Häpeän nukke

Kuvaan alitajunnan, tiedostamattoman voimaa. 

Häpeän voimaa. 

Kuvaan aidon yhteyden voimaa. 

Puolen vuoden sisällä olen voinut jakaa ehdottomassa, pitkään rakentuneessa turvassa toiselle ihmiselle asioita itsestäni, joita kukaan ihminen ei ole kuullut. Ne ovat olleet syvässä häpeässä. Asioita jotka eivät koskaan näkisi päivänvaloa. 

Ensin tukehduin sanoihini. Omat suojamekanismini aktivoituivat. Tätä ei ole turvallista päästää liikkumaan, sillä kukaan ei kestä. Hermosto kertoi tarinaa, millaisten kasvon ilmeiden alle sanani saapuisivat. 

En vain pystynyt. Häpeän kerros aukesi vähän ja pääsi liikkumaan. Tulvin pahaa oloa. Olin pitkään dissosiaatiossa ja häpeän puristuksessa. Oli enää pelkkä kauhu kehon olosta. Keho sai mahdollisuuden kertoa, joten se työnsi häpeää kohti valoa. Samalla osa minussa pelkäsi mitä olen päästänyt liikkeelle. 

Myöhemmin palatessani turvaan, sanat tulivat ulos, koska olo oli riittävän huono jatkaakseni tunteen pitämistä sisällä. Tulin myötätuntoon ja vaivuin pitkäksi ajaksi unimaiseen väsymykseen. 

Voisin sanoa että asiat ovat menneitä ja etten todellakaan mieti niitä nykyhetkessä. Hädin tuskin muistan, eivätkä ne olleet olevinaan isoja asioita. 

Se olisi kuitenkin se suoja päällä, joka on aina ollut. Jottei totuus paljastu. Päällä on  vähättely, unohtaminen, ymmärrys ja korulauseet vanhojen asioiden kaivelusta. 

Monet asiat ovat pakattu pois näkyvistä ja sietämättöminä dissosiaatiossa. Miksi niitä kaivaa. 

Siksi että juuri ne säätelevät minua täysin huomaamattomasti kaikessa tässä hetkessä. Tiedostamattomasta käsin, hermostoni varhaisesta opista määräytyy mikä on turvallista ja mikä ei. Nämä kerrokset minussa koittavat kertoa kuka minä olen ja mihin minä pystyn. Niiden kautta näen kapean reitin jolla voin viettää elämääni, mutten näe sen ulkopuolelle. Se on muita varten ja minulle riittää tämä. 

Roolieni kautta olen nähnyt että olen vaatimaton, nöyrä ja rauhallinen. 

Introvertti, kotona viihtyvä ja ahkera. Minua on määritellyt koulussa pärjäämättömyys ja ammatti. Kilpailumenestys ja parisuhde. 

Ne ovat olleet minua sillä itseä ei ole ollut. 

Jos en kohtaa pimeyttä, varjoja itsessäni,  olen marionetti nukke. Täynnä lankoja josta minua liikutetaan. En näe, enkä tunne lankoja, sillä olen täysin tottunut niiden liikkeeseen. 

Pidän ennakoitavasta ja rutiineista. Kävelen muiden tahdissa. 

Käsiäkään ei kannata nostaa kovin ylös ettei tapahdu mitään erilaista. 

Silloin on kaikki ihan ok. 

Asiat menevät oikein. 

Asiat menevät järkevästi. 

Ei vihan purkauksia

Ei pettymyksen huutoa

Ei turhautumisen tuskaa

Ei pelon kouristusta

Ei sielun paloa

Ei rakkauden huumaa

Ei luomisen vimmaa

Ei ääntä

Se on riittänyt, sillä en ole tiennyt mitä edes haluaisin, jos kukaan ei vedä naruista. Luomisen voimani on kuplinut, muttei kuulunut. 

Sen sijaan että olisin luonut ja rakastaisin itseäni, olen ollut sitoutuneena tutkimaan muiden matkoja ja nostamaan jalustalle guruja, kenellä on taitoja. 

 Olen turruttanut itseäni syömisellä ja siirtänyt pois televisiolla. Treenaamisella ja suorituksilla olen rakentanut hyväksyntää ja ollut. Identiteettini on rakentunut siitä mitä teen. Mitä osaan. 

Se riittää kun on mukana ja tekee. 

Se ei riitä. Se ei ole minun elämääni eikä se ole minä. En ole täällä laittamassa parvekettani tai sisustamassa kotiani. Kotini on sisimmässäni. Kotini on yhteydessä ihmisiin. Kotini on turvassa ja rakkaudessa. 

Mitä minä teen. Minä lennän. Luomisvoimani on ollut tukahdutettu. Irroitan naruista ja lennän. 

kirjoitus uupumuksesta

Haluan tehdä erillisen kirjoituksen missä avaan uupumuksen syitä, tunteita ja osuutta matkallani. Uupumus on esiintynyt aikaisemmissä teksteissäni monella tavalla. 

Koen uupumuksen olevan samalla myös meidän yhteinen hätämme, yhteinen huutomme, yhteinen surumme ja kutsu inhimillisyyteen jossa voi olla, eikä aina tehdä. Kulttuurimme käyttää hyväksi meissä monessa olevaa haavaa jota peitämme ahkeruudella ja ajatuksella yksin pärjäämisestä. 

Epävarmuus luo paljon pelkoa. Pelossa eläminen väsyttää. Kaikki on niin haurasta. Kunpa kukaan ei tänään sanoisi älä ole niin ankara itsellesi, pitäisikö haukata vähän happea tai pitäisikö sinun mennä jo lääkäriin. 

Ihmisten on monesti niin vaikea sietää epämukavia tunteita itsessään, että heidän on pakko pyrkiä ratkaisemaan minun ongelmani pois, sillä minun hätäni aktivoi heidän oman hätänsä. 

Ymmärrän heitä, sillä juuri se asia on ollut osa myös minun uupumustani. Olen kantanut muiden tunteita. 

Elämässäni on ollut useita uupumuksen kohtia, loppuunpalamisia ja tila jota kutsuin ylikunnoksi, mutta joka oli samanlainen tila täysin samoista syistä. 

On ollut paljon hetkiä joissa olen tuntenut etten enää vain pysty. En toimi, jaksa enkä tiedä mitä tekisin. Keho on kertonut voimakkaasti viestiä kuulla omaa hätää. Jalat ovat muuttuneet kuin lyijyksi. 

Uuvuin näytelmään jossa elin, mutten ymmärtänyt eläväni. Esitin rooleja joiden en tunnistanut olevan rooleja. 

Uuvuin useita kertoja erilaisissa elämän vaiheissa jotka eivät vaikuttaneet ulkoapäin kovin suurilta asioilta, mutta joissa poistuin omalta mukavuusalueeltani ja käytin kaikki vähät voimavarani. 

Suurin osa voimistani kului kaiken pitämiseen kontrollissa ja piilossa, jota en ymmärtänyt edes tekeväni. 

Hymyilin pakkopositiivisuudessa olematta koskaan vihainen. Kuitenkin koin vain olevani suotta väsynyt. Kehoni vain "käyttäytyi oudosti" ja asiathan olivat ihan hyvin. 

Työni ja elämäni rytmi ei ollut aina hektistä vaan asetukset minussa tekivät siitä uuvuttavaa minun pyrkiessä jatkuvasti olemaan SOPIVA omaan elämääni. Kyse ei ollut suuresta työmäärästä eikä liian suuresta määrästä punttisalia. Kyse oli siitä, mistä käsin tein asioita. En omasta itsestäni käsin. 

Olen joutunut luomaan erilaisia selviytymismalleja hyvin varhain ja olen tuntenut niiden olevan omia luonteenpiirteinäni. Ne olivat minulle totta. 

Minussa on ylikiltteys, mukautuja joka ei sano juuri mitään. Minussa on se, kuka kokee olevansa vastuussa muiden tunteista ja ei halua tuottaa pettymystä. 

Se kuka ei halua tehdä asioista numeroa, vaan on helpointa olla sovitteleva ja joustaa. 

Joustaa omien rajojen yli kunhan sopu säilyy. 

Minussa on erityisesti ahkera suorittaja jolla on tarve tulla nähdyksi reippaana pärjääjänä, ettei anna laiskaa vaikutelmaa tai ole tarvitseva. 

Riitänkö minä? Kauanko sopii levätä? 

Minussa on myös terapeuttinen kuuntelija. Kaada tänne, olen mukava ja vastaanotan. 

Muilla voi olla vaikeampaa ja minusta pidetään kuuntelijana. 

Minussa on uhri joka ei kykene kantamaan vastuuta tai toimimaan aikuisen tavoin. 

Pieni tyttö minussa on hakenut hyväksyvää katsetta nyt aikuisena työpaikalta. 

Kaiken kaikkiaan olen ollut vailla mahdollisuutta sanoa ei, pitää omia rajoja tai tuntea kuka oikeastaan olen. 

Olen mielestäni elänyt "tavallista" elämää. 

Käynyt töissä, mennyt naimisiin, treenannut kovaa ja kilpaillut. Eronnut ja muuttanut. 

Elämän vaikeissa kohdissa olen alkanut voimaan huonosti eri tavoin. Jokainen kerta on ollut hieman erilainen. Niitä on yhdistänyt se, että olen olettanut olevani jotenkin sairas, ylireagoiva, liian herkkä tai huonosti stressiä kestävä. Syyllistin itseäni ja syyllistyin. 

Olen ollut niin irrallani omasta itsestäni, etten ole saanut tietoa tunteistani ja olen aina etsinyt apua mistä tahansa ulkopuolellani olevasta. Enimmäkseen lääkäristä, koska siihen järjestelmään olen kasvanut. 

Jatkuvat lääkärikäynnit lujittivat uskoani että jokin on vialla. Olot ja oireet muuttuivat yhä vaikeammiksi. En saanut kiinni mistään ja hirveässä pelossa toivoin että joku voisi auttaa kun en tuntenut itse jaksavani. 

Olen kuvannut oireitani ja tunteitani otsikolla Fyysiset oireet ja psyykkiset murheet 

Tunsin vuorotellen sekä kilpirauhasen vajaatoiminnan että liikatoiminnan oireita.  Oloa etten saa riittävästi happea, palaa kurkussa ja suun kuivumista. 

Olin vakuuttunut raudan puutoksesta ja mittautin monenlaisia veriarvoja useita kertoja. 

Tunsin nivelkipuja, kovia lihaskipuja, huimausta ja koko kehon puristavaa oloa. Bruksismi paheni ja päänsärky oli jatkuvaa. 

Silmät oireilivat ja vatsaoireet yltyivät hankaliksi. Kaikki syömäni ruoka alkoi aiheuttaa paniikkia. Kehossani ei ollut turvallista syödä ja sulattaa. Kävin vatsan tähystyksessä ja myöhemmin maksoin itse gastropanel kokeen. 

Mitään ei löytynyt ja vatsahapot olivat iskussa. Myöhemmin olen ymmärtänyt että en vain ole päässyt enää tilaan jossa keho voisi rentoutua sulattelemaan. 

Olin pitkiä aikoja unisessa sumussa. Patistin itseäni ulos näyttääkseni itselleni että olen elossa. 

Makasin sängyssä ja koitin jaksaa etsiä itselleni apua kirjoista. Hengittämisestä, joogasta, avannosta, meditaatiosta, venyttelystä, mindfullnesista. Ne ovat olleet kaikki hyviä, mutta etsin jotain joka parantaisi. 

Kävin juttelemassa jaksamisestani terveyskeskuksen psykologin kanssa, mutta aikoja oli harvoin. 

Hain kelan tukemaa terapiaa jota sain, jotta pysyisin työkykyisenä. Tällöin diagnoosina oli "ahdistuneisuushäiriö". Muita diagnooseja sairauslomilleni on ollut mm "yleistynyt tuskastuneisuus" ja "huonovointisuus". 

Terapioistani olen kirjoittanut otsikolla 

Kun terapia on kinesioteippausta. 

Vuoden kongnitiivinen psykoterapiani teippasi minua takaisin jaksamaan ja suorittamaan.  Koin painetta toipua vuodessa jaksamaan taas uudelleen. Mukava, terapeuttinen osani sai kehuja, uhri silitystä ja väsynyt lupaa levätä. Terapiani oli järjen tasolla kulkevaa keskustelua rajojen tärkeydestä, ein sanomisesta, luvasta levätä ja antaa itselle arvoa. 

Kaikki sisälläni pysyi ennallaan. Lähdin työelämään samoilla asetuksilla peläten koska taas uuvun. 

On uuvuttavaa elää jatkuvassa pelossa. Pelossa kaikesta, joten olen pyrkinyt ratkaisemaan pois pelon lähteitä. Olen joutunut kaventamaan elämäni aina vain tasaisemmaksi etten pelkäisi ja kuormittuisi. 

Pelon kohtaaminen on ollut tärkeää.  Työskentelen sen kanssa jatkuvasti ja vaiheet ovat olleet haastavia. Minussa on syvällä pelko sairastumisesta ja kehon viesteistä joita en ole osannut tulkita, pelko etten selviä, pelko paniikista ja erityisesti muiden hyväksynnän menettämisestä. 

Pelko hirveän huonosta olosta ja siitä että menetän järkeni. Ne ovat kaikki hyvin varhaista kuolemanpelkoa. 

Kaatuminen kaaokseen oli tärkeää. Tyhjyys. En voinut enää kuin itkeä, huutaa ja antautua. Ilman sitä olisin lähtenyt taas uuteen kierrokseen kokeilemaan mitä jaksan tai en jaksa. 

Etsin epätoivoisesti neuvoja ja apua. En voinut kuulla kehossani puhuvaa pelkoa. Alitajuisesti etsin kuitenkin armoa, ymmärrystä, nähdyksi tulemista. Erityisesti turvaa jossa levätä ja itkeä. Vasta turvassa olen voinut levätä ja siirtää turvan myös itseeni. 

On ollut vaikeaa irroittaa vanhasta ja löytää uusia tapoja toimia itsestä käsin. Vanhojen asetusten purku tapahtuu nyt turvassa ja pikkuhiljaa kehollisessa terapiassa. En voinut tehdä tätä yksin. 

Irroitin niin paljosta jotta voisin antaa uusien merkitysten alkaa kasvaa. 

Lopun elämääni tulen keskustelemaan itseni kanssa. Sen kuka patistaa tekemään ja ahkeroimaan. Kuljen vapaudessa. Vastaanotan kehoni viestit. Pysähdyn. Yhä uudelleen pidän rajani, vaikka se on joskus vaikeaa. Ne tulevat nyt sisältäni, eivätkä pakon sanelemana. 

Kun teen asioita omasta itsestäni käsin, olen täynnä energiaa vaikka tekisin paljon. 

Nyt riitän. Olen aina riittänyt, mutten ole voinut tuntea sitä ja nyt voin. 

Tämä blogi kertoo matkastani. 

Minulla on instagram nimellä Tuulinmatka. Jos haluat olla yhteydessä, voit kirjoittaa minulle. 

  youtube kanava löytyy myös. 

#uupumus #burnout #häpeä #jäljetkehossa #lapsuudenkehityksellinentrauma #terapia #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #miellyttäjä #tunteet #kontrolli #rajat #viha #syyllisyys #trauma #pelko