Kuvaan tässä kirjoituksessa tuntemuksia miten olen pikkuhiljaa kohdannut kehon viestejä ja miten ne ovat päässeet ulos tunteina. Aikaisemmin minulla oli uskomus, että on erikseen "fyysiset oireet", joilla on tavanomaisesti jokin selittävä syy jonka voi mitata. Sitten on "psyykkiset murheet", jotka ovat sen hetken mieltä painavat asiat.
Tämä on rationaalinen kaava. On vienyt aikaa irroittaa.
Kuvaan aikaisemmassa tekstissäni "tunteita ajalta jolloin piti olla hiljaa" vaikeaa jaksoa elämässäni, joka johti minut oman itseni äärelle ja tutkimaan tätä kautta omaa kehollisuuttani, joten en avaa sitä tässä tekstissä enempää. Blogini on eräänlaista päiväkirjaa matkaltani kohti omaa ydinminääni. Poimin paljon menneitä muistoja ja uskomuksia jotka saavat tässä hetkessä ymmärryksen. Niiden auki kirjoittaminen on minulle tärkeää.
Olen paljon käsitellyt omaa kokemustani kivusta. Miten jollain hetkellä esimerkiksi kipu lihaksissa on ollut todella kova. Sitten se on taas väistynyt. Se on ollut mielelleni epäloogista ja siten pelottavaa. Lihakset eivät monestikaan ole olleet kovin jännittyneet tai kosketusaratkaan. Niissä on vain asunut ja liikkunut kipu.
Kaikenlaiset kivut ja epämiellyttävät tuntemukset ovat näyttäytyneet merkkeinä sairastumisesta ja vaarasta. Ne on pitänyt ratkaista rationaalisesti tai toisinaan on ehdotettu pois lääkitsemistä.
Olen kasvanut kivun pelkoon. Siihen että kivun kanssa ei ole turvallista olla, vaan kaikki kipu vaatisi joko puuttumista tai ylipärjäämistä.
Erilaiset päänsäryt ovat olleet matkassani jo lapsena. Olen joskus kärsinyt niistä paljonkin. Ennen kaikkea pelännyt säryn ilmaantumista ja varautunut.
Tässä hetkessä tunnistan tilanteissa jännityksen ja erityisesti pään lihasten kiristymisen. Tuntuu kuin leuka liikkuisi huonosti, silmiin sattuu ja huimaa.
On ollut työlästä opetella olemaan hyväksyvä. Saada jännittää.
Mieli huutaa että älä jännitä. Turhaa jännittää. Ei ole koskaan ollut lupaa jännittää. On pitänyt olla reipas. Päänsärky on pelko.
Olen aktiivinen kehon huoltaja. Käytän paljon aikaa venyttelyyn ja faskioiden käsittelyyn. Tykkään myös joogata ja tanssia.
Joskus olen huomannut myös intensiivisesti suorittavani erilaisia kehon rentouttamisia. Se hymyilyttää kun sitä miettii. Koitan suhtautua myötätunnolla suorittajaan. Suorittajani on tiedon kerääjä. Se tekee listoja jääkaapin oveen.
Suorittaja suojaa vaikeilta tunteilta, joita ei voi tuntea.
TRE (Tension, Stress & Trauma Releasing Exercises) muodostui yhdeksi merkittävimmistä tavoista tavoittaa yhteys ja varsinkin luottamus omaan kehoon. Sen avulla kehon erilaiset tuntemukset jotka aiheuttivat aina pelkoa, alkoivatkin muodostua viesteiksi.
TRE-harjoituksessa minulla nousee tunteita ja muistojakin. Keho toimii siinä siten, miten luonto on meissä sen rakentanut toimivaksi. Olemme sen paljolti vaijentanut, sillä rationaalinen puoli on toisinaan dominoimassa ja olemme ehkä vähän lumoutuneita ajattelemaan, että kokemuksia voi ratkaista vain puhumalla niistä.
Löysin ymmärryksen, että kehoni on aina minun puolellani. Neuvoo, kertoo ja opastaa.
Harjoitus voi olla kouristavaa, ravistavaa tai kevyttäkin tärinää. Minussa tapahtuu nyt paljon ja liikket ovat isoja. Kehossa liikkuu paljon surua. Kun touhuan paljon, se pysyy etäällä. Kun pysähdyn, se voi tulvia esiin valtavana kyyneltulvana. Juuri ennen kyyneliä tunnen kehossa surun koko olemuksen.
Valtavan puristuksen rinnassa, kaulassa ja leuassa. Kuumuuden rinnassa ja kasvoissa. Kipua, kuin koko minuutta koitettaisiin repiä ulos. TRE harjoituksessa suru tulee minulla näkyviin rinnan noustessa ylös ja kaiken muun painautuessa lattiaa vasten. Ydinminän suru.
Tuntui vieraalta vain luovuttaa ja antaa kehon toimia itse. Luopua kontrollista, jota on ollut pakollista pitää yllä. Keho ei hylkää. Se jää tuudittamaan minua yksinäisyydessä ja voin tuntea itseni lopuksi kuin vilttiin käärityksi.
En ollut vielä kuullut TRE:stä, kun kehoni johdatti itse lopulta tärinään. Tultuaan riittävän pitkälle vaikeaan oloon, kauhuun ja jännitykseen, se käynnistyi.
Yhtenä hetkenä vain tunsin syvän epätoivon ja tarpeen saada levätä. Käsivarsissa oli ollut jäytävä kipu pitkään.
Jännityksen purkautuminen alkoi vasemmasta käsivarresta. Sätkyvästä liikkeestä ja voimakkaista kouristuksista jotka väänsivät myös sormia eri suuntiin.
Se tuntui jotenkin äärimmäiseltä ja vähän pelottavalta, mutta sain sen loppumaan silittämällä kättä.
Tein siitä johtopäätöksen että kyse on hermoradoista ja koitin pysäyttää huolestuneisuuteni.
Hain Youtubesta ja kirjastosta tietoa ja lähdin tekemään harjoituksia kotona. Kehoni lähti heti purkamaan suuria jännityksiä. Tärinä tuntui helpottavalta ja voimakkaalta kuin tulivuoren purkaus.
Otin yhteyttä TRE-ohjaajaan. Hän tarjosi apua läsnäolollaan ja myötätunnolla. Sain ohjausta ja tietoa. Myöhemmin menin kurssille, joka helpotti luottamuksen löytämisessä.
Tässä hetkessä kehoni tärisee kun on tarve ja kun annan sen täristä. Joskus lyhyesti ja joskus pitkästi.
Koen valtavaa kiitollisuutta kehon viisaudesta. Rationaalinen mieleni on voimakas ja se estää joskus alitajunnan tärkeän työn tuloa kokonaan esiin. Nyt pystyn jo eri tavoilla kuulemaan alitajuntaa ja antamaan sille tilaa.
Olin pitkään kroonisessa ylivireydessä ja lopuksi alivireydessä. Jatkuvissa paniikeissa. Koitin opettaa hermostoani uudelleen, olemalla välittämättä ja "elämällä normaalisti".
Muistan hyvin pahimman ylivireyden tuskan, jonka koin. Yritin maata pimeässä selälläni ja hengitellä. Tunsin valtavan sähkömäisen surinan ja liikkeen selässäni joka levisi pikkuhiljaa kaikkialle.
Olin levoton ja täynnä kauhua. Lopulta oli pakko päästä liikkumaan, mutta samalla sähköinen puristus tuntui rajoittavan liikkumista.
Suru ja pelko alkoivat purkautua itkukohtauksina. En löytänyt niiden pohjaa kuin vasta myöhemmin. Koitin löytää niiden syytä tästä hetkestä ja missään ei tuntunut olevan yhtään mitään järkeä.
Ylivireydessä aloin myös tuottaa vatsahappoa vähän enemmän ja viha alkoi tuntua vatsakipuina ja kaikki sanomatta jäänyt halusi jatkuvasti ulos. Oksetti mutten oksentanut. Pelkäsin valtavasti hirveää pahoinvoinnin tilaa.
Vasta myöhemmin olen yhdistänyt pahoinvoinnin ja vihan. Vihan tunne on minulle ehkä kaikkein vaikein. Sen tuominen tunnettavaksi on ollut haastavinta. Nyt ymmärrän, että juuri siksi pahoinvointi on tunteena lähes sietämätön. Kuin suu liimautuisi kiinni. Vatsaa polttaa ja kurkku palaa karrelle kun sisäinen ääni pitää hillitä. Se olisi liiallinen reaktio.
Vihaa ei saa osoittaa. Vihaisesta ei pidetä. Minulle nauretaan. Vihan peittäjä on kiltti. "Eihän sellaisesta nyt kannata suuttua."
Viha tuntuu myös paikoillaan olevana energiana. Kuin verisuonissa olisi liikaa tavaraa. Kuin itseäni puolustava ääni saisi kehon turpoamaan kun sanoja kertyy liikaa mutta ne eivät pääse ulos. Tulee tuska ja turhautuminen. Kuin kelluisin vihreässä sappinesteessä. Vääryys sairastuttaa pikkuhiljaa. Emme tunne kaikkien autoimmuunisairauksien lähtökohtia, mutta niitä voi pohtia eri tavoin.
Emme osaa mitata yksiselitteisesti patoutuneen vihan kaikkia vaikutuksia kehossa. Emmekä ehkä edes halua liittää tunteita ja verikokeita toisiinsa liiaksi. Terve viha on mieletön energia. Myös seksuaalienergia on voima, joka sekin voi olla vihan tavoin tukahdutettu. Sen energia on tanssi, joka vain jatkuu suorittajan ja tahdonvoiman jo tiputtua polvilleen. Olin tukahduttanut feminiinin ja kohtelin sitä heikkoutena. Maskuliini jyräsi, jottei toimelias pysähtyisi.
Välillä ylivireyden jatkuttua kauan vain sammuin. Se on lamaantuminen, joka tapahtuu mielemme tulkittua äärimmäisen vaaran. Tällöin kehon toiminnot hidastuvat ja yhteys aivojen järkeilevään osaan ei ole käytössä.
Se tuntui todella epämiellyttävältä. Tunsin nukahtavani, mutta vaipuvani kauhuun jossa en voi liikkua, enkä saa apua.
Oura piirsi tämän yhtäkkisenä valtavana sykevälivaihtelun nousuna ja sykkeen laskuna 45-48 välille. Tunsin miten lakkasin olemasta.
Syyllisyys tuntuu voimattomuutena. Jalat painavat niin etteivät tunnu nousevan kunnolla. Koko keho huutaa energiaa.
Syyllisyys asuu pohjalla minussa. Se uuvuttaa.
Turhautuneisuus tuntuu kalvona ympärilläni. Kuin kävelisin kelmutettuna. Se on kuin ristiriitaista sinkoilua kehon sisällä.
Liikkumisen kivuliaisuus, sykkeiden suuri vaihtelu ja ennen kaikkea pelko vaikeuttivat normaalia elämää. Ajauduin tilaan, jossa koitin jatkuvasti rauhoittua ja meditoida itseäni kuntoon. Tein aktiivisesti erilaisia hengitysharjoituksia. Niistä oli ja on nykyäänkin hyötyä. Kuvaisin sitä kuitenkin vain yhdeksi osaksi kokonaisuutta.
Löysin myös Wim Hoffin ja aloin tehdä erilaisia kylmäaltistuksia. Huomaan etsineeni jotain, jolla voisin osoittaa hetken olevani elossa ja että "tämän saan sentään tehtyä". Se palveli hyvin yhtenä asiana muiden joukossa ja tutustumisessa hermostoon. Osaltaan se palveli myös suorittaja-minuutta.
Käytän kylmää säännöllisesti tässä hetkessäkin.
Koen ylivireyttä. Joudun pysähtymään yhä uudelleen vaikeiden tunteiden äärelle ja vain olemaan. Taas ja uudelleen. Jokin päivän tapahtuma kaataa suolaa haavaan.
Tunteet ovat nyt voimakkaampia. Ne ovat nyt valtavia ja kaikissa eri väreissä.
Tunnen että itsekin olen ollut harmaa ja nyt näen kaikki omat värini ja puoleni. Myös mustan.
Samaan päivään mahtuu raivo ja rakkaus. Tasaisuuden vaalimisen tärkeys oli uskomus sekin.
En ole aikaisemmin löytänyt ymmärrystä epämääräisiin olotiloihin, jossa on epämukavaa ja olen varuillaan. Tunnen että minulta on koko ajan odotettu jotakin tai että pitää olla varautunut kaikkeen, ettei tule muutoksia jotka suistaisivat epätasapainoon.
Tämä tapa olla on ollut kehittyneenä kehooni, enkä voi muistaa sitä tietoisella tasolla. Matka alitajuntaan on välillä aika rankka. Sieltä puretaan nyt vanhoja rakenteita, eikä sitä voi tehdä suorittajan raivolla.
Paniikkikohtauksella on suojaava vaikutus. Etten joutuisi kohtaamaan häpeää. Kauhut ovat tarpeellisia. Vaijentamalla voi aina kulkea vielä vähän matkaa, mutta valoisampaa kiertotietä ei ole.
Minulla on kehityksellinen trauma.
Erilaisista uskomuksista luopuminen on ollut valtavan voimaannuttavaa. Se on ollut samalla työlästä ja vaatinut taistelua. Todeksi tuleminen on kipeää ja puhdistavaa.
Olen löytämässä itseni luokse, enkä ole koskaan kokenut tällaista huumaa ja kutsua elämän tanssiin ❤️