan myös kollektiivisesti tuomme valoon menneisyyden taakkaa. Haluan olla mukana kirjoittamassa ja puhumassa siitä. Se on vapauteen kulkemista. 

Tästä tuli naurettavan pitkä kirjoitus. 

On ollut kaunista saada tulla nähdyksi keskeneräisenä, surullisena ilman korjaamisen tarvetta, heikkona ja häpeässä. 

Olla vain ja hyväksyä. 

Sinä kuka olet minua tänä vuonna halannut, sanon että se on ollut minulle niitä vuoden kauneimpia asioita. Yhteys toiseen ihmiseen. Näen nyt selvemmin kuin koskaan. 

Halataan myös ensi vuonna ❤️

Tänäänkin tanssin naisena joka kulkee lohikäärmeiden kanssa. 

Diabetes -pulloposti kortisolin merestä

Oman diabeteksen synnyn kohtaaminen on herättänyt tärkeitä mietteitä kulkiessani omaan itseeni. Myös kilpirauhaseni lopullinen sammuttaminen. 

(Nämä ovat yli 20v sitten tapahtuneita asioita.) 

On valaisevaa antaa myös omalle katkeruudelle lupaa näyttäytyä sillä siellä on paljon kerroksia. 

Lääketieteen vastaus tuolloin suureen hätään oli suuri väkivalta ja minun on ollut vaikea antaa anteeksi kilpirauhaseni sammuttamista. Tunteet kulkevat tunnettaviksi. 

Kukaan ei ole halunnut kohdella minua huonosti, vaan on kyse inhimillisestä ymmärtämättömyydestä. 

Lääketiede ja sen järjestelmät tällaisina ovat sekä pelastavia että pelottavia. Minulla on  mahdollisuus hakea insuliinia ja kilpirauhaslääkettä apteekista. Niiden avulla pysyn hengissä. 

Näiden lisäksi minulle on kirjoitettu kymmeniä reseptejä lääkkeistä jotka saattaisivat helpottaa milloin mitäkin oiretta, mutta joita en koskaan ole hakenut. 

Kyse on aina ollut kohdallani pelosta ja loputtomasta oireiden selvittämisestä turvaan pääsemiseksi. Ei siitä että minussa olisi jotain vikaa. 

Haluaisin kuvata lääketiedettämme "vain vasemman aivopuoliskon toimintana." Asiat eivät toimi siten, mutta tapa nähdä mieli ja keho erillisinä on kummallinen ja koen että ihmisestä nähdään usein järjestelmän kautta vain osa eikä elinkaaren tapahtumien yhteyttä sairastumiseen huomioida riittävästi. 

Kuvitellaan ettei keho muista leikkausta jos mieli nukkuu. 

Surun lamaannuttavaa kipua voidaan kohdella kuin se olisi epänormaalia. Sairauksia voidaan esittää erillisinä, hyökkäävinä tai perittyinä ilmestyksinä. 

Lääketiede on paljon kivun poistamista, mutta kipu jää tai ilmenee erilaisena versiona, sillä sen on saatava kertoa viestinsä. Se ei toimi minua vastaan. 

Jatkuvasti pelokkaita ihmisiä ketkä eivät löydä yhteyttä kehoonsa ja pelkäävät kehon tuntemuksia, voidaan nimittää "luulosairaiksi". Tälle on diagnoosi hypokondria ja sitä pidetään mielenterveyden häiriönä. Tunteiden ilmentyminen kehossa on tällöin luokiteltu mielenterveyden häiriöksi riippuen siitä millaisena ne tulevat ulos. Hiljaisena hiipumisena tai räjähtävänä voimana. 

"Hypokondria liittyy yleensä johonkin muuhun psyykkiseen sairauteen. Noin kaksi kolmasosaa hypokondrikoista kärsii myös masennuksesta tai paniikkihäiriöstä." 

(Wikipedia 29.12.24)

Erilaisten sairauksien diagnoosit voivat alleviivata itsessä tuntuvaa häpeää, arvottomuutta, kykenemättömyyttä muutokseen ja ne voivat kiinnittää sairauden tilaan. 

Paniikkikohtauksella on tärkeä tehtävä ja se on tärkeä viesti. 

Se on kuitenkin kuvailtu minulle harmittomana ja että minulla on taipumusta sellaiseen, olen herkkä ja että ylensä se helpottaa myöhemmässä vaiheessa elämää. Kanna lääkettä mukana. Vaijenna se. 

Kehon normaaleita ja tärkeitä tapoja reagoida elämän muutoksiin voidaan kuvataan usein häiriöinä ja sairauksina. 

Minulla ei ollut mahdollisuutta kuulla sairauden tärkeää viestiä, vaan tunsin että diabetes vain tapahtui minulle. 

Käytin sen ilmentyessä tuttuja keinoja: alistumista ja taistelua. Samoja jotka olivat diabetekseni tuojat. Se on tavallaan ironista. Diabetes oli kuin sattuma ja huono tuuri. 

Olen painanut immuunipuolustukseni alas ilman minkäänlaista ymmärrystä että näin on  tapahtunut. Näiden näkymien auetessa vapautuu suuria ja vaikeita tunteita joita nyt kohtaan. 

Diabeteksesta ja kilpirauhasesta kokoamani kansiokin on väriltään musta. 

Siellä lukee kuitenkin päiväkirjaa joka on vuorotellen kuin lääkärin kuivaa analyysia ja iloista sankaritarinaa. 

Kuvaan miten sairaalassa jemmasin puolet ruuista servettien sisälle koska ne olivat pahoja. 

En voinut puhua niistä sillä voisin olla kummallinen tai hankala. 

Nämä ovat minuun rakentuneita selviämismekanismeja. Roolia uhrina sekä  sankarina jottei kukaan huolestu tai koe surua. 

Ihminen on yksilönäkin uskomaton yhtenäinen verkosto. Se että nykyään voidaan jo puhua suolistosta toisina aivoina, on vain yksi huomattava ja tärkeä yhteys.  Immuunipuolustukseni on yhteydessä omaan ääneeni ja tunteisiini. Immuunipuolustus olen minä. Rajani joka päästää hyvän sisään ja pitää vaaran ulkona. 

Kaikki saivat tulla minun tilaani, mutta minä tukehduin sanoihini. Ne olivat takertuneet kurkkuuni tuohon kilpirauhasen kohdalle. 

Nyt tunnistan ja ymmärrän että jatkuva hiljainen hyväksyntä sairastuttaa. Jatkuva taistelun tila siitä riitänkö. Hyväksynnän hakeminen, miellyttäminen ja mukautuminen kulttuuriin joka on pahoinvointia luova tehokkuudella ja mittaamisella. Jatkuva pelko on kortisolitulva. Kiireeseen mukaan lähteminen sairastuttaa ja uhrautuminen marttyyrina. Se on itsevihan muoto. Oma vihani oli niin käännettynä itseeni, etten tuntenut sitä lainkaan. 

Lopulta vielä aloin meditoida itseni tasaisen hiljaiseksi, sillä aloin jo kuplia. 

Diabetes ja tapahtumat kilpirauhasessani ovat nyt kuin kortisolin meressä kellunut pulloposti joka on vihdoin saapunut luettavaksi. 

Yksi osani, joka haluaa ymmärtää, lukea ja ottaa selvää kaikesta, on ollut suureksi avuksi yhdistäessäni asioita. 

Diabetekseni ei ole erillinen osa minua. Se on prosessi joka on käynnistynyt minussa tuodakseen esille asioita jotka eivät tule kuulluksi. Se on minussa ilmenevä vastaus sisimmästäni sille toiminnalle jota olin pitkään tehnyt ja jota jouduin tekemään. 

Sekin on minun oma ääneni. 

Oma ääneni on vihannut pitkään. Alistunut, pienentänyt, moittinut, vaatinut. 

Autoimmuunisairaus on se kun "elimistö hyökkää itseään vastaan". 

Minussa herää tarvetta moittia itseäni siitä etten ole puolustautunut ajoissa, eli kuullut itseäni. 

Suuren ymmäryksen ja myötätunnon matka sisältää vihaa ja turhautumista. 

Samalla kuitenkin olen nyt lähtenyt kulkemaan suureen muutokseen jonka tunnen omaksi tiekseni. Tunnen kehossani kasvukipuja ja suurta valoa. Vapautta. 

Tässä hetkessä tänäänkin on vaikeaa tuottaa toiselle ihmiselle pettymys. Tänäänkin se on vaikeaa vaikka tiedän että saan tehdä niin. 

Tiedän että se on totuudellista ja tärkeää ja tiedän ettei minua hylätä kun tuotan pettymyksen. SILTI se on vaikeaa. 

Näen nyt uineeni kortisolin meressä. Olen aina tuntenut sen, mutten ole yhdistänyt asioita. Se on heijastunut peilistä, mutta vastaus on ollut treenata enemmän. 

Se on saanut lääkäriltäkin selityksiä jotka olen kyseenalaistamatta hyväksynyt. 

Tuli hetki kun kortisolimäärä ja sitä kautta sokerimäärä näännyttivät minut. Jäin sairaalaan päänsärkyineni ja väsymyksineni opettelemaan insuliinin pistämistä. 

On jotenkin karua että sairaus kehottaa pysähtymään tai muutokseen, mutta tuleekin kohdatuksi asiana joka pitää hoitaa siten, että kaikki voi jatkua juuri sellaisena kuin ennenkin ja mieluiten nopealla aikataululla. 

Olen käynyt viime aikoina sairaalassa. Tukena toiselle ihmiselle. 

Pelko tulvii. Tunnen astuvani kauhuelokuvaan ja kummalliseen näytelmään. Tunnen miten  luottamukseni tähän maisemaan sisältää pelkoa ja katkeruutta. Kenenkään silmät eivät näe. Kehoni tärisee ja itkee. Tämä on pelon kautta näyttäytyvä maisema. 

Pyrin istumaan kanssani ja ymmärtämään. Nyt voin vain olla. Nyt olen eri kohdassa ja pidän huolen itsestäni. 

En ole viettänyt elämässäni pitkää aikaa sairaalassa. Lääkärit vain ovat olleet paljon matkallani ja lääkärin on helpompi katsoa röntgen-kuvaa kuin minua silmiin. 

Tunnen että ikään kuin minun tulisi muistaa roolini potilaana. Olen pyrkinyt olemaan helppo potilas. 

Jos lukisin nyt Omakanta-palvelusta tekstejä, saisi vaikutelman että on ollut kaikenlaista vaikeutta ja että paljon on ainakin tutkittu. 

Nyt kun pohdin asioita, olisi jokaisessa lähetteessä voinut lukea vain "hirveä pelko" ja sen vuoksi tämä, tuo ja nämä tutkimukset. 

Miten tämä olisi voinut mennä jotenkin toisin? Minulle vieras oma kehoni tulvi aina merkkejä pelosta ja tarpeesta toimia. Minulle ne olivat sairauden oireita. Tästä olen kirjoittanut aikaisemmissa kirjoituksissani. 

En ollut valmis näkemään itseäni 20-vuotiaana, enkä 30-vuotiaanakaan. 

Hymyilyttää miten Carl Jung kuvaa juuri sitä vaihetta jossa puolet elämästä on oman itsensä löytämistä muotista jonne on itsensä vaivalla saanut ensin sovitettua. 

En kuitenkaan ajatellut Jungia tai neljänkympin kriisiä, vaan mietin mikä ihme minua taas vaivaa ja ettei tämä ole koskaan ollut näin hankalaa. 

Tarvittiin paljon uupumusta ja lopulta kaatuminen jotta järkeily ja analysointi liikkuivat pois paikoiltaan ja saatoin lähteä näkemään kuka olen. 

Vaativuus minussa haluaa  nopeaa paranemisen prosessia. Kun puhun paranemisesta, tarkoitan kokonaiseksi tulemista, en sitä että diabetes lakkaisi olemasta. Haluan parantua sairaus-ajatuksistani, jotka saivat minut uskomaan että omakannan teksti on totuutta. Se on tavallisesti raportti minusta vartin ajalta henkilöltä kuka ei tunne minua. 

Pelko lähtee helposti pyörittämään yhä uudelleen vanhaa kaavaa jossa etsin turvaa itseni ulkopuolelta. 

 Tarkastelen omaa matkaani sen kautta, millainen valtava pelon aallokko ovat erilaiset terveyshuoleni olleet kun en ole pystynyt itse tulkitsemaan olojani, kipujani ja tuntemuksiani, vaan olen jäänyt järjestelmän passiiviseksi potilaaksi. 

Potilaana olo on voimakkaasti tukenut ajatusta itsestäni erillisenä kehostani. Se on myös osaltaan pitänyt voimakkaasti uhrin asemassa, jossa minulle vain tapahtuu asioita ja niitä voidaan mystisesti korjata ulkoapäin. 

Syy että olen jättänyt hakematta kaikki ne paketit minulle määrättyjä lääkkeitä, kuten migreenilääkettä ja kipulääkettä on ollut intuitio. Tuntemus vatsanpohjassa. "Gut feeling". Ne ovat olleet hyviä päätöksiä sillä ne ovat minun päätöksiäni. Sen osan, jota ilman kuolen.

Siten tunnen katkeruuden itsessäni voimakkaana asetelmassa jossa omaa kehon viisautta vähätellään ja kehoitetaan luottamaan suureen määrään tutkimustietoa ja koulutusta. 

Nyt tunnen voimaa siitä että voin kuunnella itseäni ja käyttää muilta saamaani tietoa hyväkseni käsittelemättä sitä totuutena. 

Monelle asialle on paikkansa. Omalla kohdallani pidän veriarvojen seuraamista hyvinkin hyödyllisenä. En pääse eroon siitä tosiasiasta että tarvitsen insuliinia joka päivä ja että diabetes on otettava huomioon. 

Hymyilen aina toisinaan sille, että minä luulen olevani se kuka täällä sanelee aikataulut paranemiselle. 

Hymyilen myös sille että insuliinireseptini olivat taas vanhentuneet, sillä en käy enää kannassa. 

Nyt voin syödä kilpirauhaslääkettä ja puhua. Puhua, kirjoittaa ja pitää ulkopuolella satuttavia sanoja, ihmisiä, bakteereja, viruksia ja pahaa ruokaa. Aina en onnistu, mutta nyt olen yhteydessä voimaan sisälläni joka puolustaa ja korjaa ❤️ 

Huomaan kortisolin aallot ja hermostun verensokeristani, mutta vihalla en voi korjata. Täytyy kellua aalloilla ja luottaa. 

Juuri nyt olen tässä ja kaikella on ollut valtavasti merkitystä. Tämä kaikki on ollut matkaa mielen ja kehon yhteyteen. 

Tässä kirjoituksessa on katkeruutta. Katkeruus sai minut kirjoittamaan, sillä kuljen sen läpi.

Tämän kaiken avaaminen on minun omaa matkaani ja ymmärrykseen kulkemista. 

#autoimmuunisairaus #kilpirauhanen #viha #kortisoli #kontrolli #kehityksellinentrauma #minätila  #lapsuudenkehityksellinentrauma  #addiktio #ahdistus #kasvu #häpeä  #suorittaja #miellyttäjä #polyvagaalinenteoria #stressi  #ylikiltteys  #psykologia #diabetes #t1d #insuliini #lääketiede #hypokondia #paniikkihäiriö #luulosairas #medikalisaatio #mielenterveys #terapia

Kun terapia on kinesioteippausta

Nämä ovat ajatuksiani omista terapioistani. Haluan tarkastella niitä nyt rehellisesti kun voin nähdä niiden osuuden matkallani. 

Minulla on ollut elämäni aikana uupumuksia ja voimakkaita kuormittumisia. Kehon voimakasta pahoinvointia ja hätää joka on ajanut etsimään apua. Tämä teksti kertoo aikaisempien terapioiden tuomista tuntemuksista sekä mietteitä itseni sen hetken roolista avun etsijänä. 

Olen etsinyt paljon syitä ja apua erilaisiin vaikeisiin oloihin. Avaan asiaa aikaisemmissa kirjoituksissani kuten Fyysiset oireet ja psyykkiset murheet.

Olen odottanut labrakokeista löytyvän jotain, mutta niiden pohjalta olen vaikuttanut terveeltä, koska olen terve. 

Lääkärin vastaanotolla minulle tarjottiin mahdollisuutta mielialalääkkeisiin sekä mahdollisuutta käyttää opamoxia tarvittaessa. 

Myöhemmässä vaiheessa pohtiessani jatkoa sairauslomalleni, tunsin että lääkkeiden käytön ehdottaminen kävi painostavammaksi. Päädyin hakemaan lääkkeet apteekista ja valehtelemaan että olen päättänyt kokeilla. 

Koin että minun on pakko jollain tavalla pysyä "avun piirissä". Jos en tekisi kuten minulta odotetaan, minut jätettäisiin ulkopuolelle ja olisin hankala. Olin jääneenä uhrin tilaan näkemättä omaa mahdollisuuttani vaikuttaa olooni. 

Otin mieluusti vastaan mahdollisuuden päästä toisinaan puhumaan oman terveyskeskuksen psykologin kanssa, mutta ajat olivat harvassa. 

Koin helpotusta hänen lämpimästä läsnäolostaan ja kaadoin itkien taakkaa jatkuvista kummallisista tuntemuksistani joiden syy näyttäytyi jaksamattomuutena ja elämän kuormana. 

Käynnit olivat harvoin ja minut ohjattiin hakemaan Kelan tukemaa yksilöterapiaa. 

Tätä varten kävin ensin psykiatrisen poliklinikan arviossa. 

Koin sen kuin ahdistavana kuulusteluna. 

Minussa nähtiin "bipolaarisuuden merkkejä" kun kerroin käyväni paljon salilla, mutta nyt en enää jaksanut siellä, vaan tunsin väsymystä. Minulle koitettiin löytää diagnoosia ja koin että yksittäisiin sanoihini tartuttiin. 

Minua koitettiin puhua masentuneeksi erilaisilla johdattelevilla kysymyksillä. 

"Ahdistuneisuushäiriö" diagnoosin jälkeen anoin Kelan yksilöterapiaa. Aloin hakea kongnitiivisen psykoterapian työskentelytapoja käyttävää psykoterapeuttia. 

Terapeuttia oli vaikea löytää, mutta niin tapahtui.

Tunsin että suhteemme voisi onnistua ja näin kävikin. Terapeuttini kuunteli ja oli läsnä kanssani. 

Koin että arvostimme toisiamme ja että tulin kuulluksi. Uskalsin puhua ne asiat, joihin minulla oli pääsy. Tunsin syvää ahdistusta ja elin jatkuvassa pelossa omasta riittämättömyydestäni ja epävarmuudestani. 

Kaikki muu oli tuskaa oman kehon kivuista. 

Kehoni reagoi monilla tavoilla. Niistä olen kertonut aikaisemmissa kirjoituksissani. Oloni muistutti vuorotellen kilpirauhasen liikatoimintaa ja vajaatoimintaa. Ajattelin että minulla on raudan puute. 

Jo Kelan kaavake antaa viitteen että olen jotenkin sairas vaikken ollut, vaan ainoastaan pelkäsin olevani. Elin ympäristössä, joka tuki sairaus-ajatteluani ja 

terapiasta tuli minulle ulkoa sisälle tuleva itseni parantamisen suoritus. 

Kävin terapiassa säntillisesti joka viikko ja koin sen siinä hetkessä tärkeäksi. Sain toivoa ja omia ajatuksia oli mahdollisuus kaataa toiselle ihmiselle kuka ei tuominnut. 

Sain pohdittavia tehtäviä ja kirjoitin tosi tiukkaa analyysiä itsestäni päiväkirjan muodossa. 

Oli tärkeää osoittaa terapeutille kyvykkyyttä ja osaamista. Osoittaa edistymistä ja siitä tulikin huomaamatta tavoitteeni. Pyrin puhumaan juuri niistä asioista joita olin oivaltanut, enkä siitä että kivut ovat taas samanlaisia. Oli myös tärkeää pitää kiinni aikataulusta ja olla vähän edellä. Koin että vuodessa minun pitää olla "normaali". 

Sain ensimmäistä kertaa terapiassa kiinni ajatuksesta, että kehossa tuntuvat kivut ovat yhteydessä ahdistukseeni. Se oli tärkeää. Olen elänyt vahvasti irrallani omasta kehostani ja kaikki kehossa liikkuvat vieraat tuntemukset ovat olleet merkkejä vaarasta ja sairaudesta. 

Nyt kipu tuotiin ensimmäistä kertaa katsottavaksi erilaisessa roolissa. 

Tässä terapiassa kivut eivät kuitenkaan liikkuneet. Niitä ei liikutettu. Kivun kanssa opeteltiin olemaan ja ne keskusteltiin osaksi elämää. 

Loppuraportissa lukee: 

"On huomannut pystyvänsä hyväksymään kehon reaktiot ja huoliajatukset osana tavallista arkea." 

En tiennyt kipujen olevan piilotettuja tunteita. Siihen meni vielä vuosia aikaa. 

Pelot sairastumisesta jäivät kehoon. Paniikki, suru ja riittämättömyys painuivat takaisin tavoittamattomiin. 

Minut oli kuin "teipattu takaisin terveeksi", eli passiiviseksi tilanteeseen tyytyjäksi. Jos minussa ilmenisi taas jotain oireita, voisin tulla takaisin teipattavaksi työkykyiseksi. Oma toimijuuteni ei vahvistunut, vaan jäin potilaan asemaan. 

Tunnen että elämässäni on ollut kasaan teippaamista. Vääränlaisuuden korjaamista ja siten olen kulkenut erilaisissa paikoissa teipattavana ja opettelemassa mitä kuuluisi tehdä. 

Olen ollut terveyskeskuksen jonossa riippumassa kuin joku vettynyt villapaita henkarilla. Tuijottamassa kenkiini huolestuneena. 

Minussa ei ole ollut aikuista kuka voisi ottaa vastuuta omasta itsestä, joten olen etsinyt apua ja sitä kautta turvaa. Jonottanut auktoriteettien luokse saamaan uusia ohjeita, sillä omat tunteet ja ajatukset eivät ole saaneet olla luotettavia, vaan vääriä. 

On ollut aina tärkeää olla työkykyinen ettei tarvitsisi hävetä omaa herkkyyttä, uupumista tai vaikuttaa laiskalta tai itsekkäältä. 

Uupumuksen sairauslomat eivät ole auttaneet sillä olen palannut töihin samoissa asetuksissa pelkäämään koska kuormitun uudelleen. 

Ein sanomisen harjoittelu ei auta, ellen oikeasti halua pitää itsestäni huolta.

Lepo ja rentoutuminen eivät ole muuttaneet minussa tarvetta olla mieliksi kaikille. On vaatinut paljon enemmän kuin pelkkää ymmärrystä ja kuorman säätelyä vähemmäksi, sillä varmasti joku aina tarvitsee jotakin. 

Terapiaan meni uupunut uhri. Siellä vahvistui sisäinen suorittaja jonka haarniska taottaisiin taas kestämään hetki taistelua. Uhri minussa tuli nähdyksi ja sain suojaa olla väsynyt ja haavoittunut. Liiallinen kiltteyteni tuli nähdyksi ja ymmärsin taas kerran mitä teen väärin. Joustan liikaa itse haavoittuen. Minussa ei ole voimaa ja olen taas ihan vääränlainen. 

Opettelin sanomaan ei, mutten kokenut sisimmässäni että minulla olisi oikeutta rajata ja kieltäytyä, koska kuka minusta sitten pitäisi. Känkkäränkästä. 

Oman itseni arvostus nousi suoritteeksi, eikä ollut aitoa. Pohdin että minun kuuluisi pitää nyt puoliani, sillä vain siten voin välttää etten taas miellytä muita liikaa ja uuvu makaamaan sänkyyn. 

Aito minuus oli hukassa. Aito Tuuli ei tiennyt kuka on, mitä haluaa tai ei halua. Tuuli oli jähmettynyt odottamaan ja pysyi vaiti koko terapian ajan, sillä ei ollut turvallista. 

Aito minuus on kuitenkin jollain tavalla välillä näyttäytynyt. Minua ei voinut painostaa syömään lääkkeitä, enkä lähtenyt venyttämään itseäni diagnooseihin jotka eivät olleet totta. Aito, silloin hyvin tuskallinen ja pelottava suuttumus joskus näyttäytyi kun olin ajettuna nurkkaan. Olen siitä kiitollinen. 

Minä itse en vahvistunut terapiassa. Siellä vahvistuivat uhri, suorittaja ja erityisesti minussa oleva "järkeistäjä", joka on pyrkinyt pitämään minua turvassa järkeilemällä ja hakemalla tietoa riittävästi. 

Tämä "riittävästi" ei ole koskaan tapahtunut, vaikka olen lukenut satoja kirjoja psykologiasta, aivoista ja ihmismielestä ymmärtääkseni ihan kaiken mitä minussa tapahtuu. 

Olen analysoinut itseäni siitä asti kun olen kirjoittanut pienenä tyttönä päiväkirjoja. 

Ne ovat vaihtuneet tiukan analyysin ja itsereflektion vihkoiksi joita on iso pahvilaatikollinen. 

Tämä sisäinen järkeistäjä vahvistui terapiassa saamastaan jatkuvasta kehusta. 

Se sai kuulla olevansa täysin ainutlaatuisen taitava itsereflektiossa. 

Siitä on hyötyä, mutta samalla olen paljolti jäänyt kiinni analysoimiseen ja liike on pysähtynyt. Lisäksi olen siten juuttunut pitämään omia analyysejäni pysyvinä ja ainoina vaihtoehtoina. Olen koittanut ratkaista tunteita olemalla järkevä. 

Piirsin elämän janan ja kirjoitin kaavakkeet täyteen. Keskityin kuulemaan miten hienoa työtä olen tehnyt itseni eteen. Istuin kuin pieni tyttö koulun penkillä auktoriteetin antaessa palautetta. 

Tuntui tärkeältä kun kehuttiin. Kuitenkaan se ei muuttanut mitään. Jos olisin joskus myöhästynyt terapiasta, olisin yhä kuollut häpeään, sillä en ollut kasvanut aikuiseksi, vaan etsin tapaa kelvata, miellyttää terapeuttia ja suorittaa terapia apukeinona siihen että olin jotenkin rikkinäinen. Niin minut teipattiin. 

Vuoden kongnitiivisen psykoterapian jälkeen  aloin hiljalleen kulkea kohti katkeamispistettä siitä huolimatta että reipas suorittaja minussa vahvisti jaksamisen ajatusta. Oli häpeäksi tunnustaa etten ymmärrä miksen osannut vuoden terapian jälkeenkään muuttaa itseäni. Koin että minun kuuluisi olla vain kiitollinen kun olin saanut vuoden terapiaa ja sitä oli maksettu minulle. 

Puhuin itselleni että jaksan kuitenkin "aika hyvin" ja joku muu varmasti tarvitsisi kipeämmin paikkani terapeutilla. 

Terapiassa ei selvitetty, miksi koin jatkuvaa suorittamisen pakkoa. Miksi koin jatkuvasti tekeväni väärin. Miksen laita rajoja ja sano ei. 

Jäin passiiviseksi odottamaan että terapiassa käyminen hoitaa minut. Kuuntelin ohjeita ja tein niitä harjoituksia. Eikö sen pitäisi riittää kun tein kaiken niin OIKEIN. 

Parin vuoden kuluttua terapiasta maailmassa tapahtui kaikenlaista. Tilanteet läheisten ihmisteni kanssa kärjistyivät ja siirryin voimakkaaseen taistele-pakene tilaan. Ensin se pysyi hallinnassa kontrollilla, syyttelyllä, vihalla ja järkeilyllä, sekä sairauden etsinnällä. 

Sain lähetteen ahdistuneisuushäiriön nettiterapiaan. 

Taas koin että on oltava kiitollinen ja halusin nähdä toivoa. Taas kieltäydyin lääkkeistä. Taas valehtelin että kokeilin niitä. Nyt koin jo suurempaa ärsyynnystä siitä, että joudun peittämään oman sisimpäni muilta. 

Minulla ei kuitenkaan ollut sairautta tai häiriötä, vaan syvimmät pelkoni ja kauhuni olivat aktivoituneet. Olin lohduton ja epätoivoinen ja siten kyseinen nettiterapia pahensi oloani tässä kohdassa. 

Kirjauduin terapiaan tekemään harjoituksia pari kertaa viikossa  Luin ja vastailin kysymyksiin. 

Tein paljon mielikuvaharjoituksia. 

Olin niin täynnä pelkoa että tehtävät olivat mekaanista suorittamista. Oli vaikeaa keskittyä ja koitin suorittaa pelkoa pois itsestäni kirjoittamalla sitä eri tavoin. Oli ahdistavaa etten löytänyt tarkkaa syytä peloilleni siitä hetkestä. 

Altistin itseäni mielikuvaharjoituksessa yhä uudelleen pahimmalle pelolleni. Harjoituksen tarkoitus oli että lopulta tottuisin siihen. Hyväksyin harjoituksen ja tein sitä ahkerasti. 

Yhä uudelleen mielikuvassa kuvittelin miten minut jätettiin yksin ja itkin lohduttomasti. 

Yhä uudelleen kehoni tulvi kauhua, sillä harjoituksen lopussa en avannutkaan silmiäni turvassa, sillä turvaa ei ollut missään. Oli vain kauhu. Ohjeissa sanottiin että ensin on vaikeaa ja sitten helpottuu. Olen hyvä ohjeiden kanssa ja suoritin itselleni yhä pahenevan olon. 

Kirjoitin nettiterapiaani voisinko puhua jonkun kanssa oikeasti. Sain neuvon ottaa yhteyttä omaan hoitavaan tahoon tai soittamaan tarvittaessa 112. Ymmärsin sen. 

Annoin varmaankin hyvän palautteen nettiterapiasta, ettei kukaan pahoita mieltään. En muista siltä ajalta kaikkea. En myöskään pystynyt silloin arvioimaan terapian haitallisuutta itselleni sen hetkisessä tilanteessa. Suorittaja kun oli viimeisenä pystyssä. 

Tämä kaikki oli tärkeää. Oli nähtävä että teippaaminen työkykyiseksi on riittävää ehkä muille, muttei minulle. Terapiat pitivät roolejani toiminnassa ja osaltaan estivät minua kaatumasta pahasti, mutta juuri sen oli tapahduttava jotta jokin muuttuisi. 

Terapian jälkeen tipuin tuskauniversumiksi kutsuttuun. Se on hyvin kuvaava sana ja olen kuvannut tämän kohdan aikaisemmin blogissani otsikolla "Tunteita ajalta jolloin piti olla hiljaa" Piti kaatua sinne, missä kaikki järjellä ymmärrettävä lakkasi vaikuttamasta. 

Alkoi minun matkani kohti omaa itseäni rakkauden katseessa ja turvassa. 

#terapia #psykoterapia #tuskauniversumi #paniikkihäiriö #pelko #raivo #häpeä #jäljetkehossa #kasvu #suru #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #miellyttäjä #tunteet #ahdistus #kontrolli #rajat #viha #syyllisyys #trauma #kipu #työhyvinvointi #työssäjaksaminen #työ #nettiterapia #huoliajatukset 

Ananaspaloja aamulla, suklaata illalla

En ole aikaisemmin voinut kirjoittaa tästä aiheesta. Se sisältää niin paljon häpeää ja  itseen kohdistettua vihaa. Myös paljon syyllisyyttä jota olen kohdannut pikkuhiljaa. 

En ole voinut näyttää pelkoani, vaan ollut reipas, enkä ole voinut olla vihainen, vaan  mukautunut kaikkeen ja kaikkiin. 

Naurettava, häpeällinen viha on ollut aina piilossa. Sitä ei voi poistaa, joten se oli ohjattava minuun itseeni. Ja miten olenkaan vihannut kehoani. 

Kehoni palveli yritystä tulla nähdyksi ja se oli vain kuin vaate oikeiden vaatteiden alla.

En ole sairastunut syömishäiriöön. Pakottava tarve hallita syömistä on ollut tapa selviytyä. Se on pakon edessä luotu toimintamalli etten hajoaisi. Kontrolli antoi illuusion elämän hallitsemisesta ja kykyä saada hyväksyntää kehon kautta.

Tämä syömiseen kohdistuva kontrollini, joka myöhemmin muuntautui koko terveyden hallinnan addiktioksi, on niin suuri osa jotakin minkä olen kokenut kiinteäksi osaksi itseäni, että väkisinkin sen käsittely on haastavaa. En uskonut koskaan pääseväni irti. 

Olen ollut ahdistunut painostani siitä lähtien kun samat housut eivät jotenkin yhtäkkiä mahtuneetkaan takapuolen kohdalta hyvin jalkaan. Syynä oli se, että olin kasvamassa naiseksi. 

En ala muodostaa tässä kirjoituksessa sen tarkempaa aikajanaa, vaan kuvaan lähinnä tuntemuksiani ja tapojani toimia. 

 En valehtele, jos sanon että olen koko aikuisiän painanut suurinpiirtein saman verran.

Rakenteeltani olen lyhyt ja lihaksikas. 

Halusin olla hoikka ja halusin olla kaunis. Koin että monet muut olivat kauniita ja itse olin kuin peikko. Olin kateellinen, mutten voinut näyttää sitä. 

Vähän myöhemmin ihastelin Victorias Secretin alusvaatemalleja ja seurasin tiiviisti Huippumalli haussa ohjelmaa. 

Laitoin Victorias Secretin enkelin kuvan jääkaapin oveen muistuttamaan että jos syöt niin muista ettet näytä tältä. 

Tunsin että olen kummallinen ja vääränlainen. Muut uskaltavat tehdä kaikkea jännittävää ja minä vain pelkään, enkä edes tiedä mitä. 

En koskaan lähtenyt dieetille, vaan jokainen uusi painonpudotusjakso oli päätös jostain uudesta pysyvästä järjestelmästä. 

Ne olivat kaalisoppaa, kitumista ja karkkien syömistä. Kaatumista, häpeää, nousemista ja analysoimista. 

Koin että tiesin aina mitä teen. Olin innokas ja järjestelmällinen. Keskitin valtavasti energiaa uusiin laihdutusyrityksiin. Jos en saanut riittäviä tuloksia, tipuin rumuuden, kelpaamattomuuden ja häpeän tilaan. Viha, jota ei sovi tuntea kääntyy kohti itseä. Ja niin vihasin taas kehoani ja kykenemättömyyttäni itsekuriin. 

Se että kuulin olevani hyvän painoinen, normaali tai hoikka, ei mikään riittänyt kuin hetkeksi nostamaan minut uhriudesta johonkin ylpeyteen. 

Minussa on ollut kauhua naiseksi kasvamisesta sillä elin Rambon roolissa jotta herkkyyteni, jonka katsoin heikkoudeksi ei paljastuisi. Suhtauduin vihaisesti omaan feminiiniini ja sen arkuuteen ja pelkoihin. 

17-vuotiaana aloitin tyynesti e-pillereiden syömisen ja laskeuduin yhä enemmän rooliini. Tunnen tuosta valinnastani valtavaa vääryyttä ja vihaa jonka kanssa olen työskennellyt myöhemmin. Hormonaalisen ehkäisyn aikana en voinut tulkita kehoni viestejä. En ymmärtänyt millaisen vaijennuksen tein heräävälle naiseudelleni. Tunnen että poistin itseltäni mahdollisuuden tuntea itseni kauniiksi ja upeaksi joka kuukausi. 

Olen kirjoittanut hormonaalisesta ehkäisystä otsikolla Tiikeristä karviseksi.

Karkasin tunteita addiktoiviin syömisiin. Tästä häpeissäni rakensin taas uuden ruokavalion ja juoksin tässä pyörässä kuin hamsteri. 

Liikunta ja kaiken kirjaaminen ylös kuului tähän. Diagrammeja ja suunnitelmia. 

Koin että äärimmäisen tarkat rajat ruokien kanssa antaisivat minulle mahdollisuuden säästyä ylensyömiseltä. 

Tunsin että jotain tosi hyvää oli vain PAKKO saada. Koitin kirjoittaa päiväkirjaa tunteista jotka laukaisivat käyttäytymisen ja tällä tavoin saada kiinni miten voisin muuttaa jotakin. 

Tämä turhautti, sillä en löytänyt mitään missä olisin kokenut voivani tehdä jotakin korvaavaa. Löysin himon ja ahdistuksen. En koskaan muuta. Häpeän siitä mitä tulisin seuraavaksi tekemään. 

En voinut tuolloin löytää tunteita, jotka ovat tehokkaasti dissosioituja. En voinut mitenkään nähdä syöväni suruun ja kipuun lohdutukseksi, sillä "eihän tässä nyt mitään surullista ole." 

En nähnyt syöväni itseäni hiljaiseksi vihasta. Syöminen rauhoittaa ja hiljentää. 

En vain tuntenut itseäni koskaan vihaiseksi. 

Söin rauhoittaakseni jatkuvaa pelkoani ja epävarmuuttani, vaikka siinä hetkessä tunnistin vain himon. 

Etsin tunteita vain tästä hetkestä, enkä ollut tietoinen mitä piilotettua minussa on.  Kaipasin kovasti rakkautta, jota etsin kakkupalasta. Että riittäisin ilman suorittamista. Löysin häpeän joka muistutti että olen viallinen. 

Vasta nyt voin nähdä tämän rakenteen. Turvassa voin tuntea tunteita jotka ovat olleet piilotettuna ja nähdä miksi en ole päässyt käsiksi syömisen ongelmaan. Nyt voin tuntea häpeän ja arvottomuuden itsessäni ja nähdä lohdutuksen tarpeen. Antaa luvan vihalle tulla rajakseni ja turvakseni. Antaa luvan olla peloissaan. 

Rajattomuudessa minulla ei ole valtaa itseeni. On pakollista koittaa hallita ulkopuolelta, koska tie omaan itseen on täysin piilotettu. Suklaalevyn äärellä on jotain tuttua ja iloista. Olen hetken turvassa. 

Vuonna 2000 sairastuin tyypin 1 diabetekseen. Alkoi uusi suorittajan kausi. Nyt ei lasketa enää kaloreita, nyt lasketaan hiilareita. Minusta tulisi huippudiabeetikko. 

Söin ensin pelkkiä leipiä. Olin aina nälkäinen. 

Sitten myös muromysliä ja jogurttia. Join light limsoja. Söin pastaa ja huomasin että ruokahaluni on tuolloin pohjaton, mutta mikään määrä insuliinia ei riitä, kuten ei mikään määrä pastaakaan auttanut rakkauden nälkään. Söin myös kauhuuni sairaudesta, jonka loppuelämäkseni sain. En voinut näyttää pelkoani. Kontrollini hajosi ja alkoi yhä epätoivoisempi itsevihainen taistelu pelkoa vastaan. 

En saanut tukea diabeteksen hoitoon, koska roolitin itseni vahvaksi, osaavaksi ja kuuntelin ohjeita hoitajalta. Piilotin tunteeni itseltänikin tehokkaasti. Valehtelin verensokerin mittaustulokset vihkoon ja ne herättivät hoitajassa ristiriitaisia mietteitä. 

Insuliinimääriäni lisättiin suuriksi ja kärsin jatkuvista matalista sokereista öisin ja korkeista aamuisin. Olin jatkuvassa vuoristoradassa. Syömistä, korjaamista ja hätää. En hallinnut omia syömisiäni ja häpeä diabeteshoitajalla huonoudesta sai aikaan yhä huonompia valintoja syömisissä. 

Vihaa itseä kohtaan. Armottomuutta ja ananaspaloja aamulla ja suklaalevy illalla. 

2011 Antti Heikkilä puhui televisiossa aamulla. Tartuin siihen. 

Päädyin ihan samanlaiseen kontrolliin kuin ennenkin. Erona oli kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa tulin tarttuneeksi johonkin jossa lakkasin näännyttämästä itseäni ravitsemuksellisesti ja irroittauduin monesta minulle hyvin addiktoivasta tuotteesta. En kokenut tuolloin lainkaan pärjääväni tiettyjen ruoka-aineiden kanssa. 

Verensokerini tasoittui ja sain vähentää paljon insuliinia. 

Tärkeintä oli, että sain onnistumisen tunteen ja löysin jotain minulle sopivaa. Pystyin itse olemaan aktiivinen. Sain rauhaa taistelusta ja otteen omasta sairaudestani. 

Rakensin siitä koko persoonani sillä oli mullistavaa kääntää uusi lehti elämässä. 

Olin suorittaja ja nyt minusta tuli myös saarnaaja. Olin saanut valtavan avun ruokavaliosta, joten suuntasin nyt ajatukseni muiden "pelastamiseen". 

Kaadoin omaa häpeääni muiden päälle osallistuen kaikenlaisiin keskusteluihin. Ajattelin jollain tasolla lähteväni tärkeään tehtävään, mutta ruokavalion ehdottaminen toiselle on väkivaltaista. Kyse oli minun kyvyttömyydestäni kohdata itseäni.

Aloin kehittää itselleni tiedostamatta jotain huippudiabeetikon persoonaa. Suojaa siltä että minua pelotti mitä tämä sairaus toisi.  Suojaa häpeältä, etten osaa kontrolloida itseäni. 

Taas uusi ruokavalio voisi tuoda ehkä turvaa, joka minusta puuttui. 

Nostin itseäni, koska olisin siten olemassa ja koin että tällä tavoin voisin olla rakkauden arvoinen. Rakkaus oli minun elämässäni ansaittava. 

Kohtaan syyllisyyttäni. Puhun ja puran sitä tänäänkin. Elämässäni oli tuolloin valtava tarve olla täydellinen jossain. Sitten taas sisimmässäni itkin muromyslikulhoon. 

Näin vain oman sektorini. 

En ole kontrolloinut pelkkää ruokavaliota.  Minuun rakentui tarve hallita suunnitelmallisesti ja tavoitteellisesti treenaamista, liikkumista ja painoa.  Kaikenkaikkiaan ulkonäköä ja lopuksi vielä esimerkiksi verikokeiden kautta terveyttä.

Ylimääräisten verikokeiden ottaminen on ollut minulle hyödyllistä ja terveyttä edistävää. Näen kuitenkin miten olen ollut lukkiutunut ajattelemaan jonkun tietyn luvun tarkoittavan tiettyä asiaa, kuten turvaa tai vaaraa. 

Kirjoitin kokonaan oman kirjoituksen myös Ourasta ja siihen liittyvistä tunteista.

Nämä kuvaamani tavat toimia eivät ole hyviä tai huonoja asioita. Ne ovat suojamekanismeja häpeältä. 

Ne ovat johtaneet monipuoliseen perehtymiseen, vastuunottoon omasta terveydestä ja ymmärrykseen miten minä toimin. 

Varjopuolena katson, että pakollinen hallinta on ollut uuvuttavaa ja pelottavaakin. Kontrolli on illuusio ja kun elämän tilanne oli haastava, ajauduin epäonnistuneen ruokapäiväkirjan tai riittämättömän verikoetuloksen kautta taas johonkin ulkopuolelle pelkoihini. 

Kroonisessa pelossa aina jokin on pielessä. 

Työskentelen jatkuvasti itseni kanssa. Jatkuvan kontrolloinnin purkaminen tapahtuu nyt hiljalleen puuttumalla sen juurisyyhyn. Kuljen matkaani purkaen lapsuuden kehityksellistä traumaa turvallisen ja aidon ihmisen kanssa. 

Tulen nähdyksi. Saan pelätä ja pettyä. Löydän yhä enemmän itseni. 

Meneillään on kamppailun hätää. Koko sisäisen järjestelmän muutos. Kaikki lähtee ymmärryksestä, mutta joudun myös luomaan itseeni jotain, mitä minussa ei ole ollut. Myötätuntoa, rakkautta, hyväksyntää ja sitä kuka olen minä itse. 

Myös turvaa itseeni, sillä sitä olen koittanut hakea verikokeista, lääkäriltä ja ruokavalioista. Tähän tarvitsen ja saan apua. 

Tunnen että nyt on todella karua ottaa vastaan se asia, että kukaan ei voi tietää tai luvata että olisin kunnossa. 

Hätääntyneen uhrin minussa olisi pakko saada todiste tai tieto että terveys on kunnossa. Oikeasti sellaista ei voi saada mistään. 

On tarve kilpailla, korottaa itseään, osata, olla kaunis, näyttää voimakkaalta, saada ihailua, tulla nähdyksi, riittää. 

On tarve tulla rakastetuksi. Ensin täytyy voida tuntea olevansa rakkauden arvoinen juuri nyt. 

Koen että tämä vallitseva ruokaympäristö itsessään hyvin järjestelmällisesti tarjoaa parhaat mahdolliset olosuhteet 24/7 jatkuvalle syömiselle ja tuntee hyvin ihmisen käyttäytymisen, eli himot, addiktiot, murheet ja juhlat. 

Jokaisen täytyy tehdä omat valintansa ja kantaa vastuu itsestään mutta terveyttä tukevien valintojen tukemiseen olisi myös yhteiskunnallisesti panostettava. 

Olen matkalla. Tässä blogissa kerron sen erilaisista vaiheista ja sieltä nousevista teemoista. 

Joidenkin asioiden kanssa tuntuu hyvin vaikealta astua valoon. Tämä on ollut sellainen. 

Ymmärrän meneväni toisinaan kauppaan hakemaan vaniljarahkaa, vaikka oikeasti toivoisin lämpimän puristuksen ympärilläni.

Tässä kohtaa tipun uhriksi enkä tartu puhelimeen soittaakseni ystävälle. Uhrina en näe, että ystäväni puhuisi minulle lämpimästi ja myötätunnolla. Ilahtuisi ehkä soitostani. 

Uhrina kerron itselleni että olen tarvitseva ja hiukan säälittävä. Minulla on jatkuvasti kummallisia ongelmia. Itkuni on vaivaannuttavaa, enkä halua olla heikko nyt, kun olen suurella matkalla. Tässä hetkessä harjoittelen soittamaan. 

Minun on täytynyt tutustua uhriin minussa. 

Rakastan ruuanlaittoa. Samalla tanssin kuulokkeet päässä. 

Olen löytänyt ruuan kautta kauniita asioita. Myös sen, että ruokani on rakkautta itseäni kohtaan. Jokainen soluni on ansainnut parasta. 

Voin itse vaikuttaa omaan hyvinvointiini. Sitä voi käyttää vapauteen tai sitomiseen. 

Osa omaa vapautumistani on kirjoittaa ja sanoittaa. Jättää taakkaa harteilta ja nähdä että jokaisella on oma matka. 

Matkakertomustani löytyy instagramissa tilillä tuulinmatka. 

#viha #kontrolli #kehityksellinentrauma #minätila #ahmiminen #kehonkuva #lapsuudenkehityksellinentrauma #syömishäiriö  #addiktio #ahdistus #kasvu #häpeä #oura #polyvagaalinenteoria #psykologia #terapia #diabetes #t1d 

Pelkään vieläkin ja taas pelkään

Yritin taistella vihan voimalla pelkoa olemaan hiljaa. Sitähän olen aina tehnyt. Vihannut pelkoani joka tekee minusta taatusti kaikkein vähiten pidetyn ihmisen. Rassukan. 

Muumin muumilaaksoon joka ei koskaan uskalla muuta kuin syödä pannukakkuja ja viettää samanlaisen päivän kuin eilenkin. 

Vihan alta tuli esiin suuri, aina läsnä oleva pelko. Pelko tuntuu ikuisuudelta ja häpeältä. 

Siksi halusin kovasti jäädä vihaani olemaan. Raivon koskemattomuuteen. Valtavaan pystyvyyteen kun sen vihdoin tunsin. 

Ei se mennyt niin. 

Sen tietynlaiseen otteeseen tottuu ja asiaa tiedostamatta se sanelee valinnoissa mitä voin ja en voi tehdä. Riskien ottaminen ja yllätykset tuntuvat vaarallisilta. 

Kun tässä hetkessä otin vastaan sen, että olen aina ollut kovin peloissani ja pelko sai vapautta näyttäytyä, alkoi muistojen tulva kulkea minussa. Unen näkymässä koko maailma tuli loppuunsa. Oli turvallisempaa nousta juomaan vettä, kuin vaipua takaisin nukkumaan mutta miten laskisin varpaat lattialle? 

-voi miten naurettavaa

Ymmärrän nyt itsevihani tulleen jatkuvasti pelastamaan tilanteita. Eihän jatkuvasti voi olla peloissaan. Vieläpä "ilman syytä". Tunnistin itsessäni aina jonkun kummallisen jatkuvan epävarmuuden kaikesta. Levottomuuden mielessä. Kuin olisi pimeässä eikä tiedä milloin jokin tarttuu. Täytyy olla valppaana. Hammasta purren eteenpäin. Ymmärrän bruksismiani. 

Mitä sinä oikein pelkäät? 

Ei pelkoni ole tässä hetkessä. Se on kehoni asetus. Kehoni on menossa joskus monta kertaa päivässä leirille yöksi pois kotoa tai luokkaretkelle ja pelkää kuolevansa. 

Pelko on aina tuntunut monellakin tavalla kehossa. Kuristavana ja palana kurkussa. Tiheänä sykkeenä ja hätäännyksenä.

Pohkeiden kovana kipuna ja väsymisenä. Jalat eivät kanna, olen heikko. 

Pelko on ollut niin suuri heikkous, että se on jotenkin kätkettävä. Itseviha käski reippaasti vain kävellä osoittaakseni itselleni että omat tuntemukseni ovat "vääriä". 

Paniikista voidaan sanoa että se on  hiljennettävissä rauhoittavalla lääkkeellä. Paniikkikohtaus on niin epämiellyttävä ja sen katsotaan olevan liiallinen reaktio. Elämästä voi tulla vaikeaa jos on usein hirveässä paniikissa.

Olen todella tuntenut täysin epätoivoisia paniikkeja ja muistellut ensimmäistä hyvin muistamaani paniikkikohtausta. Olin varma että tulisin kuolemaan, sillä olo tuntui sietämättömältä.

 Vasta nyt tunnetyöskentelyä pitempään tehneenä olen löytänyt tien lapsuuteen paremmin ja huomioin että olen tuntenut lapsena paniikkeja.

Ne ovat olleet yksin jäämisen tunne ja erilaisia kauheita ajatuksia mitä seuraavaksi tapahtuu. En muista kehoani, mutta muistan mustia tunnelmia. Valtavaa tarvetta sinnitellä kuin pysyäkseen henkisesti matkassa. Kaikki ne mitä en koe muistavani, keho kuitenkin muistaa. Nyt kehoni kertoo ja purkaa niitä. 

Koen että paniikin hiljentäminen on väkivaltaa itseä kohtaan. Paniikki, niin hirveä kuin se onkin, on viesti. Näe tämä. 

Se ei ole pelkkä ylimitoitettu reaktio. Se ei ole virhe. Se on kivulias ja tärkeä historian purskahdus jota ei halua kokea eikä siinä tunnu olevan mitään järkeä. Turvaa ei voi löytää järjellä. 

Kun mahtavan vihani alta paljastui tässä hetkessä vaikea pelko, se tuntui valtavalta häpeältä. Liian vaikealta. Sitovalta, avuttomalta ja kipeältä. 

Tunsin pudonneeni kuoppaan jossa olin lapsuuden unessa. En päässyt pois ja hirviö nauroi. Ymmärrän nyt hirviön olleen se osa itseäni, joka pakottaa pärjäämään. 

Hirviö on minussa tänä päivänäkin. Se muistuttaa ettei koskaan ole aika levätä, koska se on vaarallista. Hirviön kanssa pitää keskustella. 

Menestykseni koiraharrastuksen parissakin oli juuri esiintymispelon voittamista. Silloinhan "olin jotakin" ja ylpeä saavutuksistani. Nyt olen 43 ja VIELÄ pelkään. Häpeä on kohdattava. Se on voimakas tunne. 

Tunnen miten helposti lähden kuvaamaan vihaisesti pelkoani, kuten "Hävettää miten naurettavia ja turhia asioita olen pelännyt". 

Sitten tunnen pienen Tuulin kyhäämässä jotain turva-amulettia leirille ja pohtimassa rakentavia lauseita joiden avulla voisin hahmottaa itselleni mikä siellä pelottaa ja lisäksi mietin millaisia toimintoja loisin noihin kohtiin varmistaakseni selviytymisen. 

Pieni Tuuli, miten taitava psykoterapeutti koitit itsellesi olla. 

Koitin järkeillä ettei oikeasti tarvitse pelätä. Mietin että on aitoja pelkoja ja minun pelkoni olivat turhia pelkoja. 

Mutta pelko ei ollut paikoissa tai pimeydessä. Pelko asui minussa ja sen energia täytti usein minut. 

Nyt minulla on mahdollisuus kohdata tuo pelko. Tarkastella sitä ja tuntea se. Ymmärtää sen rakenne. Riisua siitä heikkouden leimaa pois. 

Se on välillä työlästä. Pelon tunteminen on pelottavaa. Miksi jatkuvasti pitää taistella jonkun kamalan olon läpi ja jäädä vain ottamaan vastaan. Tästä nyt vain pitää mennä läpi. 

Olisin valinnut vain olla suuri. Nyt olenkin taas Tuuli ja pelkoni tulee rakkaudella kohdatuksi. Olen kiitollinen. Välillä reitti hukkuu. 

Nyt lopuksi lisään päiväkirjastani kirjoituksen toisesta käynnistä tuskauniversumissa, sillä se on tärkeä. En ole siellä. Olen turvassa. 

Nyt saan tuntea pelkoa. Kiitos kun näet minut. Kiitos kun saan turvaa. 

Kuljin yöllä todistaakseni itselleni, etten kuole. Mikään ympärilläni ei pelottanut, sillä olin itse kauhu ja pelko. Loputon tyhjyys. On enää kipu ja tuska. Mikään sisälläni ei liiku. Ymmärrän käveleväni. En pysty sietämään tätä, joten kuljen eteenpäin löytääkseni todisteen olemassaolostani mutten löydä sitä.

Olen kuin pahuuden ympäröimä. Kylmyyden jäädyttämä ja tiedän ettei kukaan voi auttaa. Minä vain näen tämän ja muut sanoisivat että täällä varmasti on valoa jossain. Luulen vain väärin. Tulkitsen väärin. Minä olen väärin. 

Väännyn tyhjyyden helvetin kuivuneeksi puuksi. 

Tunnen useita päiviä nukahtavani. Vaivun horrokseen jossa energia on mustia lonkeroita. Epätoivo yrittää tarttua suklaaseen, syömiseen ja C-vitamiiniin.

Mittaan taas verenpaineen jotta näkisin että minussa kiertää veri. Heilutan jalkoja jotta kipu hellittäisi. 

Mittaan verensokeria jatkuvasti, sillä saan ilmoituksen että energiani on kaukana. 

Pelkään kuollakseni kuolemaa. 

Tunnen hiljaa tukehtuvani. 

Itken itseni tainnoksiin. Viha ja katkeruus oksettavat ja kiroan kaiken. 

Turvallinen on ollut valhetta ja seison vääränlaisena, häpeän helvetin kelmussa. Jos nostan päätäni, minut kannetaan kelmutettuna johonkin toiseen pisteeseen. 

Voimani ovat poissa. Luottamus on yhtä rikki kuin murentunut kehoni jonka näen mutten tunnista. 

#tuskauniversumi #paniikkihäiriö #pelko 

#raivo #häpeä #jäljetkehossa #kasvu #suru #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #leiri #miellyttäjä #tunteet #kontrolli #rajat #viha #syyllisyys #trauma  #kipu 

Pelon alla asui suru

Aloin kirjoittaa vihkooni asioita koko elämäni varrelta. Otsikoksi laitoin "vaikeita asioita, pelkoja, liikaa kestämistä"

Ajattelin tällä tavoin hahmottelevani elämästäni suurimpia pelon kohtia. Mikä niissä on yhteistä ja tuntunut pahimmalta.  Halusin myös nähdä miten pelko on elämäni aikana liikkunut tai muuttunut. 

Pohdin voivani antaa ymmärrystä ja myötätuntoa tähän hetkeen. Miksi pelko on juuri nyt niin voimakkaasti läsnä. Kahden viikon aikana pelko on kasvanut yhä vaikeammaksi sietää. 

Kirjoitin monta sivua. Kauhua, pelkoa, epävarmuutta. Painostavia tilanteita ja vaikeuksia kestää. 

Lopuksi ympäröin vaikeimmat ja eniten tunteita herättäneet tapahtumat, hetket ja jaksot. 

Löysin niistä vahvasti yhtenäisiä piirteitä. Olen jäänyt yksin pelkoni kanssa. Olen pelännyt etten tiedä mitä minulta odotetaan. Pelännyt kelpaamattomuutta ja sitä etten osaa. 

Avun pyytäminen olisi avuttomuutta. Täytyy olla reipas. Ohjeet ovat tulleet ulkopuolelta, joten jatkuvassa väärin tekemisen pelossa olen vain jähmettynyt. 

Olen jäänyt kauhuun jossa ymmärrän että minun kuuluisi nyt toimia, mutten tiedä mitä tekisin. 

Pelon olen sisäistänyt häpeälliseksi. 

Ei ole mitään pelättävää. 

En muista oikein mitään kohtaa, jossa olisin nähnyt jonkun suhtautuvan pelkoon myötämielisesti, että "nyt kyllä pelottaa tosi paljon ja saakin pelottaa."

Pelko on ennemminkin selitelty pois ja sen päälle on liimattu tarra "ei hätää, kaikki hyvin" 

Toisena isona teemana kirjoituksestani nousi pelko kehoani kohtaan. Keho on lähettänyt aina viestejä jotka olen tulkinnut oireina jotka kertovat jonkin häiriötilan saapumisesta ja täten turvattomuudesta. 

Tätä asiaa avaan tarkemmin kirjoituksessa Fyysiset oireet ja psyykkiset murheet. 

Kehon pakonomainen tarkkailu lisääntyi aikuistuessa ja keskityin yhä enemmän löytämään itsestäni vikaa sen sijaan, että olisin voinut nähdä mitä elämässäni tapahtui tunteiden osalta. 

Löysin toki kuormittavia tekijöitä, mutta tekijät vaikuttivat aina liian pieniltä aiheuttamaan niin suurta huonon olon tunnetta. 

Nyt asun yksin ja tutkin omaa itseäni. Tutustun kehossani asuviin traumoihin ja tunnen tunteita jotka olen joutunut peittämään. 

Minussa aukeaa herkästi voimakas pelko. Pyrin jatkuvasti kohtaamaan sitä myötätunnolla, sillä se ei ole tullut aikaisemmin kohdatuksi. Se on kulkenut matkassani aina ja muuntautunut eri elämän vaiheissa kauhuksi ja paniikiksi. 

Tässä hetkessä sitä aktivoi erityisesti kehon voimakkaat viestit. Tunteiden tulvat. Väsyminen, uupuminen. 

Huimaus herättää pelkoa. Voimakas kipu voi johtaa paniikinomaiseen puristukseen. Menetän turvan hetkessä ja voin jäädä vangiksi ajatuksiini, jotka pyörittävät tarinaa jostain kauempaa. 

Tuskastun herkästi itseeni. Väsyn päivien "pilaantumisiin" sillä että olen niin ylivirittynyt, etten saa vastaanotettua mitään. 

Väsyn jatkuvaan hyväksymiseen omasta vaikeasta vaiheesta. Haluan huutaa että koita nyt saada itsesti kasaan! Menee elämä hukalle tässä nyhräämisessä. Se on sisäinen ääni joka käskee olla reipas ettei tarvitse hävetä. Ääni puhuu rumasti sisäiselle lapselle, joka toivoisi apua tilanteessa. 

Huomaan tässä hetkessä 43-vuotiaana, mitä minussa tapahtuu, jos kuulen jossain sanat kuten "etkö sä nyt millän tajua" . Se on minun kauhuni ja häpeäni. Työskentelen itseni parissa jotta voin arjessa aikuisena reagoida aikuisen tavoin ja puolustaa sisäistä lasta joka tuntee syvää pelkoa siitä ettei osaa. 

Turvaa ei voi pakottaa. Turvaa ei voi järkeillä. 

Paniikissa minulla on tieto että minussa ei ole vikaa ja että reaktio ei ole tarpeellinen. 

Minä istun juuri nyt kahvilassa kirjoittamassa blogiini pelosta.

Kukaan ympärilläni ei tiedä että maailmani pyörii ja puristun. 

Eilen sisimmästäni nousi syvin suuri surun tunne. Hirvittävä suru ja kaipuu. En ole koskaan kokenut vastaavaa. 

Se oli vaikea kohtaaminen. Itkin ja huusin ulos koko minuuteni. Tunsin miten keuhkoni ja lihakseni pusertuivat tyhjiksi energiasta ja valuivat asfaltille. 

Olin enää tuska. Olin suunnaton epätoivoinen suru. Rinnan liekehtivä polte syöksyi ulos minusta kuin lohikäärmeen suusta. 

Sitten nousin ja jäin tyhjyyteen. Olin elossa. Jalkani kävelivät eteenpäin. Kiipesivät kalliolle istumaan. Tutkiskelin käsiäni, olivatko ne omani. 

Tätä edelsi useampi äärimmäisen pelon ja ahdistuksen päivä. Tunsin jatkuvasti että keuhkoni ja vatsani kouristelevat. Minua oksetti ja ruoka maistui huonosti. En saanut oltua paikoillani, sillä keho vääntyili, mutta mieli koitti estää liian vaikean surun nousua. Tunsin nuokkuvani aivosumussa ja samalla kauhu puristi. 

Kirjoitin että minusta on tulossa ulos jotain ihan hirveää, mutten osaa sanoa mitä se on.  

Lopulta oloni kävi epätoivoiseksi ja päätin lähteä kohti pelkoa ja kävellä kunnes vain kaatuisin. Silloin aloin tuntea rinnastani tulevan ulos hirvittävän surun aallon joka tuntui salpaavan kaiken. 

Pelko suojasi kauan surua nousemasta. Minä en valinnut niin. Oli surun aika tulla. 

Intuitiivisesti olen kirjoittanut, piirtänyt ja liikkunut. Ne eivät auta minua tunteiden tuntemisessa, mutta ne voivat ravistella rakenteitani, jotka suojaavat vaikeiden tunteiden esille tuloa. 

On ollut vaikeaa hyväksyä kipujen ja kauhun hetkien olevan tunteita. Niin äärimmilleen  kehon tuntemukset ovat vieneet. 

Taistelen paljon asioiden ratkaisemisen tilassa. Kun on valtavan vaikea olo, tuntuu pakolliselta ratkaista se jotenkin. Tuntuu hullulta koittaa hellittää, sillä ei tunne voivansa tehdä niin. 

Vähän kuin oksennustaudissa pitäisi vain olla oksentamatta ja levätä. 

Silti joudun opettelemaan yhä uudelleen irroittamaan kontrollista. 

Kiroan sisäisiä rakennelmiani. 

Juuri nyt kiroan kaikki armollisuuden self help-kirjat. Älä ole niin ankara itsellesi. 

On eri asia siteerata kirjaa, kuin muuttaa koko kehon sisustus. 

Tässä kuljen tänään. 

#häpeä #jäljetkehossa #kasvu #suru   #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus  #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #koulu #miellyttäjä #tunteet #kontrolli #rajat #viha #syyllisyys #trauma #pelko #kipu

Mykän huuto

E-pillerit. Tiikeristä karviseksi

E-pillerit on myyty vapautena ja helppoutena, vaikka niiden yhtenä yleisimpänä sivuvaikutuksena on masennus. Ne ovat aiheuttaneet veritulppia, mutta mielummin nostetaan esille miten kätevää on kun ei rahaa kulu kuukautissuojiin. 

Mikä täällä ei taivu syklisyyteen, jos naisten tulisi taipua tasaisuuteen? 

Vain tiettyinä päivinä kiertoa voi tulla raskaaksi. Näiden päivien vuoksi ehdotetaan syötäväksi hormonaalista lääkettä kuukauden kaikkina päivinä vuodesta toiseen. Se miten tytöt oppivat tunnistamaan nämä päivät itsessään, voi jäädä hämärän peittoon ellei asiaa käsitellä kotona. 

Nuorille jaetaan ilmaiseksi mm hormonikierukkaa ja minipillereitä. Miten tyttö kasvaa naiseksi kuka on tietoinen omasta kehostaan, jos kehon omaa hormonitoimintaa muutetaan. Mahdollisesti hyvin kriittisessä vaiheessa. 

Kuukautiskivut ja vaikeudet on normalisoitu. Niitä voidaan ehdottaa hoidettavaksi hävittämällä koko kuukautiset tai niukentamalla vuotoa. Ehkä kokonaan käymättä läpi mistä kivut tai runsas vuoto johtuu. Sivuuttamalla yksilön elämäntilanne ja toteamalla että jollakin kuukautiset vain ovat vaikeat. 

 Luonnollisen syklisyyden häviämisellä voi olla hintansa. Viesti itsensä huomioimiseen voi jäädä saapumatta. Kutsu lepoon. Nainen ei ole samanlainen kuin mies. 

Pillerien syönti voidaan aloittaa jo varhain 16-vuotiaana ja kasvaa siihen että kuukaudet ovat tasaisia. Ehtimättä välttämättä edes perehtyä kunnolla miltä ovulaatio tuntuu. Mitä mielialassa ja kehossa silloin tapahtuu. Ei tarvitse välttämättä kärsiä kuukautisista lainkaan tai niitä voi siirtää tärkeämpien asioiden tieltä. Miten helppoa se on, muttei  luonnollista. Kun googlettaa e-pillerit, ilmestyy ensimmäiseksi mainos, jossa tarjotaan e-pillerit helposti ja nopeasti netistä. 

E-pillerit eivät edusta vapautta. Ne hiljentävät ja tasoittavat naisen luonnollisia, joka kuukauden suuria muutoksia. Ne voivat tehdä tiikeristä karvisen. Olisivatkohan miehet valmiita syömään päivittäin pillereitä, jotka laskevat testosteronitasoa? Omana pohdintana voisin ajatella että miehet ovat hyvin tietoisia testosteronin tärkeydestä. Meidän kaikkien tulee voida pitää omat hormonimme itsellämme. Niillä on tärkeä tarkoitus. 

Elämmekö sitten elämää, jossa ei sovi olla mielialanvaihteluita, kiukkua, väsymystä tai pahaa oloa. Näistä asioista hädin tuskin sopii kirjoittaa tai puhua. Kuuluuko näin luonnollisesta asiasta puhua vain lääkärin kanssa. Ikään kuin kuukautiset olisivat jokin sairaus. Mielialanvaihtelut kuuluvat ihmiseen. Vihanpurkauksetkin. Ne kuuluvat naisen syklisyyteen ja olisin tyttönä toivonut kuulevani että on ihan hyväksyttävää olla ennen kuukautisia itkuinen tai vihainen. 

E-pillereitä on käytetty kauan ja niistä on kerätty paljon dataa. 

Niiden on voitu osoittaa muuttavan naisen aivojen rakennetta ja toimintaa, sekä sotkevan parinvalintaa.

Vuoden 1995 kuuluisassa "Hikinen T-paita tutkimuksessa"  tutkimusryhmä keräsi DNA-näytteet 49:ltä nais- ja 44:ltä miesopiskelijalta Bernin yliopistossa, Sveitsissä.
Tutkimuksen miespuolisia osallistujia pyydettiin käyttämään samaa puuvillaista T-paitaa kaksi vuorokautta, käyttämättä hajusteita tai tupakkaa

Tämän jälkeen miesten T-paidat kerättiin ja tutkimuksen naiset haistoivat paitoja arvioiden hajuaistimuksien miellyttävyyden, seksuaalisen kiinnostavuuden ja intensiteetin.

Suurin osa naisista tunsi seksuaalisesti miellyttävimmiksi miehet joiden MHC-geeniperimä poikkesi naisten omasta perimästä, aiheuttaen tällöin mahdollisille jälkeläisille voimakkaan immuunijärjestelmän.
E-pillereitä syövät naiset valitsivat kokeessa kuitenkin päinvastoin, eli samanlaisen geeniperimän omaavia miehiä.
Koe on uusittu ja tulos on ollut samanlainen.

E-pillereiden on tutkimuksessa osoitettu vaikuttavat myös naisen seksuaaliseen halukkuuteen. Naisen on kenties helpompi olla haluton kuin miehen.
Lehdissä on ravitsemusvinkkejä joiden kerrotaan palauttavat naisen halut. Kaikkea ostereista suklaaseen. 

E-pillerit ovat myös ympäristöä ajatellen kuormittava valinta. Ympäristömme kemikalisoituu jatkuvasti ja e-pillereiden hormoneja päätyy virtsatessa veteen aiheuttaen haittoja kaloissa sekä ihmisissä. Nykyiset puhdistusmenetelmät eivät pysty poistamaan lääkejäämiä ja osa estrogeeninmatkijoista päätyy juomavedessä ihmisten elimistöön. 

"E-pillerit lisäävät paitsi laskimo-, myös aivovaltimotukoksen riskiä. Estrogeeniä sisältäviä hormonivalmisteita ei suositella, jos on sairastanut aivoverisuonitukoksen. Riski saada aivoverisuonitukos on erityisesti niillä estrogeeniä sisältävien e-pillereiden käyttäjillä, jotka ovat yli 35-vuotiaita, sairastavat verenpainetautia, aurallista migreeniä ja tupakoivat.​" (Terveyskylä.fi 28.3.20)

Naistenterveys.com sivuston mukaan e-pillerien yleisimmät sivuvaikutukset ovat huonovointisuus, pahoinvointi, seksuaalisen halun vähentyminen, painonnousu ja pääkipu.

Suomalaisessa tutkimuksessa 2012 voitiin osoittaa ehkäisypillereiden, ehkäisylaastarin ja ehkäisyrenkaan nostavan matala-asteisesta tulehduksesta kertovan C-reaktiivisen proteiinin määrää.

Akuutin 2019 tekemään kyselyyn vastasi 1200 hormonaalista ehkäisyä käyttänyttä naista. Yle kirjoitti että valtaosa naisista koki ettei hormonalisen ehkäisyn haitoista puhuta tarpeeksi.
Haittojen sanotaankin monesti menevän ohi ajan kanssa. Tauon pitämisestä voidaan varoittaa, sillä se lisää veritulppariskiä.

Tässä esimerkkinä poiminta Lääkeinfo.fi:stä.
YASMIN tabletti, kalvopäällysteinen 0,03/3mg

"Jotkut hormonaalisia ehkäisyvalmisteita, myös Yasmin-valmistetta käyttävät naiset ovat ilmoittaneet masennuksesta tai masentuneesta mielialasta. Masennus voi olla vakavaa ja aiheuttaa toisinaan myös itsetuhoisia ajatuksia. Jos koet mielialan muutoksia ja masennusoireita, ota mahdollisimman pian yhteyttä lääkäriin, jotta voit saada neuvontaa."

"Yasmin valmisteen yleiset haittavaikutukset (1 - 10 käyttäjällä 100:sta) on kuukautishäiriöt, välivuodot, rintojen kipu, rintojen arkuus, päänsärky, masentuneisuus, migreeni, pahoinvointi, paksu valkovuoto emättimestä ja emättimen hiivatulehdus. "

Hiivatulehdusta taas voidaan pitää "harmittomana" ja hiivalääkkeitä saa ostaa vapaasti apteekista kalliiseen hintaan. Ne ovat niin yleisiä, että apua tarjotaan telkkarin mainoskatkolla. 

Vuonna 2016 julkaistun laajan väestötutkimuksen mukaan ehkäisypillerit aiheuttavat keskimäärin 20 prosentille käyttäjistään hoitoa vaativan masennuksen. Vaikutus oli suurin teini-ikäisten ryhmässä, jossa ehkäisypillereiden käyttö kaksinkertaisti riskin sairastua masennukseen.

 Yle kirjoittaa 2014  17 suomalaisen naisen kuolleen e-pillereiden käytön vuoksi, kun taas
Helsingin yliopiston naisten- ja lastentautien kliininen opettaja Mervi Halttunen-Nieminen mainitsee Ylen haastattelussa 10.6.2019

"Monilla naisilla on todella suuri hormonien pelko ja luulo siitä, että hormoniton ehkäisy olisi jollakin tavalla parempi tai terveellisempi vaihtoehto. Tälle ei kuitenkaan ole perusteita."

Paljonko kondomi masentaa? Paljonko se vaikuttaa muuhun elimistöön? Eikö ole luonnollista suhtautua pelolla elimistölle vieraisiin aineisiin joita käytetään päivittäin vuosien ajan? 

Ehkäisyvälineiden vertailussa lääkealan turvallisuus-ja kehittämiskeskus Fimean ja lääkäriseura Duodecimin mukaan kondomin miinuksena on se, että käyttövirhe tapahtuu helposti ja joidenkin miesten mielestä yhdyntä ei ole silloin miellyttävä.

Kondomin plussana on ettei saa sukupuolitauteja. Herättää myös kysymyksen tulisiko naisen lääkitä itsensä jotta miehelle yhdyntä olisi miellyttävämpää? 

FM Sanna Heikkinen osoitti väitöstutkimuksessaan, jossa arvioitiin elintapatekijöiden roolia rintasyövän etiologiassa, että hormonikierukkaa käyttäneiden post-menopausaalisten naisten rintasyöpäriski oli 52 prosenttia suurempi kuin naisilla, jotka käyttivät kuparikierukkaa. Muun hormonaalisen ehkäisyn käyttö suurensi rintasyöpäriskiä 32 prosenttia nuoremmilla, enintään 50-vuotiailla naisilla, kun heitä verrattiin naisiin, jotka eivät käyttäneet hormonaalista ehkäisyä.

Masennukseen on lääke, päänsärkyyn on lääke, hiivaan on lääke, rintasyöpä löytyy ajoissa mammografialla ja veritulppariski voidaan ennustaa.
Vain siis kaloilleko tuottaa murhetta se, että koiraat muuttuvat naarasmaisiksi ja naaraat koirasmaisiksi? 

Kestävätkö hormonaalisen ehkäisyn haitat tarkastelua? 

Voidaanko nuoria, terveitä tyttöjä ohjata käyttämään vakituisesti valmisteita, jotka vaikuttavat kehoon ja mieleen mahdollisesti hyvinkin negatiivisesti. 

Emmekö saa kerrotuksi eteenpäin, että nainen voi itse tunnistaa milloin hän voi tulla raskaaksi. 

Lisään nyt oman kokemukseni, sillä e-pillereiden lopettaminen muodostui yhdeksi tärkeimmistä päätöksistä elämässäni tähän asti. 

Mutkatonta se ei ollut. Meni yli vuosi myllerryksessä. Tunnemyrskyissä ja hiusten huuhtoutuessa viemäriin. 

Vaikeinta oli etten tunnistanut itseäni. En ollut kuullut minussa olevaa naista enkä pystynyt vastaanottamaan sitä määrää raivoa, joka oli tullakseen ulos. 

Aloitin e-pillerit 17-vuotiaana vailla yhteyttä kehooni, tietämättä miltä ovulaatio tuntuu, tunnistamatta mitään naisellista itsessäni. Luullen että voin tulla raskaaksi koska vain. Tunsin että pillereitä kuuluu syödä etten vain tulisi raskaaksi. 

Koulussa jaettiin tamppooni, kondomi ja vaivaannuttavaa valistusta seksiasioissa. Henkinen paine oli musertava. 

Söin pillereitä. Tasaisuus oli kunnollisuutta. Tasaisuus oli ahkeruutta, hiljaisuutta, harmautta. 

Katkeruus minussa huutaa, että olin hiljaiseksi ruokittu eläin jonka ei sopinut käyttäytyä eläimellisesti. 

Nyt olen eläin. Kaikessa naiseudessani. 

En tiennyt, miltä tuntuu olla hehkuva ja kaunis. En tiennyt mitä on olla nainen. 

Millaista on leijua ovulaatiossa tuntien kaiken värähtelevän ja vain nauraa. Tietynlainen miehen tuoksu voi saada aikaan kuin sisäisen naurun, sillä se tuntuu niin hyvältä ja kulkee koko kehon läpi. Tunnemaailma leimahtaa. Olen niin elossa.

Koko tuoksumaailmani muuttui lopettamisen jälkeen. Saan valtavasti viestejä tuoksujen kautta. Muutkin aistini muuttuivat. Aluksi tunsin, kuin olisin supersankari, sillä informaatiotulva oli niin valtava. 

Kortisoli tasoni olivat jatkuvasti korkealla käytön aikana ja madaltuivat kun tauotin pillerit. Tämän sanottiin olevan ok, joten tuolloin jatkoin käyttöä. Kuuntelin ohjeita koska olin oppinut siihen. 

Verenpaine oli huomattavan korkea, joten sain verenpainelääkkeen. En yhdistänyt asiaa. Kun vain sanoin etten polta tupakkaa, niin pillereiden katsottiin olevan minulle sopivia. 

Koen vihaa ja surua siitä, etten osannut aikaisemmin löytää irroittamisen mahdollisuutta. Nyt siitä tulee jo yli kymmenen vuotta. En osannut kuunnella itseäni. Kuuntelin lääkäreitä ja jotain maailman konsensusta aiheesta. Tämän haluan antaa itselleni anteeksi. Nyt kirjoitan muutoksen polulta. 

Hormonaalisesta ehkäisystä tulee lisää tutkimuksia. Silti se myy, sillä se on kätevä. Sitä myös myydään helpotuksena vaivoihin, jolloin ei tarvitse ehkä pureutua kipujen juurisyyhyn. Paradoksaalisesti osa kuukautiskivuista voi olla kehon viesti oman itsen sivuuttamisesta. 

Tiikerin on saatava olla vapaa, kaunis, raivoisa, tyyni ja itsevarma eläin. 

 

#ehkäisy #epillerit #hormonaalinenehkäisy #naiseus #feminiini #kiertotietoisuus #duodecim #fimea #pms #kuukautiset #viha #rintasyöpä #hormonit #aistit #parinvalinta 

#trauma #kehityksellinentrauma #häpeä #estrogeeni #testosteroni #nainen #raivo #pms #kiltteys #suorittaja #keho 

Osaan mukautua ja olla hiljaa. Kirjoitus itkusta ja muiden kannattelusta

Toisen ihmisen tunne voi olla vaikea kestää. Se voi muistuttaa itseä omasta kivusta tai jos on joutunut omaksumaan tavan jossa joutuu kannattelemaan muita heidän tunnereaktioissaan, voi tuntea jossain arjen tilanteissa vain hukkuvansa. 

Minä tunnen olleeni paljon täysin ylikuormittuneena erilaisissa tilanteissa, sillä olen ollut jatkuvasti tarkkailijan tilassa mukautumassa erilaisiin äänenpainoihin ja liikkeisiin. Jännittyneenä että osaa lukea miten minun tulee olla. Muistan erityisesti kaikki hermostuneet, vakavat kasvot. 

Muistan että tilanteissa olisi monesti ollut pakollista itselle saada ottaa etäisyyttä, mutta se ei ollut mahdollista esimerkiksi koulussa. 

Keho halusi poistua ja yritin vältellä opettajien katseita. Oli tärkeää koittaa lukea millä mielellä opettaja on luokkaan tullessa. 

Vielä tärkeämpää oli lukea ystävästä, että mitä hän halusi minun tänään tekevän. 

Uuvuttavaa kokea jatkuva pakko lukea kaikkien ajatuksia, jottei minulle suututtaisi ja ettei kukaan joutuisi pettymyksen tunteeseen.  Se olisi minun vikani. 

Kirjoitan nyt omasta kokemuksestani juuri tässä hetkessä. Valtavassa tunteiden aallokossa. 

Haluan avata yhden ilmiön. Sen ei ole tarkoitus kerätä sääliä, eikä se ole avun huuto. Kuvaan sen nyt tarkastellessani sitä kauempaa. 

Olen matkallani kohti omaa itseäni kohdannut jatkuvasti itsessäni vastustusta ja vaikeita asioita. Muistoja ja suojaavia mekanismeja. Kasvu on kipeää. 

Olen kulkenut paljon. Kävellyt, kirjoittanut ja koittanut lähteä usein ulos karkuun vaikeita tunteita. Pakoon hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Pakoon sitä mitä minussa on nousemassa pintaan. 

Minä en olekaan se suorittaja tai miellyttäjä. En se mukava joka aina hymyilee. En biohakkeri, autoharrastaja, vaimo tai koiraihminen. Olen vain ihminen ja tätä kautta näen yhä enemmän mitä haluan ja mitä en. 

Juuri nyt tyhjyydessä näen hyvin vähän eteenpäin, mutta juuri siellä on siis tilaa uudelle syntyä. Jatkuva suunnitelman tarve on ollut suojaamassa yllätyksiltä. 

Ehkä kasvan joskus siihen että yllätyksiäkin voi käsitellä turvassa. 

Mutta siis ilmiöön jonka halusin kuvata. 

Olen päätynyt vuoden aikana kaupungin jokaisen kiven päälle istumaan. Pysähtynyt jokaiselle penkille itkemään jokaisen kahvilan servetit täyteen. 

Uhrin tilassa bussipysäkillä ja kaupan edessä. Yksinäisyyden surussa, eron haikeudessa, kaipauksessa, kauhussa. Aina toisinaan. 

Kuoleman pelossa ja kaaoksessa. Joskus tuntenut että tukehdun omaan räkääni.  Tippuneena pieneksi lapseksi. 

Juhannuksena ryhmä ihmisiä ohitti minut kalliolla ja astuivat laukkuni ja nenäliinojeni yli. Tunsin että ettekö te kuule minua. Minä ulvon tässä laumaa epätoivolla. 

Iloiset ryhmät ihmisiä juhlivat ja menivät tansseihin. Minäkin olin osallistumassa, mutta kehoni puristi minut lamaannukseen. 

Tätä kautta kuljin kallioille nätiksi laittautuneena itkemään omaa surullista tilaani. 

Minä en ole ollut vaarassa itkuisilla vaelluksillani. Olen ollut pudonneena uhriksi. Olen lopuksi etsittyäni päätynyt takaisin kotiin. Silittänyt itseäni ja herännyt aamulla uuteen päivään. 

Vuoden aikana kukaan ihminen ei ole pysähtynyt tai sanonut näissä hetkissä minulle mitään. 

En kirjoita tätä siksi että voi Tuuli parkaa. Kirjoitan siksi että pohdin miten vaikeaa on kohdata toisen valtava itku ja suru. Miten vaikeaa mennä tilanteeseen johon ei ole annettu oikeaa tapaa toimia. Jossa ei ole oikeaa tai väärää. Jota ei ole opetettu koulussa ja jota ei ole käyty läpi lapsena. 

Onko penkillä yksin itkevää vaikea lähestyä? Osa vastauksista on tullut keskustelujen myötä ja olen kertonut käyttäväni vastauksia kirjoittaessani aiheesta. Osa on itse lisäämiäni. 

Ehkei itkevä halua että kukaan lähestyy. 

Mitä se minulle kuuluu.

Myötähäpeä kun ei saa pidettyä tunteita sisällään. 

Ehkä odottaa itseltään toisen surua ratkaistavaksi tai analysoitavaksi. 

Ehkä itseäkin alkaisi itkettää. 

Ehkä suru on liian vaikea tunne. 

Ehkä kokee ettei voi auttaa tai jos pitää tehdä jotain mitä ei osaa. 

Jos se itkevä on joku hullu. 

Jos ajattelee ettei osaa piristää

Jokaisen kuuluu hoitaa itse omat murheensa.

Ainakin se hengittää niin se voi soittaa apua itselleen. 

Nämä eivät ole ilkeydellä kirjoitettuja, vaan minusta ihan realistisia ajatuksia. 

Meissä on paljon asetuksia jotka estävät surun luokse menemistä. 

Surua opitaan pitämään piilossa positiivisuudella, kiireellä, työllä, syömisellä, juomisella ja ihan kaikenlaisilla suorittavilla rooleilla. Surun kokemiseen pitää olla vähintään joku todella hyvä akuutti syy. 

Kuten jo sanoin, en halua syyllistää siitä ettei kukaan ole kysynyt onko minulla jokin hätä kun itken. Lähdin pohtimaan tapoja ja kykyä olla läsnä toiselle ja sitä että se saattaa olla haastavaa. 

Oma kuppi saattaa olla todella täynnä tai oma toimintatapa muokkautunut ihan muuhun suuntaan kuin avoimeen tunteen ilmaisuun. 

Huomaan itse olleeni paljolti niin upoksissa keräämistäni muiden tunteista, että olen jumiutunut siinäkin uhriksi. Olen ollut sellainen "pieni terapeuttinen kuuntelija" jolle voi kaataa. Vailla tilaa, mutta hymyillen empaattisena ja särkyvänä. Nauttien narsistisesti siitä, että minä olen paras kuuntelija kun osaan olla hiljaa. Jonkun täytyy pidellä likasankoa. Oksenna tänne. Tämä on minun osani. 

Miten olla toisten tunteiden kanssa ottamatta niitä kantaakseen. Miten olla läsnä ilman että alentaa ja neuvoo. Ilman että koittaa korjata. 

Olla kääntämättä asiaa väkisin positiiviseksi. Rakentamatta asiaa hyväksi tai huonoksi. 

Pinnallinen keskustelu ei ole vaikeaa. Se on kuin jonkinlaista tyhjyyden hyperventilaatiota ilman että ihmiset tulevat lähemmäs toisiaan. 

On pitänyt etsiä kovasti ihmisiä, ketkä voivat hetken olla. Kenessä on tilaa minun huudolleni ja surun hetkilleni. Siltikin minä monesti jään olemaan vain itseni kanssa, sillä se, että olen "liikaa", on hyvin syvällä minussa. 

Liika herkkyys ja liika tunteellisuus. 

Minulla on ollut mahdollisuus kulkiessani ja puhelintani puristellessa soittaa. 

Siihen liittyy omat vaikeat tunteensa. 

Häpeä. Tarve olla yksin pärjäävä. Sen sanominen ääneen että en tiedä nyt mistään mitään olisi liian vaikeaa. 

Eniten kuitenkin soittamisen on estänyt pelko.

Pelko että saan taas neuvoja tai mielipiteitä. Työnnön kohti jotain ratkaisevaa tekoa, joka ei kuitenkaan olisi todellista. 

Pelko että minua yritetään piristää tai rohkaista. Kerrotaan että olen suotta murheissani. Pelko että osoittaudun siksi uhriksi joka juuri sillä hetkellä olen. 

Jos nyt joku vain olisi hetken ja hengittäisi kanssani. Minun koko kapasiteettini kuluu tähän taisteluun jossa kehoni rusentuu kauhun ja pelon puristukseen. 

Uhria ei voi auttaa. Avun jälkeen istuisin taas uudelleen samalla kalliolla mutta nenäliinat  kuivuneina palloiksi. Kukaan ei tule. 

Itkut ovat itkettävä. Uhrin osa on minussa niin valtava. En ole lähtenyt yhtä paljon itseni suurentamiseen, vaan lähinnä pienentämiseen. 

Uhrin osa kuivuu loppuun. 

Minun on itse kuljettava kotiin. Koti on minussa, turva on minussa. 

Minun helvettiini ei ole ollut astumista. 

Huudan ja huidon siellä miekka kädessäni. 

Ei ole karttaa, aikarajoja tai suunnitelmaa. Alitajunta nostaa uusia asioita tietoisuuteen sitä mukaan kun kyvyt niiden käsittelyyn lisääntyvät. Keho haluaa puhdistua sinne kerätyistä traumoista. Tunteista jotka eivät voineet olla. Rakenteista, jotka ovat estäneet kasvun yhtään suuremmaksi. 

 #tunteet #häpeä #kannattelu #uhri #kasvu #kipu #kehityksellinentrauma #kehollisuus #kiltteys #koulu #minätilat #syyllisyys  #polyvagaalinenteoria #narsismi #psykologia #suru #terapia