Ajattelin tällä tavoin hahmottelevani elämästäni suurimpia pelon kohtia. Mikä niissä on yhteistä ja tuntunut pahimmalta. Halusin myös nähdä miten pelko on elämäni aikana liikkunut tai muuttunut.
Pohdin voivani antaa ymmärrystä ja myötätuntoa tähän hetkeen. Miksi pelko on juuri nyt niin voimakkaasti läsnä. Kahden viikon aikana pelko on kasvanut yhä vaikeammaksi sietää.
Kirjoitin monta sivua. Kauhua, pelkoa, epävarmuutta. Painostavia tilanteita ja vaikeuksia kestää.
Lopuksi ympäröin vaikeimmat ja eniten tunteita herättäneet tapahtumat, hetket ja jaksot.
Löysin niistä vahvasti yhtenäisiä piirteitä. Olen jäänyt yksin pelkoni kanssa. Olen pelännyt etten tiedä mitä minulta odotetaan. Pelännyt kelpaamattomuutta ja sitä etten osaa.
Avun pyytäminen olisi avuttomuutta. Täytyy olla reipas. Ohjeet ovat tulleet ulkopuolelta, joten jatkuvassa väärin tekemisen pelossa olen vain jähmettynyt.
Olen jäänyt kauhuun jossa ymmärrän että minun kuuluisi nyt toimia, mutten tiedä mitä tekisin.
Pelon olen sisäistänyt häpeälliseksi.
Ei ole mitään pelättävää.
En muista oikein mitään kohtaa, jossa olisin nähnyt jonkun suhtautuvan pelkoon myötämielisesti, että "nyt kyllä pelottaa tosi paljon ja saakin pelottaa."
Pelko on ennemminkin selitelty pois ja sen päälle on liimattu tarra "ei hätää, kaikki hyvin"
Toisena isona teemana kirjoituksestani nousi pelko kehoani kohtaan. Keho on lähettänyt aina viestejä jotka olen tulkinnut oireina jotka kertovat jonkin häiriötilan saapumisesta ja täten turvattomuudesta.
Tätä asiaa avaan tarkemmin kirjoituksessa Fyysiset oireet ja psyykkiset murheet.
Kehon pakonomainen tarkkailu lisääntyi aikuistuessa ja keskityin yhä enemmän löytämään itsestäni vikaa sen sijaan, että olisin voinut nähdä mitä elämässäni tapahtui tunteiden osalta.
Löysin toki kuormittavia tekijöitä, mutta tekijät vaikuttivat aina liian pieniltä aiheuttamaan niin suurta huonon olon tunnetta.
Nyt asun yksin ja tutkin omaa itseäni. Tutustun kehossani asuviin traumoihin ja tunnen tunteita jotka olen joutunut peittämään.
Minussa aukeaa herkästi voimakas pelko. Pyrin jatkuvasti kohtaamaan sitä myötätunnolla, sillä se ei ole tullut aikaisemmin kohdatuksi. Se on kulkenut matkassani aina ja muuntautunut eri elämän vaiheissa kauhuksi ja paniikiksi.
Tässä hetkessä sitä aktivoi erityisesti kehon voimakkaat viestit. Tunteiden tulvat. Väsyminen, uupuminen.
Huimaus herättää pelkoa. Voimakas kipu voi johtaa paniikinomaiseen puristukseen. Menetän turvan hetkessä ja voin jäädä vangiksi ajatuksiini, jotka pyörittävät tarinaa jostain kauempaa.
Tuskastun herkästi itseeni. Väsyn päivien "pilaantumisiin" sillä että olen niin ylivirittynyt, etten saa vastaanotettua mitään.
Väsyn jatkuvaan hyväksymiseen omasta vaikeasta vaiheesta. Haluan huutaa että koita nyt saada itsesti kasaan! Menee elämä hukalle tässä nyhräämisessä. Se on sisäinen ääni joka käskee olla reipas ettei tarvitse hävetä. Ääni puhuu rumasti sisäiselle lapselle, joka toivoisi apua tilanteessa.
Huomaan tässä hetkessä 43-vuotiaana, mitä minussa tapahtuu, jos kuulen jossain sanat kuten "etkö sä nyt millän tajua" . Se on minun kauhuni ja häpeäni. Työskentelen itseni parissa jotta voin arjessa aikuisena reagoida aikuisen tavoin ja puolustaa sisäistä lasta joka tuntee syvää pelkoa siitä ettei osaa.
Turvaa ei voi pakottaa. Turvaa ei voi järkeillä.
Paniikissa minulla on tieto että minussa ei ole vikaa ja että reaktio ei ole tarpeellinen.
Minä istun juuri nyt kahvilassa kirjoittamassa blogiini pelosta.
Kukaan ympärilläni ei tiedä että maailmani pyörii ja puristun.
Eilen sisimmästäni nousi syvin suuri surun tunne. Hirvittävä suru ja kaipuu. En ole koskaan kokenut vastaavaa.
Se oli vaikea kohtaaminen. Itkin ja huusin ulos koko minuuteni. Tunsin miten keuhkoni ja lihakseni pusertuivat tyhjiksi energiasta ja valuivat asfaltille.
Olin enää tuska. Olin suunnaton epätoivoinen suru. Rinnan liekehtivä polte syöksyi ulos minusta kuin lohikäärmeen suusta.
Sitten nousin ja jäin tyhjyyteen. Olin elossa. Jalkani kävelivät eteenpäin. Kiipesivät kalliolle istumaan. Tutkiskelin käsiäni, olivatko ne omani.
Tätä edelsi useampi äärimmäisen pelon ja ahdistuksen päivä. Tunsin jatkuvasti että keuhkoni ja vatsani kouristelevat. Minua oksetti ja ruoka maistui huonosti. En saanut oltua paikoillani, sillä keho vääntyili, mutta mieli koitti estää liian vaikean surun nousua. Tunsin nuokkuvani aivosumussa ja samalla kauhu puristi.
Kirjoitin että minusta on tulossa ulos jotain ihan hirveää, mutten osaa sanoa mitä se on.
Lopulta oloni kävi epätoivoiseksi ja päätin lähteä kohti pelkoa ja kävellä kunnes vain kaatuisin. Silloin aloin tuntea rinnastani tulevan ulos hirvittävän surun aallon joka tuntui salpaavan kaiken.
Pelko suojasi kauan surua nousemasta. Minä en valinnut niin. Oli surun aika tulla.
Intuitiivisesti olen kirjoittanut, piirtänyt ja liikkunut. Ne eivät auta minua tunteiden tuntemisessa, mutta ne voivat ravistella rakenteitani, jotka suojaavat vaikeiden tunteiden esille tuloa.
On ollut vaikeaa hyväksyä kipujen ja kauhun hetkien olevan tunteita. Niin äärimmilleen kehon tuntemukset ovat vieneet.
Taistelen paljon asioiden ratkaisemisen tilassa. Kun on valtavan vaikea olo, tuntuu pakolliselta ratkaista se jotenkin. Tuntuu hullulta koittaa hellittää, sillä ei tunne voivansa tehdä niin.
Vähän kuin oksennustaudissa pitäisi vain olla oksentamatta ja levätä.
Silti joudun opettelemaan yhä uudelleen irroittamaan kontrollista.
Kiroan sisäisiä rakennelmiani.
Juuri nyt kiroan kaikki armollisuuden self help-kirjat. Älä ole niin ankara itsellesi.
On eri asia siteerata kirjaa, kuin muuttaa koko kehon sisustus.
Tässä kuljen tänään.
#häpeä #jäljetkehossa #kasvu #suru #kehityksellinentrauma #paniikkikohtaus #minätilat #arvottomuus #taakkasiirtymä #suorittaja #tre #koulu #miellyttäjä #tunteet #kontrolli #rajat #viha #syyllisyys #trauma #pelko #kipu
