Oman diabeteksen synnyn kohtaaminen on herättänyt tärkeitä mietteitä kulkiessani omaan itseeni. Myös kilpirauhaseni lopullinen sammuttaminen.
(Nämä ovat yli 20v sitten tapahtuneita asioita.)
On valaisevaa antaa myös omalle katkeruudelle lupaa näyttäytyä sillä siellä on paljon kerroksia.
Lääketieteen vastaus tuolloin suureen hätään oli suuri väkivalta ja minun on ollut vaikea antaa anteeksi kilpirauhaseni sammuttamista. Tunteet kulkevat tunnettaviksi.
Kukaan ei ole halunnut kohdella minua huonosti, vaan on kyse inhimillisestä ymmärtämättömyydestä.
Lääketiede ja sen järjestelmät tällaisina ovat sekä pelastavia että pelottavia. Minulla on mahdollisuus hakea insuliinia ja kilpirauhaslääkettä apteekista. Niiden avulla pysyn hengissä.
Näiden lisäksi minulle on kirjoitettu kymmeniä reseptejä lääkkeistä jotka saattaisivat helpottaa milloin mitäkin oiretta, mutta joita en koskaan ole hakenut.
Kyse on aina ollut kohdallani pelosta ja loputtomasta oireiden selvittämisestä turvaan pääsemiseksi. Ei siitä että minussa olisi jotain vikaa.
Haluaisin kuvata lääketiedettämme "vain vasemman aivopuoliskon toimintana." Asiat eivät toimi siten, mutta tapa nähdä mieli ja keho erillisinä on kummallinen ja koen että ihmisestä nähdään usein järjestelmän kautta vain osa eikä elinkaaren tapahtumien yhteyttä sairastumiseen huomioida riittävästi.
Kuvitellaan ettei keho muista leikkausta jos mieli nukkuu.
Surun lamaannuttavaa kipua voidaan kohdella kuin se olisi epänormaalia. Sairauksia voidaan esittää erillisinä, hyökkäävinä tai perittyinä ilmestyksinä.
Lääketiede on paljon kivun poistamista, mutta kipu jää tai ilmenee erilaisena versiona, sillä sen on saatava kertoa viestinsä. Se ei toimi minua vastaan.
Jatkuvasti pelokkaita ihmisiä ketkä eivät löydä yhteyttä kehoonsa ja pelkäävät kehon tuntemuksia, voidaan nimittää "luulosairaiksi". Tälle on diagnoosi hypokondria ja sitä pidetään mielenterveyden häiriönä. Tunteiden ilmentyminen kehossa on tällöin luokiteltu mielenterveyden häiriöksi riippuen siitä millaisena ne tulevat ulos. Hiljaisena hiipumisena tai räjähtävänä voimana.
"Hypokondria liittyy yleensä johonkin muuhun psyykkiseen sairauteen. Noin kaksi kolmasosaa hypokondrikoista kärsii myös masennuksesta tai paniikkihäiriöstä."
(Wikipedia 29.12.24)
Erilaisten sairauksien diagnoosit voivat alleviivata itsessä tuntuvaa häpeää, arvottomuutta, kykenemättömyyttä muutokseen ja ne voivat kiinnittää sairauden tilaan.
Paniikkikohtauksella on tärkeä tehtävä ja se on tärkeä viesti.
Se on kuitenkin kuvailtu minulle harmittomana ja että minulla on taipumusta sellaiseen, olen herkkä ja että ylensä se helpottaa myöhemmässä vaiheessa elämää. Kanna lääkettä mukana. Vaijenna se.
Kehon normaaleita ja tärkeitä tapoja reagoida elämän muutoksiin voidaan kuvataan usein häiriöinä ja sairauksina.
Minulla ei ollut mahdollisuutta kuulla sairauden tärkeää viestiä, vaan tunsin että diabetes vain tapahtui minulle.
Käytin sen ilmentyessä tuttuja keinoja: alistumista ja taistelua. Samoja jotka olivat diabetekseni tuojat. Se on tavallaan ironista. Diabetes oli kuin sattuma ja huono tuuri.
Olen painanut immuunipuolustukseni alas ilman minkäänlaista ymmärrystä että näin on tapahtunut. Näiden näkymien auetessa vapautuu suuria ja vaikeita tunteita joita nyt kohtaan.
Diabeteksesta ja kilpirauhasesta kokoamani kansiokin on väriltään musta.
Siellä lukee kuitenkin päiväkirjaa joka on vuorotellen kuin lääkärin kuivaa analyysia ja iloista sankaritarinaa.
Kuvaan miten sairaalassa jemmasin puolet ruuista servettien sisälle koska ne olivat pahoja.
En voinut puhua niistä sillä voisin olla kummallinen tai hankala.
Nämä ovat minuun rakentuneita selviämismekanismeja. Roolia uhrina sekä sankarina jottei kukaan huolestu tai koe surua.
Ihminen on yksilönäkin uskomaton yhtenäinen verkosto. Se että nykyään voidaan jo puhua suolistosta toisina aivoina, on vain yksi huomattava ja tärkeä yhteys. Immuunipuolustukseni on yhteydessä omaan ääneeni ja tunteisiini. Immuunipuolustus olen minä. Rajani joka päästää hyvän sisään ja pitää vaaran ulkona.
Kaikki saivat tulla minun tilaani, mutta minä tukehduin sanoihini. Ne olivat takertuneet kurkkuuni tuohon kilpirauhasen kohdalle.
Nyt tunnistan ja ymmärrän että jatkuva hiljainen hyväksyntä sairastuttaa. Jatkuva taistelun tila siitä riitänkö. Hyväksynnän hakeminen, miellyttäminen ja mukautuminen kulttuuriin joka on pahoinvointia luova tehokkuudella ja mittaamisella. Jatkuva pelko on kortisolitulva. Kiireeseen mukaan lähteminen sairastuttaa ja uhrautuminen marttyyrina. Se on itsevihan muoto. Oma vihani oli niin käännettynä itseeni, etten tuntenut sitä lainkaan.
Lopulta vielä aloin meditoida itseni tasaisen hiljaiseksi, sillä aloin jo kuplia.
Diabetes ja tapahtumat kilpirauhasessani ovat nyt kuin kortisolin meressä kellunut pulloposti joka on vihdoin saapunut luettavaksi.
Yksi osani, joka haluaa ymmärtää, lukea ja ottaa selvää kaikesta, on ollut suureksi avuksi yhdistäessäni asioita.
Diabetekseni ei ole erillinen osa minua. Se on prosessi joka on käynnistynyt minussa tuodakseen esille asioita jotka eivät tule kuulluksi. Se on minussa ilmenevä vastaus sisimmästäni sille toiminnalle jota olin pitkään tehnyt ja jota jouduin tekemään.
Sekin on minun oma ääneni.
Oma ääneni on vihannut pitkään. Alistunut, pienentänyt, moittinut, vaatinut.
Autoimmuunisairaus on se kun "elimistö hyökkää itseään vastaan".
Minussa herää tarvetta moittia itseäni siitä etten ole puolustautunut ajoissa, eli kuullut itseäni.
Suuren ymmäryksen ja myötätunnon matka sisältää vihaa ja turhautumista.
Samalla kuitenkin olen nyt lähtenyt kulkemaan suureen muutokseen jonka tunnen omaksi tiekseni. Tunnen kehossani kasvukipuja ja suurta valoa. Vapautta.
Tässä hetkessä tänäänkin on vaikeaa tuottaa toiselle ihmiselle pettymys. Tänäänkin se on vaikeaa vaikka tiedän että saan tehdä niin.
Tiedän että se on totuudellista ja tärkeää ja tiedän ettei minua hylätä kun tuotan pettymyksen. SILTI se on vaikeaa.
Näen nyt uineeni kortisolin meressä. Olen aina tuntenut sen, mutten ole yhdistänyt asioita. Se on heijastunut peilistä, mutta vastaus on ollut treenata enemmän.
Se on saanut lääkäriltäkin selityksiä jotka olen kyseenalaistamatta hyväksynyt.
Tuli hetki kun kortisolimäärä ja sitä kautta sokerimäärä näännyttivät minut. Jäin sairaalaan päänsärkyineni ja väsymyksineni opettelemaan insuliinin pistämistä.
On jotenkin karua että sairaus kehottaa pysähtymään tai muutokseen, mutta tuleekin kohdatuksi asiana joka pitää hoitaa siten, että kaikki voi jatkua juuri sellaisena kuin ennenkin ja mieluiten nopealla aikataululla.
Olen käynyt viime aikoina sairaalassa. Tukena toiselle ihmiselle.
Pelko tulvii. Tunnen astuvani kauhuelokuvaan ja kummalliseen näytelmään. Tunnen miten luottamukseni tähän maisemaan sisältää pelkoa ja katkeruutta. Kenenkään silmät eivät näe. Kehoni tärisee ja itkee. Tämä on pelon kautta näyttäytyvä maisema.
Pyrin istumaan kanssani ja ymmärtämään. Nyt voin vain olla. Nyt olen eri kohdassa ja pidän huolen itsestäni.
En ole viettänyt elämässäni pitkää aikaa sairaalassa. Lääkärit vain ovat olleet paljon matkallani ja lääkärin on helpompi katsoa röntgen-kuvaa kuin minua silmiin.
Tunnen että ikään kuin minun tulisi muistaa roolini potilaana. Olen pyrkinyt olemaan helppo potilas.
Jos lukisin nyt Omakanta-palvelusta tekstejä, saisi vaikutelman että on ollut kaikenlaista vaikeutta ja että paljon on ainakin tutkittu.
Nyt kun pohdin asioita, olisi jokaisessa lähetteessä voinut lukea vain "hirveä pelko" ja sen vuoksi tämä, tuo ja nämä tutkimukset.
Miten tämä olisi voinut mennä jotenkin toisin? Minulle vieras oma kehoni tulvi aina merkkejä pelosta ja tarpeesta toimia. Minulle ne olivat sairauden oireita. Tästä olen kirjoittanut aikaisemmissa kirjoituksissani.
En ollut valmis näkemään itseäni 20-vuotiaana, enkä 30-vuotiaanakaan.
Hymyilyttää miten Carl Jung kuvaa juuri sitä vaihetta jossa puolet elämästä on oman itsensä löytämistä muotista jonne on itsensä vaivalla saanut ensin sovitettua.
En kuitenkaan ajatellut Jungia tai neljänkympin kriisiä, vaan mietin mikä ihme minua taas vaivaa ja ettei tämä ole koskaan ollut näin hankalaa.
Tarvittiin paljon uupumusta ja lopulta kaatuminen jotta järkeily ja analysointi liikkuivat pois paikoiltaan ja saatoin lähteä näkemään kuka olen.
Vaativuus minussa haluaa nopeaa paranemisen prosessia. Kun puhun paranemisesta, tarkoitan kokonaiseksi tulemista, en sitä että diabetes lakkaisi olemasta. Haluan parantua sairaus-ajatuksistani, jotka saivat minut uskomaan että omakannan teksti on totuutta. Se on tavallisesti raportti minusta vartin ajalta henkilöltä kuka ei tunne minua.
Pelko lähtee helposti pyörittämään yhä uudelleen vanhaa kaavaa jossa etsin turvaa itseni ulkopuolelta.
Tarkastelen omaa matkaani sen kautta, millainen valtava pelon aallokko ovat erilaiset terveyshuoleni olleet kun en ole pystynyt itse tulkitsemaan olojani, kipujani ja tuntemuksiani, vaan olen jäänyt järjestelmän passiiviseksi potilaaksi.
Potilaana olo on voimakkaasti tukenut ajatusta itsestäni erillisenä kehostani. Se on myös osaltaan pitänyt voimakkaasti uhrin asemassa, jossa minulle vain tapahtuu asioita ja niitä voidaan mystisesti korjata ulkoapäin.
Syy että olen jättänyt hakematta kaikki ne paketit minulle määrättyjä lääkkeitä, kuten migreenilääkettä ja kipulääkettä on ollut intuitio. Tuntemus vatsanpohjassa. "Gut feeling". Ne ovat olleet hyviä päätöksiä sillä ne ovat minun päätöksiäni. Sen osan, jota ilman kuolen.
Siten tunnen katkeruuden itsessäni voimakkaana asetelmassa jossa omaa kehon viisautta vähätellään ja kehoitetaan luottamaan suureen määrään tutkimustietoa ja koulutusta.
Nyt tunnen voimaa siitä että voin kuunnella itseäni ja käyttää muilta saamaani tietoa hyväkseni käsittelemättä sitä totuutena.
Monelle asialle on paikkansa. Omalla kohdallani pidän veriarvojen seuraamista hyvinkin hyödyllisenä. En pääse eroon siitä tosiasiasta että tarvitsen insuliinia joka päivä ja että diabetes on otettava huomioon.
Hymyilen aina toisinaan sille, että minä luulen olevani se kuka täällä sanelee aikataulut paranemiselle.
Hymyilen myös sille että insuliinireseptini olivat taas vanhentuneet, sillä en käy enää kannassa.
Nyt voin syödä kilpirauhaslääkettä ja puhua. Puhua, kirjoittaa ja pitää ulkopuolella satuttavia sanoja, ihmisiä, bakteereja, viruksia ja pahaa ruokaa. Aina en onnistu, mutta nyt olen yhteydessä voimaan sisälläni joka puolustaa ja korjaa ❤️
Huomaan kortisolin aallot ja hermostun verensokeristani, mutta vihalla en voi korjata. Täytyy kellua aalloilla ja luottaa.
Juuri nyt olen tässä ja kaikella on ollut valtavasti merkitystä. Tämä kaikki on ollut matkaa mielen ja kehon yhteyteen.
Tässä kirjoituksessa on katkeruutta. Katkeruus sai minut kirjoittamaan, sillä kuljen sen läpi.
Tämän kaiken avaaminen on minun omaa matkaani ja ymmärrykseen kulkemista.
#autoimmuunisairaus #kilpirauhanen #viha #kortisoli #kontrolli #kehityksellinentrauma #minätila #lapsuudenkehityksellinentrauma #addiktio #ahdistus #kasvu #häpeä #suorittaja #miellyttäjä #polyvagaalinenteoria #stressi #ylikiltteys #psykologia #diabetes #t1d #insuliini #lääketiede #hypokondia #paniikkihäiriö #luulosairas #medikalisaatio #mielenterveys #terapia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti