En ole aikaisemmin voinut kirjoittaa tästä aiheesta. Se sisältää niin paljon häpeää ja itseen kohdistettua vihaa. Myös paljon syyllisyyttä jota olen kohdannut pikkuhiljaa.
En ole voinut näyttää pelkoani, vaan ollut reipas, enkä ole voinut olla vihainen, vaan mukautunut kaikkeen ja kaikkiin.
Naurettava, häpeällinen viha on ollut aina piilossa. Sitä ei voi poistaa, joten se oli ohjattava minuun itseeni. Ja miten olenkaan vihannut kehoani.
Kehoni palveli yritystä tulla nähdyksi ja se oli vain kuin vaate oikeiden vaatteiden alla.
En ole sairastunut syömishäiriöön. Pakottava tarve hallita syömistä on ollut tapa selviytyä. Se on pakon edessä luotu toimintamalli etten hajoaisi. Kontrolli antoi illuusion elämän hallitsemisesta ja kykyä saada hyväksyntää kehon kautta.
Tämä syömiseen kohdistuva kontrollini, joka myöhemmin muuntautui koko terveyden hallinnan addiktioksi, on niin suuri osa jotakin minkä olen kokenut kiinteäksi osaksi itseäni, että väkisinkin sen käsittely on haastavaa. En uskonut koskaan pääseväni irti.
Olen ollut ahdistunut painostani siitä lähtien kun samat housut eivät jotenkin yhtäkkiä mahtuneetkaan takapuolen kohdalta hyvin jalkaan. Syynä oli se, että olin kasvamassa naiseksi.
En ala muodostaa tässä kirjoituksessa sen tarkempaa aikajanaa, vaan kuvaan lähinnä tuntemuksiani ja tapojani toimia.
En valehtele, jos sanon että olen koko aikuisiän painanut suurinpiirtein saman verran.
Rakenteeltani olen lyhyt ja lihaksikas.
Halusin olla hoikka ja halusin olla kaunis. Koin että monet muut olivat kauniita ja itse olin kuin peikko. Olin kateellinen, mutten voinut näyttää sitä.
Vähän myöhemmin ihastelin Victorias Secretin alusvaatemalleja ja seurasin tiiviisti Huippumalli haussa ohjelmaa.
Laitoin Victorias Secretin enkelin kuvan jääkaapin oveen muistuttamaan että jos syöt niin muista ettet näytä tältä.
Tunsin että olen kummallinen ja vääränlainen. Muut uskaltavat tehdä kaikkea jännittävää ja minä vain pelkään, enkä edes tiedä mitä.
En koskaan lähtenyt dieetille, vaan jokainen uusi painonpudotusjakso oli päätös jostain uudesta pysyvästä järjestelmästä.
Ne olivat kaalisoppaa, kitumista ja karkkien syömistä. Kaatumista, häpeää, nousemista ja analysoimista.
Koin että tiesin aina mitä teen. Olin innokas ja järjestelmällinen. Keskitin valtavasti energiaa uusiin laihdutusyrityksiin. Jos en saanut riittäviä tuloksia, tipuin rumuuden, kelpaamattomuuden ja häpeän tilaan. Viha, jota ei sovi tuntea kääntyy kohti itseä. Ja niin vihasin taas kehoani ja kykenemättömyyttäni itsekuriin.
Se että kuulin olevani hyvän painoinen, normaali tai hoikka, ei mikään riittänyt kuin hetkeksi nostamaan minut uhriudesta johonkin ylpeyteen.
Minussa on ollut kauhua naiseksi kasvamisesta sillä elin Rambon roolissa jotta herkkyyteni, jonka katsoin heikkoudeksi ei paljastuisi. Suhtauduin vihaisesti omaan feminiiniini ja sen arkuuteen ja pelkoihin.
17-vuotiaana aloitin tyynesti e-pillereiden syömisen ja laskeuduin yhä enemmän rooliini. Tunnen tuosta valinnastani valtavaa vääryyttä ja vihaa jonka kanssa olen työskennellyt myöhemmin. Hormonaalisen ehkäisyn aikana en voinut tulkita kehoni viestejä. En ymmärtänyt millaisen vaijennuksen tein heräävälle naiseudelleni. Tunnen että poistin itseltäni mahdollisuuden tuntea itseni kauniiksi ja upeaksi joka kuukausi.
Olen kirjoittanut hormonaalisesta ehkäisystä otsikolla Tiikeristä karviseksi.
Karkasin tunteita addiktoiviin syömisiin. Tästä häpeissäni rakensin taas uuden ruokavalion ja juoksin tässä pyörässä kuin hamsteri.
Liikunta ja kaiken kirjaaminen ylös kuului tähän. Diagrammeja ja suunnitelmia.
Koin että äärimmäisen tarkat rajat ruokien kanssa antaisivat minulle mahdollisuuden säästyä ylensyömiseltä.
Tunsin että jotain tosi hyvää oli vain PAKKO saada. Koitin kirjoittaa päiväkirjaa tunteista jotka laukaisivat käyttäytymisen ja tällä tavoin saada kiinni miten voisin muuttaa jotakin.
Tämä turhautti, sillä en löytänyt mitään missä olisin kokenut voivani tehdä jotakin korvaavaa. Löysin himon ja ahdistuksen. En koskaan muuta. Häpeän siitä mitä tulisin seuraavaksi tekemään.
En voinut tuolloin löytää tunteita, jotka ovat tehokkaasti dissosioituja. En voinut mitenkään nähdä syöväni suruun ja kipuun lohdutukseksi, sillä "eihän tässä nyt mitään surullista ole."
En nähnyt syöväni itseäni hiljaiseksi vihasta. Syöminen rauhoittaa ja hiljentää.
En vain tuntenut itseäni koskaan vihaiseksi.
Söin rauhoittaakseni jatkuvaa pelkoani ja epävarmuuttani, vaikka siinä hetkessä tunnistin vain himon.
Etsin tunteita vain tästä hetkestä, enkä ollut tietoinen mitä piilotettua minussa on. Kaipasin kovasti rakkautta, jota etsin kakkupalasta. Että riittäisin ilman suorittamista. Löysin häpeän joka muistutti että olen viallinen.
Vasta nyt voin nähdä tämän rakenteen. Turvassa voin tuntea tunteita jotka ovat olleet piilotettuna ja nähdä miksi en ole päässyt käsiksi syömisen ongelmaan. Nyt voin tuntea häpeän ja arvottomuuden itsessäni ja nähdä lohdutuksen tarpeen. Antaa luvan vihalle tulla rajakseni ja turvakseni. Antaa luvan olla peloissaan.
Rajattomuudessa minulla ei ole valtaa itseeni. On pakollista koittaa hallita ulkopuolelta, koska tie omaan itseen on täysin piilotettu. Suklaalevyn äärellä on jotain tuttua ja iloista. Olen hetken turvassa.
Vuonna 2000 sairastuin tyypin 1 diabetekseen. Alkoi uusi suorittajan kausi. Nyt ei lasketa enää kaloreita, nyt lasketaan hiilareita. Minusta tulisi huippudiabeetikko.
Söin ensin pelkkiä leipiä. Olin aina nälkäinen.
Sitten myös muromysliä ja jogurttia. Join light limsoja. Söin pastaa ja huomasin että ruokahaluni on tuolloin pohjaton, mutta mikään määrä insuliinia ei riitä, kuten ei mikään määrä pastaakaan auttanut rakkauden nälkään. Söin myös kauhuuni sairaudesta, jonka loppuelämäkseni sain. En voinut näyttää pelkoani. Kontrollini hajosi ja alkoi yhä epätoivoisempi itsevihainen taistelu pelkoa vastaan.
En saanut tukea diabeteksen hoitoon, koska roolitin itseni vahvaksi, osaavaksi ja kuuntelin ohjeita hoitajalta. Piilotin tunteeni itseltänikin tehokkaasti. Valehtelin verensokerin mittaustulokset vihkoon ja ne herättivät hoitajassa ristiriitaisia mietteitä.
Insuliinimääriäni lisättiin suuriksi ja kärsin jatkuvista matalista sokereista öisin ja korkeista aamuisin. Olin jatkuvassa vuoristoradassa. Syömistä, korjaamista ja hätää. En hallinnut omia syömisiäni ja häpeä diabeteshoitajalla huonoudesta sai aikaan yhä huonompia valintoja syömisissä.
Vihaa itseä kohtaan. Armottomuutta ja ananaspaloja aamulla ja suklaalevy illalla.
2011 Antti Heikkilä puhui televisiossa aamulla. Tartuin siihen.
Päädyin ihan samanlaiseen kontrolliin kuin ennenkin. Erona oli kuitenkin se, että ensimmäistä kertaa tulin tarttuneeksi johonkin jossa lakkasin näännyttämästä itseäni ravitsemuksellisesti ja irroittauduin monesta minulle hyvin addiktoivasta tuotteesta. En kokenut tuolloin lainkaan pärjääväni tiettyjen ruoka-aineiden kanssa.
Verensokerini tasoittui ja sain vähentää paljon insuliinia.
Tärkeintä oli, että sain onnistumisen tunteen ja löysin jotain minulle sopivaa. Pystyin itse olemaan aktiivinen. Sain rauhaa taistelusta ja otteen omasta sairaudestani.
Rakensin siitä koko persoonani sillä oli mullistavaa kääntää uusi lehti elämässä.
Olin suorittaja ja nyt minusta tuli myös saarnaaja. Olin saanut valtavan avun ruokavaliosta, joten suuntasin nyt ajatukseni muiden "pelastamiseen".
Kaadoin omaa häpeääni muiden päälle osallistuen kaikenlaisiin keskusteluihin. Ajattelin jollain tasolla lähteväni tärkeään tehtävään, mutta ruokavalion ehdottaminen toiselle on väkivaltaista. Kyse oli minun kyvyttömyydestäni kohdata itseäni.
Aloin kehittää itselleni tiedostamatta jotain huippudiabeetikon persoonaa. Suojaa siltä että minua pelotti mitä tämä sairaus toisi. Suojaa häpeältä, etten osaa kontrolloida itseäni.
Taas uusi ruokavalio voisi tuoda ehkä turvaa, joka minusta puuttui.
Nostin itseäni, koska olisin siten olemassa ja koin että tällä tavoin voisin olla rakkauden arvoinen. Rakkaus oli minun elämässäni ansaittava.
Kohtaan syyllisyyttäni. Puhun ja puran sitä tänäänkin. Elämässäni oli tuolloin valtava tarve olla täydellinen jossain. Sitten taas sisimmässäni itkin muromyslikulhoon.
Näin vain oman sektorini.
En ole kontrolloinut pelkkää ruokavaliota. Minuun rakentui tarve hallita suunnitelmallisesti ja tavoitteellisesti treenaamista, liikkumista ja painoa. Kaikenkaikkiaan ulkonäköä ja lopuksi vielä esimerkiksi verikokeiden kautta terveyttä.
Ylimääräisten verikokeiden ottaminen on ollut minulle hyödyllistä ja terveyttä edistävää. Näen kuitenkin miten olen ollut lukkiutunut ajattelemaan jonkun tietyn luvun tarkoittavan tiettyä asiaa, kuten turvaa tai vaaraa.
Kirjoitin kokonaan oman kirjoituksen myös Ourasta ja siihen liittyvistä tunteista.
Nämä kuvaamani tavat toimia eivät ole hyviä tai huonoja asioita. Ne ovat suojamekanismeja häpeältä.
Ne ovat johtaneet monipuoliseen perehtymiseen, vastuunottoon omasta terveydestä ja ymmärrykseen miten minä toimin.
Varjopuolena katson, että pakollinen hallinta on ollut uuvuttavaa ja pelottavaakin. Kontrolli on illuusio ja kun elämän tilanne oli haastava, ajauduin epäonnistuneen ruokapäiväkirjan tai riittämättömän verikoetuloksen kautta taas johonkin ulkopuolelle pelkoihini.
Kroonisessa pelossa aina jokin on pielessä.
Työskentelen jatkuvasti itseni kanssa. Jatkuvan kontrolloinnin purkaminen tapahtuu nyt hiljalleen puuttumalla sen juurisyyhyn. Kuljen matkaani purkaen lapsuuden kehityksellistä traumaa turvallisen ja aidon ihmisen kanssa.
Tulen nähdyksi. Saan pelätä ja pettyä. Löydän yhä enemmän itseni.
Meneillään on kamppailun hätää. Koko sisäisen järjestelmän muutos. Kaikki lähtee ymmärryksestä, mutta joudun myös luomaan itseeni jotain, mitä minussa ei ole ollut. Myötätuntoa, rakkautta, hyväksyntää ja sitä kuka olen minä itse.
Myös turvaa itseeni, sillä sitä olen koittanut hakea verikokeista, lääkäriltä ja ruokavalioista. Tähän tarvitsen ja saan apua.
Tunnen että nyt on todella karua ottaa vastaan se asia, että kukaan ei voi tietää tai luvata että olisin kunnossa.
Hätääntyneen uhrin minussa olisi pakko saada todiste tai tieto että terveys on kunnossa. Oikeasti sellaista ei voi saada mistään.
On tarve kilpailla, korottaa itseään, osata, olla kaunis, näyttää voimakkaalta, saada ihailua, tulla nähdyksi, riittää.
On tarve tulla rakastetuksi. Ensin täytyy voida tuntea olevansa rakkauden arvoinen juuri nyt.
Koen että tämä vallitseva ruokaympäristö itsessään hyvin järjestelmällisesti tarjoaa parhaat mahdolliset olosuhteet 24/7 jatkuvalle syömiselle ja tuntee hyvin ihmisen käyttäytymisen, eli himot, addiktiot, murheet ja juhlat.
Jokaisen täytyy tehdä omat valintansa ja kantaa vastuu itsestään mutta terveyttä tukevien valintojen tukemiseen olisi myös yhteiskunnallisesti panostettava.
Olen matkalla. Tässä blogissa kerron sen erilaisista vaiheista ja sieltä nousevista teemoista.
Joidenkin asioiden kanssa tuntuu hyvin vaikealta astua valoon. Tämä on ollut sellainen.
Ymmärrän meneväni toisinaan kauppaan hakemaan vaniljarahkaa, vaikka oikeasti toivoisin lämpimän puristuksen ympärilläni.
Tässä kohtaa tipun uhriksi enkä tartu puhelimeen soittaakseni ystävälle. Uhrina en näe, että ystäväni puhuisi minulle lämpimästi ja myötätunnolla. Ilahtuisi ehkä soitostani.
Uhrina kerron itselleni että olen tarvitseva ja hiukan säälittävä. Minulla on jatkuvasti kummallisia ongelmia. Itkuni on vaivaannuttavaa, enkä halua olla heikko nyt, kun olen suurella matkalla. Tässä hetkessä harjoittelen soittamaan.
Minun on täytynyt tutustua uhriin minussa.
Rakastan ruuanlaittoa. Samalla tanssin kuulokkeet päässä.
Olen löytänyt ruuan kautta kauniita asioita. Myös sen, että ruokani on rakkautta itseäni kohtaan. Jokainen soluni on ansainnut parasta.
Voin itse vaikuttaa omaan hyvinvointiini. Sitä voi käyttää vapauteen tai sitomiseen.
Osa omaa vapautumistani on kirjoittaa ja sanoittaa. Jättää taakkaa harteilta ja nähdä että jokaisella on oma matka.
Matkakertomustani löytyy instagramissa tilillä tuulinmatka.
